Ajojahti (Le Samouraï, 1967)

Ranskalainen näyttelijä Alain Delon menehtyi 18. elokuuta 2024. Hän olisi marraskuussa täyttänyt 89 vuotta. Delon oli 1960-luvun tunnetuimpia elokuvatähtiä, joka esiintyi yli sadassa produktiossa. Omia suosikkejani ovat varsinkin Luchino Viscontin Rocco ja hänen veljensä (Rocco e i suoi fratelli, 1960) ja Tiikerikissa (Il gattopardo, 1963) ja Jean-Pierre Melvillen kivikova kolmikko Ajojahti (Le Samouraï, 1967), Punainen ympyrä (Le Cercle rouge, 1970) ja Yön sudet (Un flic, 1972). Delonin uraa muistellessa heräsi pakottava tarve katsoa pitkästä aikaa nimenomaan Ajojahti, joka on ehdottomasti Melvillen tuotannon parhaita, armoton kuvaus yksinäisen palkkamurhaajan ympärillä kiristyvästä silmukasta.

Ajojahti alkaa Jef Costellon (Alain Delon) asunnossa, jossa tämä makaa sängyllä ja puhaltelee tupakan savua kohti kattoa. Keskellä näkyy linnun häkki, mikä ei sinänsä ole tavatonta: häkkilintu on ennenkin symboloinut päähenkilön rajattua elämänpiiriä. En ole aiemmin kiinnittänyt huomiota lintulajiin: häkissä elää punatulkkunaaras, jonka vaitelias vihellys kuullaan aina, kun elokuva pysähtyy Costollon huoneeseen. Punatulkku ei todellakaan ole tyypillinen häkkilintu. Se ei hurmaa laulullaan, mutta Melvillen käsissä linnun vaatimattomuus, ja hiljainen epätoivo, tuntuu riipaisevalta. 

Elokuvan alussa nähdään sitaatti Bushidon tekstiä: mikään yksinäisyys ei ole niin pohjatonta kuin samurain yksinäisyys. Costello on tällainen samurai. Hän suorittaa tehtävän, rikoksen, mutta joutuu ennen pitkää sekä poliisin että rikollisten ajojahdin kohteeksi. Hänellä ei ole muuta ulospääsyä kuin kuolema. Alain Delonin näyttelemistyyli on eleetöntä, lähes sanatonta, mutta patoutuvat tunteet korostuvat, mitä pidemmälle elokuva etenee. Alussa Costello varastaa Citroenin kylmän viileästi. Lopussa hän tekee saman, mutta tuska ja ahdistus alkavat tunkeutua esiin. Karua mutta tyylikästä elokuvaa alusta loppuun. 

Meren hiljaisuus (Le silence de la mer, 1949)

Ranskalainen kirjailija Jean Bruller (1902–1991) kirjoitti kesällä 1941 romaanin, joka käsitteli saksalaismiehityksen aikaa. Hän julkaisi sen alkuvuonna 1942 salanimellä Vercors. Romaanista tuli suosittu jo sodan keskellä, ja sittemmin se on ollut avaintekstejä ranskalaisen vastarinnan kirjallisten kuvausten kaanonissa. Jean-Pierre Melvillen (1917–1973) elokuvallinen tulkinta valmistui vuonna 1949, jolloin Ranskassa puitiin sodan kokemuksia ja käsiteltiin ankarasti siihen liittyvää muistia. Melvillen elokuva alkaa viittauksella Vercorsin tekstin syntyolosuhteisiin: tuntematon mies kantaa kadulla matkalaukkua ja jättää sen toiselle miehelle. Laukkuun vaatteiden sekaan on piilotettu Vercorsin kirja. Alkuteksteihin elokuva kulkee romaanin nimiölehden kautta. Kunnoitus alkuteosta kohtaan ilmenee myös lopussa, kun kertojan päätössanat nähdään romaanin sivulla. Viimeisissä kuvissa katsoja voi lukea kirjan lopun omistuksen sille tuntemattomalle, jonka lahjoitus oli mahdollistanut romaanin julkaisemisen.

Meren hiljaisuus oli Jean-Pierre Melvillen ensimmäinen pitkä ohjaustyö, ja se kumpusi Melvillen, alkuperäiseltä nimeltään  Grumbach, kokemuksista sodan aikana. Elokuva on uskollinen alkuperäisteokselle, kuten aloitus ja lopetus painottavat, ja teoksen kirjallista luonnetta korostaa kertojan hallitseva rooli. Vercorsin ääni on vahvasti läsnä. Tämä on oikeastaan paradoksaalista siinä mielessä, että teos käsittelee hiljaisuutta: Meren hiljaisuus sisältää paljon puhetta. Tarinan lähtökohtana on saksalaismiehitys: saksalainen upseeri Werner von Ebrennac (Howard Vernon) saapuu pikkukaupungissa sijaitsevaan ranskalaiseen kotiin, jota isännöivät iäkäs mies (Jean-Marie Robain) ja hänen veljentyttärensä (Nicole Stéphane). Upseeri koettaa luoda kontaktia, puhuu musiikista ja elämästään yleensä, mutta ranskalaiset isännät pysyvät sinnikkäästi vaiti. Lähtökohta on oikeastaan melko epäelokuvallinen, mutta Melville onnistuu välittämään maailmojen sovittamattomuuden. Werner von Ebrennac on ranskalaisen kulttuurin ihailija, mutta se ei muuta tilannetta. Elokuvan lopetus on erityisen vaikuttava: Ebrennac käy Pariisissa ja ymmärtää meneillään olevan julmuuden. Kulttuurien välisen kuilun ylittäminen epäonnistuu, ja viimeisissä repliikeissään Ebrennac sanoo lähtevänsä helvettiin, itärintamalle.

Tuntemattomat sankarit (1969)

Tuntemattomat sankarit (L’armée des ombres, 1969) oli Kiusauksen (Léon Morin, prêtre, 1961) ja Meren hiljaisuuden (Le silence de la mer, 1949) jälkeen Jean-Pierre Melvillen kolmas elokuva, joka sijoittui miehityksen aikaan. Epäilemättä ohjaaja halusi ammentaa myös omista kokemuksistaan. Vuonna 1917 syntynyt Jean-Pierre Grumbach, myöhempi Melville, oli 23-vuotias, kun Ranska joutui saksalaisten käsiin. Tätä historiallista kokemusta hän käsitteli sittemmin elokuvissaan paljonkin, mutta Tuntemattomissa sankareissa hän on eksplisiittinen ja asettaa tarinan keskiöön vastarintaliikkeen toimijat, jotka liikkuvat kulissien takana ja tekevät yhteistyötä liittoutuneiden kanssa. Elokuvan pohjana oli Joseph Kesselin romaani L’armée des ombres, joka oli ilmestynyt jo vuonna 1943. Kessel oli kiinnostava hahmo: hän oli syntynyt Argentiinassa, mutta liettualaistaustaisen isän elämä oli kiertokulkua, ja poika ehti asua Venäjän Orenburgissa ennen kuin perhe asettui Ranskaan vuonna 1898. Hänen romaanejaan elokuvasivat myöhemmin Anatole Litvak (L'équipage), Luis Buñuel (Belle de jour),Curtis Bernhardt (Coup de grâce, elokuvana Sirocco) ja Jean-Pierre Melville (L’armée des ombres). Kessel ehti taistella ensimmäisessä maailmansodassa lentäjänä ja toisessa maailmansodassa vastarintaliikkeen jäsenenä.

Tuntemattomista sankareista on julkaistu erinomainen bluray-taltiointi, joka tekee oikeutta Pierre Lhommen erinomaiselle kuvaukselle. Ensimmäiset kuvat ovat mieleenpainuvia: sade vihmoo syksyistä maisemaa, puut ovat riisuneet lehtensä ja koko elokuvan värisävyt tuntuvat harmaan eri muodoilta, milloin siniharmailta, milloin vihreän ja harmaan sekoitukselta. Elokuvan alussa poliisi kuljettaa vankileirille Philippe Gerbier’tä (Lino Ventura), joka on Ranskan vastarintaliikkeen johtohahmoja. Leiri on kansainvälinen kohtaamispiste, eri kansallisuuksiin ja vähemmistöihin kuuluvien poliittisten hylkiöiden ankea vankila. Gerbier onnistuu pakenemaan, ja ensimmäinen solidaarisuuden häivähdys koittaa, kun yksinäinen parturi (Serge Reggiani) tarjoaa takkinsa, jotta pakolainen pystyy häivyttämään takaa-ajajat kintereiltään. Tuntemattomian sankareiden alussa tarinaa ohjaa kertojaääni, mutta yllättäen kertoja alkaa vaihtua: Gerbier’n jälkeen kertojaksi asettuu luotettava kumppani Félix Lepercq (Paul Crauchet). Eipä aikaakaan, kun Felix tapaa baarissa entisen lentäjän Jean-François Jardien (Jean-Pierre Cassel), jonka mukaan tarina lähtee.

Jo alusta alkaen kuva vastarintaliikkeen maailmasta on armoton. Erityisen hyytävä on jakso, jossa Gerbier'n johtama ryhmä surmaa kylmäverisesti Paul Dounat’n (Alain Libolt), joka on vasikoinut maanalaisen rintaman toiminnasta saksalaisille.Tuntuu kuin kohtaus olisi sijoitettu elokuvan alkupuolelle vain riistämään katsojalta vastarintaliikkeen ihannointi ja sankarillisuus. Sukellusveneen kyydissä Gerbier siirtyy Lontooseen ja tapaa matkalla pariisilaisen filosofin Luc Jardien (Paul Meurisse), joka on myös alamaailman tärkeä lenkki. Melvillen Hollywood-innostus käy ilmi lyhyessä jaksossa, jossa Gerbier ja Jardie istuvat lontoolaisessa elokuvateatterissa katsomassa elokuvaa Tuulen viemää. Musiikista ei voi erehtyä. Valkokangas tarjoaa hetkeksi pääsyn ulos arjen ankaruudesta.

Tuntemattomien sankareiden alkuperäisnimi tarkoittaa Varjojen armeijaa. Eräänlaisia varjoja vastarintaliikkeen taistelijat ovatkin. He liikkuvat öisin, pyrkivät pysymään taustalla ja vetäytyvät näkymättömiin. Jos heidät nähdään tai tunnistetaan, varjojen armeijan tehtävä vaarantuu. Tarinassa kummittelevat varjoina myös vastarintaliikkeen tunnetut sankarit, esimerkiksi vuonna 1944 kuollut Jean Cavaillès, filosofi ja matemaatikko, jonka hahmo on Luc Jardien esikuva. Tämän Melville osoittaa selvästi elokuvan lopussa, kun Gerbier on vetäytynyt piiloon ja keskittyy lukemaan Jardien teoksia. Näiden joukossa ovat muun muassa Cavaillèsin teokset Méthode axiomatique et formalisme ja Transfini et continu, tosin jälkimmäinen ilmestyi todellisuudessa postuumisti vasta sodan jälkeen 1947. Tuntemattomien sankareiden loppu on erityisen vaikuttava: Gerbier, Jardie, Vermesch (Christian Barbier) ja Ullman (Claude Mann) joutuvat surmaamaan aina luotettavan Mathilden (Simone Signoret). Samalla he oikeastaan kuolevat itse, ja jokaisen jäljelle jääneen kohtalo sinetöidään tekstein. Viimeisessä kuvassa auton ikkunasta erottuu riemukaari, joka nähdään myös elokuvan ensimmäisessä kuvassa. Sankarit eivät kuitenkaan pääse riemukaarelle: ennen kuvan pimenemistä – ja silmän sulkeutumista – auto poikkeaa kohti sivukatua... On pakko todeta, että Éric Demarsanin musiikki Tuntemattomien sankareiden lopputeksteissä on unohtumatonta. Yhtä melankolista kuin historian kulku.

Kiusaus (1961)

Kiusaus (Léon Morin, prêtre, 1961) on Jean-Pierre Melvillen tuotannossa poikkeuksellinen draama. Jos ohjaajan myöhempien gangsterielokuvien on sanottu käsittelevän allegorisesti Ranskan miehitysaikaa, tämä elokuva tekee sen konkreettisesti. Tapahtumat sijoittuvat Ranskan Alpeilla sijaitsevaan pikkukaupunkiin, jota ensin miehittävät italialaiset, sitten saksalaiset. BFI:n julkaisemalla dvd:llä elokuvan taustoista kertoo Volker Schlöndorff, joka kahden ja puolen vuoden ajan toimi Melvillen assistenttina. Schlöndorffillekin on mysteeri, miksi agnostikkona tunnettu ohjaaja teki elokuvan katolisen papin ja nuoren lesken suhteesta. Schlöndorff kommentoi myös omaa rooliaan: Melvillellä oli aina kriittinen suhde saksalaisiin, mutta kuitenkin hän pestati Schlöndorffin, ja assistentti sai esiintyä myös kameran edessä saksalaisena sotilaana. Melvillen suku oli kotoisin Elsassin alueelta, ja oikealta nimeltään hän oli Jean-Pierre Grumbach. Melville-nimen hän omaksui sodan aikana yhdysvaltalaisen kirjailijan Herman Melvillen mukaan.

Kiusaus perustuu Béatrix Beckin romaaniin Léon Morin, prêtre, joka oli ilmestynyt vuonna 1952. Tarinan keskiössä on nuori leski Barny (Emmanuelle Riva), joka on vakaumuksellinen kommunisti. Barnylla on tytär, mutta koska Barnyn kuolleella puolisolla oli juutalaistausta, tytär majoittuu miehitysajaksi maaseudulle. Eräänä päivänä Barny päättää astua kirkkoon ja ripittäytyä. Hän valitsee papikseen nimen perusteella Léon Morinin (Jean-Paul Belmondo) ja yrittää haastaa tämän uskonnon kritiikillään. Léon Morin osoittautuu kaikkea muuta kuin ahdasmieliseksi katoliseksi: myös Beckin romaanissa pappi on nuori, komea, älykäs ja itsensä uhraava. Melville on epäilemättä tietoisesti valinnut papiksi Jean-Paul Belmondon, joka oli juuri esiintynyt Jean-Luc Godardin Viimeisessä hengenvedossa (À bout de soufflSchlöndorffin mukaan uusi rooli oli improvisointiin tottuneelle Belmondolle vaikea haaste. Barnyn roolissa nähtävä Emmanuelle Riva oli puolestaan tullut tunnetuksi Alain Resnais'n elokuvasta Hiroshima, rakastettuni (Hiroshima mon amour, 1959).

Melvillen tulkinnassa kahden sielun kohtaaminen saa seksuaalisia painotuksia. Kiusauksen kuvaama yhteisö on ennen kaikkea naisten maailma: miehet ovat poissa, tai he ovat miehittäjiä, vallan käyttäjiä. Vain Léon Morin on altis keskustelulle, ja hänen luonaan käy lopulta muitakin paikkakunnan naisia. Kiusauksessa seksuaalisuus on häilyvää, ja Barny tunnustaa elokuvan alussa tuntevansa vetoa myös työpaikkansa toiseen naiseen Sabineen (Nicole Mirel). Intohimon signaalina on Martial Solalin musiikki, joka tuntuu väreilevän kaikissa niissä kohtauksissa, joissa seksuaalisuus astuu kuvaan. Léon Morin kavahtaa, sillä hänen rakkautensa on aineetonta.

Kiusaus herättää monenlaisia ajatuksia ja kysymyksiä. Eräässä kohtauksessa Léon Morin tarjoaa Barnyn luettavaksi Karl Adamin teologista teosta Jeesuksesa. Adam tunnettiin sodan aikana natsimyönteisenä teologina. Mitä Melville haluaa sanoa ja onko viittaus ylipäätään tietoinen? Lopulta Kiusauksen kuva saksalaisista miehittäjistä ei ole kovinkaan negatiivinen: Barnyn tytärkin ystävystyy saksalaisen sotilaan kanssa. Kun lopussa miehitysaika päättyy ja saksalaisten tilalle tulevat yhdysvaltalaiset sotilaat, uusiin tunkeutujiin liittyy vahvempi seksuaalinen uhka kuin saksalaisiin. Toisaalta tuntuu, että miehitysaika on tässä vain eräänlainen olosuhde, abstrakti viittaus yhteiskunnalliseen repressioon. Mieleen tulee Nagisa Oshiman Aistien valtakunta (Ai no corrida, 1976), jossa ankea yhteiskunnallinen tilanne saa kääntymään kohti intiimiä. Tuntuu, että Kiusauksessa on kiihkeä halu unohtaa ulkoinen maailma, mutta heittäytyminen intiimiin ei koskaan onnistu. Barnyn ja Léon Morinin on erottava ja heidän suhteensa on jäätävä platoniseksi. Kiusauksessa huomio kiinnittyy Jean-Pierre Melvillen tyyliin. Elokuvassa puhutaan paljon, ja dialogi on poikkeuksellisen abstraktia. Léon Morin osoittautuu sallivaksi katoliseksi, joka ei lopulta näe kovinkaan suurta eroa juutalaisuuden ja kristillisyyden eri muotojen välillä. Kohtaukset on leikattu niukkuuden periaatteella, ja jokainen merkityksellinen dialogi päättyy välittömästi vuoropuhelun jälkeen, ilman että kamera jäisi erityisemmin tutkailemaan henkilöitä. Melvillen leikkaus korostaa epäjatkuvuutta, ja useammassakin kohtauksessa kamera siirtyy äkisti puhuvan pariskunnan toiselle puolelle aivan kuin henkilöt vaihtaisivat paikkaa.

Ilmiantaja (1962)

Syksyn syvetessä tarve Jean-Pierre Melvillen elokuvien katsomiselle voimistuu. Vanha VHS ei enää ole katselukunnossa, joten hankin dvd-julkaisun Melvillen film noir -henkisestä rikoselokuvasta Ilmiantaja (Le doulos, 1962). Pitkään aikaan en ole elokuvaa nähnyt, mutta mieleen on jäänyt ensimmäinen tilanne, Serge Reggiani kävelemässä pitkässä otoksessa junaradan vierellä. Rautatien luoma äänimaisema hallitsee alkua, ja tällä on merkitystä, kuten katsoja myöhemmin huomaa. Alussa esiintyvä motto on kirjailija Louis-Ferdinand Célinen (1894–1961) romaanista Niin kauas kuin yötä riittää: ”On valittava, kuoltava tai valehdeltava.” Tämä tietysti sopii melvilleläiseen eksistentialistiseen tunnelmaan paremmin kuin hyvin.

Ilmiantaja on Melvillen tuotannossa vain lähtölaukaus série noire -jatkumolle, jossa tulivat myöhemmin Toinen hengenveto (Le deuxième souffle, 1966), Ajojahti (Le samouraï, 1967), Punainen ympryä (Le cercle rouge, 1970) ja ohjaajan viimeiseksi jäänyt Yön sudet (Un flic, 1972). Ilmiantajassa voi nähdä paljonkin vaikutteita Hollywood-tuotannoista, ei ainoastaan film noirista vaan myös vanhemmasta gangsterielokuvasta. Melville on viitannut esimerkiksi Rouben Mamoulianin Suurkaupungin katuihin (City Streets, 1931). Ilmiantajassa gangesterit ajavat amerikanraudoilla ja saavat ne parkkipaikalla mahtumaan Citroënin ja Renaultin viereen. Elokuvassa vilahtaa myös ravintola nimeltä Cotton Club, jonka sisätilat tuovat mieleen Charles Vidorin Gildan (1946), varsinkin paikan pomon toimiston, joka on kerrosta ylempänä. Kaikista näistä vaikutteista huolimatta Ilmiantaja on läpikotaisin ranskalaista ja tuo mieleen milloin harvinaisempien Litvakin ja Grémillonin, milloin ilmeisemmin Marcel Carnén maailman. Valojen käytössä Melville vie poettisen realismin äärimmilleen: joissakin sisäkohtauksissa tuntuu, että valokeiloja singahtaa joka suunnasta.

Ilmiantajan teemoina ovat ystävyys ja luottamus. Elokuvan alussa katsoja tutustuu vankilasta vapautuneeseen Maurice Faugeliin (Serge Reggiani), joka tuota pikaa täräyttää henkiltä ystävänsä Gilbertin (René Lefèvre) ja kätkee murha-aseen ja jalokivet lyhtypylvään varjoon. Seuraavassa jaksossa esitellään Mauricen ystävä Silien (Jean-Paul Belmondo), jota Maurice kohta epäilee ilmiantajaksi. Melville vaihtelee näkökulmaa, ja katsojan on lopulta vaikea arvioida kumpi on teoksen keskushenkilö. Tämä on tarkoituskin, sillä ytimessä on heidän keskinäinen suhteensa ja sen jatkuvasti muuttuvat tulkinnat.

Elokuvan alussa nähdään, miten Maurice kurkistaa peiliin ja näkee rikkinäisen kuvansa. Lopussa puolestaan Silien katsoo barokkiseen peiliin ja näkee melkein ironisesti itsensä auringonsäteiden keskellä. Peilin voi Ilmiantajassa tulkita minuuden kuvana, mutta se viittaa myös ystävyyteen, yhteyteen Mauricen ja Silienin välillä. Rui Noguieran haastattelussa Melville totesi elokuvan henkilöiden olevan kaksoisolentoja, valhetta. Peili viittaa myös tähän, illuusioon. Varsinkin Silien muuttaa roolia kohtauksesta toiseen. Viimeinen vilkaisu peiliin on surullinen päätös: peilikuva on häivähtävä todiste elossa olemisesta, joka kuitenkin raukenee hetkeä myöhemmin.

Jean-Pierre Melvillen maailma on yksinäinen paikka, mutta kovuuden keskellä solidaarisuus tuo siihen valonpilkahduksen. Poliisista rakentuu tyly kuva, ja epäilemättä on perusteita tulkinnalle, jossa alamaailman kuvauksen voi rinnastaa sodanaikaisen vastarintaliikkeen toimintaan. Poliisiasemalle sijoitetussa kohtauksessa seinällä roikkuu muotokuva, joka muistuttaa erehdyttävästi Pariisin poliisipäällikköä Maurice Paponia. Juuri vuonna 1962 Papon oli vastuussa Charonnen metroaseman verilöylystä. Vasta myöhemmin 1980-luvulla ilmeni, että nimenomaan Papon oli ollut vastuussa 1600 juutalaisen päätymisestä Drancyn leirille Pariisin ulkopuolelle, josta heidät lähetettiin edelleen tuhoamisleireille. Papon tuomittiin rikoksista ihmisyyttä vastaan vuonna 1998. Jos tätä kontekstiä ajattelee, yhteys Melvillen rikoselokuvien ja miehitysajan välillä ei ole vain allegorinen.

Punainen ympyrä (1970)

Punainen ympyrä (Le cercle rouge, 1970) on Jean-Pierre Melvillen uran huipentumia, loppuun asti hiottu, tyylitelty mutta silti realistisen tuntuinen rikoselokuva. Harvassa elokuvassa musiikki on häivytetty niin taka-alalle kuin tässä. Éric Demarsanin säveliä enemmän huomio kiinnittyy tarinatilan ääniin, ovien kolahduksiin, askeliin, laukauksiin, tai hiljaisuuteen, joka korostaa elokuvan henkilöiden yksinäisyyttä. Elokuvan ryöstökohtaus on melkein uskonnollisen harras ja tuo mieleen Robert Bressonin transkendentaalisen tyylin.

Punainen ympyrä alkaa kahden rikolliskohtalon yhteen liittämisellä: Corey (Alain Delon) vapautuu vankilasta, ja samaan aikaan komisario Mattei  (André Bourvil) kuljettaa Vogel-nimistä murhaajaa (Gian Maria Volonté). Vogel karkaa ja kätkeytyy Coreyn auton takakonttiin. Fyysinen ympäristö on ankea; puut ovat riisuneet lehtensä ja räntää sataa. Corey ja Vogel pelastautuvat Pariisiin ja ryhtyvät suunnittelemaan jalokiviryöstöä. Avustamaan tulee tarkkampuja Jansen (Yves Montand), entinen poliisi, jonka kotitekoinen luoti avaa tien tarkasti vartioituun aarrekammioon.

Olen nähnyt Punaisen ympyrän viimeksi 90-luvun puolivälissä. Nyt pitkän tauon jälkeen Melvillen ytimekäs, paikoin viipyilevä tyyli pitää pihdeissään. Melvillen yhteydessä viitataan usein eksistentialismiin, ja yksinäisiä Punaisen ympyrän henkilöt ovatkin: heidät on heitetty maailmaan ja jätetty oman onnensa nojaan. Yksinäinen on myös Mattei, joka nähdään muutamaan otteeseen  kodissaan, kissoistaan huolehtimassa. Yksinäisyyden puhkaisee hetkellinen kiintymys. Kun Corey ja Vogel kohtaavat ensi kerran ankean maaseudun keskellä, heidän välilleen syntyy solidaarisuuden tunne, joka kantaa onnettomaan päätökseen asti. Myöhemmin kyyninen poliisipäällikkö (Paul Amiot) tilittää Matteille maailmankuvaansa väittämällä, että kaikki ihmiset ovat syyllisiä: ”He syntyvät viattomina, mutta se ei kestä.” Kun lopussa Corey ja Vogel ovat saaneet surmansa, poliisipäällikkö toistaa Matteille tylyt sanansa siitä, että kaikki ovat syyllisiä: ”Kaikki ihmiset, Mattei.” Tämä on tietysti totta, sillä kuolemaa eivät jalokiviryöstäjätkään ansaitse, tai ainakaan heitä ei voi rankaista saamatta itse osaa syyllisyydestä.

Alain Delonin ja Gian Maria Volontén ohella elokuvan tähtiin kuuluu Yves Montand, jonka luonnehdinta alkoholismiin taipuneesta poliisista jää mieleen. Juopahtanut tarkka-ampuja saa takaisin kunniallisuutensa, työläisyytensä, nousemalla kurjuudestaan ja suorittamalla äärimmäistä kylmähermoisuutta vaativan tehtävän. Jansenin juoppohulluuden kuvauksessa Melville murtaa minimalistisen tyylinsä kuvaamalla lähes surrealistisesti juopon delirium-huuruisia näkyjä. Odottamaton lisä näyttelijäkaartiin on André Bourvil (1917–1970) komisario Mattein roolissa. Legendaarinen ranskalainen koomikko teki tässä yhden viimeisistä suorituksistaan. Ilmiömäinen Bourvil muistetaan muun muassa kolmoisroolista René Clairin huvinäytelmässä Koko maailman kulta (Tout l'or du monde, 1961).

Punaisessa ympyrässä Melville on tietoisesti velkaa yhdysvaltalaiselle rikoselokuvalle ja -kirjallisuudelle. Hollywood-muistumia ovat Santin (François Périer) ravintolan kabaree-numerot, joissa kuuluu 30-luvun kaikuja.