Tämä päivä (2003)

Chileläissyntyisen, Ranskaan 1970-luvulla paenneen ohjaajan Raúl Ruizin (1941–2011) elokuvia on esitetty Suomessa vain satunnaisesti. Vuonna 2003 valmistuneella makaaberilla komedialla Ce jour-là ei tiettävästi ole suomenkielistä nimeä, mutta sen voisi kääntää otsikolla Tämä päivä. Nimensä mukaisesti elokuva sijoittuu yhteen päivään, jota päähenkilö Livia (Elsa Zylberstein) kutsuu useaan kertaan onnekkaaksi päiväksi. Jo tässä lähtökohdassa on teoksen makaaberius, sillä vain harvassa elokuvassa olen viime aikoina nähnyt niin paljon petosta ja viekkautta kuin tässä. Varmaankin elokuvan nimi haluaa viitata myös siihen, että Ruizin teos on allegoria tämän päivän maailmasta. Se ei kuvaa eilistä tai huomista, vaan sitä mitä tapahtuu nyt.

Raúl Ruiz oli vangitsevien kuvien mestari. Tästä on erinomainen osoitus ohjaajan joutsenlauluksi jäänyt Mistérios de Lisboa (2010), Portugalin historiaa luotaava eepos. Myös Tämä päivä alkaa maagisilla kuvilla: sumuverho peittää maata, edessä näkyy lehtevä puu ja sen äärellä istuu tyttö, jonka katsoja myöhemmin oivaltaa päähenkilöksi. Livia puhuu alusta lähtien levottomia, hän on kuin pilvistä maan pinnalle laskeutunut enkeli, jolle ei ole paikkaa raadollisessa elämänmenossa. Alkukohtaus luo myös elokuvan tunnelman ja tulkinnan horisontin: se, mitä jatkossa seuraa, ei ole realistinen draama vaan allegoria tai ainakin absurdiksi tyylitelty pikapiirros nykymaailmasta.

Tarina on siinä mielessä kyyninen, että isä Harald (Michel Piccoli) päättää surmauttaa tytärpuolensa Livian päästäkseen käsiksi perintöön ja voidakseen kuolettaa velkojaan. Hän järjestää vapaalle jalalle mielipuolisen sarjamurhaajan, joka loputa täräyttää kuoliaaksi melkein kaikki muut paitsi enkelimäisen Livian. Ihmeellisesti Ruiz onnistuu tekemään tästä kaikesta komediaa: lopputuloksena on poikkeuksellinen keitos kapitalismin kritiikkiä, väkivaltaa, kauhua ja makaaberia huumoria. Elokuvaa on kutsuttu Ruizin ”sveitsiläiseksi elokuvaksi”: se sijoittuu Sveitsiin ja on tuotettu ranskalais-sveitsiläisenä yhteistyönä. Mitähän Sveitsissä on ajateltu siitä kuvasta, jonka elokuva antaa? Valtio on tässä kuvauksessa täysin voimaton, ja poliisitkin pitävät tutkimisen sijasta ylipitkiä lounastaukoja. Loppukohtauksessa poliisit kävelevät murhapaikan ohi huomaamatta lainkaan terassilla lepääviä ruumiita...

Mistérios de Lisboa (2010)

Chileläissyntyisen ohjaajan Raúl Ruizin (1941–2011) tuotantoa on Suomessa nähty vain katkelmallisesti, eikä ohjaajan joutsenlauluihin kuuluvaa eeposta Mistérios de Lisboa (2010) ole toistaiseksi meillä esitetty. Nelituntisen teatterielokuvan jälkeen aineistosta tuotettiin kuusituntinen tv-sarja, mutta lainaksi saamamme bluray (kiitos Janne!) sisälsi nimenomaan elokuvaversion. Paulo Brancon tuottama historiallinen draama perustuu portugalilaisen kirjailijan Camilo Castelo Brancon romaaniin Mistérios de Lisboa, joka ilmestyi alunperin vuonna 1854. Romaani on rinnastettu milloin Victor Hugon, milloin Eugène Suen tuotantoon, ja tarina rakentaa laajan kaaren Ranskan suuren vallankumouksen jälkimainingeista ja liikkuu Portugalin lisäksi Ranskassa, Italiassa ja Brasiliassa.

Elokuvan keskiössä nuori orpo João (João Arrais), joka ei tiedä isänsä ja äitinsä kohtaloa. Historiallinen hetki viittaa vuoden 1820 vallankumoukseen Portugalissa, ja ehkäpä orvon pojan epätietoisuus kuvastaa sitä poliittista epävarmuutta, jonka keskellä aikalaiset elivät. Orpojen koulua johtaa isä Dinis (Adriano Luz), joka kertoo pojan taustasta. João on onnettoman rakkauden hedelmä: hänen isänsä on köyhtynyt aatelinen Pedro da Silva (João Baptista) ja äiti kreivitär Ângela de Lima (Maria João Bastos), joka on koko Joãon lapsuuden elänyt arestissa miehensä kreivi Santa Bárbaran (Albano Jerónimo) kodissa. Poliittiset tapahtumat ja henkilöiden elämänkohtalot punoutuvat erottamattomaksi vyyhdiksi. Mistérios de Lisboa on kuvausten perusteella uskollinen alkuperäisromaanille, mutta Ruizin käsittelyssä kertojaäänien vuorottelu antaa sille salaperäisen, modernistisen vaikutelman. Elämänkohtalot menevät melkein sisäkkäin, kun Joãon kohtalosta fokus siirtyy isä Dinisin taustaan. Tuntuu, ettei elokuvassa kukaan ole sitä, miltä näyttää: rikkaat köyhtyvät, köyhät rikastuvat, pappi paljastuu sotilaaksi, salamurhaaja taitavaksi liikemieheksi...

 

Mistérios de Lisboa on visuaalisesti erittäin vaikuttava. Joãon ainoa kumppani on miniatyyriteatteri, ja lopulta historiakin alkaa näyttää kulisseissa näytellyltä draamalta. Ruiz käyttää taitavasti syvätarkkaa kuvausta, etu- ja taka-alan jännitettä: katsojan näköpiirissä on kerrallaan vain osatotuuksia, tilanteet ja henkilöt ovat kätkettyjä, ja elämä on kuin naamioleikki. Etu- ja taka-alan kontrastia korostavat näkymät luovat syvyyttä, mutta samalla painottavat kulissien kaksiulotteisuutta. Visuaalinen tyyli ei silti ole jäykkää, sillä maalauksellisia pysäytyskuvia täydentää jatkuvassa liikkeessä oleva, immersiivinen kameratyöskentely. Mieleen jäävät interiöörit, joissa kameran ilmava liike näyttää huoneet edestä ja takaa, 360 asteen säteellä. Musiikkia on käytetty säästeliäästi. Viime vuosien yltäkylläisten historiakuvausten keskellä Raúl Ruizin minimalismi ja modernistisuus on virkistävää, ja hillityt, kätketyt tunteet rakentavat koskettavan kuvan Portugalin 1800-luvun historiasta. Koskettavassa loppukohtauksessa João on aikuinen runoilija, joka valtameren taakse paenneena katsoo elämäänsä sairasvuoteelta, hämärtyvänä houreena. Menneisyys on uni.