Robert Aldrichin Hyökkäys tukikohtaan (Twilight’s Last Gleaming, 1977) on odottanut tulemistaan, ennen kaikkea siksi, että elokuva hyödyntää runsaasti split screen -estetiikkaa, mikä ei soveltunut sen paremmin VHS-aikaan kuin perinteisiin 4:3-kuvasuhteen televisioihinkaan. Alun perin elokuva valmistui länsisaksalais-yhdysvaltalaisena yhteistuotantona, ja muutama vuosi sitten saksalainen osapuoli pääsi tekemään siitä teräväpiirtokopion. Nyt kun kotitelevisioiden tuumakokokin on kasvanut, on hienoa, että YLE otti teoksen ohjelmistoonsa. En ole erityisemmin Aldrichin kovaotteisen myöhäistuotannon ystävä, mutta tähtinäyttelijöitä hän onnistui aina saamaan. Tälläkin kertaa kaarti on lyömätön: Burt Lancaster, Richard Widmark, Paul Winfield, Charles Durning, Burt Young, Joseph Cotten...
Hyökkäys tukikohtaan valmistui vuonna 1977, mutta se sijoittuu lähitulevaisuuteen, vuoteen 1981. Pohjana oli Walter Wagerin romaani Viper Three (1971). Vuonna 1977 filmattiin toinenkin Wagerin jännitysromaani, kun Don Siegel sai ensi-iltaan elokuvansa Puhelin (Telefon). Molemmat ammentavat kylmän sodan poliittisesta kahtiajaosta, mutta Hyökkäys tukikohtaan on siinä mielessä kiinnostava, että se käsittelee myös Vietnamin sodan traumaa. Avainhenkilö on kenraali Lawrence Dell (Burt Lancaster), joka avustajiensa kera nappaa haltuunsa ydinkärkien laukaisualustan ja kiristää valtionjohtoa. Dell paljastuu Vietnam-veteraaniksi, joka haluaa presidentin (Charles Durning) julkistavan asiakirjan katkeran sodan itsekkäistä poliittisista motiiveista. Lopputulos on tietysti arvattavissa.
Aldrich hyödyntää poikkeuksellisen paljon split screen -tekniikkaa, kuva-alan jakamista osiin. Tällä on pitkä historiansa, mutta erityisesti split screeniä on käytetty 60-luvulta lähtien. Mieleen tulevat esimerkiksi Norman Jewisonin Thomas Crown (The Thomas Crown Affair, 1968) ja monet Brian de Palman elokuvat. Aldrich käyttää jaettua kuva-alaa samanaikaisen toiminnan kuvaamiseen, mutta välillä tuntuu, että split screen on jonkinlainen varhainen hypertekstuaalisuuden muoto, jossa yhtäaikaa annetaan mahdollisuus kurkistaa erilaisiin tapahtumalinjoihin. Lopussa Aldrich korostaa myös median luomaa välimatkaa asettamalla rinnakkain tapahtumasarjan ja sen kuvauksen monitorien kautta. Vaikka Hyökkäys tukikohtaan on kiinnostava kokeiluna, lopulta tuntuu, että split screen nakertaa katsojan mahdollisuutta heittäytyä jännityksen pauloihin. Aivan viimeisessä kohtauksessa Aldrich turvautuu kuitenkin perinteisempiin keinoihin, ja tyly lopetus saa enemmän emotionaalista tehoa.
31. heinäkuuta 2016
Marshal Blueberry 1–3
Tänä kesänä sarjakuvien lukeminen on jäänyt vähiin. Nyt on aika jatkaa viimekesäistä projektia: luin silloin kaikki Jean-Michel Charlier’n ja Jean Giraud’n Luutnantti Blueberry -albumit, yhteensä 28 kappaletta. Lukematta jäivät silloin sarjan sivujuonteet, kolmiosainen Marshal Blueberry ja yhä ilmestyvä Blueberryn nuoruus, josta on suomennettu vain kymmenkunta. Aloitan Marshal Blueberry -trilogialla, joka alun perin syntyi vuosina 1991–2000. Blueberryn alkuperäinen käsikirjoittaja Jean-Michel Charlier oli kuollut vuonna 1989, minkä jälkeen Giraud otti harteilleen sarjan jatkamisen. Giraud käsikirjoitti kolmen albumin sarjan mutta antoi piirtämisvastuun muille. Yhteistyökumppaniksi löytyi William Vance (alk. William van Cutsem), joka tunnetaan muun muassa Bob Moranen ja Bruno Brazilin luojana.
Lopulta William Vance piirsi vain kaksi albumia, Washingtonin käskyllä (Sur ordre de Washington, 1991, suom. 2004) ja Shermanin tehtävä (Mission Sherman, 1993, suom. 2005). Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1868. Blueberry on Fort Navajossa, tukikohdassa, johon lukijat tutustuivat jo ensimmäisessä Blueberry-albumissa vuonna 1965. Blueberry on tavoittelemassa Chatoa, apassisoturia, ja onnistuu lopulta vangitsemaan tämän hierottuaan ensin rauhaa intiaanien kanssa. Jos oikein ymmärsin, Chato heittää tässä henkensä, mutta oikea Chato eli pitkän elämän ja kuoli auto-onnettomuudessa vuonna 1934! Tarinan roistoksi paikantuu Newman, joka on sekaantunut laittomaan asekauppaan. On pakko todeta, ettei Giraud’n käskirjoitus ole samaa luokkaa kuin hänen itse piirtämissään Blueberry-albumeissa vuosina 1995–2005. Ehkä hän on yrittänyt tehdä sarjalle charliermaista jatkoa, mihin Vancen piirrostyylikin viittaa. Shermanin tehtävässä Blueberry siirtyy lainvartijaksi Heaven-nimiseen paikkakuntaan, joka nimestään huolimatta on maanpäällinen helvetti. Asekaupan taustat alkavat valjeta, mutta perimmäiset syyt jäävät vielä hämärän peittoon.
Näyttää siltä, että Shermanin tehtävän jälkeen sarja jäi odottamaan päätösosaansa ja Vance syystä tai toisesta vetäytyi piirrostyöstä. Viimeinen albumi Verinen raja (Frontière sanglante, 2000, suom. 2006) ilmestyi vasta seitsemän vuotta Shermanin tehtävän jälkeen. Piirtäjä vaihtui Michel Rougeksi, jonka tyyli muistuttaa enemmän Giraud’n loppuvaiheen Blueberry-tyyliä. Myös värit ovat selvästi voimakkaammat: kahdessa ensimmäisessä albumissa värityksestä vastasi Petra, mutta kolmannessa värit ovat Scarlett Smulkowskin. Tarina saa päätöksensä Yhdysvaltain ja Meksikon rajalla, ja intohimoinen lopetus tuo mieleen King Vidorin westernin Kaksintaistelu auringossa (Duel in the Sun, 1946). Rouge on kokenut piirtäjä, ja hänet tunnetaan myös Hermannin jälkeen Comanche-sarjan piirtäjänä, mutta minua Verinen raja ei vakuuttanut. Toivotaan, että Blueberryn nuoruudesta löytyy vielä helmiä!
Lopulta William Vance piirsi vain kaksi albumia, Washingtonin käskyllä (Sur ordre de Washington, 1991, suom. 2004) ja Shermanin tehtävä (Mission Sherman, 1993, suom. 2005). Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1868. Blueberry on Fort Navajossa, tukikohdassa, johon lukijat tutustuivat jo ensimmäisessä Blueberry-albumissa vuonna 1965. Blueberry on tavoittelemassa Chatoa, apassisoturia, ja onnistuu lopulta vangitsemaan tämän hierottuaan ensin rauhaa intiaanien kanssa. Jos oikein ymmärsin, Chato heittää tässä henkensä, mutta oikea Chato eli pitkän elämän ja kuoli auto-onnettomuudessa vuonna 1934! Tarinan roistoksi paikantuu Newman, joka on sekaantunut laittomaan asekauppaan. On pakko todeta, ettei Giraud’n käskirjoitus ole samaa luokkaa kuin hänen itse piirtämissään Blueberry-albumeissa vuosina 1995–2005. Ehkä hän on yrittänyt tehdä sarjalle charliermaista jatkoa, mihin Vancen piirrostyylikin viittaa. Shermanin tehtävässä Blueberry siirtyy lainvartijaksi Heaven-nimiseen paikkakuntaan, joka nimestään huolimatta on maanpäällinen helvetti. Asekaupan taustat alkavat valjeta, mutta perimmäiset syyt jäävät vielä hämärän peittoon.
Näyttää siltä, että Shermanin tehtävän jälkeen sarja jäi odottamaan päätösosaansa ja Vance syystä tai toisesta vetäytyi piirrostyöstä. Viimeinen albumi Verinen raja (Frontière sanglante, 2000, suom. 2006) ilmestyi vasta seitsemän vuotta Shermanin tehtävän jälkeen. Piirtäjä vaihtui Michel Rougeksi, jonka tyyli muistuttaa enemmän Giraud’n loppuvaiheen Blueberry-tyyliä. Myös värit ovat selvästi voimakkaammat: kahdessa ensimmäisessä albumissa värityksestä vastasi Petra, mutta kolmannessa värit ovat Scarlett Smulkowskin. Tarina saa päätöksensä Yhdysvaltain ja Meksikon rajalla, ja intohimoinen lopetus tuo mieleen King Vidorin westernin Kaksintaistelu auringossa (Duel in the Sun, 1946). Rouge on kokenut piirtäjä, ja hänet tunnetaan myös Hermannin jälkeen Comanche-sarjan piirtäjänä, mutta minua Verinen raja ei vakuuttanut. Toivotaan, että Blueberryn nuoruudesta löytyy vielä helmiä!
23. heinäkuuta 2016
Il bandito (1946)
Dino de Laurentiisin tuottama Il bandito (1946) oli Alberto Lattuadan kolmas pitkä ohjaus. Käytän elokuvasta alkuperäistä nimeä, sillä sitä ei tiettävästi ole esitetty Suomessa sen paremmin elokuvateatterissa kuin televisiossakaan. Lattuada oli tullut alalle jo sota-aikana, käsikirjoittajana ja Mario Soldatin apulaisohjaajana. Il bandito merkitsi hänelle itsenäisen uran varsinaista aloitusta, ja teos valmistui toisen maailmansodan päättymisen jälkeisessä hämmentävässä tilanteessa. Il bandito alkaa neorealismin hengessä: italialaiset sotilaat ovat palaamassa kotiin ja odottavat läheisiään. Kuvissa on puolidokumentaarista tuntua, kun Ernesto (Amedeo Nazzari) palaa vankeudesta kotikaupunkiinsa Torinoon. Hän löytää tuhoutuneita koteja ja saa pian huomata, että kova kohtalo on kohdannut myös hänen omaa perhettään: äiti on kuollut ja sisar Maria (Carla Del Poggio) kadonnut. Kun puoli tuntia elokuvasta on kulunut, Ernesto eksyy ilotaloon ja tapaa sieltä sisarensa. Kohtaaminen on Il banditon ehdottomia kohokohtia, ja Lattuada saa traagisesta kohtauksesta paljon irti.
Tässä kohtaa Il bandito muuttuu täydellisesti, ja tyylilajin muutos tuntuu liiankin äkkinäiseltä. Toisaalta juuri muotopuolisuus on elokuvassa kiinnostavinta. Yhtäkkiä neorealismi muuttuukin amerikkalaiseksi film noiriksi, tai pikemminkin gangsterielokuvaksi Howard Hawksin Arpinaaman hengessä. Neorealismin ja Hollywood-tyylin yhdistämisen suhteen viitataan usein Giuseppe de Santisin elokuvaan Katkeraa riisiä (Riso amaro, 1949), mutta Lattuada on selvästi ollut askeleen edellä. Sisarensa kohdattuaan Ernesto käy sutenöörin kimppuun ja syöksee tämän kuolemaan. Samalla harhalaukaus surmaa Marian, ja hetkessä kaikki on mennyttä. Sotaveteraanista tulee rikollinen. Onneksi apuun ilmaantuu seurapiirikaunotar Lidia (Anna Magnani), ja tuota pikaa Ernesto onkin pesunkestävä gangsteri. Loppua kohden Il bandito palaa raiteilleen: Ernesto ajautuu umpikujaan, lumihuippuisten vuorten tuntumaan, ehtii pelastaa eksyneen lapsen ja lunastaa tarinassa jälleen kunniallisuutena – mutta liian myöhään.
Tässä kohtaa Il bandito muuttuu täydellisesti, ja tyylilajin muutos tuntuu liiankin äkkinäiseltä. Toisaalta juuri muotopuolisuus on elokuvassa kiinnostavinta. Yhtäkkiä neorealismi muuttuukin amerikkalaiseksi film noiriksi, tai pikemminkin gangsterielokuvaksi Howard Hawksin Arpinaaman hengessä. Neorealismin ja Hollywood-tyylin yhdistämisen suhteen viitataan usein Giuseppe de Santisin elokuvaan Katkeraa riisiä (Riso amaro, 1949), mutta Lattuada on selvästi ollut askeleen edellä. Sisarensa kohdattuaan Ernesto käy sutenöörin kimppuun ja syöksee tämän kuolemaan. Samalla harhalaukaus surmaa Marian, ja hetkessä kaikki on mennyttä. Sotaveteraanista tulee rikollinen. Onneksi apuun ilmaantuu seurapiirikaunotar Lidia (Anna Magnani), ja tuota pikaa Ernesto onkin pesunkestävä gangsteri. Loppua kohden Il bandito palaa raiteilleen: Ernesto ajautuu umpikujaan, lumihuippuisten vuorten tuntumaan, ehtii pelastaa eksyneen lapsen ja lunastaa tarinassa jälleen kunniallisuutena – mutta liian myöhään.
15. heinäkuuta 2016
Pelottomien silta (The Cariboo Trail, 1950)
Nat Holtin tuottama ja Edwin L. Marinin ohjaama Pelottomien silta (The Cariboo Trail, 1950) on western mutta oikeastaan myös northern, sillä ympäristönä ovat Kanadan tiettömät taipaleet, tuuheat metsät ja silmänkantamattomiin ulottuvat lakeudet. Brittiläiseen Kolumbiaan sijoittuvan seikkailun päähenkilönä on Jim Redfern (Randolph Scott), joka etsii mahdollisuuksia karjatilan perustamiseen ja etenee kohti pohjoista ystävänsä Mike Evansin (Bill Williams) ja kokkinsa Lingin (Lee Tung Ho) kanssa. Ryhmään liittyy ennen pitkää old timer Grizzly (George ”Gabby” Hayes). Ohjaaja Edwin L. Marin oli tehnyt pitkän uran. Randolph Scottin kanssa hän toteutti Pelottomien sillan lisäksi muun muassa lännenelokuvat Sheriffin urotyö (Abilene Town, 1946), Preerian valloittajat (Fighting Man of the Plains, 1949), Arizonan urhot (Sugarfoot, 1951) ja Peloton urho (Fort Worth, 1951)
Pelottomien silta on tavanomainen, kliseinenkin western, jossa on paljon ennustettavaa: Jimin suoraselkäisyys ja peräänantamattomuus korostuvat, ja oikeamielisten sankareiden vastapainona on pikkukaupunkia otteessaan pitävä Frank Walsh (Victor Jory). Kulta herättää intohimoja, ja valkoisten konnien lisäksi harmia aiheuttavat alkuperäiset amerikkalaiset... Vahvimman psykologisen tason elokuvaan tuo Mike Evansin hahmo: Mike joutuu alussa väkivallan kohteeksi ja menettää kätensä. Loppuelokuvan hän taistelee ”vammaa” vastaan, henkistä enemmän kuin fyysistä, ja heittää henkensä Jimin käsivarsilla.
Pelottomien silta on western-historiassa katsomisen arvoinen ainakin yhdestä syystä: tärkeä sivuosanäyttelijä Gabby Hayes (1885–1969) teki tässä elokuvassa viimeisen roolityönsä valkokankaalla. Hän oli ehtinyt esiintyä vuodesta 1929 tiettävästi 190 elokuvassa, joista monet olivat lännenelokuvia. Hän esiintyi 1930-luvulla Hopalong Cassidy -elokuvissa ja toisen maailmansodan aikana Roy Rogersin ja Gene Autryn aisaparina. Gabby nähtiin viisitoista kertaa yhdessä John Waynen kanssa ja Randolph Scottin kanssakin kuusi kertaa, joista Pelottomien silta jäi siis hänen viimeiseksi elokuvakseen.
Pelottomien silta on tavanomainen, kliseinenkin western, jossa on paljon ennustettavaa: Jimin suoraselkäisyys ja peräänantamattomuus korostuvat, ja oikeamielisten sankareiden vastapainona on pikkukaupunkia otteessaan pitävä Frank Walsh (Victor Jory). Kulta herättää intohimoja, ja valkoisten konnien lisäksi harmia aiheuttavat alkuperäiset amerikkalaiset... Vahvimman psykologisen tason elokuvaan tuo Mike Evansin hahmo: Mike joutuu alussa väkivallan kohteeksi ja menettää kätensä. Loppuelokuvan hän taistelee ”vammaa” vastaan, henkistä enemmän kuin fyysistä, ja heittää henkensä Jimin käsivarsilla.
Pelottomien silta on western-historiassa katsomisen arvoinen ainakin yhdestä syystä: tärkeä sivuosanäyttelijä Gabby Hayes (1885–1969) teki tässä elokuvassa viimeisen roolityönsä valkokankaalla. Hän oli ehtinyt esiintyä vuodesta 1929 tiettävästi 190 elokuvassa, joista monet olivat lännenelokuvia. Hän esiintyi 1930-luvulla Hopalong Cassidy -elokuvissa ja toisen maailmansodan aikana Roy Rogersin ja Gene Autryn aisaparina. Gabby nähtiin viisitoista kertaa yhdessä John Waynen kanssa ja Randolph Scottin kanssakin kuusi kertaa, joista Pelottomien silta jäi siis hänen viimeiseksi elokuvakseen.
Turkasen tenava (1963)
Aarne Tarkaksen Turkasen tenava! (1963) jäi Suomen Filmiteollisuuden viimeiseksi elokuvaksi, jossa näyttelijäliiton artistit olivat mukana. Se ehdittiin kuvata juuri ja juuri ennen näyttelijälakkoa – onneksi, sillä Turkasen tenava! elää erinomaisista näyttelijäsuorituksista. Pääroolissa, arkkitehti Matti Koskisena, esiintyi Matti Ranin ja hänen puolisonaan Maijana Eila Peitsalo. Ranin on erinomainen komedian vetovoimana, mutta mieleen jäävät tietysti myös Tarkaksen elokuvista tutut sivuosanäyttelijät. Erityisen loistavia ovat pikkukaupungin konnat Arska (Leo Jokela) ja Ville (Risto Mäkelä), jotka oli nähty myös elokuvissa Opettajatar seikkailee (1960) ja Oksat pois... (1961). Ja tämän päälle vielä Toivo Mäkelä neuvolan lastenlääkärinä ja Helge Herala aristokraattisena apulaisnimismiehenä!
Tarkas oli sujuva käsikirjoittaja, ja sitä osoittaa myös Turkasen tenava!, vaikkakin koomisten väärinkäsitysten kasaaminen tuntuu kääntyvän jo absurdiksi tilanteessa, jossa Matti epäilee joutuvansa rikostoveriksi lapsenkaappaukseen ja päättää itse etsiä mystisen Ritvan (Heidi Krohn). Turkasen tenava! on ehdottomasti suomalaisten vauvaelokuvien eliittiä. Eniten elokuvassa jää häiritsemään sen konventionaalinen lopetus. Matin ja Maijan avioliitto on jo repeämässä väärinkäsitysten keskellä, mutta kun asioiden todellinen laita selviää, suhde eheytyy. Viimeisissä kuvissa Matti ja Maija suunnittelevat jo oman lapsen hankintaa, ja Maija lupaa luopua työelämästä ja jäädä kodin hengettäreksi.
Tarkas oli sujuva käsikirjoittaja, ja sitä osoittaa myös Turkasen tenava!, vaikkakin koomisten väärinkäsitysten kasaaminen tuntuu kääntyvän jo absurdiksi tilanteessa, jossa Matti epäilee joutuvansa rikostoveriksi lapsenkaappaukseen ja päättää itse etsiä mystisen Ritvan (Heidi Krohn). Turkasen tenava! on ehdottomasti suomalaisten vauvaelokuvien eliittiä. Eniten elokuvassa jää häiritsemään sen konventionaalinen lopetus. Matin ja Maijan avioliitto on jo repeämässä väärinkäsitysten keskellä, mutta kun asioiden todellinen laita selviää, suhde eheytyy. Viimeisissä kuvissa Matti ja Maija suunnittelevat jo oman lapsen hankintaa, ja Maija lupaa luopua työelämästä ja jäädä kodin hengettäreksi.
13. heinäkuuta 2016
Junarosvot (Rage at Dawn, 1955)
Ei kesää ilman Randolph Scott -westerniä. Nyt oli vuorossa Tim Whelanin RKO:lle ohjaama Junarosvot (Rage at Dawn, 1955), joka on nähty Suomen tv:ssäkin kahteen otteeseen 1990-luvun lopulla. Tim Whelan (1893–1957) muistetaan parhaiten Bagdadin varkaasta (The Thief of Bagdad, 1940), jonka hän toteutti yhdessä Ludwig Bergerin ja Michael Powellin kanssa. Whelan siirtyi 40-luvun lopun jälkeen pääasiassa tv-ohjaajaksi, mutta 50-luvun puolivälissä hän tekaisi RKO:lle kaksi Nat Holtin tuottamaa lännenelokuvaa: samana vuonna Junarosvojen kanssa valmistui Claudette Colbertin tähdittämä Revolverihurjimus (Texas Lady, 1955). Randolph Scottille juuri 50-luvun puoliväli merkitsi uran huipennusta. Takana oli André de Tothin erinomainen Takaa-ajo halki lännen (Riding Shotgun, 1954) ja edessä kimara Budd Boetticherin loistavia ohjauksia.
Junarosvot kertoo tarinan kuuluisista Renon veljeksistä, junarosvoista, jotka terrorisoivat eteläistä Indianaa Yhdysvaltain sisällissodan jälkimainingeissa. Renon veljekset saavat paljon huomiota, ja katras myös esitellään alkutekstien jälkeen. Frank Renon roolissa nähdään monista Hollywood-sivuosista tuttu Forrest Tucker. Randolph Scott saapuu areenalle vasta noin 20 minuutin jälkeen. Tapahtumat alkavat vuonna 1866, tilanteessa, jossa Renon veljekset tekevät junaryöstöjään ilman, että heidän toimintaansa pystytään puuttumaan. Agentit koettavat soluttautua joukoon, mutta huonoin tuloksin. Vasta James Barlow (Randolph Scott) onnistuu tehtävässään, vaikkakin kaikki päättyy surullisesti Renon veljesten lynkkaukseen. Loppukohtaus on poikkeuksellisen tyly ja perustuu siihen, miten veljeksille todellisuudessakin kävi vuonna 1868. Silti loppu herättää hämmennystä. Lynkkaus on lakoninen likvidointi, jota ei erityisemmin paisutella. Se on kuin välttämätön toimenpide, jotta Renon veljeksistä tulee historiaa. Barlow voi vain katsoa vierestä, miten kaikki käy, eikä Renon veljeksiä edes näytetä köyden nokassa. Katsoja voi vain seurata Barlowin tyrmistynyttä, voimatonta katsetta. Tämän jälkeen elokuva huipentuu tekstiin: ”Thus the Reno brothers passed into American folklore.”
Lopuksi: elokuvantekijät osallistuivat 1950-luvun puolivälissä Renon veljesten mytologisointiin kahden teoksen voimin. Junarosvoja huomattavasti suositumpi oli Robert D. Webbin Rakasta minua hellästi (Love Me Tender, 1956), jossa Clint Renoa esitti Elvis Presley.
Junarosvot kertoo tarinan kuuluisista Renon veljeksistä, junarosvoista, jotka terrorisoivat eteläistä Indianaa Yhdysvaltain sisällissodan jälkimainingeissa. Renon veljekset saavat paljon huomiota, ja katras myös esitellään alkutekstien jälkeen. Frank Renon roolissa nähdään monista Hollywood-sivuosista tuttu Forrest Tucker. Randolph Scott saapuu areenalle vasta noin 20 minuutin jälkeen. Tapahtumat alkavat vuonna 1866, tilanteessa, jossa Renon veljekset tekevät junaryöstöjään ilman, että heidän toimintaansa pystytään puuttumaan. Agentit koettavat soluttautua joukoon, mutta huonoin tuloksin. Vasta James Barlow (Randolph Scott) onnistuu tehtävässään, vaikkakin kaikki päättyy surullisesti Renon veljesten lynkkaukseen. Loppukohtaus on poikkeuksellisen tyly ja perustuu siihen, miten veljeksille todellisuudessakin kävi vuonna 1868. Silti loppu herättää hämmennystä. Lynkkaus on lakoninen likvidointi, jota ei erityisemmin paisutella. Se on kuin välttämätön toimenpide, jotta Renon veljeksistä tulee historiaa. Barlow voi vain katsoa vierestä, miten kaikki käy, eikä Renon veljeksiä edes näytetä köyden nokassa. Katsoja voi vain seurata Barlowin tyrmistynyttä, voimatonta katsetta. Tämän jälkeen elokuva huipentuu tekstiin: ”Thus the Reno brothers passed into American folklore.”
Lopuksi: elokuvantekijät osallistuivat 1950-luvun puolivälissä Renon veljesten mytologisointiin kahden teoksen voimin. Junarosvoja huomattavasti suositumpi oli Robert D. Webbin Rakasta minua hellästi (Love Me Tender, 1956), jossa Clint Renoa esitti Elvis Presley.
12. heinäkuuta 2016
Kaaleppi Köyhkänän vanhuus eli syntyykö uusi suku?, Radioteatteri 1973
Radioteatteri toteutti vuonna 1973 kuunnelman Pentti Haanpään vuonna 1937 ilmestyneestä romaanista Syntyykö uusi suku, eli, Kaaleppi Köyhkänän vanhuus. Tosin kuunnelmaversiossa teoksen nimi kääntyi toisin päin, ensin painotuksena on Amerikasta palanneen Kaaleppi Köyhkänän vanhuus ja vasta sitten arvuuttelu uuden suvun syntymästä. Radioteatterin tulkinnan kirjoitti ja ohjasi Annika Idström. Kuuntelin tämän heti vuoden 1946 Volponen jälkeen, ja tuntuu, että raha ja ahneus ovat synnyttäneet roppakaupalla vaikuttavaa draamaa. Kaaleppi Köyhkänän vanhuudessa on myös kyse rahasta, mutta eri merkityksessä: Kaaleppi on taustaltaan huutolaispoika, joka teki omaisuutensa Yhdysvalloissa omin käsin. Uutta maailmaa hän ei omien sanojensa mukaan juurikaan nähnyt, sillä aika kului ”kuopassa”. Kotimaahan palattuaan rahasta tulee taakka, sillä Kaaleppi ajautuu miettimään perintönsä kohtaloa. Sukupolvet ovat muuttuneet, eikä huutolaispojan raadanta enää näyttädy lapsille samassa valossa kuin Kaalepille itselleen. Toisaalta Kaaleppi itse katsoo oikeudekseen ohjailla nuorempien elämää ja etsii lapsistaan oman sinnikyytensä vastinetta. Annika Idströmin käsikirjoitus on erinomainen ja tuo esiin tarinan jännitteisyyden ja ristiriitaisuuden. Kuunnelman kiistämätön keskushahmo on näyttelijä Pentti Irjala (1911–1982), jonka monet muistavat yli sadan suomalaisen elokuvan sivuosanäyttelijänä. Nyt Irjala on pääroolissaan vakuuttava. Mieleen jää myös Seela Sella Köyhkänän tyttärenä Hannana: Sellan äänellinen herkkyys sopii kuunnelmamuotoon loistavasti.
11. heinäkuuta 2016
Volpone (1946), kuunnelma
Kesätavoitteeni on kuunnella kävelyretkillä kuunnelmia, mutta tämä kesä on alkanut heikosti, sillä vasta ensimmäinen on menossa. Kuuntelin vihdoin Yleisradion varhaisimpiin säilyneisiin kuunnelmiin kuuluvan klassikon Volpone, joka esitettiin alun perin kaksiosaisena vuonna 1946. Ohjauksesta vastasi Jorma Nortimo, joka juuri samana vuonna astui Turun kaupunginteatterin palvelukseen. Volponen esiintyjäjoukko oli vaikuttava. Nimiroolissa esiintyi Suomisen perheestä tuttu Yrjö Tuominen ja Moscana Oke Tuuri. Muissa rooleissa olivat Sasu Haapanen (Voltore), Arvo Lehesmaa (Corbaccio), Eino Kaipainen (Corvino), Jalmari Rinne (Leone), Tuire Orri (Colomba), Kyllikki Väre (Canina), Toivo Lahti (Tuomari) ja Kalle Rouni (Ylin valvoja). Varsinaista äänimaisemaa 40-luvun lopun kuunnelma ei rakentanut: keskiössä olivat näyttelijöiden äänet, ja varsinkin Yrjö Tuominen ja Oke Tuuri saivat käyttää koko rekisteriään. Venetsiaan sijoittuvassa Volponessa raha ja ahneus pyörittävät kaikkea, ja jokainen tuntuu valmiilta myymään rakkaimpansa. Yrjö Tuomisen Volpone on kettumainen kitupiikki, joka teeskentelee kuolevaa saadakseen lisää rikkauksia.
Yleisradion Volpone ei perustunut Shakespearen aikalaisen Ben Jonsonin alkuperäiseen 1600-luvun dramaan, vaan lähtökohtana oli itävaltalaisen kirjailijan Stefan Zweigin vuonna 1926 toteuttama näyttämösovitus. En ole itse verrannut Zweigin tulkintaa Jonsonin alkuperäiseen näytelmään, mutta usein todetaan Zweigin version keskittyneisyys: kaikki turha on riisuttu pois. Ehkäpä tämä teki siitä käyttökelpoisen myös radiokäyttöön, sillä dialogia on helppo seurata, eikä henkilöiden tunnistamisessa ole vaikeuksia. Zweigin tulkinta oli kansainvälinen menestys, ja se levisi 20-luvun lopulla kaikkialle, Suomeenkin, jossa Kansallisteatteri otti sen ohjelmistoonsa tuoreeltaan vuonna 1927. Oheisessa kuvassa Corbacciona esiintyy Aku Korhonen. Olisi kiinnostavaa seurata Volponen vaiheita Suomessa tarkemmin. Miksi Zweigin tulkinta toteutettiin radiolle juuri vuonna 1946 ja millaisia tuntemuksia sen kuvaus ahneudesta herätti? Zweigin juutalaisuuden tähden Volpone oli ollut poissa saksalaisten teattereiden ohjelmistosta. Mielenkiintoinen hahmo oli myös tekstin suomentaja Ada Norna (1896–1976), joka oli vaihtanut alkuperäisen sukunimensä Bärlundin Richard Wagnerin Götterdämmerungin innoittamana Nornaksi. Teatterialalle pyrkinyt Norna oli valmistunut maisteriksi Helsingin yliopistosta, asui Berliinissä 20-luvulta lähtien, elätti itsensä kirjeenvaihtajana ja oli todistamassa neuvostoliittolaisten panssareiden saapumista Berliiniin toisen maailmansodan päättyessä. Norna käänsi kymmeniä näytelmiä saksan kielestä, ja Volpone oli hänen sujuva suomennoksensa.
Yleisradion Volpone ei perustunut Shakespearen aikalaisen Ben Jonsonin alkuperäiseen 1600-luvun dramaan, vaan lähtökohtana oli itävaltalaisen kirjailijan Stefan Zweigin vuonna 1926 toteuttama näyttämösovitus. En ole itse verrannut Zweigin tulkintaa Jonsonin alkuperäiseen näytelmään, mutta usein todetaan Zweigin version keskittyneisyys: kaikki turha on riisuttu pois. Ehkäpä tämä teki siitä käyttökelpoisen myös radiokäyttöön, sillä dialogia on helppo seurata, eikä henkilöiden tunnistamisessa ole vaikeuksia. Zweigin tulkinta oli kansainvälinen menestys, ja se levisi 20-luvun lopulla kaikkialle, Suomeenkin, jossa Kansallisteatteri otti sen ohjelmistoonsa tuoreeltaan vuonna 1927. Oheisessa kuvassa Corbacciona esiintyy Aku Korhonen. Olisi kiinnostavaa seurata Volponen vaiheita Suomessa tarkemmin. Miksi Zweigin tulkinta toteutettiin radiolle juuri vuonna 1946 ja millaisia tuntemuksia sen kuvaus ahneudesta herätti? Zweigin juutalaisuuden tähden Volpone oli ollut poissa saksalaisten teattereiden ohjelmistosta. Mielenkiintoinen hahmo oli myös tekstin suomentaja Ada Norna (1896–1976), joka oli vaihtanut alkuperäisen sukunimensä Bärlundin Richard Wagnerin Götterdämmerungin innoittamana Nornaksi. Teatterialalle pyrkinyt Norna oli valmistunut maisteriksi Helsingin yliopistosta, asui Berliinissä 20-luvulta lähtien, elätti itsensä kirjeenvaihtajana ja oli todistamassa neuvostoliittolaisten panssareiden saapumista Berliiniin toisen maailmansodan päättyessä. Norna käänsi kymmeniä näytelmiä saksan kielestä, ja Volpone oli hänen sujuva suomennoksensa.
8. heinäkuuta 2016
Rikosten erämaa (Desert Fury, 1947)
Katsoimme hiljattain Byron Haskinin film noirin On myöhäistä itkeä (Too Late for Tears, 1949), jonka pääroolissa Lizabeth Scott oli vakuuttava. Yle Teema esitti sattumalta samaan aikaan Lewis Allenin harvinaisen draaman Rikosten erämaa (Desert Fury, 1947), jonka Scott teki kaksi vuotta aiemmin. Jos Haskinin elokuva oli puhdaspiirteinen film noir, Allenin kädenjälki hämmentää: elokuvassa on vahvasti film noir -piirteitä, mutta hehkuvissa Technicolor-väreissä kuvattu elokuva tuo mieleen erämaakuviensa kautta Delmer Davesin westernit mutta vielä enemmän Douglas Sirkin 1950-luvun melodraamat. Rikosten erämaa muistuttaa myös André de Tothin genrehybridejä, ajatellaanpa vaikka samana vuonna valmistunutta lännenelokuvaa Lännen villikissa (Ramrod, 1947), joka yhdistelee mukaan film noir -elementtejä.
Teeman esittämä Rikosten erämaa oli erinomainen kopio, vaikkakin digitaalisen kopion ”alkuperäisyyttä” sopii epäillä, kun nykykopioissa ei enää näy edes kelanvaihtoja. Tällaista Rikosten erämaata eivät katsojat 40-luvun lopulla voineet nähdä. Toki tiedetään, että jo aikalaisten mielestä elokuvan värit olivat huikean ylitsepursuavat, ja tämän saattoi todeta jo alkutekstien aikana. Aikalaiset eivät katsoneet värejä luonnollisina tai totuudenmukaisina, sillä väreissä loistivat yleensä musiikki- , fantasia- ja seikkailuelokuvat. Dokumentaarisuus oli karhean mustavalkoista. Rikosten erämaassakin ekstravagantit värit ennakoivat liioitellun inhohimoista tarinaa, jossa uskottavuuden rajat natisevat liitoksissaan. Mutta juuri tässä on Rikosten erämaan juju: pienen nevadalaisen kaupungin elämä järkkyy ja samalla menneisyyden muistot heräävät eloon. Inhimillisiä pyrkimyksiä kehystävät erämaan kallioiset näkymät.
Chuckawallan kaupungissa Fritzi Haller (Mary Astor) pitää kasinoa, ja tytär Paula (Lizabeth Scott) palaa kotikonnuilleen koulusta erottamisen jälkeen. Suhde on syntymässä kaupungin sheriffiin Tom Hansoniin (Burt Lancaster), kunnes outo miespari saapuu kaupunkiin. Eddie Bendix (John Hodiak) ja Johnny Ryan (Wendell Corey) ovat erottamattomat. Eddiellä on aikanaan ollut suhde Fritziin, ja nyt hän ihastuu Paulaan. Menneisyyden trauma piirtyy esiin, mutta enemmän huomiota saa Eddien ja Johnnyn läheinen suhde, jota on usein tulkittu homoseksuaalisena. Johnny tuntuu Eddien palvelijalta, ja Johnnyn paljastus Paulalle tuntuu viittaavan parisuhteeseen. Loppu on kohdalokas ja herättää paljon kysymyksiä. Mitä Johnny tarkoittaa huutamalla ennen kuolemaansa: ”Minä olen Eddie Bendix!” Tuntuu kuin Johnny olisi aina halunnut olla kuin Eddie, mutta kumpi lopulta on toisen hyväksikäyttäjä?
Lopuksi vielä muutama sana käsikirjoituksesta. Sen laativat Robert Rossen ja A. I. Bezzerides Ramona Stewartin romaanin Desert Town pohjalta. Rossen esiintyi samana vuonna myös ohjaajana elokuvassaan Verta ja kultaa (Body and Soul, 1947). Kiinnostava hahmo oli myös kreikkalais-armenialaista taustaa oleva A. I. Bezzerides. Hän oli luonut kirjailijanuraa Yhdysvalloissa jo 30-luvulla. Hollywoodissa hän oli ehtinyt käsikirjoittaa Curtis Bernhardtin Lujat otteet (Juke Girl, 1942). Kaksi vuotta Rikosten erämaan jälkeen hän käsikirjoitti oman romaaninsa pohjalta Jules Dassinin kiinnostavan film noirin Varkaitten markkinat (Thieves’ Highway, 1949).
Teeman esittämä Rikosten erämaa oli erinomainen kopio, vaikkakin digitaalisen kopion ”alkuperäisyyttä” sopii epäillä, kun nykykopioissa ei enää näy edes kelanvaihtoja. Tällaista Rikosten erämaata eivät katsojat 40-luvun lopulla voineet nähdä. Toki tiedetään, että jo aikalaisten mielestä elokuvan värit olivat huikean ylitsepursuavat, ja tämän saattoi todeta jo alkutekstien aikana. Aikalaiset eivät katsoneet värejä luonnollisina tai totuudenmukaisina, sillä väreissä loistivat yleensä musiikki- , fantasia- ja seikkailuelokuvat. Dokumentaarisuus oli karhean mustavalkoista. Rikosten erämaassakin ekstravagantit värit ennakoivat liioitellun inhohimoista tarinaa, jossa uskottavuuden rajat natisevat liitoksissaan. Mutta juuri tässä on Rikosten erämaan juju: pienen nevadalaisen kaupungin elämä järkkyy ja samalla menneisyyden muistot heräävät eloon. Inhimillisiä pyrkimyksiä kehystävät erämaan kallioiset näkymät.
Chuckawallan kaupungissa Fritzi Haller (Mary Astor) pitää kasinoa, ja tytär Paula (Lizabeth Scott) palaa kotikonnuilleen koulusta erottamisen jälkeen. Suhde on syntymässä kaupungin sheriffiin Tom Hansoniin (Burt Lancaster), kunnes outo miespari saapuu kaupunkiin. Eddie Bendix (John Hodiak) ja Johnny Ryan (Wendell Corey) ovat erottamattomat. Eddiellä on aikanaan ollut suhde Fritziin, ja nyt hän ihastuu Paulaan. Menneisyyden trauma piirtyy esiin, mutta enemmän huomiota saa Eddien ja Johnnyn läheinen suhde, jota on usein tulkittu homoseksuaalisena. Johnny tuntuu Eddien palvelijalta, ja Johnnyn paljastus Paulalle tuntuu viittaavan parisuhteeseen. Loppu on kohdalokas ja herättää paljon kysymyksiä. Mitä Johnny tarkoittaa huutamalla ennen kuolemaansa: ”Minä olen Eddie Bendix!” Tuntuu kuin Johnny olisi aina halunnut olla kuin Eddie, mutta kumpi lopulta on toisen hyväksikäyttäjä?
Lopuksi vielä muutama sana käsikirjoituksesta. Sen laativat Robert Rossen ja A. I. Bezzerides Ramona Stewartin romaanin Desert Town pohjalta. Rossen esiintyi samana vuonna myös ohjaajana elokuvassaan Verta ja kultaa (Body and Soul, 1947). Kiinnostava hahmo oli myös kreikkalais-armenialaista taustaa oleva A. I. Bezzerides. Hän oli luonut kirjailijanuraa Yhdysvalloissa jo 30-luvulla. Hollywoodissa hän oli ehtinyt käsikirjoittaa Curtis Bernhardtin Lujat otteet (Juke Girl, 1942). Kaksi vuotta Rikosten erämaan jälkeen hän käsikirjoitti oman romaaninsa pohjalta Jules Dassinin kiinnostavan film noirin Varkaitten markkinat (Thieves’ Highway, 1949).
3. heinäkuuta 2016
On myöhäistä itkeä (Too Late for Tears, 1949)
UCLA Film and Television Archive restauroi muutama vuosi sitten Byron Haskinin ohjaaman ja Hunt Strombergin tuottaman film noirin On myöhäistä itkeä (Too Late for Tears, 1949) yhdessä Film Noir Foundationin kanssa. Lähtökohtana oli Ranskasta löytynyt 35-millinen negatiivi, johon lisättiin otoksia muista säilyneistä kopioista. Työ on ollut ehdottoman kannattavaa, sillä Haskinin rikoselokuva on tiheätunnelmainen, puhtaaksi viljelty noir. Elonetista ei löydy tietoja elokuvan esityshistoriasta Suomessa, mutta Internet Movie Database tuntee suomenkielisen nimen On myöhäistä itkeä. Tämä unohdettu helmi sopisi hyvin Yle Teeman seuraavan kesän ohjelmistoon!
On myöhäistä itkeä perustuu Roy Hugginsin Saturday Evening Postiin vuonna 1947 kirjoittamaan rikostarinaan. Elokuva alkaa kuin Aristoteleen Runousopin sääntöjen mukainen tragedia: aviopari Jane (Lizabeth Scott) ja Alan Palmer (Arthur Kennedy) ajavat autollaan öisellä tiellä autuaan tietämättömänä kohtalosta, joka heitä odottaa. Äkkiä tapahtuu traaginen erehdys. Tien pientareella odottaa auto, jonka kuljettaja heittää Palmereiden peräpenkille kassillisen rahaa. Kertaheitolla kaikki muuttuu. Myöhemmin katsojalle selviää, että kassin heittäjä oli kiristyksen uhri, joka oli toimittamassa rahansa kiristäjälleen mutta erehtyi autosta. Kun Palmerit avaavat kassin, Jane muuttuu täysin. Rahanhimo ottaa hänet valtaansa, ja kotirouvasta suketuu film noirille tyypillinen femme fatale. Muutos on melkein liiankin äkillinen ja kertakaikkinen, mutta toisaalta tämä korostaa noirin rituaalinomaisuutta.
Lizabeth Scott on erittäin vakuuttava Janena, joka pian manipuloi tapahtumia. Eipä aikakaan, kun aviomies päättää päivänsä romanttisella veneretkellä. Erinomainen on myös Dan Duryea Danny Fullerin roolissa: hän tunkeutuu Palmereiden kotiin etsiväksi tekeytyneenä mutta pian vaatii rahoja itselleen. On myöhäistä itkeä ei kuulu film noirin klassikoihin, mutta Byron Haskin on ohjannut pienen budjetin rikoselokuvan tehokkaasti. Sen voi tulkita kuvauksena keskiluokan haaveista toisen maailmansodan jälkeisessä aineellisen niukkuuden maailmassa. Jane Palmer ja Danny Fuller tuntuvat molemmat patologisen kiihkeästi janoavan parempaa elämää, eikä heillä ole voimaa vastustaa rahasäkin avaamia haavekuvia.
On myöhäistä itkeä perustuu Roy Hugginsin Saturday Evening Postiin vuonna 1947 kirjoittamaan rikostarinaan. Elokuva alkaa kuin Aristoteleen Runousopin sääntöjen mukainen tragedia: aviopari Jane (Lizabeth Scott) ja Alan Palmer (Arthur Kennedy) ajavat autollaan öisellä tiellä autuaan tietämättömänä kohtalosta, joka heitä odottaa. Äkkiä tapahtuu traaginen erehdys. Tien pientareella odottaa auto, jonka kuljettaja heittää Palmereiden peräpenkille kassillisen rahaa. Kertaheitolla kaikki muuttuu. Myöhemmin katsojalle selviää, että kassin heittäjä oli kiristyksen uhri, joka oli toimittamassa rahansa kiristäjälleen mutta erehtyi autosta. Kun Palmerit avaavat kassin, Jane muuttuu täysin. Rahanhimo ottaa hänet valtaansa, ja kotirouvasta suketuu film noirille tyypillinen femme fatale. Muutos on melkein liiankin äkillinen ja kertakaikkinen, mutta toisaalta tämä korostaa noirin rituaalinomaisuutta.
Lizabeth Scott on erittäin vakuuttava Janena, joka pian manipuloi tapahtumia. Eipä aikakaan, kun aviomies päättää päivänsä romanttisella veneretkellä. Erinomainen on myös Dan Duryea Danny Fullerin roolissa: hän tunkeutuu Palmereiden kotiin etsiväksi tekeytyneenä mutta pian vaatii rahoja itselleen. On myöhäistä itkeä ei kuulu film noirin klassikoihin, mutta Byron Haskin on ohjannut pienen budjetin rikoselokuvan tehokkaasti. Sen voi tulkita kuvauksena keskiluokan haaveista toisen maailmansodan jälkeisessä aineellisen niukkuuden maailmassa. Jane Palmer ja Danny Fuller tuntuvat molemmat patologisen kiihkeästi janoavan parempaa elämää, eikä heillä ole voimaa vastustaa rahasäkin avaamia haavekuvia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)