19. elokuuta 2017

Näkymätön vastustaja (Whirlpool, 1949)

YLE esitti hiljattain Gene Tierneyn elokuvia. Sarja olisi hyvin voinut sisältää Otto Premingerin film noir -draaman Näkymätön vastustaja (Whirlpool, 1949), jonka pääroolissa Tierney esittää Ann Suttonia, menestyksekkään psykoanalyytikon William Suttonin (Richard Conte) puolisoa. Aloituskohtaus rakentaa taidokkaasti tarinan lähtökohdat: Ann ajautuu sujuvapuheisen hypnotisoijan David Korvon (José Ferrer) vaikutuspiiriin. Hollywood-elokuvissa psykoanalyytikkoja esiintyi 1930- ja 1940-luvulla paljon, ja tuntuu kuin wieniläissyntyinen Otto Preminger haluaisi nimenomaisesti kommentoida elokuvallista perinnettä. William Sutton on vakavasti otettava tiedemies, joka hoitaa potilaitaan mutta kirjoittaa myös tutkimusta. Sen sijaan Korvo on ihmismielen helppoheikki, joka haluaa vain käyttää valtaansa muihin ihmisiin.  

Näkymättömän vastustajan alussa Ann paljastuu kleptomaaniksi, joka on varastanut korun. Korvo pelastaa tilanteen, eikä William saa tietää puolisonsa pakkomielteestä. Korvo toteaa ironisesti: ”You were wise not to tell your husband, Mrs. Sutton. A successful marriage is usually based on what a husband and wife don’t know about each other.” Salaa Ann turvautuu Korvon hypnoosihoitoon, joka koituu kohtalokkaaksi. Eikä aikakaan, kun hypnotisoitu Ann löytää tiensä tuntemattomaan taloon, jonka olohuoneen sohvalla lepää ruumis... Näkymätön vastustaja ei ole Premingerin tunnetuimpia film noireja, mutta asetelma on hämmentävyydessään kiinnostava. Toki elokuvan käsityksiä psykoanalyysista ja hypnoosista voi kritisoida, mutta liioittelu ja epäuskottavuus tuntuvat pikemminkin lisäävän viehätystä. Käsikirjoituksen laati kokenut Ben Hecht, joka Hollywoodin kommunistijahdin takia turvautui salanimeen Lester Barstow. Mieleen jää myös David Raksinin musiikki, jota Preminger käyttää taitavasti.


Paikka auringossa (A Place in the Sun, 1951)

George Stevensin Paikka auringossa (A Place in the Sun, 1951) on nähty televisiossa useita kertoja 2000-luvulla, ainakin seitsemän kertaa. Vaikka elokuva on läpikotaisin tuttu, se on niin vangitseva, että oli pakko jäädä sitä seuraamaan. Olennainen osa vangitsevuutta on Montgomery Cliftin maaninen, hermostunut ja samaan aikaan herkkä näytteleminen. Elokuva perustuu Theodore Dreiserin romaaniin An American Tragedy (1925), joka ilmestyi suomeksi vuonna 1947 nimellä Amerikkalainen murhenäytelmä. Teoksella on kiinnostava elokuvallinen historia siinä mielessä, että jo Sergei Eisenstein valmisteli aiheesta käsikirjoitusta 20-luvun lopulla. Erwin Piscator ohjasi teoksen näyttämölle vuonna 1932, ja Josef von Sternberg toteutti ensimmäisen elokuvaversion vuonna 1931, päärooleissa Phillips Holmes ja Sylvia Sidney. Tiettävästi Dreiser oli tyytymätön Sternbergin tulkintaan, eikä hän koskaan nähnyt Stevensin versiota, sillä kirjailija kuoli vuonna 1945.

Varmaan monille Paikka auringossa on jäänyt mieleen ensimmäisellä katsomiskerralla hyytävästä soutukohtauksesta, jossa nuori George Eastman (Montgomery Clift) vie morsiamensa Alice Trippin (Shelley Winters) soutelemaan Kuikkajärvelle. Aiemmin hän on käynyt siellä uuden rakastettunsa, rikkaan perheen tyttären Angela Vickersin (Elizabeth Taylor) kanssa. Pelottavuudessaan jakso tuo mieleen Murnaun Auringonnousun (Sunrise, 1927). Stevens lataa ja purkaa tunnelmaa sykkeenomaisesti, mikä tekee kohtauksesta erityisen piinallisen. Vaikuttava on myös lopun oikeudenkäyntikohtaus, Georgen kuvaus tapahtumien kulusta ja syyttäjä Frank Marlowen (Raymond Burr) armoton ote. Ilmeisesti juuri tämä roolisuoritus vei Raymond Burrin sittemmin Perry Masonin ja Ironsiden tv-rooleihin.

17. elokuuta 2017

Missä jalkakäytävä loppuu (Where the Sidewalk Ends, 1950)

Otto Premingerin Missä jalkakäytävä loppuu (Where the Sidewalk Ends, 1950) on film noir -jännäri, joka on toisinaan jäänyt itävaltalaissyntyisen ohjaajansa muiden rikoselokuvien varjoon. Totta on, että Lauran (1944) jälkeen paljon on muuttunut. Laurassa oli samaan aikaan runollisuutta ja nasevuutta, kun taas Missä jalkakäytävä loppuu on selvästi realistisempi film noir. Yhteistä muille Premingerin ”mustiin elokuviin” ovat pääosien esittäjät, Dana Andrews ja Gene Tierney. Molemmat oli nähty Laurassa, Andrews myös film noirissa Langennut enkeli (The Fallen Angel, 1952), Tierney Näkymättömässä vastustajassa (Whirlpool, 1949), joka pitäisikin katsoa pikimmiten. 

Missä jalkakäytävä loppuu on tullut tunnetuksi alkuteksteistään: elokuvan nimi on kirjoitettu katukiveykseen, jossa kiireiset jalat kulkevat illan pimeydessä. Samalla kävely ilmentää jo draamaa, tai ennakoi sitä. Askeleet pysähtyvät, ja yksi kulkija suuntaa jalkakäytävältä kadulle. Päähuomio on katuojassa, välitilassa jalkakäytävän ja autoja vilisevän väylän välillä. Viemäri vetää sadevettä maan uumeniin, katveeseen, jonne arkielämän katse ei yllä. Elokuvan keskushahmo on poliisi Mark Dixon (Dana Andrews), jolla on vaikeuksia työssään: hän käyttäytyy väkivaltaisesti. Lopulta katsojalle valkenee Dixonin henkilökohtainen trauma, isäsuhde, jota hän yrittää ratkoa.

Missä jalkakäytävä loppuu on alusta lähtien vangitseva. Juoni kuljettaa Dixonin entistä syvemmälle rikoksen maailmaan, ja tarina saa – pahoittelut spoilauksesta – uskomattomia käänteitä. Dixon surmaa vahingossa alkoholisoituneen sotasankarin Ken Painen (Craig Stevens), rakastuu tämän puolisoon Morganiin (Gene Tierney) ja lopussa ponnistelee, jottei tuleva appiukko (Tom Tully) joutuisi epäilyksen alaiseksi... Wieiniläissyntyinen Preminger on punonut mukaan hauskan viittauksen omaan keskieurooppalaiseen taustaansa. Painen talon emännöitsijä on vanha rouva, joka nuokkuu tuolissaan ilta toisensa jälkeen ja kuuntelee wieniläisklassista musiikkia!