Yön kaunottaret (1952)

René Clair taisi itse vähätellen sanoa, että Yön kaunottaret (Les belles de nuit, 1952) on kevyt kuin päiväperho. Kevyt se toki onkin, mutta samalla kiinnostava komedia nostalgiasta. Päähenkilö on nuori säveltäjä Claude (Gérard Philipe), joka käyttää aikansa pianon tapailuun ja haaveiluun. Alakerrassa on autokorjaamo, ja romanttiseen musiikilliseen maailmaan sulautuu modernin ajan ääniä. Lähibaarissakin käytellään uusinta edistyksen hedelmää, pölynimuria. Suurin osa elokuvasta on Clauden unta, ja uni toimii lopulta aikamatkailun välineenä. Menneessä maailmassa hän kohtaa nykyisyyden henkilöhahmoja: Edmée de Villebois (Martine Carol) muuttuu fin de sièclen maailman runottareksi, joka saattaa Clauden Pariisin oopperan johtajan (Paolo Stoppa) pakeille. Kahvilan kassa (Gina Lollobrigida) taas on vuoden 1830 maailmasta löytyvä arabialainen Leila. Autokorjaamon omistajan tytär Suzanne (Magali Vendeuil) puolestaan löytyy Ranskan vallankumouksen ajalta.

Yön kaunottarien ydin eivät kuitenkaan ole menneisyydestä löytyvät kaunottaret. Sana belle viittaa myös ”kauneuden aikakauteen”, belle époqueen. Kun Claude saapuu vuoteen 1900 ja kutsuu sitä ”kauneuden aikakaudeksi”, vanhus toteaa, että nykyaikana on kaikenlaista ongelmaa – toista oli 1800-luvun alussa. Nostalgian kierre on väistämätätön, ja paremmat ajat tuntuvat aina löytyvän edelliseltä vuosisadalta. Lopussa Claude ehtii käväistä jo esihistorian hämärässä, kunnes paluu kohti nykypäivää alkaa. Ennen pitkää Claude alkaa itse asiassa tuntea nostalgista kaihoa tulevaisuutta kohtaan. Nostalgiaa seuraa melankolia, kun menneisyyden ideaaliset kuvat romahtavat. Unesta tulee painajainen.

Epäilemättä Clairin elokuva on höyhenenkevyt, mutta sen vapaata historiallista assosiaatiota on nautinto katsoa. Se myös artikuloi kiinnostavasti nostalgian ja melankolian suhteen. Pidin erityisen paljon elokuvan oopperafantasioista: kun Claude tapaa unessa oopperan johtajan, tämä vastaa aarialla, johon teutoonisen wagneriaanisesti pukeutuneet solistit vastaavat. Kun Claude pääsee painajaisessaan kuuntelemaan oman oopperansa esitystä, orkesteri on yhtäkkiä täynnä nykypäivän koneinstrumentteja, katuporasta rautasahaan, leikkiauton torvesta pölynimuriin.

Elokuvan alussa Claude tuntuu yksinäiseltä, mutta viime kädessä hän ei tulisi toimeen ilman ystäviään, Roger'ta (Raymond Bussières), Léonia (Bernard La Jarrige) ja Paulia (Jean Parédès). Elokuvasta kasvaa yhteisöllisyyden kuvaus, ja lopputulemana on ilmeinen havainto, että jokainen ihminen kuuluu lopulta omaan aikaansa. Autokorjaamon möly ja nuoren säveltäjän pianonsoittokin päätyvät sopusointuun.

Aikamatka keväälle 1982

Eilen piti pikaisesti käydä sanomalehtilukusalissa tarkistamassa muutama Rauta-aika-artikkelin sivunumero. Selailusta tuli hätäinen aikamatka keväälle 1982: kriitikot ihmettelivät maalis-huhtikuussa Paavo Haavikon runoelman lakonista ilmaisua ja yleisö äimisteli samaan aikaan pyörivää Kalle Holmbergin tv-sarjaa, joka herätti huolen Yleisradion varojen käytöstä. Monia muitakin tutun tuntuisia huolia oli ilmassa. Mikko Juva oli ilmoittanut jäävänsä eläkkeelle arkkipiispan tehtävistä. Videonauhurin yleistyminen noteerattiin pääkirjoituksissa ja pohdittiin videoväkivallan vaikutuksia. Matti Nykänen voitti Holmenkollenin sumussa kultaa, ja lehdistö uumoili Matin lentävän lentomäessä näkymättömiin. Mauno Koivisto oli aloittanut presidenttikautensa ja tapasi ensi töikseen Leonid Brežnevin, joka kuoli myöhemmin samana vuonna. Huolta herätti myös Suomen jääkiekkomaajoukkueen kohtalo kevään MM-kisoissa, varsinkin kun Kanada veti Suomen heti jään pintaan. Tamperelaisille erityisen katkeraa oli, ettei ABBA esiintyisikään Pirkanmaalla.

Maanalainen yliopisto

Turun yliopisto on aloittanut varojenkeruun räväkällä videolla, joka ilmestyi YouTubeen viime sunnuntaina. Video on ehtinyt herättää ristiriitaisia tunteita. Miksi yliopisto mainostaa itseään monimielisellä teoksella, jossa Turun yliopiston ja kauppakorkeakoulun rehtorit kokoontuvat yöllä yliopiston päärakennuksen kellariin katsomaan viestiä tulevilta sukupolvilta? Logiikka on varmaankin siinä, että kamppanjan aloituksen täytyy hätkähdyttää. Ensimmäisen teaserin täytyy olla riittävän arvoituksellinen, että kiinnostus herää. Ehkäpä yliopisto hakee rosoisella käsivarakuvauksella katu-uskottavuutta. Video joutuu myös luovimaan yliopistoyhteisöä tällä hetkellä repivissä ristiriitaisissa tunteissa.



Herää kysymys, miten mainosvideo suhteutuu käynnissä olevaan muutosprosessiin. Epäilemättä videolla ollaan rakentamassa uutta yliopistoa, koska ”salaiseen kokoukseen” ovat kerääntyneet nykyisten yliopistojen rehtorit, keulakuvat ja alumnit. Maanalaisessa kokouksessa ryhmä saa viestin vuoden 2098 maailmasta, jolloin suomalainen yhteiskunta on romahtanut. Kummallista kyllä, tulevaisuuden sanansaattaja on menneisyyden haamu, Kekkonen, joka esittää syytöksen ”saatanan tunareille”. Kekkosen valinta ”tulevaisuuden ääneksi” on sikäli loogista, että Kekkos-Suomessa syntyneillä on keskeinen rooli tulevien lahjoitusten antajina.

Mutta keitä ovat ”tunarit”? Laajasti ottaen heitä ovat tietysti kaikki, jotka eivät edistä muutosta. Tulkitsen kuitenkin niin, että ”tunareita” ovat ennen kaikkea nykypäivän ajattelemattomat poliitikot (tai ehkä vain vastuuton nykyaikamme): yliopiston kellariin kokoontunut ryhmä on etujoukko, maanalainen armeija, jonka tehtävä on lähteä rakentamaan uutta yliopistoa ja muuttaa tulevaisuuden suuntaa. Videon ankean nykyhetken voi tulkita nykyisen yliopistojärjestelmän kurjuudeksi, mutta olisiko siinä kriittinen särmä myös valmisteilla olevaan yliopistolakiin? Tässä tulkinnassa uusi yliopisto tekee pesäeroa hallituksen korkeakoulupoliittiseen linjaan. Yliopistoyhteisön näkökulmasta tämä olisikin tärkeä signaali.

Herää kysymys: onko yliopistoyhteisö viime kädessä YouTube-videon pääasiallinen kohdeyleisö? Tällä hetkellä mainos on katsottu yli 16000 kertaa. Luku on lähellä henkilökunnan ja opiskelijoiden kokonaismäärää. Ehkä on hyväkin sanoa henkilökunnalle ääneen, että yliopistoväki on lopulta samassa veneessä ja että johdon näkemykset uudesta yliopistolaista ovat kriittiset. Vain tätä kautta voi saada yliopistoyhteisön tuen, jota kamppanjassa tarvitaan.

Eilen YouTubeen ilmestyi videon jatko-osa, joka paljastaa tavoitteen. Rahankeruun ajatukseen toki viitattiin jo edellisessäkin videossa. Alussa tärisevä kamera näyttää yliopiston seinällä seisovan lauseen ”Vapaan kansan lahja vapaalle tieteelle". Ja lopussa Kekkonen vihjaa: ”Tämä on avunpyyntö.” Jatko-osassa pyrkimys saa historiallisen oikeutuksensa: Turun yliopisto syntyi kansan karttuisasta kädestä, ja nyt tarvitaan samaa ponnistusta. Valitettavasti näin on. Vaikka valtion rahoituksen on taattu jatkuvan, yliopistot joutuvat elämään niukkuudessa, ellei jotakin radikaalia tapahdu. Tässä videon jatko-osa, jota tähän mennessä on katsottu vasta muutama sata kertaa:



Moni katsoja ihmetteli tietenkin, mitä poliisineuvos Ilkka Salmi tekee rehtorien seurassa. Asia ratkesi tänään, ja sekin on osa kamppanjaa. Salmesta (ei sukua) tuli vuoden alumni. Mitähän tulee seuraavaksi?

Aikakone (1960)

Unkarilaissyntyinen George Pal kuului niihin Hollywood-emigrantteihin, joilla oli monipuolinen ura takanaan jo ennen Yhdysvaltoihin siirtymistä. Hän oli opiskellut Budapestissa arkkitehtuuria, työskenteli animaattorina UFA:n studioilla Berliinissä 1931-32 ja lopulta mainoselokuvien tekijänä Hollannissa, kunnes siirtyi toisen maailmansodan alla New Yorkiin, lukuisien yritysten jälkeen. Hollywoodissa hän ohjasi Paramountille kymmeniä animaatioelokuvia ennen kuin ohjasi sarjan piktiä fiktioita 1950- ja 1960-lukujen taitteessa. Näistä tunnetuimpia ovat Peukaloinen (Tom Thumb, 1958), Aikakone (Time Machine, 1960) ja Atlantis - kadonnut manner (Atlantis, the Lost Continent, 1961).

Aikakone perustuu H. G. Wellsin samannimiseen romaaniin, ja elokuvan päähenkilökin on nimetty kirjailijan mukaan. Aikakoneen ohjauspaneelissa näkyy nimi H. George Wells. Elokuva alkaa uudenvuoden aattona 1899, kun seurue Georgen (Rod Taylor) ystäviä kokoontuu illastamaan. George saapuu henkihievereissä verstaastaan ja kertoo lähes koko elokuvan kestävässä takautumassa tarinansa aikamatkasta. Alkuperäisestä romaanista George Palin tulkinta poikkeaa merkittävästi. Vuoden 1960 elokuvantekijät ovat tunteneet vuoden 1899 aikamatkailijan lähitulevaisuuden, eivätkä ole vastustaneet kiusausta kertoa tulevaisuudesta "niin kuin tapahtui". Kelkkaa muistuttavalla aikakoneellaan George liukuu ensin vuoteen 1917, kunnes päätyy uudelleen sodan ympäröimään maailmaan vuonna 1940. Vasta tämän jälkeen aikakone hurahtaa elokuvantekijöiden tulevaisuuteen, vuoteen 1966, ja - kas kummaa - sielläkin riehuu sota, ydinsota. Täydellisestä katastrofista ihmiskunta on toipunut vasta vuonna 802701: se on kuitenkin jakaantunut kahtia, maan pinnalla eläviin elohin ja pimeydessä vaeltaviin morlokeihin. Jos tämä jako oli H. G. Wellsille tapa kertoa fin de sièclen kahtiajakaantuneesta maailmasta, George Palin tulkinnassa morlokit eivät olekaan maan alle työnnettyjä työläisiä vaan riistäjiä, jotka ovat muuttaneet eloit tahdottomiksi kasveiksi. Olisiko tämä viittaus kommunismin uhkaan, sillä kylmän sodan aikaahan elettiin? Aikakone kommentoi paratiisimyyttiä ja edistysuskoa samaan tapaan kuin tv-sarja Star Trek joitakin vuosia myöhemmin: paratiisi näyttäytyy irvokkaana taantumuksena, josta puuttuu kehityksen edellyttämä haaste.

Jenkki kuningas Arthurin hovissa (1949)

Tay Garnett teki Hollywoodissa pitkän uran. Huippu osui 30- ja 40-luvuille, ja ainakin Seitsemän syntistä (Seven Sinners, 1940) ja Postimies soittaa aina kahdesti (The Postman Always Rings Twice, 1946) keikkuvat elokuvaohjelmistoissa tämän tästä. Jenkki kuningas Arthurin hovissa perustuu Mark Twainin kuuluisaan aikamatkaromaaniin: connecticutilainen nuorukainen saa iskun päähänsä ja herää, kas kummaa, 500-luvulla, kuningas Arthurin ja pyöreän pöydän ritareiden keskellä. Twainille asetelma antoi mahdollisuuden kritisoida ajankohtaisia poliittia kysymyksiä, mutta Garnettin filmatisoinnista poliittista sarkasmia saa hakemalla hakea. Tyylilajin vaihdoksesta kertoo sekin, että päärooliin, Hank Martiniksi, on valittu Bing Crosby, joka esittää seikkailun lomassa uusimpia hittejään. Jenkki kuningas Arthurin hovissa on silti viihdyttävää katsottavaa: Sir Cedric Hardwicke tekee elämänsä roolin jatkuvasti flunssaisena, hyväntahtoisena mutta typeränä kuningas Arthurina. Ja kaikille niille, jotka ovat ihastuneet William Bendixiin YLE Teeman viime aikojen film noireissa (Lasiavain, Sinisen Dahlian mysteeri) tämä elokuva on ehdoton must: Sinisen Dahlian tapaan Bendix tekee tässä laajan luonneroolin Sir Sagramorena.

Historiallisella musikaalikomedialla on lupa käsitellä historiaa vapaasti, ja niin Jenkki käsitteleekin. Parasta on tietysti kohtaus, jossa kuningas Arthurin hovi ryhtyy tanssimaan menuettia - vain huomatakseen tovin kuluttua, että Hank Martinin samettinen lauluääni antaa vielä paremmat tanssimahdollisuudet.

Vielä pieni kommentti politiikasta: ehkä jonkinlaisena allegoriana voi kuitenkin pitää sitä, että connecticutilainen jenkki onnistuu huiputtamaan 500-luvun väkeä tulitikun, hakaneulan ja almanakan avulla. Hank kohoaa pikavauhtia yhteiskunnan huipulle, ja hänet lyödään ritariksi nimellä Sir Boss. Kun Sir Sagramore huudahtaa "Heil Sir Boss! Terve Pomo!", tulee mieleen se, että elokuvaa tehtäessä vain neljä vuotta oli kulunut Hitlerin tuhosta...