En ole tullut ajatelleeksi, että alkoholittoman oluen valmistus alkoi raittiusliikkeen kulta-aikana 1800-luvun lopulla, vaikka niinhän sen tietysti on. Tämä pikku-uutinen osui silmiin Hufvudstadsbladetissa 1.3.1895. Uutisessa mainittu Alli Trygg oli syntynyt Raisiossa 1852, työskenteli kansakoulunopettajana ja oli sittemmin raittiustyön, naisliikkeen ja setlementtityön aktiiveja.
Iso ponnistus, tieteen ja taiteen rajaa koetteleva Aboagora, päättyi viime torstaina, tai oikeastaan perjantaina, sillä osallistujat ja järjestäjät kokoontuivat vielä aamutuimaan palauteistuntoon. Kirjoitin juuri esittelyn 15.-18. elokuuta 2011 järjestetystä tapahtumasta kulttuurihistorian blogiin, niin kauan kuin muistikuvat ovat tuoreita. Vaikka nyt tuntuu, että monia asioita olisi voinut tehdä toisinkin, päällimmäisenä tunteena on se, miten hienoa ja tärkeää yli tieteen ja taiteen rajojen kulkeva keskustelu on. Se ei välttämättä aina ole yhteisen kielen etsimistä vaan yhteistä inspiroitumista, ja juuri nämä yhteiset oivaltamisen hetket ovat välttämättömiä. Aboagora oli osa Turku 2011 -ohjelmaa, mutta tarkoitus on jatkaa ja tehdä tästä säännöllinen ajatusten pöyhimisen ja luovan möyhentämisen foorumi. Aloitteentekijänä Aboagorassa oli Turun Musiikkijuhlien taiteellinen johtaja Topi Lehtipuu, jota ilman yhteys musiikkielämän ja Turun kahden yliopiston välille ei olisi syntynyt. Saimme mahdollisuden yhdistää musiikkia ja debattia kokonaisuudeksi.
Elokuvahistorioitsijat toteavat useasti, että elävien kuvien ensimmäinen vuosikymmen oli kiertuetoiminnan aikaa, mutta jos ollaan tarkkoja, liikkuvaa elokuvien esitystoiminta oli Suomessakin television voittokulkuun asti. Tämä kiertuetoiminta ansaitsisi tarkempaa tutkimusta, varsinkin kun vielä on haastateltavissa niitä, jotka 50-luvulla kiersivät työväentaloilla ja seuranäyttämöillä. Myös elokuvien esitystoiminnan alku Suomessa kaipaisi tarkentamista. Kun olin vuonna 1997 toimittamassa turkulaisesta elokuvakulttuurista kertovaa kirjaa Pajasta palatsiin, julkaisimme Sven Hirnin ja Tapio Sormusen tutkimusten perusteella tiedon, että Turussa eläviä kuvia nähtiin ensi kertaa vuonna 1899, kun J. Couprantin seurue vieraili Kupittaalla. Jo kymmenen vuotta sitten Jukka Marttila hoksasi, että kävihän ruotsalainen insinööri Herman von Bardach kaupungissa jo kaksi vuotta aiemmin. Oheinen ilmoitus on Åbo Underrättelser -lehdestä 8. maaliskuuta 1897: von Bardach järjesti hotelli Phoenixissa näytöksen, joka kaikesta päätellen on ollut kinematografiesitys. Tätäkään tietoa, ja Herman von Bardachin toimintaa laajemmin, ei ole tietääkseni tutkittu. Hirn mainitseekin, että von Bardach kävi myös Viipurissa. Mutta mitä kaikkea tähän elävän kuvan ensimmäiseen eksploitaatiovaiheeseen liittyi?
Mauno Kuusisto kuoli elokuun lopussa 92-vuotiaana. Mieleen tulee Kuusiston vierailu Suomalaisen elokuvan festivaalilla huhtikuussa 2001. Ohjaajavieraana oli Åke Lindman ja ohjelmistossa Kun tuomi kukkii (1962), joka esitettiin sunnuntaina 8.4. Paikalla oli elokuvan pääpari Mikko ja Liina, Mauno Kuusisto ja Tamara Lund. Kun tuomi kukkii alkaa kohtauksella, jossa ikääntynyt Mikko saapuu nuoruutensa seuduille ja alkaa muistella mennyttä. Kun Lindmanin elokuva kuvitteli harmaantuneen Kuusiston, nyt tämä oli yleisön edessä, ikääntyneenä, jo muistinsa pitkälti menettäneenä. Erityisen koskettava oli Tamaran ja Maunon duetto: vaikka moni asia menneisyydestä oli unohtunut, laulun sanat kumpusivat sydämestä. Hämmästyttävää oli se, miten kaunis tenori oli yhä tallessa. Harmi, ettei esitystä kukaan tallentanut, mutta ehkä sen paikka onkin muistoissa.
Lomaltapaluun kuuma aalto pyyhkii Suomea. Helteen keskellä muuan tuttava totesi kaipaavansa lomaltapaluulomaa. Sorvin ääreen on vaikea asettua, kun sää on sellainen, että olisi parempi oikaista jäsenensä riippumattoon. Miksi ilmojen haltia ei jo ymmärrä heittää lisää raekuuroja? Lomaltapaluuahdistus on lomastressin muunnelma. Ennen ei ollut kumpaankaan. Suomalaiset saivat vuosilomaa ensimmäinen kerran vuoden 1922 työsopimuslaissa. Jos työsuhde oli kestänyt yli vuoden, sai lomaa ruhtinaalliset 4–7 päivää. Suorituspaineita tuskin oli, sillä pienet palkat eivät erityistä lomanviettoa sallineet. Pidennystä seurasi toisen maailmansodan kynnyksellä, kun lomaoikeus vuonna 1939 venyi 9–12 päivän mittaiseksi.
Kolumni Turun Sanomiin 1.5.2010
Itsenäisyyspäivän ratoksi katsojat saivat tv-ruudun täydeltä poliitikkojen, urheilijoiden, taiteilijoiden ja näyttelijöiden haastatteluja. Minuun teki erityisen vaikutuksen Miina Äkkijyrkän haastattelu. Mieleen jäi erityisesti ajatus siitä, ettei Suomessa aina ymmärretä sitä, miten luovuuteen liittyy väistämättä mukautumattomuus. Sana ”mukautumattomuus” osuu naulan kantaan. Ei voi ajatella luovuutta, joka olisi mukautuvaista ja seuraisi totuttuja polkuja – tai innovatiivisuutta, jolla ei olisi kriittistä särmää. Jos tuetaan luovuutta, pitää myös suvaita erilaisuutta, poikkeavia vaihtoehtoja, harhapolkuja, odottamattomia yllätyksiä. Kyse on samalla itsenäisyydestä. Juuri mukautumattomuuden hyväksyminen on itsenäisyyden paras osoitus.
Elokuvaohjaaja Taru Mäkelä piti tämänvuotisen Veikko Litzen -luennon 27.11.2009 otsikolla Ehkäpä maailmankaikkeus on vain tarinoiden vyyhti. Isaac Bashevis Singerin ajatusta seuraten Mäkelä kuvasi tarinoiden kertomisen eettistä merkitystä. Mäkelää kuunnellessa ei voinut olla ajattelematta sitä, miten lähellä dokumentaristin ja kulttuurihistorioitsijan näkökulmat ovat toisiaan: on tärkeää kuvata menneisyyttä ihmisen muotoisena ja kysyä, kenen tarinoita oikeastaan kerromme. Eikö ole niin, että menneisyys tarjoaa meille toisia tarinoita vahvemmin kuin toisia? Ne, joilla oli valtaa menneisyydessä, hallitsevat myös kuolemansa jälkeen, sillä vallan painovoimakenttä ulottuu historiasta tulevaisuuteen. On olennaista kysyä, mitä olivat ne tarinat, jotka jo aikalaismaailmassa tukahtuivat, ja pyrkiä rikastuttamaan menneisyyden kuvaa kertomalla unohteuneita, kätkettyjä elämänkohtaloita. Berliinin muurin murtumisen jälkeen Mäkelä kuului keskeisiin suomalaisen muistin uudelleentulkitsijoihin. Hän otti käsittelyyn suomalaisen SS-miehen kohtalon elokuvassa Viipurin poika (1993), lottajärjestön elokuvassa Lotat (1995) ja Suomen juutalaisten aseman sodan aikana elokuvassa Daavid – tarinoita kunniasta ja häpeästä (1997). Naisten asemaa toisen maailmansodan keskellä käsitteli myös fiktioelokuva Pikkusisar (1999, kuva ohessa).
Lauantaina 14. marraskuuta Liisa Suvikumpu väitteli suomalaistaiteilijoiden Rooman-matkoista 1800-luvulla. Turun Akatemiatalon kuuluisat reliefit veistänyt Eric Cainberg ammensi oppia Roomassa jo 1800-luvun alkuvuosina ja karisti pölyt Ikuisesta kaupungista juuri, kun Napoleon liitti Kirkkovaltion valtakuntaansa. Sittemmin Roomassa työskentelivät muun muassa R. W. Ekman, Robert Stigell, Walter Runeberg ja Johannes Takanen. Runeberg eli Roomassa toistakymmentä vuotta ja toimi kontaktina, johon muut kävijät saattoivat tukeutua. Näyttää siltä, että suuri osa Roomaan päätyneistä taiteilijoista oli kuvanveistäjiä – missäpä muualla olisi ollut yhtä hyvä tutustua antiikin klassiseen taiteeseen. Menivätkö kuvataiteilijat mieluummin toisaalle, Düsseldorfiin, Müncheniin, Pariisiin?
Sain eilen kuulla, että Matti Piuhola on menehtynyt 31.12. Seinäjoen keskussairaalassa. Piuhola oli intohimoinen suomalaisen elokuvakulttuurin kerääjä ja tallentaja, ja hänen kokoelmistaan löytyi aina kiinnostavia johtolankoja. Kun tein Kadonnut perintö -kirjaa, hän soitti säännöllisesti ja kannusti jatkamaan. Sitä tukea en unohda koskaan. Piuhola oli jo vuosikymmeniä aikaisemmin ymmärtänyt esimerkiksi Pohjanheimojen perheen panoksen autonomian ajan suomalaisen näytelmäelokuvan tekijänä, vaikka ruutuakaan filmiä ei ollut tallella. Tiedän, että Piuhola yritti kaikin keinoin jäljittää Lyyra Filmin varhaista tuotantoa, mutta onni ei ollut myötä. Sen sijaan hän teki monta muuta sensaatiomaista löytöä, jotka ovat jääneet aivan liian vähälle huomiolle. Piuhola löysi varhaiset Lahyn-filmin levyäänimenetelmällä vuonna 1929 tekemät äänielokuvat, joissa Rafu Ramstedt esittää kuplettejaan. Suomalaisiin löytöihin kuuluivat myös Toivo Hämerannan elokuva Pajasta palatsiin (1946) ja Aarne ja Eino Kivimäen melodraama Miehen vankina (1943). Muistan tilanteen Seinäjoella: Piuhola oli juuri löytänyt Miehen vankina -elokuvan ja nosti vanhat nitraattirullat esiin. Yksi keloista oli erityisen pahasti tärveltynyt, koska se oli ollut lappeellaan. Katsoimme yhdessä sairaalakohtausta valoa vasten. Maagista! Tunnetta on vaikea kuvata, kun itse olin vuonna 1993 kirjoittanut Kansallisfilmografiaan turkulaisista kadonneista elokuvista - ja nyt kaikki olivat kuin ihmeen kaupalla löytyneet.
Elokuuksi on jälleen liikaa kirjoitustöitä... Aloitan Armas Järnefelt -kirjasta, johon teen osiota nuoruusvuosista ja opiskeluajasta. Järnefeltien suku on tuottanut runsaasti kirjallista jäämistöä, kirjeenvaihtoa, jota SuviSirkku Talas on toimittanut hienoiksi kokoelmiksi, puhumattakaan aiemmin julkaisemattomista kirjeistä.
Tänään Helsingin Sanomien kulttuurisivulla käsiteltiin tietokirjallisuuden suomentamisen vaikeuksia. Erityisesti jäin ihmettelemään Valtion tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan puheenjohtajan Jussi Nuortevan lausuntoa, että "valtio tukee nimenomaan suomalaista kirjallista toiminta", eikä siihen sisälly ulkomaisen kirjallisuuden suomentamisen tukemista. Mielestäni näkemyksen voi rinnastaa Suomen Kulttuurirahaston aiemmin tänä vuonna tekemään päätökseen tukea kirjastoja, mikäli ne käyttävät varoja alkuperäisen suomalaisen kirjallisuuden hankintaan. Tähänkään päätökseen ei kuulunut käännetyn suomenkielisen kirjallisuuden tukea. Toisaalta samaan aikaan on todettu se, miten heikko käännetyn kaunokirjallisuuden menekki Suomessa on. Ne kustantajat, jotka erikoistuvat suomennoksiin, myyvät vuosi vuodelta huonommin. Itse asiassa Nuortevan ja Kulttuurirahaston linjaukset ovat kulttuuripoliittisia valintoja, jotka entisestään vaikeuttavat niin kaunokirjallisuuden kuin tietokirjallisuudenkin suomentamista.
