13. helmikuuta 2022

The Ghost Writer - Haamukirjailija (The Ghost Writer, 2010)

Roman Polanski ohjasi trillerin The Ghost Writer (2010) Robert Harrisin romaanin Haamukirjailija (The Ghost, 2007) pohjalta. Keskiössä on Iso-Britannian kuvitteellinen ex-pääministeri Adam Lang (Pierce Brosnan). Harrisin romaanin julkaisemisen yhteydessä media tulkitsi Langin hahmon viittaavaan Tony Blairiin, mutta Harris itse ei käsittääkseni tällaista koskaan väittänyt tai vahvistanut. Tarina flirttailee kysymyksillä, jotka liittyvät 2000-luvun kansainväliseen politiikkaan, sotaan terrorismia vastaan ja Euroopan ja Yhdysvaltojen suhteeseen. Polanskin tulkinta vei kuitenkin oman huomioni kokonaan muihin kysymyksiin kuin aktuaaliseen poliittiseen maailmaan.

Polanski johdattaa The Ghost Writerin film noir -henkiseksi trilleriksi. Ratkaisu on luonteva, kun ajatellaan, että Polanski oli Chinatownillaan (1974) neo-noirin kehittelijöitä. Elokuvan päähenkilö on haamukirjoittaja (Ewan McGregor), jonka nimeä ei käsittääkseni koskaan mainita. Haamukirjottaja saa tehtäväkseen jatkaa Langin omaelämäkerran työstämistä, kun edellinen kirjoittaja on löytynyt kuolleena. Vähitellen vyyhti alkaa paljastua. Tällaiselle filmihullulle oli erityinen nautinto seurata elokuvan film noir -viittauksia. Esimerkiksi kohtaus, jossa haamukirjoittaja saapuu Langin luksuspiilopirttiin, taustalta kuuluu Langin puolison Ruthin (Olivia Williams) ääni, joka tietysti jo ennakoi Ruthin merkitystä Langin taustavaikuttajana, mutta se tuo myös mieleen monen film noir -klassikon sisääntulokohtaukset à la Syvä uni.

Haamukirjoittajalla ei elokuvassa todellakaan ole nimeä, vaikka kuolleella edeltäjällä sellainen on. Jo tämä asetelma tekee päähenkilöstä epätodellisen tuntuisen. Hänelle ei ole paikkaa elokuvan fiktiivisessä maailmassa. Hän jää haamuksi, joka ei pysty vaikuttamaan tapahtumien kulkuun. Loppuratkaisu korostaa tätä, varsinkin kun katsoja ei edes näe päähenkilön kohtaloa.

8. helmikuuta 2022

München – sodan uhka (Munich – The Edge of War, 2021)

Melkein vahingossa on tullut katsottua Robert Harrisin kirjoihin tai käsikirjoituksiin perustuvia elokuvia. Netflixin tuottama tuore vakoiluelokuva München – sodan uhka (Munich – The Edge of War, 2021) perustuu Harrisin romaaniin vuodelta 2017. Romaani ja elokuva sijoittuvat vuoteen 1938 ja kuvaavat Münchenin neuvotteluja, joissa Saksa, Italia, Ranska ja Iso-Britannia sopivat Tšekkoslovakian sudeettialueen jättämisestä Saksan armoille. Aihe on kieltämättä ajankohtainen, sillä se käsittelee, tai pikemminkin viittaa, tilanteeseen, jossa neuvottelukumppanit kävelevät itsenäisen valtion suvereniteetin yli. Elokuva seuraa tapahtumia pitkälti Iso-Britannian kannalta, ja keskeisenä henkilönä on pääministeri Neville Chamberlain (Jeremy Irons), joka pyrkii säilyttämän rauhan hinnalla millä hyvänsä. Sudeettialueet ovat hinta rauhan säilymisestä.

Elokuvan ammentaa toistaa maailmansotaa edeltävistä ratkaisun päivistä. Tämän historiallisen tilanteen sisään on upotettu fiktiivinen tarina ystävyksistä, englantilaisesta ja saksalaisesta. Hugh Legat (George MacKay) ja Paul von Haartman (Jannis Niewohner) ovat entisiä opiskelutovereita, joiden tiet ovat erkaantuneet. Eroon on myös ideologinen syy, sillä Paulista näyttää kasvaneen natsihallinnon kannattaja. Tilanne kuitenkin muuttuu, ja Paulista tulee vakooja, joka yrittää toimittaa briteille tärkeää dokumenttia Hitlerin intentioista – olettaen, että aineisto vaikuttaisi tapahtumien kulkuun. Menemättä tarkemmin juoneen ja sen käänteisiin jäin pohtimaan, minkälaista kuvaa elokuva ylipäätään rakentaa rauhanpyrkimyksistä sodan varjossa. Jos aikanaan Tšekkoslovakian intressit eivät paljoakaan painaneet neuvottelupöydässä, eivät ne saa erityistä painoarvoa elokuvatulkinnassakaan. Ehkä elokuva, kuten pohjana ollut romaanikin, ovat saaneet käyttövoimansa Krimin miehityksen tapahtumista, Euroopan ajankohtaisista haasteista, mutta lopulta fokus tuntuu kääntyvän liiaksikin länteen, Chamberlainin motiiveihin ja pyrkimyksiin. Pienen valtion intressit jäävät fiktion maailmassa yhtä marginaaliin kuin reaalipolitiikan todellisuudessa. 

Ohjaaja Christian Schwochow on tiettävästi ohjannut muutaman jakson tv-sarjaa The Crown, ja hän kuvaakin sujuvasti tapahtumien kulkua. Näyttelijäsuorituksista vakuuttavin ei ole kumpikaan nuorista ystävyksistä vaan Ulrich Matthesin esittämä Hitler. Matthes muistetaan Perikato (Der Untergang, 2004) -elokuvan Goebbelsinä. Tässä tulkinnassa Hitler puhuu lähes luonnottoman hitaasti ja kulmikkaasti, täysin toisella tavoin kuin Bruno Ganzin esittämä hahmo Perikadossa. Matthesin tulkitsema Hitler katsoo maanisen pistävästi ja tuntuu porautuvan vastaantulijoihin. 

5. helmikuuta 2022

Billy Ellliot (2000)

Stephen Daldryn elokuva Billy Elliot (2000) sattui tulemaan televisiosta, joten katsoin sen pitkästä aikaa. Käsittääkseni Daldryn tausta on teatterissa, josta vahva henkilöohjaus kumpuaa. Billy Elliot oli hänen läpimurtonsa elokuvaohjaajana, ja sittemmin ura on jatkunut muun muassa elokuvilla Tunnit (Hours, 2002) ja Lukija (The Reader, 2008). Daldry on ohjannut myös muutaman jakson tv-sarjaa The CrownBilly Elliot on olemukseltaan peribrittiläinen elokuva, ainakin siinä mielessä, että se ammentaa brittiläisen luokkayhteiskunnan vastakkainasetteluista. Tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Everingtonin kaupunkiin, joka kantaa 1800-luvun perintöä: kaivoskaupungissa työläisten asunnot seuraavat toistaan yksitoikkoisena jonona. Päähenkilö Billy (Jamie Bell) on 11-vuotias poika, joka haluaisi balettitanssijaksi. Haaveiden ja karun todellisuuden välillä on raju ristiriita.

Billyn isä Jackie (Gary Lewis) on yksinhuoltaja, hiilikaivostyöläinen, jonka elämän lakko vie ahtaalle. Eletään 1980-luvun alkupuolen vuosia. Ensimmäisellä katsomiskerralla minua häiritsi se, että isän korkeakulttuurinvastaisuus kuvattiin melkein patologisesti, mutta käänne tapahtui elokuvassa kuitenkin melko nopeasti. Nyt katsottuna kohtaus, jossa isä ymmärtää poikansa haaveiden merkityksen, oli kuitenkin vaikuttava. Ehkä Daldry oli oikeassa kuvatessaan mielipiteen muutoksen äkillisenä murtumisena. Kyky ylittää raja-aitoja on ylipäätäänkin Billy Elliotissa parasta. Lopun aikahyppy vahvistaa nyt-hetken ratkaisujen kauaskantoisuuden. Kun ajassa siirrytään eteenpäin, Billy on siirtynyt toiseen maailman, mikä ei olisi ollut mahdollista ilman kulttuuristen raja-aitojen kyseenalaistamista.