Batman: Yön ritari

Frank Millerin käsikirjoittama ja piirtämä ja Lynn Varleyn värittämä neliosainen Batman: Yön ritari (Batman: The Dark Knight Returns, 1986) oli ilmestyessään käänteentekevä supersankarisarjakuva. Se toi tummia sävyjä Bob Kanen aloittamaan Batman-perinteeseen ja viime kädessä koko supersankariuden kulttuuriin. Samalla Millerin luomus oli uutta luova tarinankuljetukseltaan ja piirrostyyliltään. Luin nyt heinäkuun viime päivinä DC Comicsin vuonna 2015 julkaiseman integraalin. Edellisen kerran olen lukenut tarinan silloin, kun se ilmestyi Batman-sarjakuvalehden neljänä numerona vuonna 1987. Nuo lehdet ovat yhä tallessa, vaikkakaan en nyt päässyt versioita tarkemmin vertailemaan. Joka tapauksessa huomaan, että vuonna 1987 minun oli helppo seurata tarinan kulkua, mutta ehkä olen niin 2000-luvun mainstream-tarinankerronnan kontaminoima, että tällä kertaa piti turvautua välillä wikipedian juoniselostukseen, että ymmärsin kaikki käänteet. En ollenkaan muista, että olisin näin kokenut 80-luvulla. Millerin käsikirjoitus pirstoutuu ja limittyy todella huikeasti. Erityisesti median jatkuvat interventiot tarinaan jäävät mieleen. Gotham Cityssä eletään television ja julkkiskulttuurin syövereissä, eikä mikään yhteiskunnan ilmiö vältä median tuottamia vastakkainasetteluja.

Yön ritaria lukiessa tuntuu, että se on ajankohtaisempi kuin koskaan. Gotham Cityn media lietsoo populismia, ja mitä erilaisimmat käsitykset näyttävät risteilevän julkisuudessa. Sarjakuvan alussa Batman palaa pitkän poissaolon jälkeen taistelemaan rikollisuutta vastaan ja kamppailee väkivaltaisen elämän tuottamia traumoja vastaan. Rikollisuus ja korruptio rehottavat, ja Batmanin on selvästikin vaikea taistella yhteiskunnan rakenteellista väkivaltaa vastaan. Julkisuudessa kyseenalaistetaan koko sankarin olemassaolo. Julkkispsykologi esittää, että yhteiskunnan välivaltaisuus on päinvastoin nimenomaan Batmanin syytä, sillä turvautuessaan väkivaltaan hän inspiroi nuorempaa polvea. Millerin visiossa on melkein profeetallisuutta jaksossa, jossa lentokone törmää Gotham Cityn kaksoistorniin. Samalla toki sarjakuva on oman aikansa tuote, kuten kaikki kulttuurintuotteet. Se syntyi Ronald Reaganin presidenttikaudella, kylmän sodan maailmassa. Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain jännite on kiristynyt, ja Neuvostoliitto hairahtuu käyttämään ydinasetta, mutta Teräsmies ilmaantuu estämään aikeet ja ohjaa ohjuksen erämaahan. Tilanne on kiinnostava, ja Miller tuo mukaan myös ympäristöllisen näkökulman kertoessaan, ettei erämaakaan ole vailla elämää. Teräsmies toteaa: ”Minun planeettaani ei voi koskea tuhoamatta jotakin arvokasta.”

Asterix ja aarnikotka (2021)

Didier Conrad ja Jean-Yves Ferri ovat vuodesta 2013 asti jatkaneet Goscinnyn ja Uderzon perintöä ja julkaisseet jo viidennen yhteisen Asterix-albuminsa. Asterix ja aarnikotka (Astérix et le Grifon) ilmestyi vuonna 2021. Goscinnyn ja Uderzon aikana tarinat sijoittuivat joko pieneen gallialaiseen kylään, jonne roomalaiset yrittävät voimalla ja viekkaudella päästä, tai kaukomaille, Rooman ohella Egyptiin, Britanniaan, Espanjaan ja jopa Pohjois-Amerikkaan. Conrad ja Ferri hyödyntävät tuoreessa albumissa uutta ilmansuuntaa, idän Barbaricumia, tuntematonta seutua, jonka elämästä ”sivistyneessä” maailmassa kerrotaan vain sadunhohtoisia tarinoita. Albumin alussa itse Julius Caesar kiinnostuu myyttisestä aarnikotkasta ja lähettää retkikunnan tuomaan eläin Roomaan kansan ihmeteltäväksi. Silloin hän voisi toden teolla tulla ”työväen keisariksi”. No, keisarihan Caesar ei ollut, joten ilmaisu tuntuu onnahtavalta. 

Didier Conradin piirrosjälki on sinänsä vakuuttavaa ja tuo mieleen Albert Uderzon tyylin. Vaikka Conradin ja Ferrin työskentelyssä visuaalisuus on ollut käsikirjoitusta onnistuneempaa, jäin tällä kertaa pohtimaan, miksei albumissa ole enempää sellaista nokkeluutta, jota jäisi yksittäisen kuvan tai ruudun kohdalla pohtimaan. Asterix ja aarnikotka on samanaikaisesti täyteen pakattu ja jollakin tapaa tyhjä. Sarmaattien maille sijoittuva albumi on kaikesta päätellen käsikirjoitettu ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan, ja voin kuvitella, mitä kaikkea tarinaan olisi voinut vielä ujuttaa. Ajankohtaisuuksia toki riittää muutoinkin: koronan aikakauteen viittaa kuva, jossa legioonalaiset etenevät ja joku huutaa: ”Turvavälit! Pitäkää turvavälit!” Eräs legioonalainen on nimeltään Feicneus, ja hän kertoo matkan edetessä kaikenlaista ”epätotuutta” – mitä se sitten roomalaisajan kontekstissa voisikaan tarkoittaa. Aarnikotkan etsintää lukiessani mietin, että ehkä se on kirjoitettu liiankin suoraviivaiseksi seikkailutarinaksi. Voisiko Ferri jatkossa luoda jännitettä hyödyntämällä useita tapahtumapaikkoja ja rinnakkaisia kehityslinjoja? Tai voisiko asetelmia vähän mutkistaa esimerkiksi takautumin, joita Goscinny aikanaan käytti.

Blake & Mortimer: Keltainen merkki

Aloitin Edgar P. Jacobsin Blake & Mortimer -sarjan lukemisen vuosia sitten, kun Egmont julkaisi kolmiosaisen Miekkakalan salaisuus -tarinan ensi kertaa suomeksi. Alkuperäinen teos oli ilmestynyt Tintin-lehdessä vuodesta 1946 lähtien. Albumeina kokonaisuus julkaistiin vuosina 1950–53. Jatkoin lukemista alkuperäisen ilmestymisjärjestyksen mukaan, ja hankin englanninkielisenä käännöksenä kaksiosaisen kokonaisuuden Suuren pyramidin arvoitus (Le Mystère de la Grande Pyramide, 1954–55). Nyt, monen vuoden jälkeen sain hankittua Jacobsin vuonna 1956 julkaiseman tarinan Keltainen merkki (La Marque jaune), jonka Semic julkaisi suomeksi jo 1990-luvun alussa. Tässä tarinassa Blake ja Mortimer palaavat kotikonnuilleen Lontooseen, jossa mystisten rikosten sarja saattaa Scotland Yardinkin ymmälleen.

Keltainen merkki alkaa vauhdikkaasti kruunun kalleuksien varkaudella. Piirrostyyli tuo mieleen Tintin seikkailut, joita Jacobs olikin kehittämässä yhdessä Hergén kanssa vuodesta 1943 alkaen. Omissa töissään Jacobs käyttää kuitenkin huomattavasti enemmän tekstiä, ja Keltaisessa merkissä lukijalle tarjotaan verbaalista kehystystä lähes jokaisessa kuvassa ja siirtymässä. Alkuosassa uhrit odottavat mystisen rikollisen iskua melkein samaan tapaan kuin tiedemiehet Hergén Seitsemässä kristallipallossa (Les Sept Boules de cristal, 1948). Kuva, jossa Septimus alistuu osaansa, tuo mieleen professori Bergamotten, joka odottaa Rascar Capacin kostoa. Loppua kohti tarina nostaa pinnalle teknologisoitumisen vaarat ja vallanhimon samaan tapaan kuin Miekkakalan salaisuus tai Jacques Martinin ensimmäiset Lefranc-albumit. Vuoden 1956 aikalaismaailmaa enemmän Jacobs tuntuu viittavan toisen maailmansotaan, totalitarismin varjoon, mutta lopun viittaus mielten hallintaan muistuttaa myös Korean sodan aivopesukeskustelusta. Kokonaisuutena Keltaista merkkiä oli ilo lukea, erityisesti laaja satamajakso jää mieleen.

Punaparta 16–18

Kahden vuoden tauon jälkeen jatkan Victorin Hubinonin piirtämän ja Jean-Michel Charlier’n käsikirjoittaman sarjakuvan Punaparta (Barbe-Rouge) lukemista. Vuorossa on kuudes integraali, jossa on julkaistu albumit 16–18. Belgialainen Victor Hubinon (1924–1979) loi jo ensimmäisellä Pilote-lehdessä vuonna 1959 julkaistulla Punaparrallaan tunnistettavan tyylin, joka säilyi hämmästyttävän yhtenäisenä. Kun Hubinon kuoli 54-vuotiaana, hän oli piirtänyt 1700-luvulle sijoittuvaa seikkailusarjaansa melkein kaksi vuosikymmentä. Belgialais-ranskalaiseen tapaan tekijät vaihtuivat, ja Hubinonin jälkeen sarjaa piirsi Jijé. Charlier jatkoi käsikirjoittajana 1990-luvulle asti. Nyt käsillä oleva integraali sisältää Hubinonin kolme viimeistä Punaparta-albumia ja on jo siksi erityisen kiinnostava.

Albumi 16 oli nimeltään Khaïr le More (”Khair, mauri”, 1973), ja se aloitti uuden tarinalinjan. Itse asiassa edellinen albumi Le Pirate sans visage (”Kasvoton merirosvo”, 1972) oli jäänyt Hubinonilta kesken sairauden vuoksi, mikä loi häilyvyyttä jatkon suhteen. Jo tässä vaiheessa Hubinon harkitsi koko sarjan siirtämistä Jijén piirrettäväksi, mutta aika ei ollut vielä kypsä. Varmaankin tämän vuoksi Charlier pyrki löytämään tarinaan  uudenlaista puhtia. Khaïr le More käynnistää niin pitkän kaaren, ettei Hubinon itse asiassa ehtinyt piirtää sitä loppuun, sillä se ulottui lopulta neljän albumin mittaisksi. Ensimmäiset sivut sijoittuvat Louisianaan, josta tarina ampaisee Atlantin yli Pohjois-Afrikan rannikolle ja sieltä edelleen Mantovaan. Päähenkilönä on Éric, joka lähtee seuramaan mystisen Caroline de Muratoren laivaa. Algerialaiset merirosvot vievät Carolinen, ja johtolangat saattelevat Éricin Mantovaan, jonka herttuan perijättäreksi neito paljastuu. Tarina kulkee luistavasti edelliseen albumiin verrattuna, ja Charlier käsittelee hyvin myös sitä aikaviivettä, joka laivojen merimatkoista syntyy.

La Captive des Mores (”Maurien vanki”, 1973) jatkaa suoraan edellisestä episodista ja siirtää tapahtumien painopisteen sekä Mantovaan että Algerian rannikolle. Mantovan hovin juonittelut ja Carolinen vankeus tuovat mieleen  ranskalaisen historiallisen viihteen kestosuosikin, Anne ja Serge Golonin Angelika-sarjan, joka käynnistyi Punaparran tapaan 1950-luvun lopulla. Kun olen lukenut Punapartaa, olen aina silloin tällöin pohtinut Charlier’n kirjallisia esikuvia: rekisteri ulottuu selvästi Chateaubriandista Goloniin! Suhde Angelikaan tuntuu läheisemmältä, mitä pidemmälle sarja etenee, vaikkakaan romantiikkaa Punaparrassa ei ole ollut. Caroline de Muratoren hahmo sen sijaan viittaa siihen, että romanttinen sävy sattaisi olla vahvistumassa. Yhtä kaikki, Angelika ja Punaparta tuntuvat molemmat, jos ei modernisaation vastakertomuksilta, ainakin sen runollisilta pehmennyksiltä.

Integraalin viimeinen episodi, 18. osa, on nimeltään Le Vaisseau de l'enfer (”Helvetin laiva”, 1974). Éric on päätynyt algerialaisten merirosvojen vangiksi. Caroline on elossa, mutta hänet on ehditty jo viedä Konstantinopoliin sulttaanin haaremiin. Punaparta tulee auttamaan poikaansa. Jos palaan kysymykseen modernisaatiosta, on lisättävä, että juuri tässä albumissa Punaparta on onnistunut hankkimaan itselleen teknologista ylivoimaa. Hubinon esittelee yksityiskohtaisesti Amsterdamissa Punaparralle valmistetun aluksen hienouksia. Rosvopäällikkö käyttää sumeilematta hyväkseen ”kreikkalaista tulta”, vanhaa keksintöä, joka tehoaa armottomasti Pohjois-Afrikan merirosvojen aluksiin. Itse asiassa Punaparta vangitsee hetkeksi poikansa, joka vastustaa kohtuutonta väkivaltaa. Ehkä tämä ennakoi sukupolvien välistä kuilua, johon on toki viitattu sarjassa aiemminkin.

Vasta kun pääsin integraalin viimeisen osan loppuun, kävi selväksi, että tarina ei ollut vielä tässä. Hubinon ei kyennyt jatkamaan, ja hän menehtyi viisi vuotta albumin ilmestymisen jälkeen tammikuussa 1979. Caroline de Muratoren etsintä jatkui 19. albumissa samana vuonna, tarinassa Raid sur la Corne d'Or, Jijén piirtämänä.

Vercingetorixin tytär (2019)

Didier Conrad ja Jean-Yves Ferri ovat jatkaneet Albert Uderzon ja René Goscinnyn perintöä vuodesta 2013 lähtien. Tänä vuonna ilmestyi kaksikon neljäs albumi Vercingetorixin tytär (La Fille de Vercingétorix, 2019), joka on järjestyksessä 38. Asterix-tarina. Päähenkilönä on legendaarisen gallialaispäällikön Vercingetorixin tytär Adrenaline, jota on gallialaisten häviön jälkeen piiloteltu ja jonka Vercingetorixin perintöä vaalivan salaseuran jäsenet tuovat Aladobixin hoteisiin turvaan, odottamaan siirtoa kanaalin yli. Samaan tapaan kuin aiemmat Ferrin tarinat Vercingetorixin tytär yhdistelee elementtejä Goscinnyn klassisista kertomuksista. Adrenaline tuo mieleen Poppixin hahmon Normannien maihinnousussa (Astérix et les Normands, 1966), joka käsittelee sukupolvien välistä kuilua. Tätä teemaa Vercingetorixin tytär käsittelee koko albumin leveydeltä. Pienessä gallialaisessa kylässä Amaryllixin ja Caravellixin jälkeläisetkin päättävät ryhtyä aivan eri ammatteihin kuin isänsä, tosin sovinnollisessa hengessä, kuten lukija huomaa.

Vercingetorixin tytär tuo mieleen myös toisen klassikon Asterix ja kadonnut kilpi (Le bouclier arverne, 1967), joka alkaa viittauksella Vercingetorixin antautumiseen Alesiassa. Goscinnyn käsittelyssä traumaattinen häviö assosioitui siihen muistamisen ongelmaan, joka Ranskassa oli toisen maailmansodan jälkeen ja jota Henry Rousso on analysoinut Vichy-syndroomaa käsittelevässä kirjassaan. Tätä häviön kipeyttä on Ferrin uudessa käsikirjoituksessa vain vähän, mutta alussa Senilix toteaa, miten Alesian tappion jälkeen kaikki välttivät Veringetorixin nimen mainitsemista. Kipeä kokemus oli päätetty painaa unohdukseen. Tähän aiheeseen ei Vercingetorixin tytär enää juuri palaakaan, vaan keskiössä on sukupolvien välinen suhde ja tarina polveilee sekä gallialaiskylässä ja läheisessä varuskunnassa että merellä, jossa merirosvot joutuvat jälleen kerran kokemaan kovia. Conrad ja Ferri jatkavat kunniallisesti Asterixin perinnettä, ja varsinkin Conradin piirrosjälki toimii. Sen sijaan Ferrin käsikirjoitus saisi olla nokkelampi ja tiiviimpi, mutta vertailu Goscinnyyn on tietysti liian armotonta.

Yoko Tsuno: Reinin kulta (1993)

Pyhitin lepopäivän lukemalla sarjakuvaa. Richard Wagnerin Reininkultaa odotellessa ajattelin lukea Yoko Tsuno -tarinan Reinin kulta (L’or du Rhin, 1993). Yoko Tsuno on vuonna 1933 syntyneen belgialaisen piirtäjän Roger Leloup’n luomus. Kerrotaan, että Leloup tuli sarjakuva-alalle sattumalta: hänen naapurinsa oli Jacques Martin, Alixin luoja, joka tarvitsi värittäjää. Leloup otti tarjouksen vastaan ja osallistui Kirotun saaren (L’Ile maudite) viimeistelyyn 1950-luvun alussa. Vuodesta 1953 Leloup työskenteli Hergén studioilla päätehtävänään taustojen ja erityisesti ajoneuvojen piirtäminen. Tämä vankka kokemus näkyy myös Reinin kullassa, joka sijoittuu rautateille, matkalle Kölnistä kohti etelää. Leloup sai Martinin ja Hergén opissa vahvan claire ligne -koulutuksen, ja tätä perinnettä myös vuonna 1969 käynnistynyt Yoko Tsuno edustaa. Tähän mennessä sarjan albumeita on ilmestynyt 29, ja Reinin kulta oli järjestyksessä 19. eli edustaa kypsää kautta.

Sarjan päähenkilö on nuori japanilainen insinööri Yoko Tsuno, joka saa toisinaan apua televisiotoimittaja Viciltä ja Polilta. Albumeissa seikkaillaan milloin missäkin, jopa tulevaisuudessa, mutta Reinin kulta tapahtuu Euroopan ytimessä. Tarina alkaa Kölnin katedraalissa, jossa Yokon ystävä Ingrid on harjoittelemassa urkuresitaalia. Katedraalissa Yoko kohtaa maanmiehensä ja ajautuu japanilaisen asetehtailijan sihteeriksi ja junamatkalle Kölnistä kohti Reinin yläjuoksua. Vaikka Wagnerin Reininkulta tulee tekstissä mainittua, vähitellen Yokolle valkenee, että kyse on junasta, Rheingold Expressistä, joka on juuri lähdössä. Kimurantti juoni lähtee liikkeelle verkkaisesti ja vasta albumin puolivälissä juna vihdoin liikahtaa. Loppuratkaisu sijoittuu Koblenzin eteläpuolelle Oberweseliin. Junassa kohtaavat Yokon lisäksi CIA: ja KGB:n agentit, sillä salaisen junamatkan aikana on tarkoitus tehdä kauppaa ydinkärjillä. Japani näyttäytyy albumissa tietotekniikan edelläkävijänä, sillä asetehtailijan käytössä on sekä puhekomentoja ymmärtävä tietokone että robotti.

Bouncer 3–5

François Boucqin ja Alejandro Jodorowskyn lännensarja Bouncer alkoi ilmestyä suomeksi vuonna 2015 Jalavan kustantamana ja Heikki Kaukorannan suomentamana. Luin kaksi ensimmäistä albumia muutama vuosi sitten, ja nyt on aika jatkaa kolmella seuraavalla, jotka muodostavat kokonaisuuden. Albumi Käärmeen oikeus (La Justice des serpents, 2003) alkaa Barro Cityssä, joka tuli tutuksi edellisessä kaksiosaisessa tarinassa. Ensimmäinen sivu kuvaa karmean kuoleman, ja kuolemaa seuraavat albumit käsittelevätkin melkein jokaisella sivulla. Käärme, coral verde, on surmannut Barro Cityn pyövelin, ja Bouncer saa hoitaakseen raskaan tehtävän. Käärmeen oikeudesta alkaa kertomus, jonka palaset loksahtavat kohdalleen vasta viidennen albumin lopussa. Jos sarjan ensimmäisissä albumeissa oli runoutta, Rilken Duino-elegioista Baudelairen Pahan kukkiin, nyt maailma on jos mahdollista vielä raadollisempi: Boucqin ja Jodorowskyn Villi Länsi on ruumiillinen ja rasistinen, ahneuden ja eläimellisten intohimojen maailma. Bouncer menettää albumin päätteeksi rakastettuna ja joutuu täydellisen nöyryytyksen kohteeksi.

Pyövelin kostossa (La Vengeance du manchot, 2005) Bouncer yrittää nousta alennustilastaan. Takaa-ajettu päähenkilö avustaa köyhää perhettä taistelussa Clark Cooperin vallanhimoa vastaan. Jodorowsky käyttää siis westernistä tuttua kaavaa, jossa häikäilemätön suurtilallinen sortaa niin maanviljelijöitä kuin kaikkia muitakin. Boucq piirtää todella tehokkaasti usean sivun mittaisen taistelukohtauksen, jonka päätteeksi Bouncer saa tärkeää tietoa rakastettuna ja tämän puolison katkerasta kohtalosta. Pyövelin kostossa on klassisen tragedian piirteitä, kun Bouncerille vähitellen paljastuu hänen oma alkuperänsä. Takautumajaksossa lukijalle avautuu Bouncerin suhde isään, joka mystisesti on yhä hänen suojanaan. Synkkään maailmaan tulee pilkahdus armoa Yin Lin hahmossa.

Susinaaraiden saalis (La Proie des louves, 2006) päättää kolmiosaisen kertomuksen. Barro Cityyn saapuu uusi pyöveli, joka on kaikkien hämmästykseksi nainen. Lukijaa tämä ei tosin hämmästytä, sillä Jodorowskyn käsikirjoituksissa naisille ei ole kovin montaa roolia varattuna –tosin ei miehillekään, sillä sarjan hahmot ovat kaikki halullisia tappajia, tuomarista prostituoituun, sheriffistä palkkamurhaajaan. Viimeisen osan teemaksi kuitenkin kasvaa alistetun alkuperäiskansan kyky säilyä hengissä. Kansanmurhasta on pelastunut vain yksinäinen vanhus, joka paljastuu Bouncerin isäksi ja joka ei ole jättänyt lastaan yksin. Raskas ja häiritseväkin tarina saa viimeisillä sivuilla hetkeksi rauhan, kun Bouncer ymmärtää alkuperänsä ja solmii liiton Yin Lin kanssa. Voin kuvitella, että Jodorowskyn ahdistava käsikirjoitus jakaa lukijoiden mielipiteitä, mutta Boucqin häikäisevän visuaalisuuden vuoksi sarjaan kannattaa tutustua. Toivottavasti Jalava julkisee vielä puuttuvat Bouncer-albumit.

Punaparta 13–15

Loma-aikojen projektini lukea Victor Hubinonin ja Jean-Michel Charlier’n sarjakuvaa Punaparta (Barbe-Rouge) kronologisessa järjestyksessä jatkuu osilla 13–15, mutta nyt näyttää, että Hubinonin viimeiset albumit 16–18 saavat jäädä tuonnemmaksi. Osat 13–15 on julkaistu integraalin viidennessä volyymissä. Näistä kaksi ensimmäistä voi lukea myös suomeksi, sillä ne ilmestyivät 1970-luvulla Zoom-albumisarjassa. Varpushaukan salainen matka (La Mission secrète de l'Épervier, 1971) seuraa Ericin vaiheita, ja mukana ovat myös Baba ja Kolmijalka (tai Kolmikoipi, kuten tässä suomennoksessa). Jos edellisissä tarinoissa Charlier ja Hubinon olivat viitanneet ”terrorismin vastaiseen sotaan”, nyt merirosvojen vastainen liittoutuma on murtunut ja Ranska, Englanti ja Hollanti ovat sodassa keskenään. Charlier selittää lukijalle eron merirosvojen ja kaapparien välillä, eikä aikaakaan, kun Ericille tarjotaan mahdollisuutta osallistua sotaan kapparina ja siten myös asettumista Ranskan kuninkaan palvelukseen. Tehtävänä on murtautua englantilaisten saartamaan Fort-de-Franceen, Martiniquen pääkaupunkiin. Tarina liikkuu pitkälti merellä ja omistautuu Ericin johtamistaitojen kuvaukseen. Charlier’n tarinoissa laivalla on usein luopio, joka antaa salaa merkkejä viholliselle, ja niin on tälläkin kertaa.

Kaappaus merellä (Barbe-Rouge à la rescousse, 1972) jatkaa edellisen kertomuksen vanavedessä. Eric on tuonut Fort-de-Franceen sekä elintarvikkeita että ruutia, mutta ennen pitkää piiritystilanne eskaloituu uudelleen. Avun saaminen Ranskasta kestäisi kauan, mutta Eric ehdottaa radikaalia ajatusta: jospa hän pyytäisi isäänsä Punapartaa auttamaan ranskalaisia. Idea on tietysti pöyristyttävä, mutta vielä röyhkeämmältä se tuntuu Punaparrasta, joka ei tunne minkäänlaista lojaalisuutta entistä isänmaataan ja kuningastaan kohtaan. Mutta lopulta Eric onnistuu, pienen kiristyksen turvin, saamaan Punaparran englantilaisia vastaan. Hämmästyttävä käänne. Käsikirjoitus ei silti ole Charlier’n parhaita: taas kerran laivalla on luopio, jonka petollisuus johtaa Kolmijalan lähelle mestausta, mutta lopuksi kaikki ihmeen kaupalla järjestyy. Integraaliin verrattuna 70-luvun Zoom-albumeissa on todella räikeät värit, sen sijaan Jorma Kaparin ja Jyrki Jahnukaisen suomennokset toimivat erinomaisesti.

Jos Kaappaus merellä näytti ranskalaisen kansallistunteen kohokohdalta, jossa merirosvot ja kuninkaan joukot puhaltavat yhteen hiileen, seuraava tarina Le Pirate sans visage (”Kasvoton merirosvo”, 1972) palauttaa sarjan uudelleen lähtökohtiinsa. Punaparta näyttää ajautuneen jälleen himonsa valtaan, sillä hänen tunnusmerkkinsä löytyy useammastakin merellä ajelehtivasta hylystä: olisiko Punaparta ryöstelemässä ranskalaisia kauppalaivoja? Epäily on kylvetty, mutta Eric ei tätä voi uskoa: joku tekeytyy Punaparraksi ja tietoisesti iskee kiilaa esivallan ja piraattien välille. Charlier’n käsikirjoitus kulkee nyt paremmin, mutta jostakin syystä Hubinon ei ole kyennyt piirtämään kuin puolet tarinasta. Albumiversio ilmestyi vuonna 1972, mutta alun perin jakso nähtiin Pilote-lehdessä vuosina 1966 ja 1967. Nähtävästi joidenkin viikkojen osuudet päätyivät toisille piirtäjille, sillä albumin sivut 11–19 ovat Eddy Paapen ja sivut 20–26 Jijén piirtämiä. Joseph ”Jijé” Gillain (1914–1980) piirsi sarjaa myöhemminkin, Hubinonin jälkeen, mutta tyylillinen ero on niin suuri, että Le Pirate sans visage kärsii tästä pahoin.

Punaparta 10–12

Aloitin viime kesänä Victor Hubinonin ja Jean-Michel Charlier’n klassisen sarjakuvan Punaparta (Barbe-Rouge) lukemisen. Sarja alkoi Pilote-lehdessä vuonna 1959, ja Charlier käsikirjoitti sitä kuolemaansa, vuoteen 1989, asti. Hubinonin jälkeen (1974) mukaan tulivat muut piirtäjät. Viime tammikuussa pääsin osiin 7–9, jotka ovat ilmestyneet integraalina, sen kolmantena niteenä. Nyt on vuorossa neljäs integraali, eli albumit 10–12.  Yhdeksäs jakso oli Le Piège espagnol (”Espanjalainen ansa”, 1968). Neljäs kirja alkaa tarinalla La Fin du Faucon Noir (1969), jonka voisi suomentaa Mustan haukan loppu, ja päähenkilöinä ovat Punaparta ja hänen ottopoikansa Eric. Jo useammassa aiemmassakin tarinassa jännite rosvoilevan isän ja kunniallista elämää kaipaavan pojan välillä on ollut keskeinen juonne. Niin on nytkin, sillä Punapartaa harhautetaan ja hän joutuu vangiksi Cartagenaan. Eric pelastaa isänsä munkinkaapuun kätkeytyneenä. Viimeisissä ruuduissa Eric lähtee omille teilleen ja lupaa palata vain, jos isä päättää muuttaa elämänsä. ”Sovittu”, vastaa Punaparta viimeisessä kuvassa.

Seuraavat osat osoittavat, ettei muutosta ole luvassa. Mort ou vif (”Elävänä tai kuolleena”, 1970) on kaksiosaisen seikkailun alku. Eric törmää matkallaan Espanjaan juopahtaneeseen brittilaivan kapteeniin, ja vähitellen hänelle valkenee, että espanjalaiset, ranskalaiset ja britit ovat yhdistäneet voimansa taistelussa merirosvoja vastaan. Tätä tarinaa lukiessa tulee mieleen, miten vahvasti kansainvälinen terrorismi nousi julkisuuteen 1960-luvun lopulla. Ehkä Charlier ja Hubinon eivät aivan tätä tarkoittaneet, mutta Mort ou vif -tarinan voi tulkita terrorismin vastaisen hyökkäyksen kuvaukseksi. Sehän tietysti epäonnistuu, sillä tekijöiden, ja lukijoiden, sympatiat ovat merirosvojen puolella. Ericillä on jopa idealistinen ajatus siitä, että merirosvot voisivat liittoutua tässä taistelussa, mutta se osoittautuu mahdottomaksi. 

Kun terrorismin vastainen liittoutuma on nujerrettu, merirosvot alkavat kahinoida keskenään tarinassa Le Trésor de Barbe-Rouge (”Punaparran aarre”, 1971). Musta merirosvo, saksannoksessa der schwarze Korsar, himoaa Punaparran salaista aarretta. Hän onnistuu sieppaamaan Punaparran ja viemään mukanaan Floridan suoalueelle, tietämättä, että seminoleintiaanit ovat tämän vanhoja ystäviä. Lopulta Musta merirosvo päättää päivänsä aarniometsässä ja katoaa rämeikön ahnaaseen nieluun. Le Trésor de Barbe-Rouge päättyy jälleen isän ja pojan väliseen dialogiin, jolle Charlier ja Hubinon uhraavat vain yhden ruudun. Eric palaa uudelleen kysymykseen rikollisen uran päättämisestä, ja Punapartaa vastaa, että on liian myöhäistä. Kertomus päättyy sovintoon: yhteisymmäryksessä molemmat päättävät lähteä omille teilleen. Kolmijalka tosin arvelee reittien ennen pitkää jälleen risteytyvän...

Dick Tracy (1945)

Chester Gouldin (1900–1985) sarjakuvahahmo Dick Tracy ilmestyi sanomalehtien palstoille ensi kertaa lokakuussa 1931, ja elokuvaksi kovaotteinen poliisi muuttui jo 1930-luvun lopulla Ralph Byrdin esittämänä, kun Republic tuotti sarjaelokuvan Dick Tracy (1937). Toisen maailmansodan jälkeen Tracyn seikkailut elvytettiin uudelleen, tällä kertaa RKO:n tuottamana ja Morgan Conwayn tulkitsemana. Itsenäisten näytelmäelokuvien ensimmäinen episodi Dick Tracy tuli ensi-iltaan vuonna 1945. Ytimekkäässä, runsaan tunnin mittaisessa tarinassa Tracy jäljittää kiristäjää ja murhaajaa, joka tuntuu jahtaavan niin köyhiä kuin rikkaitakin, kiristyssummat vain vaihtuvat kohteen mukaan.

Dick Tracyn vastapeluri on Splitface (Mike Mazurki), jonka kasvoihin veitsi on joskus jättänyt näkyvän arven. William A. Berken ohjaus on pakoitellen kömpelöä, mutta toiminnallisissa jaksoissa kerronta on ytimekkään taloudellista. Väkivaltaiset kohtaukset tulevat melkein yllättäen, kiihkeinä ja nopeina sykäyksinä. Sen verran väkivaltaista kerronta on, ettei tällä elokuvalla ollut mitään asiaa Suomen markkinoille 1940-luvun lopulla. Kovaotteinen Dick Tracyn hahmo ei muuten ole lainkaan niin mielenkiintoinen kuin maaninen Splitface. Itävalta-Unkarissa, nykyisen Ukrainan alueella, vuonna 1907 syntynyt Mazurki on elokuvan ehdoton suola.

Punaparta 7–9

Ryhdyin viime kesänä lukemaan laajemmin Victor Hubinonin ja Jean-Michel Charlier’n klassista sarjakuvaa Punaparta (Barbe-Rouge), jota Hubinon piirsi vuodesta 1959 vuoteen 1974. Pilote-lehden sivuilla ensiaskeleensa ottaneesta seikkailusta tuli 18 albumin kokonaisuus. Hubinonin jälkeen Punaparran seikkailut jatkuivat muiden piirtäjien tulkitsemana. Saagan varsinainen moottori oli käsikirjoittaja Charlier, joka jatkoi uskollisesti sarjaa kuolemaansa (1989) asti. Viime kesänä luin suomennetun ensimmäisen integraalin ja jatkoin sitten saksannoksilla. Tulipahan saksankielinen merirosvosanasto tutuksi! Edellinen lukemani tarina oli Les Révoltés de l’Océane, joka alun perin ilmestyi vuonna 1965 ja jossa seurattiin Ericin vaiheita kaleeriorjana. Tarina päättyi Ericin ja muiden orjien armahdukseen. Seitsemäs albumi Le Vaisseau Fantôme (”Aavelaiva”, 1966) palaa alkulähteille, Karibianmeren merirosvojen pariin. Samalla fokus siirtyy Ericistä Punapartaan. Sarjan hienous on siinä, miten se yhdistää ranskalaisen kirjallisuuden aineksia – Chateaubriandista Dumas’han – Hollywoodin seikkailuelokuvien perinteisiin. Tällä akselilla Le Vaisseau Fantôme siirtyy merirosvoelokuvien maailmaan: jo ensimmäisillä sivuilla selviää, että juonen ytimessä on legendaarisen merirosvon, tai oikeastaan kaapparin, Henry Morganiin (1635–1688) aarre, jota Punaparta ryhtyy jäljittämään. Kertomuksen alku vaikuttaa liiankin kliseiseltä, sillä Punaparran joukoissa on omaa etuaan ajava kapinallinen, Morales, joka – kuinkas muuten – haluaa aarteen itselleen. Charlier onnistuu kuitenkin tuomaan tarinaan yllätyksellisyyttä, sillä Punaparta päättääkin pitää kiinni entisestä suunnitelmastaan ja lähtee metsästämään kultasaalista Vera Cruzista.

Kaksiosainen kertomus jatkuu albumissa L’Île de l’homme mort (1967), jonka voisi suomentaa Pääkallosaari. Jo edellisen osan lopussa Charlier käänsi tarinan yllättäen takaisin Ericiin, sillä Morales oli pettänyt Punaparran Vera Cruzissa ja jättänyt hänet yksin. Pääkallosaaren alussa on oletus, että Punaparta on kuollut. Baba ja Kolmijalka ovat noutaneet Ericin Saint-Malosta etsimään aarretta, jonka pitäisi olla jossakin Tulimaan rannikolla. Kolmijalka on tatuoinut kartan Baban rintaan varmistaakseen, että kartta säilyy oikeissa käsissä. Silti saarta ei tahdo löytyä. Hubinonin piirrosjälki on tässäkin albumissa erinomaista, ja Ericin johdolla suoritettu tutkimusmatka toimii hienosti. Aarre löytyy lopulta, mutta Morales on päässyt jäljille ja onnistuu yllättämään. Tässä vaiheessa Charlier palauttaa Punaparran tarinaan. Kuin ihmeenomaisesti Punaparta on onnistunut välttämään kuolemaan ja kokoamaan itselleen uudelleen miehistön. Tällä erää tarina päättyy, mutta vieläkään Punaparran ja Ericin tiet eivät yhdy. Eric ei suostu merirosvon uralle.

Le Piège espagnol (”Espanjalainen ansa”, 1968) aloittaa uuden seikkailun mutta seuraa Punaparran sijaan Ericin jalanjälkiä. Tosin albumin alussa Espanjan varakuningas pohtii, jälleen kerran, miten saisi Karibian kauhun taltutettua ja mieleen tulee hänen ottopoikansa. Samaan aikaan Eric on luotsaamassa uutta alustaan Marie-Galantea Floridan rannikolla, kun myrsky yltyy. Kurimuksen keskeltä löytyy merihädässä oleva espanjalainen alus, joka kuljettaa Espanjan varakuninkaan tytärtä Dolorèsia. Eric pelastaa neidon, joka pyytää kyytiä Cartagenaan. Tässä kohtaa saagaa, yhdeksännen albumin kohdalla, ei voi olla ajattelematta, miten voimakkaasti Punaparta-sarja on miesten maailma. Naisia on tähän asti ollut äärimmäisen vähän, ei itsenäisinä toimijoita eikä edes sivurooleissa. Ericin ja Dolorèsin kohtaamisessa romanttinen mahdollisuus on lähellä, mutta sitä Charlier ei hyödynnä. Tässä suhteessa sarja poikkeaa merkittävästi Hollywoodin seikkailuelokuvista, joissa romanttinen juonne oli aina tavalla tai toisella mukana. Silti Le Piège espagnol antaa tärkeän roolin niin Dolorèsille kuin hänen palvelijalleen Inèsillekin: Eric jää varakuninkaan ansaan ja joutuu tyrmään, josta hän lopulta vapautuu vain sen ansiosta, että Dolorès ja Inès ovat uskaltaneet nousta varakuningasta vastaan. Albumin lopussa Eric, Kolmijalka ja Baba purjehtivat vapauteen, mutta tarina jää vielä avoimeksi.

Kaiken kaikkiaan Hubinonin ja Charlier’n kädenjälki on kauttaaltaan tasokasta. Harmi, että suomeksi on julkaistu vain integraalin ensimmäinen osa. Toivottavasti joku suomalainen sarjakuvakustanaja jatkaa julkaisemista.

Comanche 9–10

Palaan kolmen vuoden tauon jälkeen Hermannin piirtämään ja Gregin käsikirjoittamaan Comanche-sarjakuvaan, jonka albumit 9 ja 10 on nyt julkaistu suomeksi Zoom Teufelin kustantamina. Aiemmat albumit ovat ilmestyneet Jalavan (1) ja Apollon (2–8) julkaisemina vuosina 2005–2014. Ensimmäiset Comancheni luin Zoom-lehdestä 1970-luvulla, ja mieleen on jäänyt sarjakuvan voimakas värimaailma – mutta tietysti myös mukaansa tempaavat tarinat. Asko Alasen toimittamat ja Antti Rauhalan suomentamat albumit Paholaisen riemuhuuto (Et le diable hurla de joie…, 1981, suom. 2017) ja Algernon Brownin kuolema (Le Corps d’Algernon Brown, 1983, suom. 2017) ovat olennainen lisä aiempaan kirjallisuuteen jo siksikin, että ne jäivät viimeisiksi Hermannin piirtämiksi Comanche-tarinoiksi. Vuoden 1983 jälkeen seurasi tauko, ja Greg jatkoi sarjaa vuonna 1990 piirtäjä Michel Rougen avustamana. Paholaisen riemuhuuto nostaa keskiöön Red Dustin, sarjan avainhenkilön, johon lukijat tutustuivat jo sarjakuvan ensimmäisessä ruudussa Tintin-lehdessä vuonna 1969. Paholaisen riemuhuuto alkaa ekspressiivisin värein: ilta-aurinko valaisee päähenkilöt, jotka ohittavat tulen tuhoaman farmin. Kahdeksas albumi Sheriffit (Les Shériffs, 1980) oli loppunut siihen, miten Red Dust ja Comanche olivat jälleen yhdessä Greenstone Fallsissa, ja sinne Paholaisen riemuhuuto sijoittuukin. Edellisissä albumeissa Red Dust on kuvattu ristiriitaisesti, välillä kostonhimoisena ja ahneenakin, ja uudessa tarinassa hän tuntuu vetävät mutkia suoraksi etsiessään syyllistä outoihin tulipaloihin. Hermann on parhaimmillaan yöllisten toimintajaksojen kuvaajana, varsinkin lopun kanottimatka jää mieleen. Arvoituksellinen on viimeinen kuva, jossa pohditaan, miten aiheettomat epäilyt ovat vaikuttaneet Cheyenneen.

Algernon Brownin kuolema on hieno päätös Hermannin piirrostyölle. Gregin käsikirjoituskin on mutkikkaampi kuin edellisessä tarinassa, joka eteni suhteellisen suoraviivaisesti. Nyt Greg rakentaa jännitystä paralleelikerronnan avulla. Albumin alkuperäisnimi ei niinkään viittaa Algernon Brownin kuolemaan vaan hänen ruumiiseensa, jonka Red Dust miehineen löytää sateiden piiskaaman Kolmen kuutosen tilan liepeiltä. Papereiden mukaan ruumis on Algernon Brown, mutta tarina osoittautuu mutkikkaammaksi, kun sheriffin mukaan kyse on Pinkertonin toimiston etsivästä. Ennen pitkää Red Dust päätyy Laramiehin tapausta selvittämään. Tässä kohtaa tarina palaa albumiin Laramien punainen taivas (Le ciel est rouge sur Laramie, 1975), jossa Dustin kostonhimo oli häiritsevää. Nyt hän pukeutuu keikariksi sulautuakseen kaupungin elämänmenoon. Samaan aikaan Greenstone Fallsissa Comanche on aavistanut, mistä on kyse... Viimeisessä Comanchessaan Hermann on loistelias: pidän erityisesti siitä viivapiirrosmaisesta tyylistä, jolla Hermann luo tunnelmaa öisiin, usvaisiin kuviin.

Kilpa-ajo halki Italian (2017)

Jean-Yves Ferri ja Didier Conrad ovat nyt jatkaneet René Goscinnyn ja Albert Uderzon perintöä kolmen albumin verran. Asterix ja piktit (Astérix chez les Pictes) ilmestyi vuonna 2013, Asterix ja Caesarin papyrus (Le Papyrus de César) vuonna 2015, ja kolmas uutuus Kilpa-ajo halki Italian (Astérix et la Transitalique) on nähnyt päivänvalon kuluneena syksynä. Kun Asterix ja Casesarin papyrus ilmestyi, ajattelin, että Ferri ja Conrad olisivat löytäneet tyylinsä, joka ei oikeastaan ole oma ”tyyli”: he ammentavat Goscinnyn ja Uderzon luomasta perinnöstä uusia variaatioita. Asterix ja Casesarin papyrus oli kekseliäs ja sisälsi paljon tuoreita ideoita. Nyt tuntuu, että Kilpa-ajo halki Italian on edelliseen nähden pienoinen pettymys. Se on varmaotteisesti piirretty Asterix-pastissi, mutta samalla se on tarinaltaan yksinkertaisesti liian ennustettava.

Jos Asterix-albumit jakaantuvat karkeasti kahteen kategoriaan, niihin, joissa Asterix ja Obelix seikkailevat kaikkialla tunnetussa maailmassa, ja niihin, joissa draama tiivistyy pienen gallialaisen kylän ympärille, uusi teos edustaa edellistä ryhmää: tällä kertaa sankarit suuntaavat Italiaan, jossa he osallistuvat vaunukilpailuihin. Samaan tapaan kuin Caesarin papyruksessa, tälläkin kertaa Caesar on tarinan aktiivinen toimija. Vanhaan tapaan mukana on tunnettujen julkisuuden henkilöiden ”kameoesiintymisiä”, Luciano Pavarottista Silvio Berlusconiin, sekä aikatasojen risteyttämisestä syntyvää anakronistista huumoria, kuten Obelixin toivomus saada italialaisten suosimiin laakeisiin taikinakiekkoihin jokin maukas kastike. Jos monissa Goscinnyn kirjoittamissa Asterixeissa kuvattiin vehkeileviä kenturioita ja muita sotilaita, Ferrin tekstissä tilalla ovat laiskat, omaa etuaan ajavat poliitikot, kuten Rooman maanteistä vastaava Lactus Bifidus. Sekä Goscinny että Ferri nostavat tämän vehkeilevän väliportaan yläpuolelle Caesarin, jonka läsnäolossa on aina aristokraattisuutta. Tällä kertaa Caesar ei tosin malta olla pitämättä näppejään erossa itse tapahtumista vaan tarttuu itsekin kilparattaisiin. Kaiken kaikkiaan Kilpa-ajo halki Italian on tarinaltaan suoraviivainen. Asterixin ja Obelixin välillä on toisinaan väärinkäsityksiä, kuten parhaissa 60- ja 70-luvun albumeissa, mutta näitä tilanteita Ferri ei kehittele eteenpäin. Obelix ihastuu Kushin valtakunnan prinsessoihin, mutta tämäkin jää laimeaksi, jos sitä vertaa siihen tunteen paloon, joka valtaa Obelixin tarinassa Asterix legioonalaisena (Astérix Legionnaire, 1967). Toisaalta, Ferrin ja Conradin albumeja on kiinnostavaa seurata. Toivottavasti seuraavassa he irtautuvat enemmän esikuvistaan, koska vertailu Goscinnyyn ja Uderzoon on armotonta.

Valerian and the City of a Thousand Planets (2017)

Valerian and the City of a Thousand Planets (2017) on ohjaaja Luc Bessonin pitkäaikainen haave. Ajatus syntyi jo 20 vuotta sitten, kun Besson teki tieteiselokuvaansa Puuttuva tekijä (Fifth Element, 1997), jonka visuaalista ilmettä olivat suunnittelemassa Jean ”Moebius” Giraud ja Valerianin piirtäjänä tunnettu Jean-Claude Mézières. Suunnitteluvaiheessa Mézières oli tiettävästi kysynyt Bessonilta, miksi tämä ei tehnyt elokuvaa Valerianista. Nyt teos on vihdoin valmistunut, mutta samalla se on ollut taloudellisesti musertava Bessonin yhtiölle. Valerian and the City of a Thousand Planets perustuu ohjaajan omaan käsikirjoitukseen, ja se ammentaa vaikutteita useista Mézièresin ja Christinin albumeista. Nimensä puolesta se viittaa Tuhannen planeetan valtakuntaan (L'Empire des mille planètes, 1971), mutta en kyllä näe suurtakaan yhteyttä tähän. Sen sijaan tarinassa on samoja elementtejä kuin albumissa Varjojen lähettiläs (L'ambassadeur des ombres, 1975), mutta lopulta kokonaisuus on Bessonin oma tulkinta Mézièresin ja Christinin pitkästä saagasta.

Valerian-elokuvassa parasta on sen ensimmäinen puolituntinen. Ensimmäinen jakso tarjoaa kekseliään, kuvitteellisen avaruusmatkailun historian, joka rakentuu kohtaamisten varaan. Jakso kurkottaa 1970-luvulta kohti 2700-lukua ja esittää sivilisaatioiden kohtaamiset kättelytilanteina. Erinomainen on myös jakso Mül-planeetalla, minkä merkitys paljastuu vasta paljon myöhemmin. Valerian-harrastaja tunnistaa välittömästi transmutaattorin ja salaperäisen helmien kopioinnin. Tuntuu, että juuri tässä aloituksessa Besson on lähinnä Mézièresin visuaalista maailmaa. Valitettavasti, kun Valerian (Dane DeHaan) ja Laureline (Cara Delevingne) tulevat estraadille, elokuvan jännite notkahtaa. Tämä on osin casting-ongelma, mutta kytkeytyy myös käsikirjoitukseen: ensimmäinen Valerianin ja Laurelinen kohtaus nojautuu lisätyn todellisuuden ja virtuaalilasien varaan, mikä tuntuu edeltävään fantasiaan nähden hiukan liiankin ”nykyaikaiselta”. Tämän jälkeen elokuvan visuaalinen anti paranee, ja juuri se jaksaa pitää katsojan mielenkiinnon yllä. Tarinaan jäin kaipaamaan vähän enemmän mutkikkuutta.

Jäätynyt mies (1965)

Otin matkalle mukaan Yleisradion kahdeksanosaisen kuunnelmasarjan Jäätynyt mies (1965). Tarina on poikkeuksellisen mielenkiintoinen jo syntytaustansa vuoksi. Yleisradio teki aiheesta kuunnelman jo vuonna 1948, mutta sitä ei ole säilynyt tallenteena. Vuoden 1965 kuunnelma tehtiin kuitenkin alkuperäisen käsikirjoituksen mukaan, joten se antaa osviittaa siitä, miltä 40-luvun lopun seikkailukuunnelma tuntui. Jäätynyt mies on Suomen olosuhteissa myös poikkeuksellisen monimediainen seikkailu. Tarina syntyi viipurilaislähtöisen Yrjö Rauanheimon (1904–1949) kynästä. Rauanheimo oli itse ollut merillä ja oli tiettävästi jonkin aikaa myös Oregonissa Lännen Suometar -lehden toimittajana. Rauanheimo kirjoitti 1930-luvun lopussa Seura-lehdelle jatkosarjan nimeltä Jäätynyt mies, joka ilmestyi kesällä 1937. Tarinasta ilmestyi Seurassa myös Lasse Siikasen piirtämä sarjakuva, joka tosin keskeytyi talvisodan vuoksi.

Kuunnelman alussa yhdysvaltalainen rahtialus Minnehaha on matkalla Kotkasta New Yorkiin. Nimi Minnehaha on Rauanheimolle tullut todennäköisesti Henry Wadsworth Longfellow'n Hiawathan laulusta (1855), jossa Minnehaha on Hiawathan rakastettu. Kun laiva on päässyt Newfoundlandin matalikolle, miehistö huomaa jäävuoren uumenissa jään peittämän miehen. Tuntematon ruumis veistetään irti ja kuljetetaan Yhdysvaltoihin, jossa jäätynyt mies herättää välittömästi huomiota. Paikalle ilmestyy chicagolainen tohtori Hicks, joka on erikoistunut syväjäädytykseen ja onnistuu lopulta herättämään miehen. Vuoden 1965 kuunnelmassa eletään vuotta 1965, mikä on toki jossain määrin epäuskottavaa, sillä Hicksin ympärillä vellova tieteellinen keskustelu tuo mieleen vuosisadan vaihteen ja Jules Vernen romaanit. Vuosiluku on sikäli olennainen, että kun jäätynyt mies herää eloon, hänen todetaan olevan yli 140 vuotta vanha. Jäävuoresta löytynyt mies osoittautuu Turussa vuonna 1821 syntyneeksi Karl Simoliniksi, maisterismieheksi ja geologiksi, joka oli lähtenyt merille ja jättänyt rakastettunsa Bettyn Turkuun.

Eero Leväluoman ohjaama kuunnelma on toteutettu vahvan näyttelijäkaartin tukemana. Kertojana on Joel Rinne, joka jokaisen jakson alussa summaa, mitä tarinassa on tapahtunut. Mukana ovat myös Kaarlo Halttunen, Kauko Helovirta, Helge Herala, Leo Jokela, Kosti Klemelä, Heidi Krohn, Aarne Laine, Arvo Lehesmaa, Heimo Lepistö, Maikki Länsiö, Esa Saario, Mirja Salminen ja Oke Tuuri. Jäätynyt mies, Karl Simolin, on Martti Katajisto ja tohtori Hicks Leo Riuttu. Ohjaajan oivallus on ollut käyttää ääniä, jotka kuulija oli 60-luvulla tottunut yhdistämään dokumentaarisuuteen. Jäätyneen miehen löytämisen aihettamaa tiedesensaatiota on selostamassa Lauri Kuosmanen, jonka ääntä oli kuultu monessa suomalaisessa uutisfilmissä. Onpa mukaan myös legendaarinen Yleisradion kirjeenvaihtaja Knud Möller. Kuunnelman rytmi tuntuu ensimmäisten viiden jakson aikana hitaalta, mutta loppua kohti tunnelma tiivistyy. Erityisen vaikuttava on jakso 6, jossa Simolin saapuu vierailulle Turkuun. Hän käy hautausmaalla ja huomaa kaikkien läheistensä menehtyneen. Kohtaus on traaginen ja toimii erinomaisesti. Tämän jälkeen kuunnelma takautuu kertomaan, miten Simolinin omalle laivalle, valaanpyyntialus Siriukselle, oikein tapahtui ja miten jäätyneestä miehestä lopulta tuli jäätynyt.

Punaparta 4–6

Suomennoksen puutteessa jatkan Victor Hubinonin ja Jean-Michel Charlier'n Punapartaa saksaksi, sillä sarjan Gesamtausgabe löytyi nopeasti. Integraalin toinen osa sisältää kolme albumia, Le Fils de Barbe-Rouge (1963), joka oli ilmestynyt Pilote-lehdessä nimellä Le capitaine sans nom, Défi au Roy (1964) ja Les Révoltés de l'Océane (1965). Le Fils de Barbe-Rouge ilmestyi suomeksi nimellä Vainottu perillinen Zoom-lehdessä 42–48/1974. Olen lukenut tarinan lapsena, mutta mitään erityistä mielikuvaa se ei ole jättänyt. Ehkä siitä syytä, että sarjan neljäs osa siirtyy mereltä maalle. Keskushenkilönä on Eric, joka lähtee peräämään kartanoaan ja tiluksiaan. Sen jälkeen kun Ericin vanhemmat olivat menehtyneet ja poika kadonnut, suvun omaisuus oli päätynyt vieraisiin käsiin. Le Fils de Barbe-Rouge tuo mieleen Charlier'n käsikirjoittaman lännensarjan Blueberry, jonka päähenkilölle ei myöskään tahdo löytyä paikkaa ja joka taiteilee pohjoisen ja etelän välillä. Eric haluaisi palata kaidalle tielle, mutta yritys on tuomittu epäonnistumaan. Apulaisinaan Ericillä on väkivahva Baba ja tietäväinen jalkapuoli Kolmijalka. Charlier punoo Ericin ympärille juonittelujen vyyhdin tavalla, joka tuo mieleen Dumas'n Kolme muskettisoturia. Samalla tarina on hyytävä kuva Ranskan suurta vallankumousta edeltävästä yhteiskunnasta, ja tuntuu, että laiton elämä on lopulta ainoa vaihtoehto. Eric päätyy vangiksi Bastiljiin, ancien régimen epäoikeudenmukaisuuden symboliin, jonka kukistumista Chateaubriand on kuvannut vaikuttavasti muistelmissaan. Lopulta Punaparta onnistuu vapauttamaan poikansa.

Défi au Roy alkaa Punaparran ja Ericin keskustelulla: nyt kumpikin on pelastanut toisen pinteestä, Eric Punaparran Thamesin ponttoonialukselta ja Punaparta Ericin Bastiljista. He eivät enää ole kiitollisuudenvelassa toisilleen. Yhä edelleen Eric tähtää kaidalle polulle. Hän palaa Saint-Malohon ja saa pestin kapteenina, väärän identiteetin turvin, sillä oikeaa nimeään hän ei voi kantaa. Tässä, kuten seuraavassakin tarinassa, tulevat mieleen A. J. Greimasin kerronnalliset analyysit: päähenkilöllä on tarinoissa sekä auttajia että vastustajia. Tässä kertomuksessa itsepäinen Olonnais saa selville, että salaperäinen kapteeni on Punaparran poika. Tuota pikaa kapinan ainekset ovat käsillä, mutta yllättäen alus joutuu algerialaisten merirosvojen kynsiin, ja Eric päätyy orjaksi Pohjois-Afrikkaan. Baban sisaren avulla hän onnistuu pakenemaan, mutta Saint-Malossa häntä odottaa oikeusistuin. Laivapoika, Ericin tärkein auttaja, pelastaa idolinsa kuolemalta, mutta Punaparran poika passitetaan vangiksi marseillelaiseen kaleeriin. Laivanvarustajat tekevät palveluksen Ericille ja onnistuvat lahjomaan polttomerkitsijät, niin että Eric välttyy kaleeriorjien pahamaineiselta leimalta.

Albumin Les Révoltés de l'Océane alussa Eric lähtee soutajana kyntämään Välimerta ja osallistuu taisteluun Osmanien valtakuntaa vastaan. Kaleeri päätyy Peloponnessoksen tuntumaan, jossa ranskalaisten sota-alus ajautuu umpikujaan turkkilaisten alusten painostuksessa. Assosiaatio nostaa mieleeni Cervantesin, joka itse oli orjana Algeriassa ja joka käsitteli Opettavaisissa kertomuksissaan Välimeren itäosan jännitteitä. Tosin Punaparta-sarja sijoittuu 1700-luvun lopulle. Kaleeri joutuu turkkilaisten juonen uhriksi, ja samalla soutajat nousevat kapinaan. Eric on tässäkin luontainen kapteeni, joka tuota pikaa johtaa joukkoja, ensin ulos turkkilaisten saarrosta ja lopulta kreikkalaisen kalastajien turvin eteenpäin. Hämmästyttävää tarinassa on, miten vahvasti kaleeriorjat uskovat Ranskaan ja ranskalaisuuteen. Jokainen heistä on katkerasti taistellut esivaltaa vastaan, mutta lopulta he eivät kuitenkaan näe muuta vaihtoehtoa kuin taistella isänmaansa puolesta. Eric ja hänen miehistönsä saa vihiä turkkilaisten suunnitelmista ja onnistuu välittämään sen perille. Albumin Les Révoltés de l'Océane lopussa Eric on samassa tilanteessa kuin Victor Hugon Kurjien Jean Valjean: hän on entinen kaleeriorja. Mutta Hugon romaanista poiketen Eric onnistuu saamaan armahduksen sekä itselleen että miehistölleen. Edellisen albumin synkkyys on kääntynyt toivoksi: kapina on johtanut oikeudenmukaisuuteen. Aivan kuin Charlier ennakoisi Ranskan suuren vallankumouksen vaikutuksia pienoiskoossa. Tämän tarinan jälkeen on vaikea nähdä, mihin suuntaan Punaparta-sarja oikeastaan kääntyy.

Punaparta 1–3

Victor Hubinonin piirtämä ja Jean-Michel Charlier'n käsikirjoittama Punaparta (Barbe-Rouge) on kuuluisimpia merirosvosarjakuvia, johon suomalaiset tutustuivat aluksi pariodian muodossa. Vuonna 1969 ilmestyi suomeksi Goscinnyn ja Uderzon Asterix gladiaattorina (Astérix gladiateur, 1964), jossa gallialaiset törmäsivät punapartaiseen merirosvoon, hänen puujalkaiseen, latinankielisiä fraaseja toistelevaan apulaiseensa ja afrikkalaiseen tähystäjään, joka sittemmin vajosi lukemattomia kertoja meren aaltoihin märssykorissa. Alkuperäiseen Punapartaan suomalainen lukijakunta pääsi perehtymään Zoom-lehdessä vuonna 1974: lehti julkaisi tarinat Karibean paholainen (Le Démon des Caraïbes, 1961) numeroissa 1–9/1974, Seitsemän meren kuningas (Le Roi des Sept Mers, 1962) numeroissa 12–20/1974 ja Vainottu perillinen (Le Fils de Barbe-Rouge, 1963). Kaksi ensimmäistä osaa sisälsivät myös episodin Le Jeune Capitaine, joka ilmestyi Ranskassa omana albuminaan. Sittemmin Zoom-albumisarjassa julkaistiin vielä episodit Varpushaukan salainen matka (La Mission secrète de l'Épervier, 1971) ja Kaappaus merellä (Barbe-Rouge à la rescousse, 1972), jotka alkuperäisessä julkaisujärjestyksessä ovat vasta osat 13 ja 14. Suomalaisille lukijoille jäi arvoitukseksi, mitä sarjassa noiden tarinoiden välissä tapahtui.

Suomessa Punaparta palasi parrasvaloihin vuonna 2013, kun Egmont Kustannus julkaisi ensimmäisen Punaparta-integraalin, joka sisältää ensimmäisen osan, nyt nimellä Karibian demoni, sekä Seitsemän meren kuninkaan. Le Jeune Capitaine jakaantuu näihin kahteen kertomuksen, joten integraali sisältää Punaparran kolme ensimmistä albumia. Ranskassa integraaleja on julkaistu jo yksitoista volyymia, mikä käsittää kaikki albumit vuoteen 1997 asti. Näyttää siltä, että suomenkielinen julkaisuprojekti loppui ensimmäiseen osaan, sillä toista ei ole ainakaan vielä ilmestynyt. Luin itse Punapartaa lapsena Zoom-lehdestä, ja vuosikymmenien jälkeen tuntuu, että sarja on säilyttänyt seikkailullisen hohdokkuutensa. Hubinonin piirosjälki on huoliteltua ja selkeä, vaikkakaan ei kovin dynaamista, mutta Charlier'n tarinankuljetus pitää mielenkiinnon vireillä. Nyt, aikuisena, voi huomata, miten taitavasti sarjaan on punottu aineiksia eurooppalaisen kirjallisuuden perinteestä, Cervantesista Alexandre Dumas'han. Salaperäinen merirosvo Punaparta on sarjan keskushenkilö, mutta hänen persoonansa jää lopulta arvoitukselliseksi. Punaparta itse viittaa siihen, ettei yhteiskunta antanut muuta mahdollisuutta kuin rosvon uran, mutta ainakin sarjan alkuvaiheessa tarkemmat motiivit jäävät kertomatta. Pian keskiöön asettuukin Eric, oikealta nimeltään Thierry de Montfort, joka jää orvoksi ja jonka Punaparta ottaa lapsekseen. Ericin varttumisesta ja samalla hänen pyrkimyksestään päästä pois oravanpyörästä tulee sarjan alkuosan ydin. Salanimen turvin Eric ryhtyy opiskelemaan merikapteeniksi Saint-Malossa, mutta katkaisee koulutuksensa tullakseen pelastamaan isänsä, joka on päätynyt vangittuna Lontooseen. Poika ei kuitenkaan suostu seuraamaan merirosvojen mukana Karibialle vaan jää Lontooseen, mutta ennen pitkää hän päätyy oman laivansa kippariksi Afrikan orjarannikolle. Integraalin lopussa Punaparta paljastaa pojalleen dokumentit, jotka kertovat hänen taustastaan ja todellisesta identiteetistään.

Tätä kirjoittaessa olen jo lukenut sarjan jatkoa saksankielisenä versiona: seuraavissakin episodeissa Eric on sarjan keskus. Hänen etsintänsä jatkuu.

Buddy Longway

Apollo on alkanut julkaista suomeksi klassisen eurooppalaisen lännensarjan Buddy Longwayn albumeja. Pohjana on Éditions du Lombardin vuonna 2010 julkaisema Buddy Longway Intégrale 1: Chinook pour la vie, joka sisältää neljä alun perin 1970-luvulla ilmestynyttä kertomusta. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Kalliovuorten eränkävijän seikkailuja julkaistaa suomeksi, sillä aikanaan Zoom-albumien sarjassa ilmestyi ensimmäinen tarina nimellä Sainuk vuonna 1975. Silloin kyse oli uutuussarjasta, sillä sarja alkoi Tintin-lehdessä 3. huhtikuuta 1973 kertomuksella Chinook, jonka Lombard saattoi julkisuuteen albumina syksyllä 1974. Sveitsiläisen sarjakuvantekijän Deribin, alias Claude de Ribaupierren, teos on vaikuttava kaikessa yksinkertaisuudessaan. Lännentarinaksi se on poikkeuksellinen, koska kyse on oikeastaan rakkaustarinasta, josta kasvaa ihmiselämän kuvaus. Apollon julkaisemassa integraalissa on erinomainen esipuhe, jossa Derib kertoo suunnitelleensa 20-osaista luomusta, johon Buddy Longwayn, hänen puolisonsa Chinookin ja heidän yhteisen perheensä tarina mahtuisi. Kertomuksella olisi alku mutta myös päätepiste.

Vuonna 2016 suomeksi julkaistun integraalin ensimmäinen osa sisältää avaustarinan lisäksi kolme muuta albumia, Vihollinen (L'Ennemi, 1975), Kolme miestä tuli kylään (Trois hommes sont passés, 1976) ja Yksin (Seul..., 1977). Deribin tyylissä viehättää maiseman ja ihmisen välinen suhde, perspektiivisyys ja tilan tuntu. Kertomukset ovat myös hyvin visuaalisesti toteutettuja. Kaikissa neljässä albumissa on Longwayn kertojaääni, mutta tätä päähenkilön sisäistä puhetta on äärimmäisen niukasti. Enemmän tarinaa kuljettavat kuvat ja sivujen kompositiot. Toisin kuin monissa muissa eurooppalaisissa western-sarjakuvien klassikoissa, Deribin sarjassa ei juurikaan ole historiallisia kiinnekohtia. Lopulta ei ole tärkeää, missä tai milloin kaikki tapahtuu. Tunteiden käsittelyllä on suurempi painoarvo. Deribin luontokäsityksessä korostuu ajatus subliimista, ylevästä luonnosta, joka ylittää täydellisesti ihmisten maailman. Samalla luontokuvassa on ripaus utooppisuutta: tuntuu, että tällainen sarjakuva on voinut syntyä vain läpeensä urbanisoituneessa Keski-Euroopassa, jossa rikkumaton luonnonrauha on vain haave. Buddy Longway on 1960- ja 1970-luvun modernisaation ja pirstoutuneen perhe-elämän vastakuva.

Ringo

William Vancen legendaarista westernsarjakuvaa Ringo julkaistaan parhaillaan saksaksi kovakantisina kirjoina, joissa on kaksi albumia kerrallaan. Pohjana on Le Lombard -kustantamon vuona 2004 julkaisema L'intégrale Ringo. Ensimmäisessä osassa ovat tarinat Piste pour Santa Fe (1967) ja Le serment de Gettysburg (1968), joista edellinen on sekä Vancen piirtämä että kirjoittama. Jälkimmäisessä käsikirjoittajana on nuorena kuollut belgialainen skenaristi Jacques Acar (1937–1976). Vuonna 1935 syntynyt William Vance, oikealta nimeltään William van Cutsem, täytti viime syksynä 81 vuotta. Belgialaisen tekijän kynästä ovat lähteneet muun muassa Bruno Brazil, Bob Morane ja XIII. Vance piirsi myös kaksi albumillista Marshall Blueberry -sarjaa vuosina 1991 ja 1993. Vaikka ensimmäinen Ringo-albumi Piste pour Santa Fe näki päivänvalon vuonna 1967, sarja oli alkanut jo aiemmin Tintin-lehdessä: tarinan ensimmäinen osa ilmestyi 10. elokuuta 1965. Toinen albumi Le serment de Gettysburg oli sekin nähty jatkokertomuksena jo vuonna 1966. En tiedä tarkkaan, mitä Vance on ajatellut nimetessään sarjansa Ringoksi. Nimessä on epäilemättä ollut vahva western-klangi, sillä Villin Lännen historia tuntee lainsuojattoman nimeltä Johnny Ringo (1850–1882). Henry Kingin klassikossa Ase kädessä (The Gunfighter, 1950) oli puolestaan nähty asesankari Jimmy Ringo, ja juuri Vancen sarjakuvan ilmestymisaikaan Duccio Tessari oli ohjannut italowesternin Ringo – tappaja (Una pistola per Ringo, 1965).

Italowesternin tyyli tulee mieleen William Vancen ensimmäisistä Ringo-sivuista, jopa siinä määrin, että ensimmäisten puhekuplien sisältö on läpeensä arvattavaa. Dialogiakin on vähän spagettiwesternin tapaan. Mutta päähenkilö Ray Ringo tuo kuitenkin enemmän mieleen yhdysvaltalaisen 1950-luvun westernin, varsinkin Randolph Scottin ruumiillistamat oikeamieliset sankarit. Ringo paljastuu Wells Fargon agentiksi, jonka tehtävä on suojella posti- ja rahakuljetuksia. Piste pour Santa Fe sijoittuu vuoden 1867 Arizonaan, jossa rahakuljetusta hamuavat rikolliset usuttavat sotajalalla olevat apassit Wells Fargon kimppuun. On tunnustettava, että tämän ensimmäisen tarinan perusteella en ehkä suosittelisi Ringoa: se ei tunnu pääsevän lähellekkään Blueberryn tai Comanchen kaltaisia eurowesternklassikoita. Mutta seuraava tarina Le serment de Gettysburg muuttaa kaiken. Onneksi Vance ei jatkanut tarinansa käsikirjoittamista vaan otti mukaan Jacques Acarin. Muutos on hämmentävän voimakas, sillä kertomuksen ajallinen rakenne ja syvyys ovat toista luokkaa. ”Gettysburgin vala” sijoittuu ensimmäistä albumia edeltävään aikaan, Yhdysvaltain sisällissotaan, jossa Ringo taistelee pohjoisen joukoissa. Tarina tuo mieleen Blueberryn siinä mielessä, että päähenkilö ei ole intohimoisesti mukana politiikassa vaan jää häilymään sodan osapuolten välille. Samaan aikaan kun Gettysburgin taistelua käydään, Ringo tutustuu Morton-nimiseen etelävaltiolaiseen sotilaaseen, joka lahjoittaa kellonsa. Seuraavassa vaiheessa tarina siirtyy sodan jälkeiseen aikaan, jolloin Ringo palaa siviilityöhönsä Wells Fargon palvelukseen mutta haluaa vielä löytää ystävänsä. Le serment de Gettysburg käsittelee sisällissodan jälkeistä ahdinkoa, katkeruutta ja vääryyksiä, mutta myös oikeudenmukaisuuden mahdollisuutta. Sen puolesta Ringo on valmis taistelemaan viimeiseen asti.

Mies joka ampui Lucky Luken

Tänään tulee kuluneeksi 70 vuotta ensimmäisen Lucky Luke -sarjakuvan julkaisemista: legendaarinen hahmo näki päivänvalon L'Almanach Spirou -julkaisussa 7. joulukuuta 1946. Tarina oli otsikoltaan ”Arizona 1880”. Vuosipäivää juhlistaa Egmontin kustantama suomennos Mies joka ampui Lucky Luken. Piirtäjänä on Matthieu Bonhomme, joka on ottanut tietoisesti etäisyyttä Morrisin eli Maurice de Beveren (1923–2001) tyyliin. Tribuutti on hankala laji, sillä lukijoiden mielessä kajastavat lukemattomat ”originaalit”, joille uuden teoksen pitäisi tehdä kunniaa. Bonhomme on valinnut visuaalisuuden, joka korostaa Lucky Lukea enemmän Villin Lännen fantasiana kuin huumorisarjakuvana. Monet Morrisin ja Goscinnyn Lucky Luket ovat episodimaisia, mutta Bonhomme rakentaa tietoisesti elokuvallista tarinan kaarta.

Ensimmäinen reaktioni uuteen albumiin oli varauksellinen sen liiankin ylenpalttisten viittausten takia. Mutta tarkemmin ajatellen: eikö juuri tämä ollut myös Morrisin ja Goscinnyn ajatus? Lucky Luken perinteeseen kuuluvat paitsi historialliset kommentit myös säännölliset viittaukset westernin elokuvalliseen perinteeseen, tuttuihin näyttelijöihin ja teoksiin. Nimi Mies joka ampui Lucky Luken on ajatuksena sopivan röyhkeä: sankarin ennakoidaan tulevan tiensä päähän. Samalla se viittaa John Fordin elokuvaan Mies joka ampui Liberty Valancen (The Man Who Shot Liberty Valance, 1962), ja Bonhomme myös hyödyntää Fordin elokuvan kuvajakoa kaksintaistelukohtauksessaan. Lopulta tämä viittaus on vain pieni osa kokonaisuutta, sillä tarina ammentaa monenlaisista lähteistä, Budd Boetticherin ja André de Tothin westerneistä Deadwoodin kaltaisiin moderneihin lännentarinoihin. Välillä viittaukset saavat camp-henkistä sävyä: mitä ajattelette keuhkotautisesta Doc Holliday -hahmosta, joka onkin nimeltään Doc Wednesday? Albumin puolivälin jälkeen pastissimaisuus vähenee ja draama isän alistamasta veljessarjasta saa enemmän painoarvoa. Bonhomme on piirtänyt Lucky Lukesta vakavamman western-sankarin kuin voisi olettaa, mutta ehkä tämä on aivan oikein 70-vuotiaan konkarin kohdalla.