17. marraskuuta 2012

Joulu heinäkuussa (1940)

Preston Sturgesin Christmas in July (1940) on yhä vailla Suomen ensi-iltaa, mutta sen voisi suomentaa nimellä Joulu heinäkuussa. Komedia perustuu lähes käsittämättömään ideaan, mutta se viehättää juuri omintakeisuudellaan ja epätavallisuudellaan. Pohjana on Sturgesin oma näytelmä vuodelta 1931, tosin käsikirjoitusvaiheessa tekstiä on höystetty ajankohtaisilla viitteillä: autoritäärisiä komentajia kutsutaan välillä Hitlereiksi, välillä Mussolineiksi, ja elokuvan nuori pari haaveilee matkasta Eurooppaan, kunnes he toteavatkin, että ehkäpä Grand Canyon on nykytilanteessa sittenkin parempi. Elokuvan alussa tutustutaan rakastavaisiin Jimmy MacDonaldiin (Dick Powell) ja Betty Caseyyn (Ellen Drew), jotka haaveilevat liitosta mutta rahat eivät riitä. Jimmy on osallistunut tunnetun kahvifirman Maxfordin mainoslausekilpailuun ja on varma voitostaan. Jimmy hehkuttaa ideaansa, josta on vaikea päästä perille: ”If you can't sleep at night, it isn't the coffee - it's the bunk!” Hämäryyttä lisää se, että wieniläinen tohtori on kuulemma väittänyt, että kahvi ei vie yöunia... Joka tapauksessa samaan aikaan Maxfordin raati yrittää löytää miljoonien ehdotusten joukosta voittajasloganin. Maxfordin palveluksessa on joukko herkullisia Sturges-tyyppejä, joista voi mainita Franklin Pangbornin esittämän radiojuontajan ja William Demarestin kulmikkaan palkintoraadin puheenjohtajan.

Toisinaan  Christmas in July on mainittu screwball-komediana, mutta tästä puuttuu kokonaan screwballille ominainen ”battle between the sexes”. Vauhtia silti riittää, varsinkin sen jälkeen, kun kavereiden kepposen seurauksena Jimmy kuvittelee voittaneensa kilpailun ja ostaa koko naapurustolle lahjoja. Elokuvan nimi viittaa ylösalaisin käännettyyn maailman siinä mielessä, että ilmaisua ”joulu heinäkuussa” käytetään eteläisellä pallonpuoliskolla, jossa joulua voidaan viettää myös kylmimpään aikaan eli heinäkuussa. Ylösalainen maailma saa Sturgesin käsittelyssä poliittisia vivahteita, kun Jimmyn voiton karistessa paikalliset asukkaat alkavatkin protestoida, melkein ranskalaisen 30-luvun kansanrintamaelokuvan hengessä. Maailman hulluutta kuvaa lopulta se, että pettyneen Jimmyn slogan sittenkin voittaa, vaikka elokuvan viimeisissä kuvissa Jimmy ei tätä vielä tiedäkään. Viimeisessä otoksessa nähdään hissin tasanteelle jäävä musta kissa, mikä viittaa elokuvan aiempaan repliikkiin siitä, että paras on tulossa vasta, kun kissa on vilahtanut ohi.


13. marraskuuta 2012

Kenneth Angerin lyhytelokuvia

Turun Elokuvakerho on viettänyt tänä syksynä 60-vuotisjuhliaan. Vuonna 1952 Esko Ahdin valokuvaamossa perustettu yhdistys on tiettävästi Suomen vanhin yhä toiminnassa oleva elokuvakerho. Tämän syksyn juhlasarja on kiinnostava, ja mukana oli myös annos Kenneth Angerin lyhytelokuvia, Skorpioni (Scorpio Rising, 1963), Inauguration of the Pleasure Dome (1954) ja The Man We Want to Hang (2001). Viimeinen teos on omistettu Aleister Crowleyn maalauksille ja edustaa Angerin paluuta elokuvantekijäksi 2000-luvulla, vaikka ikää on jo kertynyt. Angerin elokuvista Skorpioni on kulttimaineessa: se on rakkaudentunnustus moottoripyöräilylle. Soundtrack-musiikissa kuullaan klassikoita: The Shangri-Lasin Leader of the Pack, Martha Reevesin Heatwave, Bobby Vintonin Blue Velvet, The Crystalsin He's a Rebel... Pyörän huoltamisen kuvilla alkavasta elokuva kasvaa okkultismin, motorismin, katolisuuden ja natsismin symbioosiksi, mutta se kierrättää myös aikakauden ikonisia kuvia, välähdyksiä Laslo Benedekin Hurjapäiden (The Wild One, 1953) Marlon Brandosta ja tietysti still-kuvia James Deanistä.

Minuun teki kuitenkin vahvemman vaikutuksen Inauguration of the Pleasure Dome, joka on aiemmin jäänyt näkemättä, vaikka se löytyykin Youtubesta kokonaisuudessaan. Tuntuu, että teos on avantgarde-elokuvan arkisto, joka viittaa mm. Robert Wienen Tohtori Caligarin kabineettiin (Das Cabinet des Dr. Caligari, 1919) ja Jean Cocteaun Runoilijan vereen (Sang d'un poète, 1930) mutta myös brechitläiseen vieraannuttamiseen ja moderniin oopperaan. Elokuva on tehty jo vuonna 1953, mutta jos ei tietäisi valmistusvuotta, siinä voisi nähdä 60-luvun camp-klassikoiden ja poptaiteen elementtejä. Hitaat liikkeet ja paatokselliset ilmeet tuovat mieleen oopperan, ja taustalla kuullaankin tunnettua oopperasäveltäjää Leoš Janáčekia; tosin musiikki ei ole hänen oopperastaan vaan vuonna 1927 kantaesitetystä Glagoliittimessusta. Laulu on muinaiskirkkoslaavia, ja kuvissa itäisyys saa seuraansa aasialaisia, venläisiä ja egyptiläisiä viitteitä. Raamatullisia ja mytologisia vihjeitä vilisevä elokuva ammentaa myös Aleisteir Crowleyn okkultismista.

Elokuvassa esiintyvät Kenneth Angerin itsensä lisäksi  Anaïs Nin, Marjorie Cameron ja Curtis Harrington. Joidenkin tietojen mukaan teoksessa on kuvaa Giuseppe de Liguoron spektaakkelista L'Inferno (1911), mutta elokuvan näheenä epäilen tätä tietoa. Inserit ovat pikemminkin jostakin 10-luvun Kristus-spektaakkelista. Olisiko Giulio Antamorolta?

11. marraskuuta 2012

Shanghain pikajuna (1932)

Josef von Sternbergin ohjaama ja Jules Furthmanin käsikirjoittama Shanghain pikajuna (Shanghai Express, 1932) on 30-luvun alun Hollywood-klassikoita ja Sternbergin tärkeimpiä ohjauksia. Elokuvan alku tekee, kuten Sternbergin aiemmissakin teoksissa, vaikutuksen: ohjaaja on todella osannut käyttää uutta teknologiaa, ääntä. Elokuvan alussa pikajuna on lähdössä Pekingistä kohti Shanghaita, ja aseman häly muodostaa mieleenpainuvan ääniympäristön. Sitä hallitsee veturin kellon kalkatus, joka kulkee läpi elokuvan, sillä Kiinan sisällissodan takia junamatka etenee katkonaisesti ja veturi joutuu vähän väliä antamaan merkkejä matkustajilleen. Äänimaisemaa rakentaa myös gramofoni, jonka musiikkia junamatkan aikana kuunnellaan.

Yhteiskunnallisen kaaoksen keskellä junamatka kuvaa matkustajiensa sieluntilaa, levottomuutta, johon tyytymättömys menneisyyteen ja epätietoisuus tulevaisuudesta on johtanut. Junaan nousee mystinen Shanghai Lily (Marlene Dietrich) kiinalaisen ystävättärensä Hui  Fein (Anna May Wong) kanssa, ja samalle matkalle ilmaantuu myös Lilyn entinen rakastettu kapteeni Donald 'Doc' Harvey (Clive Brook). Elokuvan kiinnostaviin sivuhahmoihin lukeutuu ranskalainen eversti Lenard (Emile Chautard), joka liikkuu univormussa vaikka on menettänyt asemansa, ja onneton huumekauppias Eric Baum (Gustav von Seyffertitz), jonka matka loppuu lyhyeen. Epävarmuus kuitenkin asettuu, kun juna saapuu perille, myös rakastavaisten kohdalla. Tulevaisuus voi olla avoin, jos vain jaksaa uskoa. Pastori Carmichael (Lawrence Grant) toteaa eräässä repliikissään: ”Love without faith, like religion without faith, doesn't amount to very much.”  Lopussa Doc löytää uskon ja samalla rakkauden.

Lee Garmesin ja James Wong Howen kuvaus on sävykästä, valokuvauksellista, ja juuri tästä elokuvasta monet legendaariset Dietrich-stillit ovat peräisin.


9. marraskuuta 2012

Rautaesirippu (1948)

Darryl F. Zanuckin tuottama ja William A. Wellmanin ohjaama The Iron Curtain (1948) ei ole tiettävästi saanut Suomen ensi-iltaa, ymmärrettävistä syistä, eikä sillä ole virallista suomenkielistä nimeä, mutta Rautaesiripusta on kyse. Elokuvan alku on varsinainen täräys siinä mielessä, että valkokankaan täyttää Twentieth-Century Foxin logo, mutta tutun fanfaarin sijasta kuullaan Dmitri Šostakovitšin viidennen sinfonian viimeisen osan hurja aloitus. Onkohan tämä klassisen Hollywood-elokuvan rajuin alkumusiikkivalinta? Alfred Newman koosti musiiin neljän neuvostosäveltäjän musiikista: Šostakovitšin lisäksi kuullaan Aram Hatšaturjanin, Nikolai Miaskovskin ja Sergei Prokofjevin säveliä. Itse asiassa kaikki neljä säveltäjää allekirjoittivat protestin, jossa he syyttivät Twentieth-Century Foxia musiikkinsa väärinkäytöstä, vaikkakaan säveltäjät eivät todennäköisesti pystyneet näkemään, millainen lopputulos oli.

Kylmän sodan elokuvallisten kuvausten joukossa Rautaesirippu on kiinnostava: se noudattelee 40-luvun lopun Hollywoodin puolidokumentaarista tyyliä, varsinkin elokuvan alussa, mutta nyt ei enää muistella natsivakoojien soluttautumista Yhdysvaltain kamaralle vaan rakennetaan kuvaa idän ja lännen välisestä ristiriidasta, joka kyti jo sodan aikana, vaikka Yhdysvallat ja Neuvostoliitto virallisesti olivatkin samalla puolella. Puolidokumentaarista tyyliä vahvistaa se, että elokuvan käsikirjoitus pohjautuu kanadalaisen oikeustapauksen pöytäkirjoihin ja että ulkokuvaukset tehtiin aidoilla paikoillta Ottawassa. Tarina alkaa vuonna 1943, kun venäläinen Igor Gouzenko (Dana Andrews) saapuu Neuvostoliiton Kanadan-lähestystöön ja saa käytännössä ryhtyä vakojaaksi. Neuvostoliitto on onnistunut kääntämään kanadalaiset kommunistit omiksi kätyreikseen, ja lonkerot tuntuvat ulottuvan joka suuntaan. Lopulta myös Gouzenkon puoliso Anna (Gene Tierney) saapuu maahan, ja heille syntyy lapsi.

Tuskin missään elokuvassa olen nähnyt yhtä paljon Stalinin kuvia: niitä on joka huoneen seinässä. Yhtäkkiä katsoja havaitsee, että Igorin ja Annan kodissa seinällä onkin pienokaisen potretti. Tämä on käännekohta. Pian Igor ja Anna päättävät jäädä Kanadaan ja tehdä kaikkensa vakoojaringin paljastamiseksi. Sota ehtii päättyä, eivätkä viranmaiset sen paremminkin kuin lehdistökään tahdo ottaa vakavasti venäläisen loikkarin aikomuksia.

Rautaesirippu on häikäilemätöntä propagandaa, mutta se on todella taitavasti tehty. Sisätiloihin on luotu ahtauden vaikutelmaa: henkilöiden ja kameran välissä tahtoo aina olla jotakin tiellä. Ehkä tällä tyylillä on ollut tarkoitus synnyttää samanaikaisesti sekä arkisuuden että salamyhkäisyyden vaikutelma. Pöytälamppuja tuntuu interiööreissä olevan paljon, ja valo tulee usein uhkaavasti alaviistosta.

Hämmästyttäviä kohtauksia elokuvasta löytyy, kuten tilanne, jossa Yhdysvallat on räjäyttänyt atomipomminsa, ja neuvostoliittolaiset vakoojat haikailevat kateellisina kaunista sienipilveä. Kohtauksen hämmentävyys on siinä, että se oikeastaan kuvaa Hollywoodin tekijöiden ylpeyttä atomipommin kaltaisesta saavutuksesta. Kiinnostava on myös keittiökohtaus, jossa venäläinen perheenisä näytetään esiliina yllään, ja jo seuraavassa kohtauksessa Igor iloitsee poikalapsen puolesta, sillä miehellä on paremmat menestymisen mahdollisuudet neuvostoyhteiskunnassa.


Tanssikoulu (1943)

Malcolm St. Clair ohjasi Stan Laurelin ja Oliver Hardyn tuotannon loppupäässä farssin Tanssikoulu (The Dancing Masters, 1943), joka nähtiin Suomessakin joulupäivänä 1944. Ikä alkaa jo selvästi koomikkoparia painaa, mutta jalka nousee vielä kepeästi niin kuin alun tanssisalikohtaus osoittaa. Tarinaan punoutuu romanssi: köyhä nuori keksijä Grant (Robert Bailey) on kehitellyt ”näkymätöntä sädettä” ja rakastunut tehtailijan tyttäreen Trudyyn (Trudy Marshall). Hauskimmillaan Tanssikoulu on kohtauksessa, jossa Trudy kutsuu Grantin lisäksi Ohukaisen ja Paksukaisen kotiinsa. Tehtailijaisän pitäisi vaimoineen olla lähdössä Washingtoniin, mutta lento on peruutettu. Kaaos on valmis, kun Laurel ja Hardy piiloutuvat makuuhuoneeseen... Loppu huipentuu mykkäelokuvamaisesti, kun Laurel ja Hardy jäävät yksin linja-autoon, joka kiitää hallitsemattomasti liikenteen seassa. Uusi lisä on kuitenkin auton syöksyminen vuoristoradalle – kohtalokkain seurauksin, ja vielä Wagnerin Valkyyrioiden ratsastuksen tahdissa.

2. marraskuuta 2012

Pariisi 2: Musée d'Orsay ja CRI

Aikataulu salli juuri ja juuri visiitin Musée d'Orsayhin: sade vihmoo, mutta siitä huolimatta väkeä on jonossa uskomattoman paljon. Musée d'Orsay on modernin ranskalaisen taiteen mekka, mutta toisaalta olisi kiinnostavaa nähdä enemmän myös 1800-luvun historiallista maalaustaidetta, aikanaan vaikutusvaltaista mutta nyttemmin unohdettua. Musée d'Orsayssa on Alexandre Cabanelin jättiläismäinen maalaus Francesca da Riminin ja Paolo Malatestan kuolemasta. Kuvassa murha on jo tapahtunut, ja surmaaja katsoo viimeisen kerran verhon takaa. Kirja on kirvonnut Francescan kädestä, ja kirjahan on tässä syyllinen, niin kuin Danten Jumalainen näytelmä kertoo. Romanttinen tarina sai Francescan ja Paolon hairahtumaan lemmensuudelmaan.

Akateemisen historiamaalauksen taituri oli Jean-Léon Gérôme (1824-1904), joka kuvasi muun muassa antiikin Roomaa ja itämaisia aiheita. Jostakin syystä Gérômen töitä on Musée d'Orsayssa vain muutama. Erityisen vaikuttava on kuva Golgatalta. Niin roomalaisten joukot kuin surijatkin ovat häipymässä ristiinnaulittujen luota kohti Jerusalemia, joka näkyy kaukana takana. Vain krusifiksien varjot heijastuvat kuvan etualalle.

Gérômen maalauksen tummuus tuo mieleen 1800-luvun monokromaattiset öljyvärimaalaukset, joihin törmää harvoin. Viimeksi muistan nähneeni Theodor Pixisin (1831-1907) teoksen Faust und Gretchen, Mephisto und Frau Marthe im Garten (1863). Musée d'Orsaysta löytyy Gustave Dorén maalaus Enigma, joka tuo mieleen Dorén kirjakuvitukset. Victor Hugon runoon pohjautuva näkymä on painajaismainen.

Museon jälkeen on vuorossa iltaohjelmaa. Käymme tutustumassa CRI:hin eli Centre de Recherche Interdisciplinaireen, joka sijaitsee lähellä Luxembourgin puistoa. Vaikuttavaa on se tapa, jolla yksikön maisteri- ja tohtorikoulutus tapahtuu epähierarkkisesti, yhteisöllisyyttä korostaen. Uudet opiskelijat aloittavat yhteisellä viikon seminaarilla, joka työskentelee aamusta iltaan. Luovuuden rajoja koetellaan, kulttuurisia rajoja tunnistetaan, ja rakennetaan yhteistä kieltä. Viikon loppua kohti leikki muuttuu työksi, ja opiskelijat toteuttavat kuvitteellisen projektihakemuksen.


1. marraskuuta 2012

Pariisi 1: Eri lippujen alla (1931)

Samaan aikaan kun muualla maailmassa vanhat filmiprojektorit viskataan romukoppaan, Pariisissa on vielä elokuvateattereita, joissa esitetään 35 mm:n filmiltä 30-luvun alun varhaista äänielokuvaa, vieläpä viisi esitystä illassa! Saint-Michelin lähellä sijaitseva Studio Catherine esittää tänä syksynä sekä Marlene Dietrich- että Michael Curtiz -sarjaa. Kävin katsomassa Josef von Sternbergin elokuvan Eri lippujen alla (Dishonored, 1931), joka on Dietrichin parhaimmistoa. Ensimmäisenä kiinnittyy huomio siihen, miten taitavasti Sternberg käyttää ääntä, vaikka kyse on todella varhaisesta äänielokuvassa. Aloituskohtauksessa sade ropisee katuun, kun nuori leski Marie Kolverer (Marlene Dietrich) korjaa sukkiaan kadunkulmassa. Hän kutsuu asuntoonsa vanhan herrasmiehen (Gustav von Seyffertitz), joka paljastuu Itävallan salaisen palvelun johtajaksi. Marie kieltäytyy ensin tarjouksesta ryhtyä vakoojaksi, mutta ensimmäisen maailmansodan keskellä hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa. Tärkeä äänellinen elementti on pianonsoitto: Ivanovicin Donauwellen soi läpi elokuvan, ja myöhemmin musikaalinen Marie käyttää notaatiota myös salakirjoituksena.

Musiikin lisäksi huomio kiinnittyy naamioleikkiin, jota Marie käy vastavoimansa, venäläisen upseerin Kranaun (Victor McLaglen) kanssa. Naamiot saavat painotusta jo alussa, sillä juuri naamiaisissa Marie, agentti X-27, saa hoitaakseen ensimmäisen tehtävänsä. Myöhemmin Marie tunkeutuu piikatytöksi naamioituneena venäläisten upseerien asuntoon, mutta kiintymys kissaan pettää hänet. Kranau ja Marie pettävät myös toisiaan romanttisessa agenttidraamassa, mutta lopulta Marie antautuu, avustaa Kranaun pakoon ja saa itse tuomion isänmaan petturina. Loppukohtaus on vaikuttava. Elokuvan alkuperäinen nimi Dishonored saa merkityksen: alkukohtauksessa leskeksi jäänyt Marie on kadulla myymässä itseään, ja oikeastaan vakoojana työskenteleminen on eräänlaistä häpäisemistä ja häpäistyksi tulemista, sillä hänellä ei koskaan ole oikeutta päättää omasta elämästään. Häpäistyksi tuleminen korostuu viimeisessä kohtauksessa, jossa Marie korjaa sukkaansa alkukohtauksen tapaan, vain hieman ennen viimeisten laukausten kajahdusta.

Lee Garmesin tyylikäs mustavalkokuvaus hivelee silmää, varsinkin elokuvan loistavissa siluettikohtauksissa. Alusta lähtien huomio kiinnittyy myös interiöörin pieniin yksityiskohtiin: Marien asunnossa on eletyn elämän patinaa, katosta roikkuvat sätkynuket, jotka tuntuvat häiritsevän salaisen palvelun päällikköä, melkein kuin suuria suunnitelmia haittaavat pienet ihmiset, joilla on vapaa tahto ja jotka liikkuvat oikukkaasti. Nuotit odottavat avoimen pianon päällä, esineet ovat arkisesti epäjärjestyksessä, ja viinipullo on tyhjä.