5. heinäkuuta 2022

La Tour, prends garde! (1958)

La Tour, prends garde! (1958) on historiallinen seikkailuelokuva, joka valmistui ranskalais-italialais-jugoslavialaisena yhteistyönä. Ohjaaja Georges Lampin (1901–1979) oli syntynyt Venäjällä, josta hän emigroitui 20-vuotiaana Ranskaan ja työskenteli sittemmin muun muassa René Clairin ja Abel Gancen assistenttina. Hän näytteli Jacques Feyderin Carmenissa vuonna 1926 ja Gancen Napoleonissa vuonna 1927. Jälkimmäisessä hän esitti Napoleonin veljeä Joseph Bonapartea. Uransa aikana Lampin ohjasi kymmenkunta pitkää elokuvaa ja teki lopulta monipuolisen uran muun muassa käsikirjoittajana ja tuottajana. Lampinin viimeiseksi ohjaukseksi jäi Jules Verne -filmatisointi Mathias Sandorf (1963), joka olisi kiinnostavaa nähdä jo aiheensa vuoksi.

La Tour, prends garde! oli suurisuuntainen tuotanto, jossa riittää historiallista rekvisiittaa, lavasteita ja joukkokohtauksia. Se sijoittuu seitsenvuotisen sodan (1756–1763) ja Ludwig XV:n aikaan. Melskeistä aikakautta katsellaan kiertävän teatteriseurueen kautta. Ryhmän johtohahmo on Henri La Tour, jota esittää Jean Marais. Pierrot'n roolissa vilahtaa tuleva ranskalaisen uuden aallon kulttinäyttelijä Jean-Pierre Léaud. Juonenkäänteet ovat sekavia ja on helppo ymmärtää, ettei Lampinin ura ohjaajana ottanut tuulta alleen. Silti elokuvassa viehättää kepeä historian käsittely. Se tuo mieleen René Clairin historialliset huvinäytelmät, eikä ihme, sillä Lampin toimi myös Clairin asisstenttina uransa alkuvaiheessa. Lampinin elokuvassa, kuten Clairinkin tuotannoissa, lähtökohtana on tietoisuus historian esittämisestä tulkintana, jonka tarkoituskaan ei ole pyrkiä realismiin tai todenkaltaisuuteen.

4. heinäkuuta 2022

Keikkakuski (The Driver, 1978)

En ole koskaan ollut Walter Hillin elokuvien tuntija enkä harrastaja, mutta nyt tuli mahdollisuus katsoa uudelleen, pitkän ajan jälkeen, ohjaajan varhaistuotantoon kuuluva Keikkakuski (The Driver, 1978). Se sai aikanaan murska-arviot, ja Hill on myöhemmin kuvannut tuottajalta saamaansa kielteisten arvioiden pinkkaa! Suhtautuminen on helppo ymmärtää, sillä ”hyvyys” tai ”huonous” riippuu pitkälti siitä, miten elokuvaa katsoo. Jos Keikkakuskia katsoo realistisesta näkökulmasta, tuntuu esimerkiksi tarinan loppu juokseenkin käsittämättömältä. Elokuvan aikana saadaan aikaan tuhoa enemmän kuin sielu sietää ja useampi henkilö päättää päivänsä, mutta päähenkilö kävelee pois poliisin virittämästä ansasta siksi, että kaikkien janoamat rahat ovatkin päätyneet kolmannen osapuolen käsiin. 

Keikkakuski (Ryan O'Neal) on suorastaan ylimaallinen autoilija, jonka taitavuus estää virkavalaa saamasta kiinni ryöstäjiä. Alkaa kissa ja hiiri -leikki, jota Etsivä (Bruce Dern) maanisesti johtaa. Jos oikein muistan, kumpaakaan henkilöä ei nimetä elokuvassa tarkemmin. Tämä vain korostaa Keikkakuskin metaelokuvallisuutta. Walter Hill yhdistelee film noirin ja lännenelokuvan piirteitä takaa-ajodramaan, jonka soundscape on täynnä pyörien vinguntaa ja peltien kolinaa. Voin kuvitella, että Keikkakuskin immersiiviset ajonäkymät ovat vaikuttaneet myöhempien konsoli- ja tietokonepelien estetiikkaan. 

26. kesäkuuta 2022

Hombre (1967)

Paul Newman teki ohjaaja Martin Rittin kanssa intensiivistä yhteistyötä elokuvasta Hehkuva kesä (The Long, Hot Summer, 1958) lähtien. Vuonna 1967 valmistunut, Elmore Leonardin romaaniin perustuva lännenelokuva Hombre oli jo heidän kuudes yhteinen elokuvansa. Tässä vaiheessa Ritt oli tullut tunnetuksi yhteiskunnallisista aiheistaan, ja Hombressa hän tarttui lännenelokuvaan, lajityyppiin, jonka tuotannollinen painopiste oli jo Sergio Leonen läpimurron jälkeen siirtynyt Eurooppaan. Hombrea pidetään revisionistisena westerninä, joka toi klassiseen lajityyppiin uudenlaisia, kriittisiä sävyjä. Selvää tietysti on, ettei aikakausien muuttuessa mitään muuta vaihtoehtoa ollutkaan. Lajityyppi voi elää vain, jos se uudistuu. 

Hombren päähenkilö on John Russell (Paul Newman), joka on elänyt ja kasvanut apassien parissa. Elokuvan alkujakso on vaikuttava: näyttämölle asettuu ensimmäisenä villihevosten lauma, jota Russell tarkkailee äänettömästi. Laumaa johtaa musta ori, joka käy etsimässä vettä, menee edeltä epävarmasti ja vaaraa ennakoiden, kunnes se lopulta johdattaa ”kansansa” lähteelle. Yhtäkkiä paljastuu, että kyse on ansasta, ja hevoset joutuvat aitaukseen vangiksi. Varmaankin Ritt viittaa tällä alkuperäisten amerikkalaisten alistettuun asemaan, kansat on teljetty reservaatteihin. Aloitus tuo mieleen monia muistakin ajatuksia, kuten luonnonvoimien valjastamisen valkoisen miehen suunnitelmien ja tulevaisuudenhaaveiden palvelukseen. Ehkä aloituksen voi tulkita myös elokuvan tarinallisena enteenä: myöskään Russellilla ei ole lopulta mahdollisuutta elää vapaana, kun kerran on joutunut alistuksen kohteeksi.

Paul Newmanin näyttelijäsuoritus on poikkeuksellinen siinä mielessä, että Russellin rooli ei sisällä juuri lainkaan repliikkejä. Samaan aikaan muut elokuvan henkilöt puhuvat lakkaamatta, liikaakin. Keskiössä on matka vankkureilla, joiden kyytiin sekalainen seurakunta päätyy, erityisesti Alexander Favor (Frederic March) puolisoineen. Favor on kavaltanut reservaatin varoja, mistä puolestaan rosvojoukko Cicero Grimesin (Richard Boone) johdolla on saanut vihiä. Ennakkoluulot etnisiä vähemmistöjä kohtaan nousevat matkan aikana esiin, ei vain suhteessa apasseihin vaan myös meksikolaisiin. Tarinassa on kaksikin meksikolaishahmoa, jotka ovat toisensa vastakohtia. Lopulta tarinassa on vain vähän sijaa Russellille, ja hänen ajattelunsa jää selittämättömäksi. Konflikti ilmenee kommunikoimattomuutena, haluttomuutena ymmärtää toisenlaista ajattelua.

19. kesäkuuta 2022

Monsieur Personne (1936)

Christian-Jaque (1904–1994), eli oikealta nimeltään Christian Maudet, oli tuottelias ohjaaja, jonka ura ulottuu mykkäelokuvakaudelta 1980-luvulle asti. Olen viimeksi tainnut katsoa elokuvan St. Agilin salaisuus (Les disparus de Saint-Agil, 1938), joka oli monella tapaa poikkeuksellinen teos. Nyt Netflix on julkaissut suomenkielisin tekstein kaksi vuotta aiemmin valmistuneen rikoselokuvan Monsieur Personne (1936), pääroolissaan legendaarinen Jules Berry. Tämä ei ole missään tapauksessa Christian-Jaquen parhaita, eikä edes keskitasoa, ja mietinkin, millaisin perustein Netflix on oikein hankintansa tehnyt. Ehkä yritys on vain ostanut sattumanvaraisesti sarjan vanhempaa elokuvaa. 

Monsieur Personne alkaa vauhdikkaasti, varkauden kuvauksella. Estetiikka muistuttaa siitä, miten ranskalainen 30-luvun rikoselokuva vaikutti myöhemmin Hollywoodin film noir -tyyliin. Energisen alun jälkeen elokuva pysähtyy dialogipainotteiseksi puhedraamaksi. Tämä oli oikeastaan aika yllättävää, ja jäin miettimään tässä seikkaa, jota olen usein pohtinut 1910- ja 1920-lukujen kohdalla. Oliko niin, että lavasteissa tai studiossa kuvatuissa kohtauksissa kameran käyttö oli jotenkin automaattisesti jäykkää, mutta ulkona, kaupunkitilassa, kameralla ei ollut etukäteen määriteltyä paikkaa, jolloin myös visuaalisesta kielestä tuli kekseliäämpää.

8. toukokuuta 2022

Iloinen leski, Theater Vorpommern 6.5.2022

Franz Lehárin Iloinen leski (Die lustige Witwe, 1905) on kaikkien aikojen suosituimpia operetteja, mutta siitä huolimatta en ole koskaan aiemmin nähnyt sitä lavalla. Nyt siihen tarjoutui mahdollisuus Greifswaldissa, jonka uuden produktion korona ehti jo siirtää moneen kertaan. Ilmeisesti teos tuli lavalle vasta viime syksynä, ja sitä esitettiin täysille katsomoille. Nyt suosio oli ehtinyt jo laantua, sillä esityksessä sali oli vain puolillaan. Teos on joka tapauksessa ollut ehdoton kassamagneetti. On arvioitu, että jo Lehárin kuollessa vuonna 1948 sitä olisi esitetty yli 300 000 kertaa ympäri maailmaa. Suosioon on varmasti monia syistä: teos on musiikillisesti moniaineksinen ja sisältää muun muassa csárdásta, boleroa, hidasta ja nopeaa valssia, marssia, polkkaa ja masurkkaa. Musiikillinen kimara on kiedottu kepeään huvinäytelmään. Yksi suosion syy voi olla sekin, että Lehárin melodiat ovat lopulta melko lyhyitä, ja katsojalle tulee vähän väliä tunne: joko tämä loppui? Ehkä niukkuus on ollut edellytys sille, että osa katsojista on halunnut nähdä teoksen yhä uudelleen.

Victor Léonin ja Leo Steinin alkuperäinen libretto sijoittui tiettävästi Montenegroon, mutta Itävallassa näin suora viittaus ei ollut mahdollinen. Lopullisessa teoksessa viitataankin kuvitteelliseen Pontevedroon, joka on suurissa taloudellisissa vaikeuksissa. Tapahtumat sijoittuvat Pariisiin, jonne muhkean omaisuuden perinyt leski saapuu. Pontevedron Pariisin-suurlähettiläs Zeta ottaa tehtäväkseen löytää leskelle pontevedrolaisen sulhasen, jotta rahat pysyvät omassa maassa. Operetti leikittelee 1800- ja 1900-lukujen taitteen rahataloudella ja avioliittokäsityksillä, ja lopuksi koko liittoa ei edes tarvita. Etu-Pommerin teatterissa tulkinta eteni ensimmäisessä näytöksessä hitaasti, mutta toisen ja kolmannen näytöksen aikana musiikki ja komedia tempaisivat mukaansa. Ohjaus oli melko perinteistä, mutta solistit tekivät esityksestä mieleenpainuvan. Leskenä, Hanna Glawarina, lauloi Antje Bornemeyer, Danilona romanialainen Alexandru Constantinescu. Komeasti lauloi myös sveitsiläis-saksalainen tenori Semjon Bulinsky Camillen roolissa.



6. toukokuuta 2022

Caspar David Friedrich – Grenzen der Zeit (1986)

Kokeilin saksalaista Alles Kino -palvelua, josta on mahdollista ostaa tai vuokrata vanhempaa elokuvaa. Kokoelmista löytyi Peter Schamonin käsikirjoittama ja ohjaama draamadokumentti Caspar David Friedrich – Grenzen der Zeit (1986), joka valmistui aikanaan länsisaksalais-itäsaksalais-ranskalaisena yhteisproduktiona. Schamonin tuotannosta olen aiemmin nähnyt vuonna 1983 valmistuneen näytelmäelokuvan Kevätsinfonia (Frühlingssinfonie), joka kertoo Clara Wieckin ja Robert Schumannin rakkaustarinan. Vaikka Caspar David Friedrich -elokuvaa kutsutaan draamadokumentiksi, se muistuttaa fiktioelokuvaa. Dokumentaarisuutta edustavat lähinnä maisemakuvat Greifswaldista, Rügenin saarelta ja Saksin Sveitsistä sekä kertojaäänen esittämät otteet Friedrichin kirjeistä. Käsittelytapaan sopii erittäin hyvin se, että Friedrichiä itseään ei elokuvassa oikeastaan näytetä: hän on läsnä kuviensa ja äänensä kautta, sekä niissä monissa keskusteluissa, joissa aikalaiset hänen taidettaan yrittävät käsitteellistää.

Caspar David Friedrich – Grenzen der Zeit käynnistyy tilanteesta, jossa Friedrich on kuollut vuonna 1840. Hänen viimeisiä vaiheitaan on seurannut Carl Gustav Carus, jonka näkemykset ja tulkinnat ovat elokuvan kantava voima. Carus oli Friedrichin oppilas ja välitti tuleville polville tietoa arvoituksellisen taiteilijan ajatuksista. Schamonin elokuvaan on punottu avainhetkiä Friedrichin elämän vaiheista, alkaen lapsuudesta, jossa veli hukkui jään petettyä. Aivan varmaa tämän lapsuuden episodin kulku ei käsittääkseni ole, mutta on arveltu Friedrichin itsensä joutuneen veden varaan, jolloin pelastamaan tullut veli menehtyi itse. Elokuva dramatisoi tilanteita, joissa Friedrichin teoksia on julkisesti esillä ja miten aikalaiset niihin suhtautuivat. Erityisen hieno on jakso, jossa ihmetellään vuosina 1807/1808 valmistunutta Das Kreuz im Gebirge -alttarimaalausta. Ristiinnaulittu on sijoitettu metsän keskelle, mikä herätti aikalaisissa kummastusta.

Caspar David Friedrich – Grenzen der Zeit -elokuvan vaikuttavimpia kohtauksia on lopun huutokauppajakso, jossa taiteilijan kuoleman jälkeen arvioidaan tämän jäämistöä. Meklarit ovat kiinnostuneempia kehyksistä kuin maalauksista, ja varsinaisesti he innostuvat, kun Friedrichiltä löytyy pienoispurjelaiva... Leski jää kummastelemaan tilannetta, kuten epäilemättä me jälkipolvetkin. Kokonaisuutena Caspar David Friedrich – Grenzen der Zeit toimii hyvin omassa lajissaan, vaikkakin loppua kohti elokuvassa on liiankin laajoja keskustelujaksoja, joiden kautta Friedrichin luontosuhdetta ja taidefilosofiaa valotetaan katsojalle, jälleen Carusin kautta. Kokonaisuus on joka tapauksessa informatiivinen esimerkiksi kertoessaan, millaisin välinein ja tekniikoin Friedrich teoksiaan loi.

23. huhtikuuta 2022

Valheitten talo (The Fallen Idol, 1948)

Valheitten talo (The Fallen Idol, 1948) on ollut aina Carol Reed -suosikkejani. Se teki aikanaan ensimmäisellä katselukerralla suuren vaikutuksen, ehkä juuri siinä tavassa, jolla se kuvasi lapsen näkökulmaa. Graham Greenen tarinaan perustuvassa elokuvassa ollaan suurlähettilään kodissa, jonne isäntäparin pieni poika Philippe (Bobby Henrey) on jätetty yksin palvelusväen kanssa. Philippen idoli on hovimestari Baines (Ralph Richardson), ja Carol Reed onnistuu loistavasti jo muutamilla kuvilla luonnehtimaan suhdetta. Rouva Baines (Sonia Dresdel) kuvataan kuin satukirjojen pahana äitipuolena. Hänen julmuutensa sinetöi se tapa, jolla Philippen vaalima vaskitsa joutuu päättämään päivänsä. Hahmot ovat karikatyyrinomaisia, mikä luo elokuvaan ristiriitaisen, monitulkintaisen atmosfäärin. Toisaalta elokuvassa katsotaan tapahtumia lapsen näkökulmasta, mutta toisaalta katsoja näkee myös enemmän kuin Philippe ja joutuu arvuuttelemaan, miten lapsi tulkitsee näkemäänsä ja kokemaansa. Koska hahmotkin ovat karikatyyrinomaisia, ei lopulta ole varmaa sekään, näkeekö katsoja tarinaa kaikkitietävästä asemastaan.

Valheitten talo rakentuu kolmidraaman varaan. Bainesilla on suhde talossa sihteerinä työskennelleeseen Juliehen (Michèle Morgan), ja kun rouva Baines saa tästä vihiä, hän jää vaanimaan lemmenparia, kohtalokkain seurauksin. Elokuva rakentaa trilleriä Philippen näkökulman kautta, kuvaamalla, miten hän uskoo Bainesin murhaajaksi. Katsoja tietää asioiden oikean laidan, mutta tarinan viiltävyys on sen uumoilussa, miten kaikki tämä vaikuttaa Philippeen. Valheitten taloa katsoessa jäin miettimään, miten tärkeäksi lapsen näkökulma tuli toisen maailmansodan jälkeen valmistuneissa elokuvissa. Roberto Rossellini ohjasi elokuvan Saksa vuonna nolla (Germania anno zero, 1948), René Clement elokuvan Kielletyt leikit (Jeux interdits, 1952), Astrid Henning-Jensen elokuvansa Paw – poika kahdesta maailmasta (Paw, 1959) ja Satyajit Ray vaikuttavan Apu-trilogiansa 1955–1959. Sodan jälkeen lapsen maailma herätti sekä kiinnostusta että huolta, ja toisaalta 50-luvulla lapsia ei enemmän kuin pitkiin aikoihin. 


18. huhtikuuta 2022

Pyhä Januarius (Operazione San Gennaro, 1966)

Dino Risi ohjasi 1960-luvun alussa kaksi loistavaa komedia, Playboy (Il sorpasso, 1962) ja Hirviöt (I mostri, 1963). Niiden katsomisesta on jo vierähtänyt aikaa, joten on hyvä palata Risin tuotannon pariin. Pyhä Januarius
(Operazione San Gennaro, 1966) ei ole lainkaan samaa tasoa, mutta toki kiinnostava sekä aikakauden rikoskomediana että napolilaisen elämänmenon mytologisoijana. Pyhä Januarius on ilmiselvästi saanut vaikutteita Jules Dassinin kaksi vuotta aiemmin ohjaamasta, kansainväliseksi menestykseksi osoittautuneesta Topkapista (1964), jossa niin ikään seurattiin koomisen ryhmän epätoivoista ryöstöyritystä. Kun Topkapissa seikkailtiin Istanbulissa, Dino Risin vastine sijoittuu Napoliin. Pyhä Januarius, San Gennaro, oli Beneventon piispa, joka kuoli marttyyrinä 300-luvun alussa ja josta tuli Napolin suojeluspyhimys. 

Pyhä Januarius on suunniteltu Napolin ylistyslauluksi ja sen myyttisyyden korostajaksi. Elokuvasta voi löytää lähestulkoon kaiken, mitä sana Napoli tuo mieleen. Alkusysäyksen tarinalle antaa yhdysvaltalainen seikkailijapariskunta, joka on saanut päähänsä Pyhän Januariuksen pyhäinjäännökseen sisältyvien korujen varastamisen. Pariskunta ottaa yhteyttä paikalliseen mestarivarkaaseen ja playboyhin Dudùun (Nino Manfredi), joka taivuttelun jälkeen päättää osallistua yritykseen. Dino Risi asettaa vastakkain kansainvälisen vaikutuksen ja napolilaisen identiteetin: katsojaa ei yllätä lopputulos, jossa Pyhän Januariuksen kultti lopulta voittaa yhdysvaltalaisen invaasion häikäilemättömät tavoitteet. Pyhän Januariuksen aarteet kuuluvat kansalle, ja loppukohtauksessa ne esitetäänkin kaikkien omaisuutena. Pyhä Januarius muuten tunnetaan veri-ihmeestään, jossa pyhimyksen kuivunut veri muuttuu juoksevaksi. Tätä ihmettä kuvataan elokuvan alussa. 

6. maaliskuuta 2022

Keltainen nauha (She Wore A Yellow Ribbon, 1949)

John Fordin Keltainen nauha (She Wore A Yellow Ribbon, 1949) on lännenelokuvan suurimpia klassikoita. Se oli keskimmäinen osa ratsuväritrilogiaa, jonka ensimmäinen osa oli Apassilinnake (Fort Apache, 1948) ja kolmas Rio Grande (1950). Keltaisen nauhan alkutekstejä katsoessa mieleeni muistuvat 80-luvulla vietetyt hetket elokuva-arkiston esityksissä. Pystyn vieläkin tavoittamaan sen tunteen, kun valkokankaalle heijastuvat pitkään odotetun elokuvan ensimmäiset kuvat. Katsoja tiedostaa edessä olevien hetkien ainutkertaisuuden. Juuri 80-luvulla alkoi tallenteiden aikakausi, ja vähitellen Keltaisen nauhan kaltaisen teoksen saattoi katsoa Beta- tai VHS-nauhalta, myöhemmin dvd-levyltä tai Bluray-levyltä. Mutta tallenteiden tuloa ei oikein osannut vielä kuvitella 80-luvun alussa, ainakaan koko laajuudessaan. Jos oikein muistan, näkemäni filmikopio oli kulunut, täynnä naarmuja, varsinkin kelanvaihtojen kohdalla. Mutta se ei vähentänyt katselukokemuksen hohdokkuutta.

Keltaisen nauhan päähenkilö on ratsuväen kapteeni Nathan Brittles (John Wayne), joka on jäämässä eläkkeelle muutaman päivän kuluessa. Eletään vuotta 1876. Tieto kenraali Custerin kärsimästä tappiosta on kiirinyt Fort Starkeen, yksinäiseen ratsuväen tukikohtaan. Brittlesin viimeiset päivät ovat haasteelliset: reservaateissa on levottomuutta, ja samaan aikaan Brittles saa tehtäväkseen järjestää saattueen postivaunuille. Vaikka ote on alussa humoristinen, tarina saa melankolisia sävyjä. Brittles käy välillä vaimonsa haudalla, hiljentymässä ja kertomassa kuulumisia. Hän edustaa vanhempaa sukupolvea, jonka on väistyttävä uuden aikakauden ja uusien haasteiden tieltä.

Keltainen nauha on kuvattu Monument Valleyn loisteliaissa maisemissa. John Ford antoi kuvaaja Winton C. Hochille ohjenuoraksi Frederic Remingtonin taiteen, ja hienosti Hollywoodin Technicolor-värit ovat taipuneet 1800-luvun maalausten henkeen. Luonto ja maisema hallitsevat. Vaikuttava on kohtaus, jossa ratsuväki katsoo biisonien paluuta entisille asuinseuduilleen. Yhtä mieleenpainuvia ovat sään ja valon vaihtelut. Elokuvan loppu on korostuneen patrioottinen, mutta tuntuu kuin Ford olisi halunnut lopettaa tanssiaisiin, joiden aikana Brittles vaeltaa jälleen puolisonsa haudalle. Tällainen lopetus olisi sopinut elokuvan henkeen. 

Keltaisen nauhan erikoisin yksityiskohta on hetki, jossa Wagner-niminen seppä nähdään ahjonsa ääressä. Juuri tuossa kohdassa säveltäjä Richard Hageman siteeraa häivähtävän hetken Richard Wagnerin Siegfried-oopperaa! 

13. helmikuuta 2022

The Ghost Writer - Haamukirjailija (The Ghost Writer, 2010)

Roman Polanski ohjasi trillerin The Ghost Writer (2010) Robert Harrisin romaanin Haamukirjailija (The Ghost, 2007) pohjalta. Keskiössä on Iso-Britannian kuvitteellinen ex-pääministeri Adam Lang (Pierce Brosnan). Harrisin romaanin julkaisemisen yhteydessä media tulkitsi Langin hahmon viittaavaan Tony Blairiin, mutta Harris itse ei käsittääkseni tällaista koskaan väittänyt tai vahvistanut. Tarina flirttailee kysymyksillä, jotka liittyvät 2000-luvun kansainväliseen politiikkaan, sotaan terrorismia vastaan ja Euroopan ja Yhdysvaltojen suhteeseen. Polanskin tulkinta vei kuitenkin oman huomioni kokonaan muihin kysymyksiin kuin aktuaaliseen poliittiseen maailmaan.

Polanski johdattaa The Ghost Writerin film noir -henkiseksi trilleriksi. Ratkaisu on luonteva, kun ajatellaan, että Polanski oli Chinatownillaan (1974) neo-noirin kehittelijöitä. Elokuvan päähenkilö on haamukirjoittaja (Ewan McGregor), jonka nimeä ei käsittääkseni koskaan mainita. Haamukirjottaja saa tehtäväkseen jatkaa Langin omaelämäkerran työstämistä, kun edellinen kirjoittaja on löytynyt kuolleena. Vähitellen vyyhti alkaa paljastua. Tällaiselle filmihullulle oli erityinen nautinto seurata elokuvan film noir -viittauksia. Esimerkiksi kohtaus, jossa haamukirjoittaja saapuu Langin luksuspiilopirttiin, taustalta kuuluu Langin puolison Ruthin (Olivia Williams) ääni, joka tietysti jo ennakoi Ruthin merkitystä Langin taustavaikuttajana, mutta se tuo myös mieleen monen film noir -klassikon sisääntulokohtaukset à la Syvä uni.

Haamukirjoittajalla ei elokuvassa todellakaan ole nimeä, vaikka kuolleella edeltäjällä sellainen on. Jo tämä asetelma tekee päähenkilöstä epätodellisen tuntuisen. Hänelle ei ole paikkaa elokuvan fiktiivisessä maailmassa. Hän jää haamuksi, joka ei pysty vaikuttamaan tapahtumien kulkuun. Loppuratkaisu korostaa tätä, varsinkin kun katsoja ei edes näe päähenkilön kohtaloa.

8. helmikuuta 2022

München – sodan uhka (Munich – The Edge of War, 2021)

Melkein vahingossa on tullut katsottua Robert Harrisin kirjoihin tai käsikirjoituksiin perustuvia elokuvia. Netflixin tuottama tuore vakoiluelokuva München – sodan uhka (Munich – The Edge of War, 2021) perustuu Harrisin romaaniin vuodelta 2017. Romaani ja elokuva sijoittuvat vuoteen 1938 ja kuvaavat Münchenin neuvotteluja, joissa Saksa, Italia, Ranska ja Iso-Britannia sopivat Tšekkoslovakian sudeettialueen jättämisestä Saksan armoille. Aihe on kieltämättä ajankohtainen, sillä se käsittelee, tai pikemminkin viittaa, tilanteeseen, jossa neuvottelukumppanit kävelevät itsenäisen valtion suvereniteetin yli. Elokuva seuraa tapahtumia pitkälti Iso-Britannian kannalta, ja keskeisenä henkilönä on pääministeri Neville Chamberlain (Jeremy Irons), joka pyrkii säilyttämän rauhan hinnalla millä hyvänsä. Sudeettialueet ovat hinta rauhan säilymisestä.

Elokuvan ammentaa toistaa maailmansotaa edeltävistä ratkaisun päivistä. Tämän historiallisen tilanteen sisään on upotettu fiktiivinen tarina ystävyksistä, englantilaisesta ja saksalaisesta. Hugh Legat (George MacKay) ja Paul von Haartman (Jannis Niewohner) ovat entisiä opiskelutovereita, joiden tiet ovat erkaantuneet. Eroon on myös ideologinen syy, sillä Paulista näyttää kasvaneen natsihallinnon kannattaja. Tilanne kuitenkin muuttuu, ja Paulista tulee vakooja, joka yrittää toimittaa briteille tärkeää dokumenttia Hitlerin intentioista – olettaen, että aineisto vaikuttaisi tapahtumien kulkuun. Menemättä tarkemmin juoneen ja sen käänteisiin jäin pohtimaan, minkälaista kuvaa elokuva ylipäätään rakentaa rauhanpyrkimyksistä sodan varjossa. Jos aikanaan Tšekkoslovakian intressit eivät paljoakaan painaneet neuvottelupöydässä, eivät ne saa erityistä painoarvoa elokuvatulkinnassakaan. Ehkä elokuva, kuten pohjana ollut romaanikin, ovat saaneet käyttövoimansa Krimin miehityksen tapahtumista, Euroopan ajankohtaisista haasteista, mutta lopulta fokus tuntuu kääntyvän liiaksikin länteen, Chamberlainin motiiveihin ja pyrkimyksiin. Pienen valtion intressit jäävät fiktion maailmassa yhtä marginaaliin kuin reaalipolitiikan todellisuudessa. 

Ohjaaja Christian Schwochow on tiettävästi ohjannut muutaman jakson tv-sarjaa The Crown, ja hän kuvaakin sujuvasti tapahtumien kulkua. Näyttelijäsuorituksista vakuuttavin ei ole kumpikaan nuorista ystävyksistä vaan Ulrich Matthesin esittämä Hitler. Matthes muistetaan Perikato (Der Untergang, 2004) -elokuvan Goebbelsinä. Tässä tulkinnassa Hitler puhuu lähes luonnottoman hitaasti ja kulmikkaasti, täysin toisella tavoin kuin Bruno Ganzin esittämä hahmo Perikadossa. Matthesin tulkitsema Hitler katsoo maanisen pistävästi ja tuntuu porautuvan vastaantulijoihin. 

5. helmikuuta 2022

Billy Ellliot (2000)

Stephen Daldryn elokuva Billy Elliot (2000) sattui tulemaan televisiosta, joten katsoin sen pitkästä aikaa. Käsittääkseni Daldryn tausta on teatterissa, josta vahva henkilöohjaus kumpuaa. Billy Elliot oli hänen läpimurtonsa elokuvaohjaajana, ja sittemmin ura on jatkunut muun muassa elokuvilla Tunnit (Hours, 2002) ja Lukija (The Reader, 2008). Daldry on ohjannut myös muutaman jakson tv-sarjaa The CrownBilly Elliot on olemukseltaan peribrittiläinen elokuva, ainakin siinä mielessä, että se ammentaa brittiläisen luokkayhteiskunnan vastakkainasetteluista. Tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Everingtonin kaupunkiin, joka kantaa 1800-luvun perintöä: kaivoskaupungissa työläisten asunnot seuraavat toistaan yksitoikkoisena jonona. Päähenkilö Billy (Jamie Bell) on 11-vuotias poika, joka haluaisi balettitanssijaksi. Haaveiden ja karun todellisuuden välillä on raju ristiriita.

Billyn isä Jackie (Gary Lewis) on yksinhuoltaja, hiilikaivostyöläinen, jonka elämän lakko vie ahtaalle. Eletään 1980-luvun alkupuolen vuosia. Ensimmäisellä katsomiskerralla minua häiritsi se, että isän korkeakulttuurinvastaisuus kuvattiin melkein patologisesti, mutta käänne tapahtui elokuvassa kuitenkin melko nopeasti. Nyt katsottuna kohtaus, jossa isä ymmärtää poikansa haaveiden merkityksen, oli kuitenkin vaikuttava. Ehkä Daldry oli oikeassa kuvatessaan mielipiteen muutoksen äkillisenä murtumisena. Kyky ylittää raja-aitoja on ylipäätäänkin Billy Elliotissa parasta. Lopun aikahyppy vahvistaa nyt-hetken ratkaisujen kauaskantoisuuden. Kun ajassa siirrytään eteenpäin, Billy on siirtynyt toiseen maailman, mikä ei olisi ollut mahdollista ilman kulttuuristen raja-aitojen kyseenalaistamista.

30. tammikuuta 2022

Mr. Holmes (2015)

Bill Condonin ohjaama Mr. Holmes (2015) perustuu yhdysvaltalaisen Mitch Cullinin romaaniin A Slight Trick of the Mind (2005), jonka päähenkilönä on ikääntynyt Sherlock Holmes. Jos olen ymmärtänyt oikein, Holmesin hahmon tekijänoikeussuoja on rauennut, ja siinä mielessä mahdollisuudet kuvitella uusia Sherlock-tarinoita ovat loputtomat. Cullinin romaanin kiinnostavuus on tarinan sijoittuminen Sir Arthur Conan Doyleen nähden kauas tulevaisuuteen, vuoteen 1947. Sherlock Holmes vierailee tässä elokuvassa jopa toisen maailmansodan jälkeisessä Japanissa ja näkee Hiroshiman katastrofin karun maiseman. Elokuvassa ollaan kovin toisenlaisessa maailmassa kuin siinä, mihin yleensä on totuttu. Mr. Holmes korostaa, että tämä tarina on nimenomaan Holmesin itsensä kertoma, ei Watsonin. Elokuvan alussa kertomuksen loppu on tosin kaikkea muuta kuin selvä: vanheneva Holmes on jo pitkään ollut eläkkeellä ja kesken jäänyt tapaus vaivaa mieltä. 

Bill Condonin tulkinnassa Sherlock Holmesia esittää Ian McKellen, joka oli kuvausten aikaan 76-vuotias. Elokuvan kuvitteellisessa maailmassa Sherlock Holmes on käsittääkseni 93-vuotias. En muista vähään aikaan nähneeni elokuvaa, jossa jo suhteellisen ikääntynyt näyttelijä on maskeerattu vielä ikääntyneemmäksi. Tai oikeastaan elokuvassa on kaksi aikatasoa, sillä toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta takaudutaan välillä kolme vuosikymmentä taaksepäin. McKellen näyttelee siis sekä yli 90-vuotiasta että vähän päälle 60-vuotiasta. Tämä toimii yllättävän hyvin ja luontevasti, vaikka varmaankin ohjaaja on joutunut pitkään harkitsemaan, miten aikatasojen merkitseminen parhaiten onnistuisi. Ian McKellen onnistuu erinomaisesti esittämään yli 90-vuotiaan vanhuksen haurautta. Mr. Holmes käsittelee paitsi vanhenemista ja orastavaa muistisairautta myös empatiaa, tai pikemminkin kykenemättömyyttä empatiaan. Vasta myöhäisellä iällä Holmesille valkenee, mitä myötätunto tarkoittaa.

23. tammikuuta 2022

Upseeri ja vakooja (J’Accuse, 2019)

Roman Polanskin draaman Upseeri ja vakooja (J’Accuse, 2019) ammentaa lähtökohtansa 1800-luvun lopun tapahtumasarjasta, joka sai laajaa kansainvälistä julkisuutta. Vuonna 1894 Alfred Dreufys tuomittiin Ranskassa vakoilusta saksalaisten hyväksi ja lähetettiin Pirunsaarelle. Todisteet olivat olemattomat. Skandaali teki näkyväksi ylemmän upseeriston juutalaisvastaisuuden. Dreyfus vapautui vasta vuonna 1906, jolloin hänen sotilasarvonsa palautettiin. Dreyfuksen tapaus, joka tunnetaan myös Emile Zolaan kuuluisan kirjoituksen johdosta, oli jo aikanaan myös elokuvatapaus. Georges Méliès teki vuonna 1899 elokuvan La dégradation, jossa Dreyfusin sotilasarvon tunnukset seremoniallisesti riistetään. Polanski tekee kunniaa elokuvahistorialle aloittamalla oman tulkintansa juuri tästä hetkestä: elokuvan alussa katsoja kuulee sotilaiden rytmikkäät askeleet, ja Dreyfus häpäistään julkisesti, kaikkien edessä. 

Polanskin Dreyfus-tulkintaa on ehditty jo arvioida monelta kannalta. Sen on katsottu kommentoivan 2000-luvun kiristyvää ilmapiiriä, erityisesti antisemitismin nousua. Sitä on tulkittu myös Polanskin omaa henkilöhistoriaa vasten: hänhän on ollut oikeusistuinta paossa. Upseeria ja vakoojaa voi toki katsoa myös historiallisena elokuvana, menneisyyden tulkintana. Tässä olennaista on, että tarinalle on annettu salapoliisitarinan kaltaista painotusta. Prosessia seurataan majuri Georges Picquartin (Jean Dujardin) näkökulmasta. Picquart saa selville oikean vakoojan, mutta järjestelmä ummistaa faktoilta silmänsä. Käsikirjoitus on uskottava, mutta ehkä sitäkin enemmän minuun vaikuttivat pienet yksityiskohdat, valaistus ja interiöörit, jotka rakentavat vakuuttavan aikalaismaailman. Elokuva liikkuu pitkälti sisätiloissa, ja erityisesti luonnollisen tuntuinen valaistus sopii tähän erinomaisen hyvin. 

9. tammikuuta 2022

Jättiläisten taistelu (Ilja Muromets, 1956)

Olen jo pitkään suunnitellut Alexander Ptushkon spektaakkelin Ilja Muromets (1956) katsomista, ja vihdoinkin siihen löytyi sopiva hetki. Tarina on ollut monien kirjojen, elokuvien ja musiikkiteosten lähtökohta. Hienompia on ehdottomasti Reinhold Glièren loistava kolmas sinfonia, jota olisi hyvin voinut käyttää myös elokuvamusiikkina. Ptushkon eepoksen sävelsi kuitenkin Igor Morozov, joka toteutti kolme vuotta myöhemmin musiikin myös Ptushkon Sampo-elokuvaan. Suomessa Ilja Muromets nähtiin nimellä Jättiläisten taistelu vuonna 1958, ja se sai myös uusintaensi-illan vuonna 1972. Televisiossa teosta ei käsittääkseni ole nähty. Suomalainen nimi on sikäli perusteltu, että jättiläisiä nähdään jo elokuvan alkumetreillä, kun vanha Svjatogor iskee miekkansa maahan ja muuttuu kallioksi. Pyhiinvaeltajat saavat viestin viedäkseen, sillä kerran tulisi sankari, joka ottaisi miekan haltuunsa.

Itse tarina sijoittuu keskiajan Venäjälle, niin Volgan rannoille kuin Kiovaankin. Ilja Murometsin tarina viittaa muromalaisiin, jotka asuivat Oka-joen varrella Keski-Venäjällä ja jotka todennäköisesti puhuivat suomalais-ugrilaista kieltä. Tässä tarinassa Ilja Mutometsistä tulee Kiovan Venäjän puolustaja Aasiasta tunkeutuvia, pakanallisiksi mainittuja taistelijoita vastaan. Elokuvan alussa Ilja on voimaton, lapsesta asti liikuntakykynsä menettänyt ja joutuu seuraamaan sivusta, kun oman kylän tyttäriä siepataan. Ennen pitkää Ilja saa pyhiinvaeltajilta ihmerohtoa ja saa liikuntakykynsä. Tuota pikaa väkevä Ilja lähtee puolustamaan Kiovaa.

Ptushko hyödyntää elokuvassaan sekä huikeita maisemia että maalattuja taustakulisseja, jotka sulautuvat lavasteisiin. Huikea on kohtaus, joka kuvaa Iljan tulevan puolison Vassilisan symbioosia luonnon kanssa. Osa eläimistä on mekaanisia, osa oikeita. Taistelukohtaukset ovat todella suurellisia ja tuovat mieleen Peter Jacksonin Tarun massiiviset joukot. Ptushkon tulkinnassa joukkoja ei kuitenkaan ole luotu tietokoneella... Elokuva huipentuu kolmipäiseen lohikäärmeeseen, josta Ilja tekee selvää jälkeä. Loppu on patrioottinen, mutta jäin miettimään erityisesti uskonnollisuuden merkitystä. Elokuva on tehty vuoden 1956 Neuvostoliitossa, mutta se tuntuu korostavan isänmaallisuuden ja uskonnon liittoa, jota itäinen invaasio on uhannut. 

3. tammikuuta 2022

Keisarin leipuri (Císařův pekař – Pekařův císař, 1951)

Jatkoin vielä tšekkiläisen elokuvan parissa katsomalla Martin Fričin ohjaaman historiallisen komedian Keisarin leipuri (Císařův pekař – Pekařův císař, 1951). Alkuperäisteos on kaksiosainen, isoin tuotantoarvoin toteutettu spektaakkeli. Kansainvälisessä levityksessä kiersi lyhennetty yksiosainen versio, joka nähtiin myös Suomessa, kun elokuva tuotiin levitykseen keväällä 1955. Katsoin alkuperäisen kaksiosaisen version, joka on kieltämättä monipolvinen, rönsyilevä eepos. Ehkä juuri yksityiskohtien runsaus tekee siitä niin nautinnollista katsottavaa. Elokuva sijoittuu Pyhän Saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijan Rudolf II:n hoviin kultaiseen Prahaan, ja harmaantunut Rudolf (Jan Werich) on koonnut ympärilleen monenlaista väkeä, muun muassa tähtitieteilijä Tyko Brahen ja alkemisti Edward Kelleyn. Kulttuuri kukoistaa, ja Rudolf harrastaa erityisesti erään italialaisen taiteilijan Mona Lisa -maalauksia, joita hän on hankkinut jo kolmetoista, kaikki aitoja.

Keisarin leipuri on näyttelijä ja kirjailija Jan Werichin voimannäyte. Elokuva ei kerro vain Rudolf II:n mahtavuudesta vaan myös Golem-myytistä, josta Werich haaveili elokuvaa jo 1930-luvulla. Hanke ei silloin toteutunut, mutta palattuaan sodan jälkeen Yhdysvalloista Tšekkoslovakiaan Werich palasi aiheeseen ja osallistui Keisarin leipurin käsikirjoitustyöhön. Itse elokuvassa hän sai näyteltäväkseen kaksoisroolin: Rudolfin lisäksi Werich esitti leipuri Matějta, joka joutuu vastatusten vallanpitäjien kanssa ja päätyy tyrmään. Kieltämättä tulee mieleen, että kaksoisrooli ruumiillistaa Werichin omaa asemaa 1950-luvun Tšekkoslovakiassa, jossa taiteilija yritti olla samanaikaisesti tähti ja kansanmies.

Keisarin leipuri on todellakin täynnä hauskoja yksityiskohtia. Nautin erityisesti alkemistien laboratoriosta, jossa tohina käy ja yksi jos toinenkin kattila porisee lupaavasti. Tulokset ovat kuitenkin vähemmän mairittelevia... Keisari Rudolf nauttii nuorennuseliksiiriä ja taintuu alkoholin määrästä. Sillä aikaa Matěj ottaa hänen paikkansa. Rudolf herää, näkee Matějn ja luulee katsovansa peiliä: hänhän on nuorentunut. Ennen pitkää Matěj esiintyy sujuvasti hallitsijana ja käy alkemistien pakeilla sanomassa, että nämä voisivat kerrankin tehdä jotakin hyödyllistä. Keisarin leipurin lopuksi vallan hierarkiat murtuvat. Matěj saa Golemin mukaansa leipomoon, ja pian hurja savihirviö leipoo leipää koko kansan hyväksi.

2. tammikuuta 2022

Olipa kerran kuningas... (Byl jednou jeden král..., 1955)

Bořivoj Zeman ohjasi vuonna 1955 satuelokuvan Byl jednou jeden král..., jota ei käsittääkseni ole esitetty Suomessa. Nimen voisi kääntää Olipa kerran kuningas... Elokuva pohjautuu tšekkiläisen kirjailijan Božena Němcován (1820–1862) satukokoelmaan, johon sisältyy myös kertomus ”Sůl nad zlato”. Sen voisi suomentaa ”Suola on kultaakin kalliimpaa”. Alkuperäisessä sadussa kuvataan kuningasta, jolla on kolme tytärtä. Kuningas arvelee elämänsä olevan pian ehtoopuolella ja olisi aika päättää, kuka tyttäristä tulisi kuningattareksi ja saisi vallan haltuunsa. Kuningas pyytää tyttäriä kertomaan, kuinka paljon isäänsä rakastavat. Vanhin tytär sanoo rakastavansa isäänsä enemmän kuin kultaa, mutta nuorin tytär Maruška vastaa: ”Isä, rakastan sinua kuin suolaa!” Vanhan kuninkaan tyrmistyksen voi arvata, mutta lopulta nöyrän ja vaatimattoman tyttären ajatus osuu oikeaan, ja suola osoittautuu kultaakin kalliimmaksi.

Olipa kerran kuningas... asettaa tarinan keskiöön kuninkaan (Jan Werich), jota kuvataan koomisessa valossa koko tarinan läpi. Hän on nimeltään Minä I, ja hänen valtakuntansa on Minun Valtakuntani. Kuningas on kaikkea muuta kuin hyväntahtoinen vanhus: hän suorastaan simputtaa alamaisiaan ja laittaa heidät välillä voivottelemaan kuorossa. Kuningas suivaantuu Maruškan (Milena Dvorská) suolaviittauksesta siinä määrin, että määrä kaiken suolan poistettavaksi valtakunnastaan. Kuninkaanlinnassa syödään ensin suolatonta ruokaa ja lopulta pelkkiä leivonnaisia. Kansa on tyytymätöntä, sillä suolaaminen on tärkeä ruuan säilytyskeino. 

Olipa kerran kuningas... on lavastuksellisesti suuritöinen ja näyttävä kokonaisuus, jota koominen kuningas pitää lopulta koossa. Varsinainen yllätys koittaa loppuratkaisun myötä. Kaikki tyttärien kosijat osoittautuvat kelvottomiksi aatelisiksi lurjuksiksi, ja Maruška ihastuu nuoreen kalastajanuorukaiseen. Lopulta kuningas päättää tyttärensä kehotuksesta astua vielä uudelleen avioliittoon, ja tämä rientää kosimaan suolattomuutta vastaan kapinoinutta yksinhuoltajaäitiä! Tšekkoslovakialaisessa lastenelokuvassa sääty-yhteiskunta murenee lopulta täydellisesti ja viimeisissä kuvissa kansantanssit ovat vallanneet kuninkaansalin.

1. tammikuuta 2022

Pikku pakkanen (Morozko, 1965)

Aleksandr Roun ohjaama Morozko (1965) on neuvostoliittolainen satuelokuva, joka ammentaa venäläisten kansantarinoiden perinteestä. Kun elokuva sai Suomen ensi-iltansa vuonna 1974, se sai nimen Pikku pakkanen. Aleksandr Rou (1906–1973), jonka sukunimi oli alun perin Rowe, irlantilaisen isän mukaan, tuli elokuva-alalle jo 1930-luvulla. Hänestä sukeutui Aleksandr Ptushkon tapaan neuvostoliittolaisen satu- ja fantasiaelokuvan pioneeri, jonka töitä muut jäljittelivät ja jonka teokset nauttivat suurta yleisön suosiota. Roun ja Ptushkon kädenjäljessä on paljon samaa, esimerkiksi luonnonmaisemien ja lavasteiden taianomaiset yhdistelmät. Monet varhaiset fantasiaelokuvat olivat värielokuvia, ja myös Roun tapauksessa väreillä on suuri merkitys: ne luovat arkielämän käsityskyvyn ylittävän virityksen, lumemaailman, johon katsoja voi tempautua. 
Nikolai Erdmanin ja Mihail Volpinin käsikirjoittama tarina pohjautuu venäläiseen satuun, jonka Aleksandr Afanasjev sisällytti 1850- ja 1860-luvulla julkaisemaansa, 600 tarinan kokoelmaan. Klassisessa tarinassa paha äitipuoli saa miehensä jättämään tytärpuolensa erämaan armoille, mutta ystävällinen pakkasukko rientää avuksi. Käsikirjoittajat muovasivat kertomusta ja yhdistivät siihen aineksia muista saduista. Alussa katsoja saa viivähtää onnettoman avioparin kodissa, jossa vaatimaton Nastenka (Natalya Sedykh) kutoo sukkaa sillä aikaa, kun äitipuolen lemmikki Marfusha (Inna Churikova) imee nukkuessaankin tikkukaramellia. Tarinaan romanttisen juonen tuo nuorukainen Ivan (Eduard Izotov), joka on niin ihastunut itseensä, että katselee kävellessään vähän väliä kuvaansa peilistä. Sienihaltia antaa Ivanille rangaistukseksi karhun pään, mistä hän vapautuu vasta opittuaan tekemään hyviä tekoja.

Aleksandr Roun fantasia on kestänyt aikaa yllättävän hyvin, vaikkakin elokuvassa on jaksoja, joissa tyylitietoisuus onnahtaa. Pidin paljon fantasiametsiin sijoittuneista jaksoista, kun taas liioitellun groteski noita oli vaikeammin sulatettavaa. Vaikuttava ilmestys oli Pakkasukko, joka lopulta ilmestyy pelastamaan Nastenkan. Kävellessään hän pukee puut ja pensaat kuuraan, ja tämä muodonmuutos on hienosti toteutettu. Luultavasti lumiset puut on varistettu puhtaiksi, ja otokset on käännetty takaperin. Yksinkertainen konsti on usein vaikuttavin.