17. marraskuuta 2022

Hupsut vaimot (Foolish Wives, 1922)

Erich von Stroheimin omintakeinen tuotanto pitäisi katsoa säännöllisin väliajoin. Stroheimin yhdessä Carl Laemmlen kanssa tuottama Hupsut vaimot (Foolish Wives, 1922) oli syntyessään maailman kallein elokuva. Se oli piinaava produktio, jota varten Monte Carlo ja Ranskan Riviera lähestulkoon rakennettiin uudelleen Kalifornian rannikolle. Kustannukset kaatuivat tuotantoyhtiön syliin, eikä painajaismaiselle tuotannolle ollut tulla loppua. Alkuperäisestä ensi-iltakopiosta tuli poikkeuksellisen pitkä: sillä oli mittaa lähes kolme ja puolituntia. Tuotantoyhtiö leikkasi sen lyhyemmäksi, ja voidaan vain kuvitella, miltä Stroheimin lavea kokonaisuus on näyttänyt. Nykyisellä restauroidulla kopiolla on mittaa 142 minuuttia. Restauroinnista huolimatta elokuva on alusta loppuun todella materiaalinen, karhea, ja valonsäteetkin näyttävät rakeiselta hiukkasvirralta. Filminauhan läsnäolo vangitsee katsojan vastustamattomasti.

Hupsut vaimot alkaa Monte Carlossa ja poimii etualalle kreivi Sergius Karamzinin (Erich von Stroheim) ja hänen "serkkunsa" Olgan (Maude George) ja Veran (Mar Busch). Venäläiset emigrantit elävät ylellistä elämää, mutta katsojalle selviää, että he ovat todellisuudessa onnenonkijoita, jotka ovat käyttäneet hyväkseen Venäjän vallankumouksen ja ensimmäisen maailmansodan jälkeistä liikehdintää. Elokuva ammentaa siis innoitustaan ajankohtaisesta tilanteesta, 1910- ja 1920-lukujen taiteen levottomasta ilmapiiristä. Karamzin iskee lopulta silmänsä yhdysvaltalaiseen neitoon Helen Hughesiin (Miss DuPont) ja pyrkii käyttämään tätä hyväkseen. Stroheim tarjoaa ripauksen metafiktiivisyyttä, sillä Helen lukee avainkohtauksessa Erich von Stroheimin kirjaa Foolish Wives, tietämättä, että hän itse on lopulta ansaan lankeava hupsu. 

Erich von Stroheimin kerronta etenee verkkaisesti, ja juuri se on elokuvassa erityisen nautinnollista. Arvoitukseksi jää, minkälaisen jännitteen yli kolmen tunnin kesto on alkuperäisessä teoksessa synnyttänyt. Nykyisessä, restauroidussa kopiossa kohtaukset ovat pitkiä mutta eivät pitkäveteisiä. Niissä on katseiden dynamiikkaa, ilmeiden yksityiskohtia, valoja ja varjoja. Mieleen jää jakso, jossa Sergius taivuttelee Helenin antamaan rahaa, näyttelee uhria ja lopulta onnistuu petoksessaan. Erityisen hurja on tulipalokohtaus, jossa Sergius ja Helen jäävät eristyksiin parvekkeelle, kunnes palokunta heidät pelastaa. Liekkien raivo on vangittu filmille poikkeuksellisen vahvasti.


13. marraskuuta 2022

Armottomia miehiä (Great Day in the Morning, 1956)

Jacques Tourneur ohjasi uransa aikana myös lännenelokuvia, joista tunnetuimpia ovat Liekehtivä erämaa (Canyon Passage, 1946) ja Lännen laki (Wichita, 1955). Jostakin syystä RKO:n tuottama Armottomia miehiä (Great Day in the Morning, 1956) on jäänyt tähän päivään asti katsomatta. Tosin on sanottava, että käsiini osui vanha kopio, joka ei ollut alkuperäisessä Superscope-muodossa. Elokuvasta on myös saatavilla uusi, restauroitu teräväpiirtotallenne, jonka traileri Youtubessa osoittaa, miten visuaalisesti vaikuttava elokuva on. Tapahtumat sijoittuvat pikkuruiseen Denverin kaupunkiin, ja taustana ovat Coloradon huikeat maisemat. Myös alkuperäiset Technicolor-värit ovat epäilemättä olleet vaikuttava näky valkokankaalla.

Armottomia miehiä alkaa sisällissodan kynnyksellä vuonna 1861. Pohjoisen ja etelän vastakkainasettelu on kouriintuntuva, ja jännitteet ilmenevät jo elokuvan ensimmäisen kymmenen minuutin aikana. Owen Pentecost (Robert Stack) on lähtenyt Pohjois-Carolinasta Coloradoon. Paikalliset eivät etelän miestä mielellään katsele. Denverin etelävaltiolaiset etsivät tukea toisistaan, mutta Pentecost tuntuu individualistilta, joka ajaa omaa etuaan. Henkilöhahmojen runsaudessa elokuva tuo mieleen Tourneur'n Liekehtivän erämaan, ja ohjaajalla on selvästi taito pienillä yksityiskohdilla sävyttää henkilögalleriaansa. Rehevä kapakoitsija Jumbo (Raymond Burr) menettää korttipelissä omaisuutensa Pentecostille, ja Jumbon tarina hautautuu lopulta sisällissodan väkivallan keskelle. Elokuvassa on kaksi naispääroolia, pohjoisvaltiolaisen upseerin ystävätär Ann (Virginia Mayo) ja Jumbon entinen heila Boston (Ruth Roman). Tämän asetelman keskelle saapuu vielä orpo Gary (Donald MacDonald), tietämättömänä siitä, että Pentecost on syyllinen hänen isänsä kuolemaan...

Jacques Tourneur kuljettaa tarinaa taitavasti. Robert Stack ei ehkä ole karismaattisin mahdollinen päänäyttelijä, mutta ehkä ajatuksena onkin, että hän säilyy eräänlaisena tabula rasana. Aloituskohtaus, uhattuna oleminen, kohdistaa katsojan sympatiat Owen Pentecostin hahmoon, mutta vähä vähältä hänen käyttäytymisensä on yhä kyseenalaisempaa. Loppua kohden asetelma muuttuu jälleen, ja Tourneur tarjoaa draamalleen yllätyksellisen lopetuksen. Vuonna 1861 elettiin vastakkainasettelun maailmassa, ja nyt katsottuna pohjoisen ja etelän ennakkoluulot tuntuvat ajankohtaisilta. Tietääkseni tämä western on nähty televisiossa vain kerran vuonna 1990. Nyt olisi hyvä tilaisuus esittää uusi restautoitu kopio. Sopisiko tämä seuraavaan Kuukauden western -sarjaan?

6. marraskuuta 2022

Vaellus pimeässä (Circle of Danger, 1951)

Olipa hienoa nähdä pitkästä aikaa Jacques Tourneur -elokuva, ja vielä teos, jota en ole aiemmin nähnyt. Vaellus pimeässä (Circle of Danger, 1951) valmistui Iso-Britanniassa, Coronado Productions -yhtiön tuotantona, ja RKO levitti teosta sittemmin niin Yhdysvaltoihin kuin muuallekin maailmaan. Suomessakin Vaellus pimeässä esitettiin tuoreeltaan, mutta televisiossa se on nähty vain vuonna 1961. Trilleriksi luokiteltava teos ammentaa toisen maailmansodan jälkimainingeista. Päähenkilönä on yhdysvaltalainen Clay Douglas (Ray Milland), jonka veli on kuollut Ranskassa sodan loppuvaiheessa. Kuolemaan liittyy epäselvyyttä, mitä Douglas lähtee penkomaan. Elokuva rakentaa brittiläisen mielikuvitusmaailman, jossa Lontoon lisäksi liikutaan Skotlannin jylhissä maisemissa. Waleskin saa osuutensa elokuvan sivuhenkilöiden kautta.

Vaellus pimeässä punoo yhteen kaksi tarinalinjaa. Clay tapaa Elspeth Grahamin (Patricia Roc), ja suhde alkaa orastaa, tosin katkelmallisesti. Toinen tarinalinja kuljettaa Clayta eteenpäin, ja hän tavoittaa kaikki ne, jotka voisivat vielä kertoa veljen salaperäisestä kohtalosta. Tiedonhankinta on haasteellista, ja monet viivästykset tapaamisista koettelevat Elspethin kärsivällisyyttä. Poikkeuksellinen on jakso, jossa Elspeth saa allergisen kohtauksen. En muista toista aikakauden elokuvaa, jossa viitattaisiin allergiaan. Vaellus pimeässä viehättää odottamattomilla ratkaisuillaan.

Vaellus pimeässä on erityisen kiinnostava toisen maailmansodan muiston näkökulmasta. Clay Douglas on tullut etsimään selvyyttä veljensä kohtaloon. Samalla väistämättä valkenee, ettei sota ole vain sankarillisten tekojen ja tapahtumien maailma: se on vaikeiden, traumaattisen kokemusten värittämä, ja kun totuus lopulta valkenee, käy ilmi myös sodan armottomuus. Etsiessään silminnäkijöitä Clay tutustuu miehiin eri yhteiskuntaluokista: hänen eteensä tulee sodan mikrokosmos. Juuri yllätyksellinen loppuratkaisu on elokuvassa vaikuttavinta. Se pyrkii löytämään rauhan menneisyyden ja nykypäivän välillä.

4. marraskuuta 2022

The Face at the Window (1939)

George Kingin ohjaama The Face at the Window (1939) edustaa brittiläisen kauhufiktion perinnettä ja on parhaillaan nähtävissä Netflixissä, jossa on jo jonkin aikaa ollut kokoelma vanhempaa brittielokuvaa. Teatteriensi-iltaa The Face at the Window ei käsittääkseni ole Suomessa saanut, eikä sillä siksi ole virallista suomenkielistä nimeä. Kingin kauhudraama on noin tunnin mittainen, napakasti kerrottu, ja jo viiden minuutin kohdalla tarinamaailman perusteet on rakennettu. 

The Face at the Window sijoittuu vuoden 1880 Pariisiin, ja elokuvaa voi katsoa myös nostalgisoivana katseena edeltävän vuosisadan ranskalaiseen kulttuuriin. Kun elokuva valmistui elettiin toisen maailmansodan kynnyksellä, mutta tapahtumat on sijoitettu 59 vuotta aikaisempaan tilanteeseen. Tähän nähden elokuvan kuvaama maailma muistuttaa kuitenkin paljon kaukaisempaa historiaa, ja mieleen tulevat sekä Dumas'n Monte Criston kreivi että Mary Shelleyn Frankenstein. Ehkä elokuvantekijät eivät ole historiallisuutta erityisesti ajatelleet, mutta tuntuu kuin henkinen distanssi 1800-luvun Ranskaan olisi erityisen suuri. Elokuva itse asiassa perustuu F. Brooke Warrenin samannimiseen näyttämömelodraamaan vuodelta 1897, ja koko teos henkii viktoriaanisen Englannin mielenmaisemaa. Tätä pääroolin esittäjä Tod Slaughter loistavasti ruumiillistaa. Niin alkuperäisessä näyttämöteoksessa kuin sen elokuvatulkinnoissakin huipennuksena on tieteellinen koe, jossa kuolevan ruumiin käsi sähköimpulssien voimalla kirjoittaa paperille murhaajan nimen.

Pieni kauhukauppa (Little Shop of Horrors, 1960)

Roger Corman tuotti uransa aikana yli 400 elokuvaa, mutta hän oli myös tuottelias ohjaaja. Mieleeni on unohtumattomasti jäänyt vuoden 1979 tv-esitys Vincent Pricen tähdittämästä Punaisen surman naamiosta (The Masque of the Red Death, 1964), ja juuri Cormanin Poe-tulkinnat ovat kestäneet aikaa hienosti. Samaan aikaan Corman oli myös sujuva ja nopealiikkeinen B-tuotantojen ammattilainen, joka pystyi tekemään useita teatterielokuvia vuosittain. Kulttistatuksen on saavuttanut vuonna 1960 valmistunut Pieni kauhukauppa (Little Shop of Horrors), joka tiettävästi kuvattiin vain kahdessa päivässä. Tämän toki myös huomaa: elokuva on kuvattu, kuten Jack Nicholson myöhemmin muisteli, tv-tuotantojen tapaan. Kamerat olivat valmiina studiossa. Näyttelijät harjoittelivat kertaalleen takahuoneessa, minkä jälkeen marssittiin kameroiden eteen: valot päälle ja otos purkkiin.

Tarinan keskiössä on epäonninen floristi Seymour (Jonathan Haze), joka risteyttää yökönlehden ja kärpäsloukun ja saa aikaan kyltymättömän lihansyöjäkasvin. Pian alkaa Gravis Mushnickin (Mel Welles) kukkakaupassa tapahtua kummia. Corman tuo estradille toinen toistaan kummallisempia hahmoja. Sadistinen hammaslääkäri ei ole ehkä yhtä barokkinen kuin Frank Ozin myöhemmässä Pienen kauhukaupan versiossa vuonna 1986. Mutta erityisen mieleenpainuva on Cormanin tulkinnassa masokistinen hammaslääkäripotilas (Jack Nicholson), joka saa pohjatonta tyydytystä porakoneen käytöstä ja hampaiden kiskomisesta. Pienessä kauhukaupassa kommentoidaan ohimennen monenlaisia asioita, kasvitieteen lisäksi ruokailua, vegetarismia, vaihtoehtohoitoja... Elokuva leikittelee myös lajityypeillä, sillä loppupuolella mukaan tulee poliisielokuvista tuttu kertojaääni. Pieni kauhukauppa edustaa kirjavaa eksploitaatioelokuvan perinnettä, mutta samalla kyse on pienen tuottajan indie-elokuvasta, joka antaa suuntaa 1960-luvun audiovisuaaliselle kulttuurille.

29. lokakuuta 2022

Kohtaus junassa (Le train, 1973)

Pierre Granier-Deferren ohjaama Kohtaus junassa (Le train, 1973) perustuu Georges Simenonin romaaniin, joka puolestaan ammentaa keskeisestä Ranskan historian teemasta, saksalaismiehityksen ajasta. Tosin saksalaiset ovat vasta tulossa, ja elokuva kuvaa sitä, millaisen pakolaisaallon invaasion uhka herättää. Junat suuntautuvat kohti Ranskan ja Belgian rajaa. Päähenkilönä on ranskalainen radiokorjaaja Julien Maroyeur (Jean-Louis Trintignant), jonka puoliso on raskaana. Matkan aikana pariskunnat ajautuvat eri reiteille, ja Julien tutustuu saksanjuutalaiseen Anna Küpfer (Romy Schneider), jonka aviomies on aiemmin joutunut keskitysleirille. Granier-Deferre käyttää paljon dokumentaarista aineistoa sota-ajan tapahtumista, ja juuri nyt ne tuntuvat erityisen vaikuttavilta. Dokumentaariset otokset sulautuvat häivityksin värillisiin fiktiivisiin kohtauksiin.

Alkuperäisessä Simenonin romaanissa päähenkilö on nimeltään Marcel, ja hän on suorastaan odottanut elämäänsä muutosta. Marcel on altis matkan aikana tapahtuvalle odottamattomalle suhteelle. Granier-Deferren tulkinnassa päähenkilö Julien on pikemminkin tabula rasa, jonka ajatuksista ja tunteista katsoja ei saa selkoa, tai niistä ei kerrota. Ehkä ohjaajan tarkoitus on sanoa, että kriisin olosuhteissa elokuvan henkilöt tarttuvat elämään vanhemmin kuin koskaan. Silti draaman tasolla tämä jää yllättävän ohueksi. Vaikuttavimmillaan Kohtaus junassa on elokuvan loppukohtauksessa, jossa Julien ja Anna kohtaavat. Tässä päätöksessä myös Philippe Sarden musiikki pääsee oikeuksiinsa.

24. lokakuuta 2022

Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (Kind Hearts and Coronets, 1949)

Robert Hamerin ohjaama ja Ealing-studion tuottama Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (Kind Hearts and Coronets, 1949) on brittiläisen elokuvan ehdottomia klassikoita. Se on kuuluisa paitsi tyylilajistaan, mustasta huumorista, myös Alec Guinnessin huikeasta roolisuorituksesta: Guinness näyttelee kahdeksaa eri roolia. Hamerin lähtökohtana oli Roy Hornimanin vuonna 1907 julkaisema romaani Israel Rank: The Autobiography of a Criminal. En ole alkuperäistä romaania lukenut, mutta se on herättänyt paljon keskustelua. Juutalaisen isän ja kristityn äidin pojasta kertovaa tarinaa on tulkittu sekä antisemitistisenä teoksena että antisemitismiä satirisoivana esityksenä, jonka kritiikin kohteena oli edwardiaanisen Englannin suvaitsemattomuus. Romaanin päähenkilö Israel Rank haluaa saavuttaa äitinsä aatelisen aseman ja antautuu rikoksen poluille.

Elokuvassa Kruunupäivä ja hyviä sydämiä asetelmaa on muutettu sikäli, että päähenkilö on puoliksi italialaista taustaa. Louis D'Ascoyne Mazzini (Dennis Price) on italialaisen oopperalaulajan poika. Hänen äitinsä on aatelista sukua, mutta tämä on sysätty seurapiirien ulkopuolelle, epäsäätyisen avioliiton takia. Louis voisi olla herttua, mutta välissä on kahdeksan D'Ascoyne-suvun edustajaa. Niinpä hän päättää murhata kaikki, yksi kerrallaan. Alkuperäisessä romaanissa olennaista on, että teos on ”omaelämäkerta” ja maailmaa kuvataan murhaajan näkökulmasta. Epäluotettavan kertojan sanoja lukija joutuu tavan takaa punnitsemaan. Robert Hamer ei ole tavoitellut tämän epäluotettavuuden elokuvallista vastinetta, vaan tehnyt tarinasta mustan huumorin kyllästämän kavalkadin, jossa Louis toteuttaa vaihe vaiheelta suunnitelmansa. Alussa Louis odottaa kuolemantuomiota ja on viimeistelemässä autiobiografiaansa. Sen jälkeen elokuva takautuu kertomaan, miten hän on päätynyt tähän tilanteeseen.

Kruunupäivä ja hyviä sydämiä on kuvaus pyrkyryydestä, mutta lopulta Louis'n patologinen halu kostaa äitinsä kohtaama vääryys piirtää armottoman kuvan ”aateluudesta”. Alec Guinness näyttelee kaikki D'Ascoyne-suvun edustajat, merikapteenista suffragettiin, papista sotapäällikköön. Kyse ei ole vain kameoroolien kavalkadista, vaan jokainen hahmo on selkeästi omanlaisensa. Huikea suoritus! Erityisen hyytävä on viimeinen D'Ascoyne, joka metsästäessään ampuu kaiken eteen tulevan ja lisäksi asettaa ansoja köyhälle kansalle, joka on eksynyt tiluksille. Komediana alkava tarina saa traagisen painotuksen, jota eivät lopun käänteetkään saa katsojaa unohtamaan.

11. lokakuuta 2022

Herra Orkidea (Le Père tranquille, 1946)

René Clémentin Le Père tranquille (1946) ei käsittääkseni ole saanut Suomen ensi-iltaa, mutta englanniksi se tunnetaan nimellä Mr. Orchid. Ehkäpä sen voisi suomentaa Herra Orkideaksi. Alkuperäinen nimi viittaa vaiteliaaseen isään, mikä toki sopisi aivan yhtä hyvin nimeksi. Clémentin elokuva valmistui heti toisen maailmansodan jälkeen, ja se tarttui tuoreeltaan miehitysajan inhohimoihin. Päähenkilönä on perheenisä, joka tietoisesti välttää ottamasta kantaa saksalaisten joukkojen läsnäoloon. Hän hoitaa mieluummin kasvihuoneessaan orkideoja, joita itse asiassa saksalaisetkin käyvät ihastelemassa. Isän näennäinen piittaamattomuus herättää vastareaktioita ennen kaikkea perheen nuorukaisessa, joka pitää isäänsä vallanpitäjiä myötäilevänä konservatiivina.

René Clément oli ohjannut esikoispitkänsä Taistelu raitateistä (La bataille du rail, 1946) samana vuonna ja sai uralleen lentävän lähdön. Ranskan rautateiden ja vastarintaliikkeen yhteisponnisteluista kertova teos oli vaikuttava, dokumentaarissävytteinen kuvaus, joka on yhä aikakauden avainelokuvia. Tämän teoksen jälkimainingeissa syntyi Clémentin toinen ohjaus, joka niin ikään purkaa miehitysajan muistoa, tosin tällä kertaa teatraalisemmin ja melodramaattisemmin. Elokuvan voimahahmo oli taiteilijanimellä Noël-Noël tunnettu Lucien Édouard Noël, joka laati käsikirjoituksen ja näytteli myös pääroolin. Yleensä olemme tottuneet näkemään sukupolvikonfliktin ainekset 1950- ja 1960-luvun elokuvissa, mutta Noël-Noëlin ja Clémentin luomuksessa tämä on läsnä jo sota-ajan tilanteessa. Elokuvan päähenkilö, ikääntynyt herra Orkidea, on ensimmäisen maailmansodan veteraani, joka nuoremmalle sukupolvelle näyttäytyy elinvoimansa menettäneenä. Tosin elokuva kääntää ennakkoluulot nurinniskoin, kun puutarhaharrastuksensa lomassa perheen harmaantunut isä juoniikin vastarintaliikkeen operaatiotia.

3. elokuuta 2022

Kaikkien aikojen naissankari (Dreamboat, 1952)

Claude Binyon (1905–1978) tunnetaan paremmin älykkäiden, satiiristen tekstien käsikirjoittajana kuin ohjaajana, mutta hän ehti ohjata Hollywoodissa seitsemän pitkää elokuvaa vuosina 1948–1953. Näistä tunnetuimpia on vuonna 1952 valmistunut Kaikkien aikojen naissankari (Dreamboat), joka oli osa Clifton Webbin tähdittämää komediasarjaa (Suomessa ne nimettiin sanoin ”Kaikkien aikojen...”). Clifton Webb (1889–1966) puolestaan oli veteraaninäyttelijä, jolla oli vankka tausta Broadwaylla ja joka valkokankaalla muistetaan varsinkin roolistaan Otto Premingerin Laurassa (1944). Webb nousi yllättävään kansansuosioon 1950-luvulla komedianäyttelijänä, ja tästä Kaikkien aikojen sankari on erinomainen osoitus. 

Elokuva alkaa koululuokassa: Thornton Sayre (Clifton Webb) vetää englannintuntia ja esittää oppilaille lausuntataitojaan lukemalla katkelman Shakespearea. Resitointi on todella vakuuttavaa, ja tuntuu, että ohjaaja on halunnut tehdä vaikutuksen paitsi elokuvan oppilaisiin myös katsojaan. Ylevä aloitus ennakoi nopeaa käännettä päinvastaiseen suuntaan. Tuota pikaa paljastuu, että Thornton Sayre on ollut mykkäkauden sankarinäyttelijä, joka on ihastuttanut katsojia salanimellä Bruce Blair. Sayre on näytellyt naamioitunutta El Toroa, mikä tuo mieleen Douglas Fairbanksin tähdittämän Zorro-elokuvan. Kuvitteellisessa mykkäelokuvassa sankarin vastanäyttelijänä on Gloria Marlowe (Ginger Rogers). Televisiossa vanhat elokuvat pääsevät esiin, ja opiskelijat nauravat katketakseen menneisyyden kömpelyydelle. Kaikkien aikojen sankari esittää television tyhmyyden mediana, mutta samalla elokuva virnuilee omalle historialleen. Epätoivoisesti Sayre yrittää estää vanhojen elokuviensa tv-esitykset, mutta taistelu osoittautuu vaikeaksi.

Olen usein miettinyt, miten kiinnostavaa olisi tutkia fiktioelokuvaa oman historiansa kertojana. Mieleen tulee esimerkiksi René Clairin mykkäelokuva-aikaa kuvaava Vaikeneminen on kultaa (Le silence est d’or, 1947). Yhtä kiinnostavaa olisi tutkia äänielokuvan aikakaudella tehtyjä mykkäelokuvapastisseja. Niitähän on tehty paljon. Ajatellaanpa vaikka Oldřich Lipskýn huikeaa westernparodiaa Limonadi Joe (Limonádový Joe, 1964). Kaikkien aikojen sankarissa kuvitteelliset elokuva ovat mahtavaa katsottavaa, vaikkakin samalla on selvää, että ne kuvastavat 50-luvun kaavamaista käsitystä mykkäelokuvasta. Kun vanhoja elokuvia ajetaan 24 kuvaa sekunnissa, liikkeet nopeutuvat, mikä luo koomisen sävyn. Eleistä tulee ylikorostuneita, paatoksellisia, ja tätäkin nopeus voimistaa.

2. elokuuta 2022

Continental – hupainen avioero (The Gay Divorcee, 1934)

Mark Sandrichin ohjaama Continental – hupainen avioero (The Gay Divorcee, 1934) on viihdyttävimpiä Fred Astairen ja Ginger Rogersin elokuvia. Sandrich, joka menehtyi sydänkohtaukseen vain 44-vuotiaana vuonna 1945, oli mykkäkaudella kouliintunut ammattilainen ja oli tottunut musikaalien ja komedioiden tekijä. Continentalissa on ripaus niitä aineksia, joista syntyi 1930-luvun screwball-komedia, mutta samalla mukana on aimo annos tanssia ja laulua. Elokuvan valmistumisen aikaan Hollywoodissa oltiin juuri siirtymässä Hays Coden aikakauteen, mikä olennaisesti vaikutti seuraavien vuosien komediaelokuvaan ja sopivaisuuden rajoihin. Sandrichin elokuvan alkuperäinen nimi oli The Gay Divorce, mutta Hays Office painosti tuotantoyhtiö RKO:ta muuttamaan nimeä. E-kirjaimen lisäyksellä vältyttiin avioliittoinstituution arvokkuutta nakertavalta mielikuvalta. Tämä oli tietysti kosmetiikkaa, sillä koko elokuva kiertyy avioliiton tietoisen purkamisen ympärille.

Mimi Glossop (Ginger Rogers) on onnettomasti naimisissa geologin kanssa, ja hän turvautuu juristin apuun järjestääkseen sellaisen kohtauksen, jonka perusteella aviomies ei voi välttyä eron hakemiselta. Jo ennen kuin tämä lainkaan selviää katsojalle, elokuva on esitellyt yhdysvaltalaisen tanssijan Guy Holdenin (Fred Astaire) ja tämän ystävän Egbert Fitzgeraldin (loistava Edward Everett Horton), joka joutuu tuuraamaan isänsä lakifirman johdossa. Avionrikkojaksi tilataan ammattihurmuri Rodolfo Tonetti (Eric Rhodes), joka on Hollywood-elokuvan uskomattomimpia italialaiskarikatyyrejä. Kaiken kaikkiaan Continental on mainio musikaalikomedia, jonka pienet sivuroolit jäävät mieleen. Astaire-Rogers-elokuvien vakionäyttelijöitä oli Eric Blore, jota voisi kutsua Hollywoodin Uuno Laaksoksi. Hänet on aina ilo nähdä valkokankaalla.

1. elokuuta 2022

Tiikerihai (Tiger Shark, 1932)

Howard Hawksin Tiikerihai (Tiger Shark, 1932) valmistui samana vuonna kuin ohjaajan legendaarinen Arpinaama (Scarface). Tiikerihai sijoittuu Tyynen meren rannikolle, sekä Yhdysvaltoihin että Meksikon vesille, jossa Mike Mascarenhas (Edward G. Robinson) johtaa menestyksekkäästi tonnikalan pyyntiä. Eksoottiseen, seikkailulliseen ympäristöön sijoittuva elokuva on melodraama, jonka ytimessä on Miken epätoivoinen yritys löytää rakkautta. Kohtalonomaista tunnelmaa rakentaa suhde mereen. Elokuvan alussa Miken alus on haaksirikkoutunut, ja hän on riutuu pelastusveneessä. Mukana on vain kaksi muuta miestä, ja kaikki kärsivät janosta. Syntyy käsirysy, jonka tuloksena yksi miehistä suistuu veteen ja joutuu heti haiden saaliiksi. Mike itse lyyhistyy veneen reunalle, niin että käsi jää roikkumaan pinnan alle, kohtalokkain seurauksin. Pipes (Richard Arlen) vetää Miken ylös viime hetkellä, mutta käsi on jo menetetty, ja Mike joutuu elämään ilman kämmentä, koukku vasemmassa kädessään.

Mike Mascarenhasin mielikuvituksessa hait määrittelevät ihmisten kohtaloita. Mutta hän ei ole ainoa. Miken laivan miehistöön kuuluva Manuel Silva (William Ricciardi) toteaa, ettei raajansa menettänyt mies voi koskaan päästä taivaaseen. Mike taas luottaa siihen, että Pyhä Pietari tunnistaa kalamiehen viimeisellä portilla ja päästää sisään. Kohtalokkaalla retkellä Silva joutuu itse veden varaan ja onnettomuuden uhriksi. Mike tutustuu tämän tyttäreen Quitaan (Zita Johann), rakastuu ja lopulta nai itseään nuoremman neidon. Asetelma tuo mieleen monta muuta aikakauden melodraamaa. Tuota pikaa sukeutuu kolmiodraama, joka koituu Miken kohtaloksi, eikä haiden roolikaan jää vähäpätöiseksi. Ruumiillinen vamma merkitsee Mikelle henkistä vammaa, joka ei koskaan parannu. Elokuvaa katsoessa tuntuu, että Tiikerihai on ollut Steven Spielbergin innoituksen lähteitä. Konkari Mike on kuin Tappajahain Quintin (Robert Shaw) esi-isä.



Viva Villa (Viva Villa!, 1934)

Pancho Villan elämästä kertova Viva Villa (Viva Villa!, 1934) oli poikkeuksellisen myrskyisä produktio. Tuottaja David O. Selznick aloitti  kuvaukset Meksikossa vuonna 1932, mutta elokuva valmistui ensi-iltaan vasta yli kaksi vuotta myöhemmin. Samalla elokuvasta tuli Meksikon ja Yhdysvaltain jännitteisen suhteen tiivistymä, vaikka Selznickin alkuperäinen ajatus olikin rakentaa myönteistä kuvaa Pancho Villan aikakaudesta. Meksikossa vastustettiin heti alussa sitä, että päärooliin oli valittu Wallace Beery, näyttelijä, joka oli tullut tunnetuksi roistonrooleistaan. Selznick yritti saada nuoren Panchon rooliin tämän pojan, Pancho Augustin Villa nuoremman, mutta suunnitelma kariutui. Varsinainen konflikti puhkesi, kun reportteri Jonny Sykesin rooliin valitun Lee Tracyn kerrottiin virtsanneen humalapäissään parvekkeelta Meksikon armeijan kadettien niskaan. Elokuvan kuvaaja Charles G. Clarke kiisti myöhemmin muistelmissaan tapahtuman, mutta joka tapauksessa Tracyn ympärille syntyi skandaali. Tracy sai lähteä, ja rooliin valittiin Stuart Erwin. Yhtä tuulista oli ohjaajan pallilla. Elokuva on kreditoitu Jack Conwayn nimiin, mutta ohjaajina toimivat myös William Wellman ja varsinkin Howard Hawks, jonka piti alun perin ohjata koko teos. Kymmenen viikon jälkeen Hawks lähti koettuaan, ettei kuvauksissa ollut turvallista.

Viva Villa alkaa alkutekstillä, jossa kerrotaan, ettei tarina perustu arkistojen tietoihin. Ei todellakaan: kyse on vahvasti kuvitteellisesta tarinasta, joka fantasioi Meksikon vallankumouksen tapahtumilla. Elokuvan alussa nähdään kohtaus Pancho Villan lapsuudesta, kun hän joutuu todistamaan isänsä kuolemaa. Tarinassa se oikeuttaa Villan väkivaltaisuuden, joka on jatkossa voimakasta, niin voimakasta, että se herätti myös kritiikkiä. Viva Villan valmistuminen sijoittuukin vaiheeseen, jolloin sensuurikoodista oli tulossa Hollywoodiin. Viime vaiheessa elokuvaa siistittiin, ja siitä poistettiin useita kohtauksia. Kerrotaan, ettei Wallace Beery olisi millään halunnut osallistua kuvauksiin syrjäisessä meksikolaisessa kylässä. Lentokone oli koko ajan valmiudessa kuljettamaan tähti El Pasoon tai Mexico Cityyn. Lopulta Beery tekee mieleenpainuvan roolisuorituksen ristiriitaisena hahmona, joka on samanaikaisesti väkivaltainen ja hellä, viisas ja tietämätön. Nyt katsottuna Viva Villassa kiehtoo se tapa, jolla Meksikon ja Yhdysvaltain suhteet olivat läsnä sekä tuotantovaiheessa että itse elokuvassa. Meksikon ensi-ilta jouduttiin keskeyttämään levottomuuksien vuoksi.

23. heinäkuuta 2022

Titanic (1997)

James Cameronin käsikirjoittama ja ohjaama Titanic (1997) oli suurtuotanto, ja se on ollut viime vuosikymmenien menestyksekkäimpiä elokuvia. On arvioitu, että Titanic oli ensimmäinen miljardin dollarin tuottoon yltänyt elokuva. Lopulta box office -tuotto nousi yli kahteen miljardiin. Suomessa Titanic on niin ikään historian katsotuimpia elokuvia, joka veti miljoona katsojaa valkokankaan ääreen. Itse en ole tainnut nähdä Titanicia kokonaan ensi-iltavuoden jälkeen, ehkä siitä syystä, että olen tv-esityksissä avannut vastaanottimen usein liian myöhään, siinä vaiheessa, kun Titanic on ollut jo puoliksi vedessä. Nyt katsottuna Cameronin luomus on kestänyt aikaa yllättävän hyvin, myös erikoistehosteet, ja vaikka kestoa on yli kolme tuntia, tietoisuus suurkatastrofin vääjäämättömästä lähestymisestä pitää mielenkiinnon yllä. Kun elokuvaa katsoo, mietin, mitkä olivat sen suurmenestyksen taustatekijät. Ensinnäkin elokuva oli jo itsessään suurinvestointi. Vuonna 2019 Iso-Britanniassa arvioitiin, että alkuperäinen Titanic-alus maksoi nykyrahassa 150 miljoonaa puntaa. Titanic-elokuvan tuotantokustannukset puolestaan olivat 200 miljoonaa dollaria vuonna 1997. Paramountin ja 20th Century Foxin yhteistuotanto oli siis alkuperäiseen risteilijään verrattava taloudellinen satsaus, jolla oli globaali markkinointi ja toki myös valovoimaiset supertähdet päärooleissa.

Titanic on yhdistelmä eeppistä historiallista elokuvaa, romanttista elokuvaa, melodraamaa ja katastrofielokuvaa. Kaiken lisäksi Titanic on käsite, jonka kaikki tuntevat, kaikissa maanosissa. Myös alkuperäinen Titanic-laiva oli purjehtiva maailma pienoiskoossa: matkustajia oli Bulgariasta Syyriaan, Ranskasta Suomeen. Ehkä tämä monikulttuurisuus on tehnyt Titanicista otollisen fiktion kohteen, sillä emotionaalisen suhteen rakentaminen onnettomuuteen antaa monia mahdollisuuksia. Ennen James Cameronia oli nähty useita muita Titanic-elokuvia, tosin ei moneen vuosikymmeneen, mikä teki hetkestä erityisen otollisen. Vuosituhannen vaihteen lähestyessä katastrofiaiheet kiinnostivat muutoinkin. Vaikka historioitsijan silmään tarttuu moni yksityiskohta, ele ja repliikki, jotka tuntuvat epätodennäköisiltä tai mahdottomilta vuonna 1912, Titanicissa viehättää mahdollisuus kurkistaa valtamerihöyryyn ja vaeltaa sen sokkeloisissa käytävissä. Lisään tähän kuvan Titanicin kuuluisasta ensimmäisen luokan portaikosta, jolla on elokuvassa tärkeä merkitys. Samoin viehättää reaaliaikaisuuden tavoittelu: Titanic törmää jäävuoreen elokuvan keskivaiheilla, eli uppoaminen kestää jotakuinkin yhtä kauan kuin aikanaan Atlantilla. Kun 90-luvun lopulla katselin elokuvaa, muistelen, että pidin erityisesti lopun jaksosta, jossa valtameren pohjassa lepäävä hylky muuttuu eläväksi. Elokuvan kehyskertomus jalokiveä metsästävistä aarteenetsijöistä tuntui turhan yksinkertaiselta, mutta muistojen merkityksen korostaminen vakuutti minut puolelleen. 



20. heinäkuuta 2022

Hud – Lännen kapinallinen (Hud, 1963)

Martin Rittin Hud – Lännen kapinallinen (Hud, 1963) oli yleisö- ja arvostelumenestys. Oscar-kisassa elokuva oli ehdolla seitsemässä ja voitti kolmessa kategoriassa. Ensi-iltansa Hud sai Venetsian elokuvajuhlilla. Teos perustui Larry McMurtryn romaaniin Horseman, Pass By (1961), joka kertoi teksasilaisen karjatilan elämästä nuoren Lonnie Bannonin kertomana. Romaani sijoittui vuoteen 1954. Sodan jälkeen öljybisnes oli keskeinen tulonlähde, ja tähän myös tarina viittaa. McMurtryn romaani ja Rittin elokuva kuvaavat väistyvää elämänmuotoa. Käsikirjoittajat Irving Ravetch ja Harriet Frank Jr. muovasivat tarinaa siten, että epämiellyttävä, itsekäs sivuhenkilö Hud nostettiin keskiöön. Rooli tehtiin mittatilaustyönä Paul Newmanille, joka on tässä kaikkea muuta kuin sympaattinen päähenkilö.

Toisin kuin romaanissa, elokuvalla ei ole kertojaa. Katsoja kuitenkin samastuu nuoreen Lonnie Bannoniin (Brandon de Wilde), joka elokuvan alussa saapuu hiljaiseen teksasilaiseen kaupunkiin. Vasta myöhemmin paljastuu, että kyse on aamuvarhaisesta. Lonnie on tullut etsimään Hudia (Paul Newman), joka on ollut yötä poissa kotoa, omilla teillään. Aloitusjakso on ylipäätään loistava, ja James Wong Howen mustavalkokuvaus hivelee silmää. Myös Elmer Bernsteinin musiikki alkutekstien aikana jää mieleen. 

Kun tarina varsinaisesti alkaa, katsoja tutustuu Hudin isään Homer Bannoniin (Melvyn Douglas) ja talon kodinhoitajaan Almaan (Patricia Neal). Molemmat näyttelijät saivat Oscarin suorituksistaan. Homer on periaatteen mies, kun taas Hud on, kuten isä toteaa, ”unprincipled man”. Hud on antisankari, joka ei elokuvan aikana muutu. Tässä on varmasti myös käsikirjoittajien ja ohjaajan pessimistisen tulkinnan lähtökohta. Hud vihjaa jossakin kohtaa siihen, miten öljy voisi olla uusi elinkeino, mutta tähän Homer ei suostu. Hud edustaa orastavaa kapitalismia, mikä elokuvassa näyttäytyy periaatteettomuutena, arvomaailman kriisinä. Hudin ja Homerin välille ei synny sovintoa. Homer kuolee, Alma ja Lonnie lähtevät, ja Hud jää yksin elämään uutta arvaamatonta tulevaisuutta. Homerin kohtaloksi koituu suu- ja sorkkatauti, minkä vuoksi karja on lopetettava. En muista yhtäkkiä elokuvaa, jossa olisi tällainen eläimien massateurastus. Se jättää hyytävän tunnelman vielä lopputekstien jälkeenkin. Erinomainen elokuva – vaikkei millään tavalla miellyttävä!

19. heinäkuuta 2022

Hehkuva kesä (The Long, Hot Summer, 1958)

Hehkuva kesä (The Long, Hot Summer, 1958) oli Martin Rittin läpimurto-ohjaus, lavea Faulkner-filmatisointi, jossa myyttinen etelä natisee liitoksissaan. Käsikirjoituksen laativat yhteistyössä Irving Ravetch ja Harriet Frank Jr. Yhtenä lähtökohtana oli Faulknerin Kylä (The Hamlet, 1940), mutta he yhdistivät aineksia muistakin kirjailijan teoksista. Olennaista on kuitenkin, että käsikirjoittajat pitivät esikuvanaan Tennessee Williamsin Kissa kuumalla katolla -näytelmää, josta Richard Brooks oli parhaillaan tekemässä elokuvaa. Hehkuvan kesän patriarkasta Will Varnerista tuli toisinto Williamsin Big Daddystä. Will Varnerin rooliin Martin Ritt tahtoi Orson Wellesin, tuotantoyhtiön varoituksista huolimatta. Welles on roolissaan barokkimaisen ylitsepursuava, ja tarina kertoo, että hän oli kuvaustilanteissa erittäin hankala. Välillä Welles vaati, että repliikit dubattaisiin jälkeenpäin, ettei hänen tarvitsisi opetella roolia. Lopulta yhteistyö kuitenkin sujui, ja Ritt sai Hollywoodissa lempinimen The Orson Tamer.

Hehkuva kesä alkaa liekehtivillä kuvilla: lato on syttynyt palamaan. Tulipalosta syytetään Ben Quickiä (Paul Newman). Todisteita ei löydy, mutta pieni mississippiläinen paikkakunta häätää hänet kotikonnuiltaan, kuin varmuuden vuoksi. Quick työllistyy Will Varnerin tilalle. Ennen kuin isäntä itse ehtii paikalle, Quick tutustuu Willin tyttäreen Claraan (Joanne Woodward), poikaan Jodyyn (Anthony Franciosa) ja tämän puolisoon Eulaan (Lee Remick). Tyrannimainen isäntä on tottunut manipuloimaan perhettään ja koko yhteisö, ja tuota pikaa hän alkaa naittaa Quickiä tyttärelleen Claralle. Juoni on epäilemättä saippuaoopperamainen, mutta siinä viehättää se armollisuus, joka lopulta luo sovinnon. Myös Ben Quickin traumaattinen menneisyys paljastuu, ja hänen levottomuutensa asettuu.

Martin Ritt käyttää CinemaScope-kuvaa hienosti, mutta lopulta vahvemmin kuin ohjaajan panos katsojan mieleen jäävät loistavat näyttelijäsuoritukset. Tosin tässäkin Rittillä oli ratkaiseva rooli. Hän oli työskennellyt Elia Kazanin assistenttina Actors Studiolla, jonka oppilaita hän värväsi elokuvaan. Paul Newmanin lisäksi tähän ryhmään kuuluivat Joanne Woodward (joka avioitui Newmanin kanssa samana vuonna), Anthony Franciosa ja Lee Remick. Kerrotaan, että Newman muutti Louisianaan jo hyvissä ajoin ennen kuvausten käynnistymistä omaksuakseen etelän aksentin, ja lopputulos on erinomainen. Newman palkittiinkin Cannesin elokuvajuhlilla parhaasta miesroolista.

15. heinäkuuta 2022

Miehen mitta (Edge of the City, 1957)

Martin Ritt (1914–1990) ohjasi esikoiselokuvansa Miehen mitta (Edge of the City) 42-vuotiaana vuonna 1956, ja elokuva sai ensi-iltansa seuraavan vuoden tammikuussa. Ritt oli joutunut vuosikymmenen kuluessa mustalle listalle, mutta kommunistijahdin laannuttua ura elokuva-alalla tuli mahdolliseksi. Hänellä oli jo kokemusta satojen näytelmien ohjaajana, ja hän oli luonut uraa myös televisio-ohjaajana ja -tuottajana. Robert Alan Aurthurin käsikirjoittama televisionäytelmä teki Rittiin vaikutuksen, vaikkakin tekstissä oli paljon samaa kuin Elia Kazanin menestyselokuvassa Alaston satama (On the Waterfront, 1954). Myös Miehen mitta sijoittui New Yorkin satamaan, jonka korruptoituneessa ympäristössä päähenkilö yrittää selviytyä. Televisuaalisuus tulee mieleen jo Rittin elokuvien ensimmäisistä kuvista: hän käyttää poikkeuksellisen paljon lähikuvia, jotka tuovat tapahtumat ja tilanteet lähelle katsojaa.

Miehen mitan päähenkilö on Axel Nordmann (John Cassavetes). Heti alussa ilmenee, että hän on lähtenyt kotikonnuiltaan ja etsii työtä New Yorkista. Axel saa töitä, mutta joutuu heti satamayhteisön oudon hierarkian pelinappulaksi. Hän joutuu Charlie Malickin (Jack Warden) ryhmään, jossa palkasta pitää maksaa provisio työnjohtajalle. Pian Axel ystävystyy Tommy Tylerin (Sidney Poitier) kanssa, muuttaa tämän naapurustoon ja tutustuu myös Tommyn puolisoon Lucyyn (Ruby Dee). Tommylle Axel lopulta paljastaa syyn pakoretkeensä: hän kokee olevansa vastuussa veljensä kuolemasta ja on vielä tämän lisäksi lähtenyt asepalveluksesta omille teilleen. 

Miehen mitta käsittelee teemoja, jotka tulivat myöhemmin tutuiksi Martin Rittin elokuvista: hän käsittelee rasismia, korruptiota, yhteiskunnallista epätasa-arvoa ja yhteiskunnan yksilöön kohdistamaa painostusta. Axel ja Tommy ovat ystäviä etnisten rajojen yli, mutta lopulta Charlie Malickin patologinen rasismi koituu myös ystävyyden kohtaloksi. Elokuvan loppu ei kuitenkaan ole täysin vailla toivoa, sillä Axel uskaltaa uhmata satamatyöntekijöiden hierarkiaa ja ennakkoluuloja. Erityisen vaikuttavia ovat mielestäni Axelin puhelinkeskustelut vanhempiensa kanssa. Alussa Axel vain soittaa kotiin kuullakseen vanhempiensa äänen, mutta lopussa hän rohkenee avata suunsa. Vaikka elokuva käsittelee raskaita kysymyksiä, vanhempien osoittama armollisuus ja hyväksyntä luo toivoa paremmasta. Kaikille John Cassavetesin ja Sidney Poitier'n ystäville tämä on välttämätöntä katsottavaa!

Kipparikvartetti (1952)

Lauluyhtye Kipparikvartetti syntyi vuonna 1950, kun elokuvaan Kaunis Veera tarvittiin reippaita laulajia. Olavi Virta nähtiin sisävesilaivalle sijoittuvassa komediassa, mutta muut laulajat Auvo Nuotio, Kauko Käyhkö ja Teijo Joutsela esiintyivät vain ääniraidalla. Tilapäinen kokoonpano ei aluksi herättänyt laulajissa erityisempää innostusta, mutta yleisön uteliaisuudella ei ollut rajaa. Pian Kipparikvartettia kuultiin myös konserteissa, joista ensimmäinen oli Karkkilassa lokakuussa 1951. Radiossa Kipparikvartettia oli ehditty soittaa jo keväällä 1951. Toivo Särkkä halusi tietysti hyötyä sattumalta syntyneestä menestyksestä ja pyysi Reino Helismaata kirjoittamaan käsikirjoituksen yhtyeen synnystä. Lopputuloksena oli Ville Salmisen ohjaama Kipparikvartetti (1952), kepeä komedia, joka kertoo kuvitteellisen tarinan ryhmän alkutaipaleelta.

Kipparikvartetin alussa säveltäjä Harri Vuorivirta (Eero Roine) johtaa surkeasti menestyvää ohjelmatoimistoa, jolla ei tahdo töitä riittää. Olavi Joki (Olavi Virta) tuo köyhälle toimistolle ruokaa, ja Kauko (Kauko Käyhkö) norkoilee leipeillä odottamassa työtä. Pian ilmaantuu paikalle vuorineuvoksetar Rahala (Kaisu Leppänen), joka tarvitsisi taiteellista esitystä, mielellään oopperalaulajista koostuvaa kvartettia. Eipä aikaakaan, kun Vuorivirran ovelle saapuvat pianoa kantavat Apo Rovio (Auvo Nuotio) ja Teikka Ankkanen (Teijo Joutsela) ja, kas, kvartetti onkin koossa. Kipparikvartetti on ollut televisioesitysten kestosuosikkeja, joka on nähty lukemattomia kertoja. Se ei ole ihme, sillä tarina on napakka. Kiinnostavaksi elokuvan tekee tietysti myös se, että Kipparikvartetti on ollut suomalaisen populaarimusiikin suosituimpia yhtyeitä. Täysin särötön tämä historia ei ollut. Olavi Virta lähti omille teilleen jo vuonna 1953, ja hänen tilalleen tuli Eero Väre. Elokuvassa kvartettia kuullaan täydessä loistossaan.

14. heinäkuuta 2022

Miehen lempiurheilu? (Man's Favorite Sport?, 1964)

Miehen lempiurheilu? (Man's Favorite Sport?, 1964) edustaa Howard Hawksin myöhäistuotantoa. Hawks oli edellisinä vuosikymmeninä osoittanut taitonsa eri lajityyppien mestarina. Hän oli ohjannut sujuvia komedioita, rikoselokuvia, toiminta- ja sotaelokuvia, lännenelokuvia. Miehen lempiurheilu? jäi Hawksin viimeiseksi komediaksi, ja sen oli tarkoitus palata vuonna 1938 valmistuneen Hätä ei lue lakia (Bringing Up Baby) -elokuvan tunnelmiin. Itse asiassa Hawksin haave oli saa pääosiin samat näyttelijät, jotka olivat 30-luvulla esittäneet Susanin ja Davidin roolit, mutta Katherine Hepburn ja Cary Grant eivät olleet käytettävissä. On selvää, että elokuva olisi saanut aivan toisen sävyn, jos ikääntyneet tähdet olisivat olleet mukana. Nyt päärooleihin rekrytoitiin Rock Hudson ja Paula Prentiss, nuoremman polven näyttelijät, joiden kautta elokuvan kuvaama maailma assosioituu modernin maailman ihmissuhteisiin ja sukupuolijärjestelmään. 

Jos 30-luvun klassikon David oli paleontologi, 60-luvun tulkinnan Roger on urheiluliikkeen myyjä. Miehen lempiurheilu? alkaa kohtauksella, jossa Roger Willoughby (Rock Hudson) saapuu työpaikalleen mutta joutuu parkkipaikalla hankauksiin Abigail Pagen (Paula Prentiss) kanssa. Screwball-komedian ytimessä on yleensä sukupuolten välinen taistelu. Bringing Up Babyssa David oli sosiaalisesti avuton ja joutui alusta lähtien Susanin manipuloinnin kohteeksi. Hawksin 60-luvun tulkinnassa asetelma on huomattavasti laimeampi. Ehkä olennaisempaa on kuitenkin muuttunut konteksti. Jos 30-luvulla itsesensuurin kyllästämässä Hollywoodissa screwball-komedia tuntui radikaalilta, 60-luvulla samat asetelmat vaikuttavat konservatiivisilta.  Miehen lempiurheilu? -elokuvan Roger on kirjoittanut suositun kalastusoppaan, vaikka hänellä ei ole minkäänlaista kokemusta sen paremmin kalastuksesta kuin eräelämästä muutoinkaan. Kun elokuva etenee kohti kalastuskilpailua, Roger joutuu nöyryytyksen kohteeksi. Tarinan kylkeen on ujutettu suoria lainoja Bringing Up Babystä: ne toimivat sinänsä, mutta kokonaisuutena komedia tuntuu pitkitetyltä ja katsoja odottaa jo malttamattomana loppuratkaisua. Varsinaista loppuhuipentumaa tarinaan ei kuitenkaan tule. Kun elokuva nähtiin Suomessa ensi-illassa, Kansan Uutisten kriitikko Martti Savo totesi tylysti, ettei elokuvassa ole paljoakaan omaperäistä: järvi- ja metsämaisemat haiskahtavat studiolta, ja vitsikkyytensäkin käsikirjoitus lainaa elokuvahistorian pohjattomasta varastosta. Savo kiinnittää huomiota kuitenkin elokuvan loppuun, joka myös omasta mielestäni on Hawksin parhaita oivalluksia: elokuva muuttuu mustavalkoiseksi, ja Hawks viittaa hauskasti mykkäelokuvan perinteeseen.

10. heinäkuuta 2022

Tapasimme Hongkongissa (Soldier of Fortune, 1955)

Edward Dmytrykin ohjaama Tapasimme Hongkongissa (Soldier of Fortune, 1955) valmistui heti menestykseksi osoittautuneen Cainen kapinan (The Caine Mutiny, 1954) jälkeen. Ernest K. Gannin tuoreeseen romaaniin perustuva Tapasimme Hongkongissa ammentaa ajankohtaisesta aiheesta, kylmän sodan jännitteisestä tilanteesta, johon on sekoitettu ripaus 30-luvun Hollywood-elokuvista muistuttavaa orientalismia. Elokuvan alussa Jane Hoyt (Susan Hayward) saapuu Hongkongiin. Yksin matkustava nainen herättää huomiota, ja vähitellen selviää, millä asialla hän on. Hoytin puoliso on kadonnut tehdessään journalistista työtään Kiinan kansantasavallassa, ja kadonnut mies pitäisi löytää rajan takaa. Avustajakseen Jane Hoyt löytää Yhdysvalloista Honkongiin muuttaneen Hank Leen (Clark Gable).
 
Twentieth-Century Fox oli vain kaksi vuotta aiemmin tuonut markkinoille oman laajakangasteknologiansa, CinemaScopen. Tapasimme Hongkongissa hyödyntää leveää kuvaa alusta lähtien tarjotessaan näkymiä elokuvan tapahtumapaikasta. Samoihin kuviin elokuva päättyy. Tähän nojatuolimatkailulliseen tavoitteeseen nähden ristiriitaista on se, ettei Susan Hayward koskaan käynyt elokuvan tapahtumapaikalla. Hän oli juuri parhaillaan avioeroprosessin keskellä, eikä voinut matkustaa. Kaikki Haywardin kohtaukset toteutettiin Hollywoodissa. Muutamassa kuvassa Jane Hoyt nähdään Hank Leen kanssa Hongkongin katukuvassa, mutta näissä kohtauksissa käytettiin kaksoisolentoa. Ehkä tämä tuo elokuvaan ylimääräistä kankeutta. Tapasimme Hongkongissa ei ole Dmytrykin parhaita, mutta vaivatonta sitä on seurata. 

Posketonta bongausta (The Big Year, 2011)

David Frankelin ohjaama Posketonta bongausta (The Big Year, 2011) valikoitui katsottavaksi aiheen perusteella. En muista äkkiseltään toista elokuvaa, joka käsittelisi lintuharrastusta, vieläpä bongausta. Elokuvan alkuperäinen nimi The Big Year viittaa kilvoitteluun siitä, kuinka monta lajia vuoden aikana pystyy havaitsemaan. Elokuvan päähenkilöt Brad Harris (Jack Black) ja Stu Preissler (Steve Martin) haluavat viettää ”suurta vuottaan” ja rikkoa aiemmat ennätykset. Vastassa on Kenny Bostick (Owen Wilson), joka pitää nimissään edellistä ennätystä. Lajimäärä on hurja, yli 700 lajia, ja tarkoituksena on liikkua, jos oikein ymmärsin, kaikkialla Yhdysvalloissa, Alaskasta Floridaan. Kisa alkaa vuoden alusta, 1. tammikuuta, ja alussa lajeja kertyy kovaa tahtia.

Elokuvan suomalainen nimi Posketonta bongausta on jotakuinkin harhaanjohtava. Ehkä tavoite onkin ollut nimenomaan harhauttaa katsojaa ajattelemaan, että tässä elokuvassa Jack Black ja Steve Martin koheltavat ympäriinsä. Erityisen ”poskettomaksi” ei elokuvan näkemystä lintujen harrastamisesta voi kutsua, pikemminkin päinvastoin. Elokuvantekijät ovat tietoisia siitä, miten laajasta ja moni-ilmeisestä harrastuksesta on kyse. Elokuva on lopulta ihmissuhdedraama, jossa luonnon tarkkailua käsitellään eri näkökulmista. Bostickille kyse on pakkomielteenomaisesta kilpailusta, kun taas Harrisille se on pikemminkin oman identiteetin etsintää. Sekä Harrisin että Preisslerin kohdalla kyse on eheytymistarinasta: kun Harris löytää lopulta yhteyden isäänsä luontoretken aikana, Preissler jättäytyy pois yritysmaailmasta ja viettää lapsenlapsensa kanssa aikaa entistä enemmän. Posketonta bongausta on sympaattinen draamakomedia, joka onnistuu myös käsittelemään harvinaista aihettaan eri näkökulmista.