26. helmikuuta 2019

Hamlet Turun kaupunginteatterissa

Hamlet on haaste. Kun se esitettiin Helsingissä 129 vuotta sitten, marraskuussa 1890, Uusi Suometar kirjoitti: ”Hamlet tullaksensa täysin tyydyttävästi esitetyksi vaatii, ilman sivuosia, kuus, seitsemän kypsynyttä ja kyvykästä näyttelijää tai kuitenkin pääosissa taiteilijoita, jotka menevät hyvän huippauksen yli keskikerran.” Kun kävimme katsomassa tuoreen Hamletin Turun kaupunginteatterissa viime lauantaina, tuntui, että nimenomaan mentiin tavanomaisen tuolle puolen ”hyvän huippauksen” verran. Esitys oli spektaakkelimainen, mutta silti se oli näyttelijöiden draama, nimiroolissa Jussi Nikkilä, Claudiuksena Eero Aho, Gertrudina Kirsi Tarvainen, Ofeliana Pia Andersson, Poloniuksena Carl-Kristian Rundman, Laertesina Markus Järvenpää, Horationa Severi Saarinen ja isän haamuna Esko Salminen. Paavo Westernbergin ohjauksessa Hamlet on tutkielma vallan eri muodoista, ja paradoksaalista on, miten paljon valtaa tällä tarinalla on meihin, katsojiin ja Hamletin kulttuurisiin jälkeläisiin. Aluksi vierastin metateatterillisia viittauksia, mutta tarkemmin ajatellen, niitähän Shakespearen näytelmissä on jo lähtökohtaisesti. Westerbergin tulkinnassa mukana on tukku populaarikulttuuriviittauksia, ja vaikka teatterisalissa olisin kaivannut riisutumpaa tulkintaa, nyt kaikki tuntuu loogiselta. Mitä muuta ovat Tähtien sodan avainhetket kuin muunnelmia Hamletin tarinasta? Länsimainen kulttuuri on kaiuttanut ja voimistanut niitä aiheita ja teemoja, jotka lähtivät Shakespearen kynästä. Turun Hamlet on tutkielma vallan muodoista, mutta ei vain draaman sisäisessä todellisuudessa vaan myös siinä historiallisessa maailmassa, jossa tarinat elävät ja vaikuttavat.

Kritiikeissä on jo ehditty kiinnittää huomiota esityksen valaistukseen, lavastukseen ja äänimaisemaan. Minuun tehosi erityisesti Sanna Salmenkallion musiikki, joka yhdessä kohtausten elokuvallisten leikkausten kanssa korosti esityksen filmaattisuutta. Kovin paljon Hamletissa ei ollut isoja ensemble-kohtauksia, mikä osittain johtuu siitä tavasta, jolla videoteknologian avulla tilaa sekä pirstotaan että laajennetaan. Lopulta vaikuttavin kohtaus oli, ainakin minusta, juuri lopetus, kaksintaistelu, jonka dramaturgiassa on paluuta Hamletin esityshistorian pitkään perinteeseen. Valitettavasti olimme permannon takaosassa; hyvin mielellään olisin istunut aitiopaikalla, eturivissä seuraamassa, kuinka tapahtumat vyöryvät kohti vääjäämätöntä päätöstä.

17. helmikuuta 2019

Brott i paradiset (1959)

Lars-Eric Kjellgrenin Brott i paradiset (1959) on ruotsalainen film noir -henkinen trilleri, joka ei käsittääkseni ole saanut Suomessa elokuvateatteriensi-iltaa. Tarina alkaa suoraan rikoksen keskeltä: murtomiehet tunkeutuvat ryöstämään firman kassakaappia, yövartija yllättää heidät, ja yhtäkkiä tämä onkin vainaa. Aloituksen jälkeen tarina siirtyy kymmenen vuotta eteenpäin. Yövartijan ottopoika Einar Hanson (Karl-Arne Holmsten) saa vihjeen Paradiset-nimisen ravintolan omistajalta siitä, että hänellä olisi tieto murhan tekijästä. Elokuvan näkökulma vaihtuu, ja katsojalle selviää, keitä murtomiehet ovat. Ongelma on siinä, etteivät edes varkaat tiedä, kuka heistä ampui yövartijan hengiltä, vai ampuiko kukaan.

Brott i paradiset (1959) alkaa vauhdikkaasti, ja Kjellgren esittelee juonen linjat tehokkaasti. Rikoksen rinnalle syntyy myös komediallinen, romanttinen juonne, sillä nuori Eva Malmborg (Harriet Andersson) pääsee rikosreportteriksi lehteen ja alkaa tehdä yhteistyötä kokeneemman Adam Palmquistin (Gunnar Björnstrand) kanssa. Ennen pitkää Evan ja Adamin suhteet tietenkin lämpenevät... Brott i paradiset puuroutuu keskivaiheilla pahasti, ja teos saikin aikalaiskriitikoilta nuivan vastaanoton. Melko käsittämätön on jakso Mörkön observatoriossa. Ainakaan minulle ei valjennut, miksi elokuva sinne kesken kaiken siirtyi. Toisaalta loppua kohti elokuvan trilleriys korostuu, kun Eva Malmborgille vähitellen valkenee, kuka on syyllinen. Elokuvaa katsoessa huomio kiinnittyy myös ympäristöön, varsinkin interiööreihin. Valkokankaan kuvat ovat aina lumetta, konstruktioita, mutta jos elokuvaa vertaa saman ajan suomalaiseen tuotantoon, tuntuu, että todellisuudet ovat, ja olivat, kaukana toisistaan.