Jevgeni Bauer ehti ohjata muutaman vuoden kuluessa 80 elokuvaa, ennen kuin kuoli keuhkokuumeeseen vuonna 1917.
”Naisen sielun iltahämärä” (Sumerki zhenskoi dushi)on Bauerin varhaistuotantoa, mutta se on silti hämmentävän tyylitelty ja tietoinen elokuva. Se sai ensi-iltansa samana vuonna kuin Teuvo Puron ohjaama
Sylvi, josta on säilynyt vain fragmentteja.
Sylvistä tiedetään, ettei ohjaaja Puro juurikaan puuttunut kuvaajan työskentelyyn. Bauerin melodraaman kohdalla on sen sijaan selvää, että ohjaajan vaikutusvalta on kattanut paljon laajemman kokonaisuuden ja tulee lähelle modernia ajatusta elokuvaohjauksesta. Jo alun syvätarkka näkymä Veran (Vera Chernova) huoneeseen kertoo poikkeuksellisesta kuvallisesta ajattelusta. Sama näkymä toistuu myöhemmin, kun Veran nukkuessa yöllinen tunkeilija kapuaa huoneeseen. Elokuvassa on myös liikkuvan kameran käyttöä, mikä poikkeaa esimerkiksi saman ajan saksalaisesta melodraamasta.
”Naisen sielun iltahämärä” alkaa jaksolla, joka tiivistää hyvin vuosisadan vaihteen yhteiskunnallisen vastakkainasettelun. Säätyläisnaiset, joilla ei ole mahdollisuuksia osallistua palkkatyöhön, kanavoivat sosiaalisen aktiivisuutensa vapaaehtoistyöhön. Filantrooppeina he avustavat köyhiä. Myös elokuvan kuva työväenluokasta on kuin säätyläistön pahimmista painajaisista: työläiset ovat uhkaavia, viriilejä, rikollisia. Vastakkainasettelu tuntuu hämmentävältä, varsinkin kun se viedään äärimmäisyyksiin asti. Veran ystävllisesti auttama Maksim Petrov (V. Demert) hyökkää avuttoman tytön kimppuun. ”Kohtalonsa” (väliteksti viettelyksen hetkellä!) koettuaan Vera tulistuu ja surmaa Maksimin. Kaikki tämä tuntuu tutulta ja kovin samanlaiselta kuin muissakin 1910-luvun melodraamoissa. Mutta loppu kääntää asetelman ylösalaisin. Vera menee naimisiin ruhtinas Dolskin (A. Ugrjumov) kanssa, mutta saatuaan tietää traagisen menneisyyden aviomies menettää malttinsa eikä pysty antamaan anteeksi. Kaikista ennusteista huolimatta Vera ei ajaudu katastrofiin vaan löytää uuden elämän itsenäisenä naisena, näyttelijänä, joka elää riippumattomasti. Tässä kohtaa elokuva viittaa suoraan Ellen Keyhin (1849-1926), joka tuolloin oli noussut Euroopan laajuiseen maineeseen naisten oikeuksien puolustajana. Ehkä Bauerin elokuvan nimi onkin ironinen: Vera ei lopultakaan elä iltahämärää vaan aamunkoittoa. Viimeisissä kuvissa ruhtinas Dolski tekee itsemurhan, rakkautensa ja elämänsä menettäneenä.
Jevgeni Bauer ehti ohjata muutaman vuoden kuluessa 80 elokuvaa, ennen kuin kuoli keuhkokuumeeseen vuonna 1917. ”Naisen sielun iltahämärä” (Sumerki zhenskoi dushi)on Bauerin varhaistuotantoa, mutta se on silti hämmentävän tyylitelty ja tietoinen elokuva. Se sai ensi-iltansa samana vuonna kuin Teuvo Puron ohjaama Sylvi, josta on säilynyt vain fragmentteja. Sylvistä tiedetään, ettei ohjaaja Puro juurikaan puuttunut kuvaajan työskentelyyn. Bauerin melodraaman kohdalla on sen sijaan selvää, että ohjaajan vaikutusvalta on kattanut paljon laajemman kokonaisuuden ja tulee lähelle modernia ajatusta elokuvaohjauksesta. Jo alun syvätarkka näkymä Veran (Vera Chernova) huoneeseen kertoo poikkeuksellisesta kuvallisesta ajattelusta. Sama näkymä toistuu myöhemmin, kun Veran nukkuessa yöllinen tunkeilija kapuaa huoneeseen. Elokuvassa on myös liikkuvan kameran käyttöä, mikä poikkeaa esimerkiksi saman ajan saksalaisesta melodraamasta.
