27. elokuuta 2012

Pohjoisvaltojen asiamies (1952)

Yhdysvalloissa on aina tehty elokuvia aseista, mutta tuskin missään ase on niin usein pääroolissa, päähenkilönä, kuin Hollywoodissa. Mieleen tulevat Anthony Mannin Winchester '73 (1950), Edwin L. Marin Colt.45 (1950), André de Tothin Springfield Rifle ja Ted Postin Magnum .44 (1973)... Kolme ensimmäistä syntyivät tosin hetkellisen muoti-ilmiön tuloksena, kun muut tuotantoyhtiöt koettivat päästä Universalin apajille Winchester '73 -elokuvan jälkeen. Warner palkkasi André de Tothin ohjaamaan ”haulikkoelokuvan” Springfield Rifle, joka sai Suomessa nimen Pohjoisvaltojen asiamies. No, onneksi elokuvassa on muutakin, ja haulikot kaivetaan laatikoista vasta loppukohtausta varten. 

Pohjoisvaltojen asiamiehen taustalla on myös Gary Cooperin paluu parrasvaloihin Fred Zinnemannin Sheriffissä (High Noon, 1952). Tarinan mukaan tuottaja suhtautui vastentahtoisesti Cooperin käyttöön tarinassa, jonka päähenkilöä syytetään pelkuruudesta ja rintamakarkuriudesta. André de Toth piti kuitenkin sinnikkäästi pintansa ja sai Cooperin, mikä onkin elokuvan parhaita oivalluksia, sillä elokuva leikittelee katsojan ennakko-oletuksilla. En tiedä, miten suomalainen yleisö suhtautui asiaan 50-luvulla, sillä kotimainen nimi Pohjoisvaltojen asiamies paljastaa kummalle puolelle päähenkilö Yhdysvaltain sisällissodassa kuuluu. Cooper näyttelee pohjoisvaltojen majuria Alex Kearneya, jota kuitenkin syytetään sympatiasta etelävaltioita kohtaan ja tietoisesta vihollisen auttamisesta. Mutta, kuten suomenkielinen nimi vihjaa, lopulta Kearney onkin kaksoiagentti, joka toimii viimeiseen asti Washingtonin hyväksi.

Pohjoisvaltojen asiamies ei ole André de Tothin parhaita, mutta kiinnostava se on, varsinkin siinä tavassa, jolla näkökulmanvaihdos noin 45 minuutin kohdalla tapahtuu. Sen sijaan viimeinen kertojaäänen repliikki, jossa Springfield Rifle siunataan rauhan tuojana, herättää hämmennystä.

25. elokuuta 2012

The Great McGinty (1940)

Preston Sturgesin esikoisohjaus The Great McGinty (1940) on jäänyt katsomatta, mutta nyt hetki on vihdoin koittanut. Elokuvalla ei taida olla suomenkielistä nimeäkään, koska se ei ole Suomessa saanut ensi-iltaa.  Teosta voi pitää Sturgesin läpimurtona, sillä se toi Oscarin parhaasta alkuperäiskäsikirjoituksesta. Naseva dialogi on täysin tunnistettavaa suhteessa ohjaajan myöhempään tuotantoon. Preston Sturgesin maailma näyttää omintakeiselta ja kummalliselta heti alusta alkaen. Tekstissä on lähes aforistisia repliikkejä, kuten Catherinen (Muriel Angelus) sutkautus: ”What you rob, you spend, and what you spend goes back to the people. So, where's the robbery?”

The Great McGinty alkaa johdantotekstillä: ”This is the story of two men who met in a banana republic. One of them never did anything dishonest in his life except for one crazy minute. The other never did anything honest in his life except for one crazy minute. They both had to get out of the country.” Oikeastaan tuo rehellinen mies, jonka moraali hetkeksi petti, nähdään vain alussa ja elokuvan kehyskertomuksessa, mutta tarinan pääosa nostaa esiin epärehellisen vilunkiveikon Dan McGintyn (Brian Donlevy), joka hetken illuusiossa haitrahtuu oikeille raiteille, kohtalokkain seurauksin. Elokuvan alussa hän on eteläamerikkalaisessa ravintolassa baarimikkona ja ryhtyy kertomaan elämänsä tarinaa. Takautuman ensikuvissa Dan on soppajonossa, kunnes hoksaa ryhtyä avustamaan vaalivilpissä paikallista harmaata eminenssiä, venäjää puhuvaa gangsteria (Akim Tamiroff).

Ennen pitkää Dan nousee itse suojelurahan kerääjästä pormestariksi ja kuvernööriehdokkaaksi. Hän menee näön vuoksi naimisiinkin, sillä  ”pomon” mukaan naiset eivät äänestä yksinäisiä miehiä. Lopulta Dan rakastuu tahtomattaan yksinhuoltajaäitiin, Catherineen, ja haluaakin ryhtyä hyväksi kuvernööriksi, mikä on rahoittajille liikaa. The Great McGinty ei naurata yhtä paljon kuin myöhemmät Sturges-komediat, ehkä siksi, että tyylilaji on satiirinen. Alun vastakkainasettelu on myös voimakas: taustalla on talouslaman luoma ahdinko ja köyhyys, jota niin rikolliset kuin poliitikotkin käyttävät häikäilemättömästi hyväkseen. Tässä elokuvassa amerikkalainen yhteiskunta on korruption läpitunkema. Muutamaa vuotta myöhemmin Sturges palasi uransa alkulähteille, sillä Brian Donlevy ja Akim Tamiroff nähtiin samoissa rooleissa vuonna 1944 valmistuneessa komediassa Haikara herättää huomiota (The Miracle of Morgan's Creek).

24. elokuuta 2012

Ukkosta preerialla (1953)

André de Tothin Ukkosta preerialla (Thunder Over the Plains, 1953) ei sisällä juurikaan ukkosta, eikä paljon preeriaakaan, mutta teos on ehdoton helmi de Tothin uralla. Se on sisällöltään epätavanomainen ja tyyliltään harkittu. Russell S. Hughesin käsikirjoitus sijoittuu Yhdysvaltain sisällissodan jälkeiseen Teksasiin, jossa pohjoisvaltioiden armeija näyttäytyy valloittajana  – jopa siinä määrin, että mieleen tulevat ajankohtaiset poliittiset tapahtumat. Sekasortoisessa tilanteessa keinottelijat, etunenässä H. L. Balfour (Hugh Sanders) ja  Joseph Standish (Elisha Cook Jr.), käyttävät tilaisuutta hyväkseen saadakseen mahdollisimman paljon hyötyä teksasilaisten kustannuksella. Samaan aikaan seudulla vaeltaa Ben Westmanin (Charles McGraw) joukko, jolla on robinhoodmaisesti kansan tuki. Ristipaineeseen joutuu armeijan kapteeni David Porter (Randolph Scott), joka on itse Teksasista ja joutuu taistelemaan omaa kansaansa vastaan. Asetelma on kiinnostava, varsinkin kun Washingtonista saapuu öykkärimäinen kapteeni Bill Hodges (Lex Barker), joka kannattaa karskeja menetelmiä. Tarzan-rooleistaan tuttu Lex Barker tekee hienon roolin, samoin unohtumaton Elisha Cook Jr., puhumattakaan Randolph Scottista.

Parasta elokuvassa on kuitenkin tyyli: ohjaaja näyttää mielellään henkilöiden seinille heittämiä varjoja, ja muutoinkin tunnelma on film noir -henkisen hämyistä. Lopun saluunakohtauksessa studiovalojen kaikkinäkeviä säteitä on yritetty välttää, ja valot on piilotettu baaritiskin taakse. Kun Balfour antautuu veritekoon Standishin silmien edessä, kohtaus on kuin aikakauden rikoselokuvasta. De Toth käyttää myös mielellään etu- ja taka-alan jännitettä, muun muassa kohtauksessa, jossa Porter pidättää Westmanin. Kameran edessä tuntuu vähän väliä olevan jotakin, ruohoa, oksia, esineitä... Erikoisin kompositio nähdään armeijan päämajassa, jossa kohtausta kuvataan välillä kenraaliluutnantin kainalon alta!

Tämä on ehdottomasti katsomisen arvoinen lännenelokuva ja varmasti André de Tothin parhaimmistoa. Harmi, että sitä ei toistaiseksi ole esitetty televisiossa. Jos saisin päättää, tämä olisi ehdottomasti Kuukauden western -sarjassa.

Viimeinen Abenserragi, osa 9

Jatkuu...

Vaeltaessaan eräänä päivänä rannalla Blanca näki äkkiä pitkän aluksen, jonka purjeet olivat koholla; hän näki kaltevan maston ja latinalaispurjeen, jotka kertovat maurien hienostuneesta taidosta. Hän juoksi satamaan ja sai tuota pikaa todistaa, miten barbaarialus lähestyi vauhdikkaasti jättäen jälkeensä kuohuavia aaltoja. Keulassa seisoi komeasti pukeutunut mauri. Hänen takanaan kaksi mustaa orjaa piteli valjaissa arabialaista hevosta, jonka höyryävät sieraimet ja hulmuava harja kuvastivat samanaikaisesti tulista luonnetta ja merenkäynnin nostattamaa kammoa. Vene saapui, laski purjeensa, kiinnittyi laituriin ja paljasti kylkensä: mauri hyppäsi rannalle aseet helisten. Orjat antoivat kirjavan oriin loikata alas kuin pantterin, ja ratsu hirnahti takajaloilleen kohoten silkasta ilosta, että oli jälleen maankamaralla. Muut orjat laskivat varovasti korin, jossa lepäsi gaselli palmun lehvien keskellä. Hennot halat oli taivutettu ja sidottu sen alle, niin etteivät ne särkyisi aluksen liikkeistä: sillä oli aaloen jyvistä punottu kaulaketju, ja kultaisessa laatassa, joka yhdisti ketjun päät, oli arabiaksi kaiverrettu nimi ja talismaani.

Blanca tunnisti Aben-Hametin: hän ei tohtinut näyttäytyä väkijoukon silmien edessä; hän vetäytyi ja lähetti palvelijansa Dorothean kertomaan Abenserragille, että hän odottaisi tätä maurien palatsissa. Aben-Hamet oli juuri sillä hetkellä esittämässä kuvernöörille firmaaniaan, lupakirjaansa, joka oli kirjoitettu taivaansinisin kirjaimin kallisarvoiselle pergamentille ja suljettu silkkiseen koteloon. Dorothea lähestyi häntä ja johdatti onnellisen Abenserragin Blancan jalkojen juureen. Miten onnellista oli havaita molempien uskollisuus! Mitä jälleennäkemisen riemua pitkän eron jälkeen! Millaisia uusia valoja vannottiinkaan ikuisen rakkauden nimeen!

Kaksi mustaa orjaa talutti numidialaista hevosta, jolla oli satulan sijasta selässään purppuraisella hihnalla kiinnitetty leijonantalja. Sitten he toivat gasellin. ”Sulttaanitar”, sanoi Aben-Hamet, ”tämä kauris on kotimaastani, se on yhtä keveäjalkainen kuin sinä”. Blanca vapautti itse ihastuttavan olennon, joka vaikutti kiitolliselta ja katsoi lauhkeasti. Abenserragin poissa ollessa Santa Fén herttuan tytär oli opiskellut arabiaa: hellin katsein hän luki oman nimensä gasellin kaulanauhasta. Vapautensa saanut eläin pystyi tuskin seisomaan; sen jalat olivat olleet liian kauan sidottuina. Se asettui maahan makaamaan ja nojasi päänsä emäntänsä syliin. Blanca tarjosi sille tuoreita taateleita ja silitti tätä erämaan lasta, jonka pehmeä iho huokui aaloepuun ja Tunisin ruusujen tuoksua.

Abenserragi, Sante Fén herttua ja tämän tytär lähtivät yhdessä Granadaan. Onnellinen pariskunta kulutti päivänsä kuten edellisenäkin vuonna: samat kävelyretket, samaa kaihoa muinaisen kotimaan edessä. He osoittivat toisillaan samanlaisia rakkauden tunteita kuin aiemminkin, tai pikemminkin yhä yltyvää, ikuista lempeä, mutta samalla rakastavaiset osoittivat yhtä suurta vakaumusta isiensä uskontoa kohtaan. ”Tule kristityksi”, sanoi Blanca. ”Tule muslimiksi”, vastasi Aben-Hamet. Ja he erosivat jälleen sortumatta intohimoon, joka veti heitä toisiaan kohti.

Aben-Hamet ilmestyi uudelleen kolmantena vuonna aivan kuin muuttolinnut, jotka rakkaus kutsuu takaisin, kun meidän oloissamme kevät koittaa. Hän ei kuitenkaan löytänyt Blancaa rannalta vaan kirjeen rakastetultaan, joka kertoi uskolliselle arabille Santa Fén herttuan lähteneen Madridiin ja Don Carlosin saapuneen Granadaan. Don Carlosin seurana oli ranskalainen vanki, Blancan veljen ystävä. Kirjettä lukiessaan mauri tunsi sydäntään kouraisevan. Hän lähti Malagasta Granadaan surullisin aavistuksin. Vuoret näyttivät yksinäisyydessään kaameilta, ja hän käänsi usein päänsä katsellakseen merta, jonka yli hän oli vastikään purjehtinut.

Blanca näki veljensä ensi kertaa seitsemän vuoden tauon jälkeen, eikä hän isänsä poissa ollessa voinut jättää veljeään, jota rakasti, veljeä, joka halusi käyttää kaiken omaisuutensa sisarensa hyväksi. Don Carlos edusti kansansa urheutta ja ylpeyttä: hän oli hurja niin kuin uuden maailman valloittajat, joiden rinnalla hän oli taistellut, ja hurskas niin kuin Espanjan kuninkaat, jotka olivat voittaneet maurit. Vääräuskoisia kohtaan hänen sielussaan kyti viha, jonka hän oli perinyt El Cidiltä.

Thomas de Lautrec, Foix’n maineikkaasta suvusta, jossa naisten kauneus ja miesten urhoollisuus ovat perinnöllistä laatua, oli Foix’n kreivittären ja urhean mutta epäonnisen Odet de Foix’n, Lautrecin varakreivin, nuorempi veli. Bayard oli varustanut Thomas’n ritariksi kahdeksantoistavuotiaana sen perääntymisen aikana, joka maksoi tuon nuhteettoman ja pelottoman ritarin hengen. Jonkin aikaa myöhemmin Thomas haavoittui pahoin ja joutui vangiksi Paviassa puolustaessaan kuningasta, joka menetti ”kunnian kentät”, kaiken.*

Don Carlos de Vivar, joka sai todistaa Lautrecin urheutta, oli huolehtinut nuoren ranskalaisen haavoista, ja niin heidän välilleen syntyi veriveljeys, jonka pohjana olivat keskinäinen kunnioitus ja hyvellisyys. Frans I oli palannut Ranskaan, mutta Kaarle V piti muut vangit. Lautrecilla oli kunnia jakaa kuninkaan vankeus ja nukkua vankilassa hänen jalkojensa juuressa. Monarkin lähdettyä hän jäi Espanjaan ja liittyi Don Carlosiin, jonka kanssa hän oli hiljattain tullut Granadaan.

Esiteltyään itsensä Don Rodrigon palatsissa ja tultuaan huoneeseen, jossa Santa Fén herttuan tytär odotti, Aben-Hamet tunsi tuskaa, jollaista hän ei koskaan aiemmin ollut tuntenut. Doña Blancan jalkojen juuressa istui nuori mies, joka katseli neitoa vaitonaisena, kuin hurmion vallassa. Tämä nuorukainen oli pukeutunut puhvelinnahkaisiin polvihousuihin ja samanväriseen takkiin. Uumalle oli kiristetty vyö, josta hänen miekkansa roikkui liljankukilla koristetussa tupessa. Silkkinen viitta oli heitetty hänen olkapäidensä yli, ja hänen päänsä peittona oli kapeareunainen hattu, jota höyhenet koristivat. Pitsikaulus laskeutui rinnalle jättäen hänen niskansa paljaaksi. Viikset, mustat kuin eebenpuu, antoivat hänen luonnostaan sulokkaalle olemukselleen miehekkyyttä ja sotilaallisuutta. Suurissa saappaissa, jonka laskokset kääntyivät alaspäin, oli kultaiset kannukset ritariuden merkkinä.

Jonkin matkan päässä seisoi toinen ritari pitkän miekkansa rautaiseen ristiin nojaten: hän oli samaan tapaan pukeutunut kuin edellinen, mutta tuntui selvästi vanhemmalta. Hänen ankara mutta samalla kiivas ja tulinen olemuksensa herättivät kunnioitusta ja pelkoa. Calatravan punainen risti oli kirjailtu hänen takkiinsa, samoin kuin tunnuslause: ”Hänen puolestaan ja kuninkaani puolesta.”

Tahaton huuto pakeni Blancan huulilta, kun hän näki Aben-Hametin. ”Ritarit”, hän virkkoi välittömästi, ”tämä on se vääräuskoinen, josta olen teille niin paljon kertonut. Olkaa tarkkana, ettei hän vie teistä voittoa. Abenserragit olivat hänen kaltaisiaan, eivätkä ketkään ole heitä uskollisempia, rohkeampia ja ritarillisempia.”

Don Carlos lähestyi Aben-Hametia. ”Herra mauri”, hän sanoi, ”isäni ja sisäreni ovat kertoneet minulle nimenne; teidän arvellaan olevan jaloa ja urhoollista sukua, ja te olette itse sen osoittanut kohteliaalla käytöksellänne. Hallitsijani Kaarle V aloittaa kohdakkoin sodan Tunisia vastaan, ja silloin tapaamme, niin toivon, kunnian kentällä.”

Aben-Hamet painoi kätensä rinnalleen, istuutui lattialle vastaamatta ja kiinnitti katseensa Blancaan ja Lautreciin. Viimeksi mainittu, uteliaana niin kuin hänen maanmiehillään on tapana, ihaili upeaa kaapua, välkkyviä aseita ja maurin komeutta. Blanca ei vaikuttanut lainkaan hämmentyneeltä; hänen koko sielunsa kuvastui hänen silmistään: vilpitön espanjalaistyttö ei yrittänyt kätkeä sydämensä salaisuutta. Muutaman hiljaisen hetken jälkeen Aben-Hamet nousi, kumarsi Don Rodrigon tyttärelle ja vetäytyi. Maurin käyttäytymisestä ja Blancan katseesta yllättyneenä Lautrec lähti epäileväisenä, ja pian epäluulo muuttui varmuudeksi.

Don Carlos jäi yksin sisarensa kanssa. ”Blanca”, hän sanoi, ”selitä minulle, miksi tämän muukalaisen näkeminen aiheuttaa sinussa tällaista hämmennystä?”

”Veljeni”, vastasi Blanca, ”minä rakastan Aben-Hametia, ja jos hän haluaa tulla krisittyksi, käteni on hänen.”

”Mitä!” huudahti Don Carlos. ”Sinä olet rakastunut Aben-Hametiin! Vivarin tytär rakastaa mauria, vääräuskoista, vihollista, jonka olemme ajaneet tästä palatsista!”

”Don Carlos”, jatkoi Blanca, ”minä rakastan Aben-Hametia, ja Aben-Hamet rakastaa minua, mutta kolmen vuoden ajan hän on mieluummin jättänyt minun seurani kuin isiensä uskonnon. Hänessä on jaloutta, kunniaa ja ritarillisuutta. Palvon häntä viimeiseen hengenvetooni asti.”

Don Carlos osoitti ritarillisuutena arvostamalla Aben-Hametin päätöksen jalomielisyyttä, mutta hän ei voinut olla pahoittelematta tämän vääräuskoisen sokeutta. ”Onneton Blanca”, hän sanoi, ”minne tämä rakkaus sinut johtaakaan? Minä olin toivonut, että Lautrec, ystäväni, voisi tulla veljekseni.”

”Olit väärässä”, vastasi Blanca, ”en voi rakastaa muukalaista. Mitä tulee tunteisiini Aben-Hametia kohtaan, minun ei tarvitse tehdä niistä tiliä kenellekään. Pidä sinä huoli ritarivalastasi niin minä pidän rakkauden valani. Mutta tiedä lohdutukseksesi, ettei Blanca tule koskaan olemaan vääräuskoisen vaimo.”

”Sukumme katoaa maan päältä”, huudahti Don Carlos.

”Sinun tehtäväsi on elvyttää se uudelleen”, sanoi Blanca. ”Sitä paitsi mitä hyötyä sinulle on jälkeläisistä, joita et koskaan tule näkemään ja taantuvat sinun hyveellisyydestäsi? Don Carlos, minusta tuntuu, että me olemme heimomme viimeiset; olemme etääntyneet liian kauaksi tavallisesta elämästä, jotta veremme voisi kukoistaa meidän jälkeemme: El Cid oli esi-isämme, ja hän jää myös jälkipolville”. Niin Blanca poistui.

Don Carlos syöksyi Abenserragin luokse. ”Mauri”, hän sanoi, ”luovu sisarestani tai ota vastaan haasteeseeni taisteluun.”
”Onko sisaresi pyytänyt”, vastasi Aben-Hamet, ”sinua vaatimaan minulta takaisin ne valat, jotka hän on minulle vannonut?”

”Ei”, vastasi Don Carlos, ”hän rakastaa sinua enemmän kuin koskaan.”

”Voi, kunnioitettu Blancan veli!” keskeytti Aben-Hamet. ”Sinun sukukunnallesi olen velkaa hyvän onneni! Voi, onnekas Aben-Hamet! Voi tätä onnellista hetkeä! Uskoin jo, että Blanca oli unohtanut minut tämän ranskalaisen ritarin tähden…”

”Ja juuri siinä on sinun onnettomuutesi”, sanoi Don Carlos vuorostaan hänelle, ”Lautrec on ystäväni; ilman sinua hän voisi olla veljeni. Vaadin sinulta hyvitystä niistä kyynelistä, jotka olet saanut perheeni vuodattamaan.”

”Sen toki tahdon tehdä”, vastasi Aben-Hamet, ”mutta vaikka olen syntyisin heimosta, joka on taistellut sinun heimoasi vastaan, en ole kuitenkaan vielä ritari. En näe täällä ketään, joka korottaisi arvoni sellaiseksi, että voisit mitata taitojasi minua vastaan pettämättä säätyäsi.”

Don Carlos, jota maurin järkeily hätkähdytti, katsoi tätä ihailun ja raivon sekaisin tuntein. Sitten äkkiä hän sanoi: ”Minä itse kohotan sinut ritarin arvoon. Sen sinä olet ansainnut.”

Aben-Hamet polvistui Don Carlosin jalkojen juureen, ja tämä löi hänet ritariksi kopauttamalla kolme kertaa olkapäille miekkansa terällä. Sitten Don Carlos sitoi Aben-Hametin vyölle saman miekan, jonka Abenserragi pian saattaisi hyvinkin työntää hänen rintaansa. Tällainen oli käsitys kunniasta ennen muinoin.

Molemmat ryntäsivät hevoselleen, jättivät Granadan muurit taakseen ja riensivät Mäntylähteelle. Maurien ja kristittyjen kaksintaistelut olivat pitkään tapahtuneet juuri tämän kuuluisan lähteen äärellä. Siellä Malik-Alabez kamppaili Ponce de Léona vastaan ja Calatravan suurmestari löi urhean Albayaldosin kuoliaaksi. Mauriritareiden aseiden jäänteitä saattoi vieläkin nähdä roikkumassa mäntypuun oksilla ja hautakirjoitusten aakkosia saattoi vielä erottaa puun kuoreen kaiverrettuina. Don Carlos osoitti Abenserragille Albayaldosin hautaa. ”Ottakaa mallia tuosta urheasta vääräuskoisesta”, hän huudahti, ” ja ottakaa vastaan kaste ja kuolema minun kädestäni.”

”Kuolema kenties”, sanoi Aben-Hamet, ”mutta kauan eläköön Allah ja Profeetta!”

He asettuivat heti kentälle ja rynnistivät raivoisasti toisaan vastaan. Heillä oli vain miekat aseenaan: Aben-Hamet oli taistelussa vähemmän taidokas kuin Don Carlos, mutta hänen Damaskoksessa taottujen aseidensa erinomaisuus ja arabialaisen hevosensa notkeus antoivat hänelle etua viholliseen nähden. Hän kannusti oriinsa eteenpäin niin kuin maureilla on tapana ja iski isolla, teräväreunaisella jalustimellaan Don Carlosin hevosen oikeaan jalkaan polven alapuolelle. Haavoittunut hevonen kaatui, ja tämän onnekkaan iskun yllyttämänä Don Carlos syöksyi miekka tanassa Aben-Hametia kohti. Aben-Hamet hyppäsi maahan ja otti Don Carlosin pelottomasti vastaan. Hän torjui espanjalaisen ensimmäiset lyönnit, ja tämän miekka murtui Damaskoksen terästä vasten. Jouduttuaan kahdesti onnen pettämäksi Don Carlos vuodatti raivon kyyneleitä ja huusi viholliselleen: ”Iske, mauri, iske; Don Carlos uhmaa sinua aseettomanakin, sinua ja koko vääräuskoisten heimoa.”

”Voit tappaa minut”, vastasi Abenserragi, ”mutta en ole koskaan ajatellut haavoittaa sinua: halusin vain osoittaa sinulle, että olisin kelpoinen veljeksesi, ja torjua halveksuntasi minua kohtaan.”

Juuri sillä hetkellä pölypilvi nousi näkyviin: Lautrec ja Blanca laukkasivat kahdella Fezin hevosella, jotka olivat tuulennopeita. He saapuivat Mäntylähteelle ja näkivät, että taistelu oli tauonnut.

”Minut on voitettu”, totesi Don Carlos, ”tämä ritari on lahjoittanut minulle elämäni. Lautrec, ehkä sinä olet menestyksekkäämpi kuin minä.”

”Minun haavani”, sanoi Lautrec ylväällä mutta hennolla äänellä, ”sallivat minun kieltäytyä kamppailusta tämän jalon ritarin kanssa.” Hän lisäsi punastuen: ”Jos sallitte, en tahdo tietää riitanne syytä tai paljastaa salaisuutta, joka kenties johtaisi kuolemaani. Pian poissaoloni palauttaa rauhan keskuuteenne, ellei Blanca määrää minua jäämään jalkojensa juureen.”

”Ritari”, sanoi Blanca, ”jää veljeni rinnalle; voit pitää minua sisarenasi. Kaikki sydämet täällä kärsivät suuria suruja; me opetamme sinut kestämään elämän vastuksia.”

Blanca olisi toivonut kolmen ritarin lyövän kättä toisilleen, mutta kaikki kolme kieltäytyivät tekemästä niin. ”Minä vihaan Aben-Hametia!” huusi Don Carlos. – ”Minä kahdehdin häntä”, sanoi Lautrec. – ”Ja minä”, sanoi Abenserragi, ”minä arvostan Don Carlosta ja säälin Lautrecia, mutta en voi heitä rakastaa.”

”Olkaamme kärsivällisiä”, sanoi Blanca, ”ennemmin tai myöhemmin ystävyys voittaa. Jääköön tämä kohtalokas tapahtuma, joka meidät tänne toi, iäksi Granadassa tuntemattomaksi.”

Siitä hetkestä lähtien Aben-Hamet oli tuhat kertaa rakkaampi Santa Fén herttuan tyttärelle: rakkaus jumaloi urheutta. Aben-Hametilta ei puuttunut Abenserragien hyveitä, sillä uljas hän oli, ja Don Carlos oli hänelle velkaa elämänsä. Blancan kehotuksesta Aben-Hamet pidättäytyi muutaman päivän ajan näyttäytymästä linnassa antaakseen Don Carlosin vihan laantua. Suloisten ja katkerien tunteiden sekoitus täytti Abenserragin sielun: jos toisaalta vakaumus siitä, että häntä rakastettiin niin uskollisesti ja antaumuksellisesti, oli hänelle ehtymätön ilon lähde, toisaalta varmuus siitä, ettei hän koskaan voisi saavuttaa onnea kieltämättä isiensä uskoa, lannistivat Aben-Hametin uskoa elämään. Useita vuosia oli kulunut tuomatta parannusta hänen vaivoihinsa: näkisikö hän elämänsä lipuvan ohi tällä tavoin?

Jatkuu...

[* Chateaubriand käyttää tässä ilmaisua ”fors l’honneur”, joka viittaa kuningas Frans I:n (oletettuun) lausahdukseen Pavian taistelun jälkeen: ”Tout est perdu, fors l’honneur.”]

Aikaisemmat osat:

18. elokuuta 2012

Tristanin ja Isolden salakuuntelua

Helsingin Juhlaviikkojen Tristania ja Isoldea on odotettu kuin Nooan arkkia, mutta valitettavasti en päässyt sitä paikan päälle katsomaan. Onneksi Yleisradio välitti teoksen netissä live-lähetyksenä, vaikkakaan visuaalisesta puolesta ei kovin kokonaista käsitystä voinutkaan saada. Bill Violan videotaiteesta sai vain häivähtävän kuvan, ja ehkä siksikin tuntui, että ajatukset elämästä ja kuolemasta, rakkaudesta ja intohimosta, samuudesta ja toiseudesta, syntymästä ja elämän hiipumisesta välittyivät enemmän musiikin kuin draaman keinoin. Esa-Pekka Salosen johtaminen oli ensi tahdeista lähtien vangitsevaa: olin kuulevinani alkusoitossa Mahlerin, mutta tietysti vaikutussuhteet ovat päinvastaisia. Voin kuvitella, että paikan päällä loistavat laulajat, Ben Heppner, Violeta Urmana, Matti Salminen ja Jukka Rasilainen, ovat tehneet magneettisen vaikutuksen.

Tristan ja Isolde on 1800-luvun taiteen historian vaikutusvaltaisimpia teoksia: Tristan-sointu ja Isolden lemmenkuolo ovat käsitteitä. Teos syntyi myös merkillisessä kulttuuristen virtausten risteysasemassa. Omaelämäkerrassaan Mein Leben Wagner viittaa siihen, että hän alunperin ajatteli italialaistyyppistä teosta, ja tuntuu melkein naurahtavan sille, miten kauas se alkuperäisistä ajatuksista eteni. Tristania ja Isoldea voi pitää myös filosofisen ajattelun ilmentymänä. Syksyllä 1854 Wagner innostui Arthur Schopenhauerin ajatuksista, pitkälti Georg Herweghin innoittamana. Herweghin mukaan Schopenhauerin käsitys näkyvän maailman turhuudesta oli ”kaiken tragiikan olemus ja vaistomaisesti tuttu jokaiselle suurelle kirjailijalle ja yleensäkin suurille ihmisille”. Monelle Die Welt als Wille und Vorstellung on vaikea pala jo kertaalleen luettuna, mutta Wagner väitti lukeneensa sen neljä kertaa ja pitäneensä teosta vuosikausia aina mukanaan: ”En koskaan ole luopunut siitä kokonaan (...) Se ratkaisi vähitellen koko elämänkatsomukseni. Opin sen avulla arvioimaan kaikkea, minkä siihen asti olin ratkaissut vain tunteeni varassa.”


Tristanin ja Isolden aikaan Wagner eli myös henkilökohtaisten tunteiden myllerryksessä, jota Schopenhauerin opit kenties ohjasivat järjestämään. Dresdenin kapinan jälkeen Wagner oli asunut Zürichissä, jossa hän vuonna 1852 tutustui Otto ja Mathilde Wesendonckiin. Mathilden ja Richardin välille kehkeytyi Seelenfreundschaft. Kolmiodraamaa sekoitti tuota pikaa nuori pari Hans von Bülow ja Cosima Liszt. Tämän ihmissuhdevyyhdin keskellä Wagner kirjoitti librettonsa ja luki sitä iltaisin seurakunnalleen: ”Syyskuu kului yhdessä hyvin miellyttävästi. Sen aikana sain valmiiksi Tristanin ja Isolden libreton, jonka kaikki näytökset Hans kirjoitti heti puhtaaksi. Näytös näytökseltä luin sen heti ystävilleni, ja pidin sitten yhteisen, yksityisen lukutilaisuuden, joka teki suuren vaikutuksen muutamiin mukana olleisiin, läheisiin ystäviini. Viimeinen näytös järkytti kovin rouva Wesendonkia, mutta lohdutin häntä sanomalla, ettei ollut syytä murheeseen. Näin vakavissa tapauksissa asiat yleensä saavat tällaisen käänteen. Cosima oli samaa mieltä.”

Sävellystyö oli intensiivistä, minkä voi kuulla lopputuloksen eheydestä: ”Elämäni oli työtä, pitkiä kävelyretkiäkylmästä säästä huolimatta, iltaisin Calderónin lukemista. Olin harmissani, jos päiväohjelmaani häirittiin.”

Talvella Wagner luki luomustaan vielä kerran saadakseen varmuutta: ”Niinä talvi-iltoina luin vielä kerran Tristanin laajemmalle ystäväjoukolle. Gottfried Keller piti erityisesti sen keskitetystä muodosta, sillä siinähän on ainoastaan kolme täyttäkohtausta. Semper sen sijaan paheksui. Hän moitti minua siitä, että otin kaiken aivan liian vakavasti. Tämäntapaisen aiheen katharsis syntyisi siitä, että taiteellinen käsittely rikkoisi vakavuuden. Silloin teos tuottaisi nautintoa järkyttävyydestään huolimatta. Juuri siitä hän piti Mozartin Don Giovannissa: kaikki traagiset hahmot nähtiin ikään kuin naamiaisissa, joissa todellinen luonne mieluiten kätkettiin naamion taa. Myönsin, että itselleni olisi monessa suhteessa helpompaa, jos ottaisin elämäni vakavammin ja taiteen vähän kevyemmin, mutta asiat nyt olivat kerta kaikkiaan näin päin. Kaikki pudistelivat päätään.”

Semper oli väärässä. Tristanin ja Isolden tapahtumat ovat järkyttäviä, mutta samalla myös vakavia alusta loppuun. Romanttista ironiaa teoksessa ei ole. Silti on vaikea väittää, ettei katharsis kouraisisi syvältä.

*
Sitaatit teoksesta Wagner, Richard: Elämäni. Suomentanut Saila Luoma. Faros, Turku 2002.
*

17. elokuuta 2012

Kostaja vastoin tahtoaan (1951)

Muutama viikko sitten jäi kesken André de Tothin western Kostaja vastoin tahtoaan (Man in the Saddle, 1951), jonka vasta nyt saimme tihruteltua loppuun. Kummasti muisti oli ehtinyt tyhjentyä, mutta toisaalta olen muutenkin aina huono muistamaan juonia. Pikainen kelaus kuitenkin paljasti, että elokuvan alku on todella täyteen pakattu: ensimmäisen viidentoista minuutin aikana Kostaja vastoin tahtoaan esittelee elokuvan henkilöt ja heidän välisensä jännitteet. Alkutekstien aikana soi rauhallinen balladi, mutta sen jälkeen laukka kiihtyy kiihtymistään. Tällä kertaa Randolph Scott on pientilan omistaja Owen Merritt, jota, kuten niin usein lännenelokuvissa, suurtilallinen Will Isham (Alexander Knox) vainoaa. Vaikka asetelma on tuttu, Kostaja vastoin tahtoaan nostaa esiin uusia särmiä. Ahneuden kuvaus nousee melkein abstrakteihin mittoihin, ja omistamisen himon rinnalle nousee varastamisen pelko. Elokuvan alussa Isham nai Owenin entisen heilan Laurien (Joan Leslie), mutta Isham pelkää vainoharhaisesti petosta. Tarinan toinen nainen on nimeltään Nan (Ellen Drew), ja hän pelastaa Owenin. Nyt puolestaan Naniin ihastunut Clegg (John Russell) polttaa päreensä ja syyttää Owenia morsiamenryöstöstä. Eipä aikaakaan, kun Isham epäilee hetkeksi postinutta vaimoaan petturiksi ja ampuu Cleggin silkasta vihasta...

Kuulostaako monimutkaiselta ja melodramaattiselta?  Kostaja vastoin tahtoaan on genrehybridi, jonka dramaattisuus saa melkein shakespearelaisen väkivaltaiset mittasuhteet. Alun epäilyistä huolimatta André de Tothin ohjaus ei ole hullumpi, ja mieleen jää myös loppukohtauksen myrskyn vihmoma kaupunki.

Uutisoopperaa, uudisoopperaa

Turun musiikkijuhlilla kantaesitettiin 17. elokuuta 2012 kaksi pienoisoopperaa, Ville Matvejeffin säveltämä ja Jukka von Boehmin kirjoittama Shitstorm sekä Jukka Nykäsen säveltämä ja Eppu Nuotion kirjoittama Kenraali. Perusajatuksena on ollut ajankohtaisuus, kuvata oopperan keinoin sellaisia asioita, jotka ovat aktuaalisesti läsnä. Idea on loistava, sillä yleensähän oopperalavalla puidaan krisittyjen ja saraseenien kamppailua tai 1800-luvun lemmenhuolia. Miksi oopperan pitäisi olla kuin Iisakin kirkko, jonka tuottamiseen tarvitaan paljon aikaa ja vaivaa ja jättiläismäinen koneisto? Miksi oopperaensi-illan pitäisi aina olla kansallinen merkkitapaus? Eikö riitä, että se asettuu vuorovaikutukseen yleisönsä kanssa, herättää ajatuksia ja tunteita?

Shitstorm ja Kenraali ovat molemmat ajan hermolla, Kenraali oikeastaan enemmän, sillä se viittaa suoraan Venäjän Pussy Riot -oikeudenkäyntiin.  Shitstorm puolestaan ammentaa Kreikan kriisistä, joka on ollut päällä jo jonkin aikaa. Shitstorm on rakennettu kaupallisen television uutislähetyksen muotoon, ja jatkuvana tykityksenä sekalaiset uutisaiheet seuraavat toisiaan. Musiikki on modernistisempaa kuin Kenraalissa, ja tähän tyyliin lopun käänne, antiikin tragediasta ammentava katastrofi, sopii hyvin. Oopperan hulvattomimpia taitteita on Heidelbergin yliopiston emeritusprofessorin Wilho Schröderin sisääntulo, mutta pian hymy hyytyy, kun menneisyyden haamu todistaa, ettei kapitalismi voi koskaan kuolla. Olen aistivinani rullatuoliin tuomitun professorin hahmossa Wagnerin Parsifalin kaikuja...

Kenraali on musiikillisesti perinteisempi, oikeastaan melko romanttinen teos, jossa venäläisen kenraalin tytär yllätetään mielenosoitusten masinoinnista. Aluksi ooppera asettaa vastakkain kenraalin julkisen ja yksityisen minän ja siirtyy kodin seinien sisäpuolelle. Hääpäivä on käsillä, kun tytär tuodaan kotiin. Kenraali jää kärvistelemään vallan kahvaan, kun äiti ja tytär päättävät häipyä. Kenraalissa tarina tuntuu keskeneräiseltä, mutta toisaalta keskeneräistä on todellisuuskin. Miksi oopperankaan pitäisi olla ”valmista”: se voi olla yhtä rujoa kuin ympäröivä maailma.

Åbo Svenska Teaternin iltaa oli mukava seurata, ja laulajat Petri Bäckström, Oskari Nokso-Koivisto, Veera Railio ja Elli Vallinoja onnistuivat hienosti. Varsinkin Bäckström sai panna parastaan, ensin maireana uutisankkurina ja heti perään kenraali-perheenisänä.

Enemmän shitstormia oopperan muodossa, kiitos!

16. elokuuta 2012

Progressiivista Buster Keatonia

Kirjakahvilan Taiteiden yö -tapahtumassa kuultiin progressiivista rockia, ja illan päätteeksi Kinokopla esitti turkulaisen Half Apple -yhtyeen säestämänä kaksi Buster Keatonin lyhytelokuvaa Seikkailija (The Balloonatic, 1923) ja Seppä (The Blacksmith, 1922). Keaton oli aloittanut uransa Fatty Arbucklen kanssa vuonna 1917, mutta kolmen vuoden jälkeen hän sai oman tuotantoyksikön ja alkoi käsikirjoittaa ja ohjata kaksikelaisia lyhytelokuvia. Seppä ja Seikkailija ovat tämän sarjan loppupäästä, sillä juuri näinä vuosina hän siirtyi – ajan trendien siivittämänä – pitkään näytelmäelokuvaan kollegansa Charles Chaplinin tapaan.

Seppä ja Seikkailija osoittavat Buster Keatonin vahvan kiinnostuksen teknologiaan ja mitä erilaisimpiin kulkuvälineisiin. Seikkailijassa rynnistetään huvipuistoteknologian keskeltä ilmapallon avulla kanoottiretkelle erämaahan. Sepässä puolestaan peltisepän apulainen saa hevosen kengittämisen ohella korjata autoja, tosin huonolla menestyksellä, ja ratapihallekin elokuva loppupuolella ennättää. Huumori on keatonmaisen kineettistä, kuivaa ja absurdia, mitä Sepän ensimmäinen kuva, lyhyt koomikko jättiläismaisen puun alla, hyvin todistaa. Elokuvat leikittelevät vastakohdilla: pienen sijasta tulee suurta, puhtaan sijasta likaista, järjestyksen sijasta pelkkää häslinkiä. Seppä päättyy (oletettuun) häämatkalaisten junan suistumiseen raiteilta, mutta lopulta juna paljastuukin leikkijunaksi, joka koristaa avioparin lastenhuonetta.

Seppä ja Seikkailija ovat public domainissa, mutta Taiteiden yössä esitetty versio oli Oulun elokuvakeskuksen 16-millinen kopio, jossa molemmat lyhytelokuvat mahtuvat samalle rullalle. Niin filmikopiossa kuin verkon julkisissakin kopioissa kontrasti on paikoitellen jyrkkä, ja esimerkiksi Sepän alun teksteistä on hankala nopeasti saada selvää. Mutta tämä ei menoa haitannut, eikä haittaa! Oli hienoa nähdä elokuvat lämpimässä kesäillassa Brinkkalan talon sisäpihalla, jossa projektorin valokeila heijasti 1920-luvun maailman vastapäisen talon seinään. Half Apple oli valmistautunut esitykseen todella huolellisesti ja ajoitukset osuivat nappiin. Itse olisin paikoitellen kuvannut vähemmän sitä, mikä näkyy kuvassa, koska varsinkin Sepässä on aika paljon lyöntejä, yhteentörmäyksiä ja muita ääneen viittaavia visuaalisia gagejä. Toisaalta juuri tähän progressiivinen musiikki sopi erinomaisesti.

Toivottavasti tulevina vuosina Taiteiden yössä kuullaan ja nähdään lisää progressiivista mykkäelokuvaa!


15. elokuuta 2012

Monteverdi-konsertin jälkitunnelmissa: Tancredi ja Clorinda

Turun musiikkijuhlien konserteista ja tapahtumista jäi talven varalle paljon sulatettavaa. Minulle ehdoton huipennus koitti 15. elokuuta 2012, kun Emmanuelle Haïmin johtaman Le Concert d'Astréen solisteina lauloivat Topi Lehtipuu, Sandrine Piau ja Rolando Villazón. Erinomainen,  arvostelmakyvyn ulottumattomiin yltänyt Monteverdi-rituaali oli paitsi koskettava myös hauska. Konsertin alkuosasta jäivät mieleen raastava ”Interrotte speranze, eterna fede” ja huokaileva ”Ohimé ch'io cado, ohimé”. Konsertin huipennuksena oli lähes 20-minuuttinen Il combattimento di Tancredi e Clorinda, jonka oopperallisen kaaren Claudio Monteverdi rakensi kolmen laulajan ja dramaattisesti kommentoivan orkesterin varaan. Villazón esitti laajan kertojan roolin, Lehtipuu Tancredin ja Piau Clorindan roolin.

Monteverdin teos perustuu italialaisen runoilijan Torquato Tasson (1544–1595) ensimmäisen ristiretken aikaa kuvaavaan teokseen Vapautettu Jerusalem (La Gerusalemme Liberata), joka ilmestyi alunperin vuonna 1581. Tiettävästi Monteverdin Combattimento esitettiin ensi kertaa 1624, yli 40 vuotta menestysteoksen ilmestymisen jälkeen. Tekstin lähtökohtana oli Vapautetun Jerusalemin XII laulu, jossa kerrotaan ristiritari Tancredin (suomennoksessa Tancredo) ja Clorindan verisestä kamppailusta. Teksti kattaa tarkkaan ottaen laulun säkeistöt 52–62 ja 64–68. Välistä on siis jätetty säkeistö 63, ehkäpä siitä syystä, että se ei vie toimintaa eteenpäin. Taistelua on pohjustettu laajan runoteoksen aiemmissa lauluissa, mutta epäilemättä Monteverdin aikaan yleisö tunsi lähtökohtana olleen tarinamaailman erittäin hyvin, ja siksikin episodi voitiin nostaa esiin. Clorinda on soturinainen, joka on liittynyt muslimeihin ja johon Tancredi ennen pitkää rakastuu. Tietämättään Tancredi kohtaa haarniskaan sonnustautuneen neidon yön pimeydessä ja käy tämän kimppuun. Seuraa kiihkeä kamppailu, jota Tasso kuvaa väkevän ruumiillisesti. Elina Vaaran suomennoksessa kohtaamista kuvataan näin:

”On kolme kertaa neito kiedottuna
ritarin käsivarsiin väkeviin:
purista ei ne lemmen halailuna,
vaan vihan; kolmesti ne torjuttiin.
Taas miekat tempaavat he: haavain puna
molemmat värjää. Joutuin väsyksiin
he huohottaen viimein eriävät,
tuon pitkän painin jälkeen hengähtävät.”

Monteverdin musiikin oopperallisuus paljastuu siinä tavassa, jolla voima, väkivalta ja tuska lainehtivat, ja säveltäjä käyttää myös uudenlaisia orkesterillisia tehoja tunteiden tukena ja niiden synnyttäjänä. Tancredin ja Clorindan kamppailu äityy päätökseen, joka muistuttaa Aristoteleen Runousopin ajatuksista: traagisinta on se autuas tietämättömyys, jonka vallassa Tancredi on käynyt taistoon oletettua vihollistaan, saraseenia, vastaan, mutta lopulta miekka uppoaa rakastettuun:

”Vaan katso, viime hetket elon maisen
Clorindan kohtalo nyt hälle tuo.
Tancredon miekka poveen kaunokaisen
jo tunkee, verta ahnehtien juo
ja kankaan hennon, kultakudonnaisen,
mi verhoo rinnat, suonten kuuma vuo
lävitse kastaa. Tajunnalle aukee
jo kuolon tulo; jalka herpoo, raukee.”

Jos Monteverdin musiikkia voi tänään ihailla siksi, että se tavoittaa dramatiikan, yhtä hyytävää on Tasson yksityiskohtainen kuvaus kuoleman hetkestä. Lopulta Tancredille valkenee, että hän on surmannut rakkautensa kohteen. Tasson runoelmassa on usein nähty orastavan vastauskonpuhdistuksen ankaruutta ja kiihkoa, mutta toisaalta teos ei kiellä, ettei vihollista voisi rakastaa ja ettei vääräuskoisen kuolema voisi laukaista kyynelten tulvaa:

”Valitus vieno tuolle huokailulle
sävelen antaa, josta pehmentyy
Tancredon sydän; kaikki uhma katoo,
mies turhaan kyyneltensä tulvaa patoo.”

Häivähtävän vastakohtien kohtaamisen laukaisee kaste, jonka Tancredi kuoleman hetkellä Clorindalle antaa. Clorinda on pelastettu, ja Jerusalemin vapauttaminen saa sukupuolittuneen merkityksen, kun nimenomaan musliminainen tunnustaa kristittyjen jumalan:

”Kun kasteen sanat miehen suusta soivat,
ilosta kirkastuu jo, hymyilee
Clorinda, kuolostansa autuaasta
näin kertoin, aukeevasta rauhan maasta.”

Tancredi ja Clorinda eivät ole Vapautetun Jerusalemin ainoa uskontokuntien rajan ylittävä lemmenpari. Yhtä tärkeässä asemassa ovat Rinaldo ja Armida, joiden tarinaa on vuosisatojen ajan kerrottu lukemattomissa oopperoissa, baleteissa, runoissa ja maalauksissa. Myös Tancredin ja Clorindan vaikutushistoria on laaja, mistä kertoo ylhäällä nähtävä Louis-Jean-François Lagrenéen maalaus Tancredi ja Clorinda vuodelta 1761. Monteverdiä kuunnellessa juolahtaa mieleen kaksi myöhempää viittausta. Kun Chateaubriand kirjoitti Viimeisessä Abenserragissa (Les aventures du dernier Abensérage, 1826) muslimi Aben-Hametin ja kristityn granadalaisneidon Blancan epätoivoisen rakkaustarinan, se on kuin heijastuma pidemmästä perinteestä kuvata ylirajaista rakkautta. Entä, valitsiko Giuseppe Tomasi di Lampedusa romaaninsa Tiikerikissa (Il gattopardo, 1958) nuorukaiseksi juuri Tancredin siksi, että hän rakastuu ”väärään uskontokuntaan”, alempisäätyisen porvarismiehen tyttäreen Angelicaan.

*
Suomennossitaatit teoksesta Torquato Tasso: Vapautettu Jerusalem. Suomentanut Elina Vaara. WSOY, Porvoo 1954.

*

11. elokuuta 2012

Keihäänkärkiä

Viime keskiviikkona 1,5 miljoonaa suomalaista kerääntyi televisioiden ääreen seuraamaan miesten keihäänheiton karsintaa. Olympialaisten aikaan perinteisen menestyslajin merkitys korostuu, kun tulokset muuten ovat laihoja. Toisin oli sata vuotta sitten, kun Suomi oli vahvoilla keihäänheiton lisäksi kestävyysjuoksussa ja painissa.

Itse asiassa suomalainen keihäänheitto viettää tänä vuonna satavuotisjuhlia, jos mittarina pidetään olympiamenestystä. Tukholman kisoissa 1912 Julius Saaristo voitti ensimmäisenä suomalaisena keihäänheiton olympiakultaa, molempien käsien yhteistuloksella.

Saaristo muisteli myöhemmin radiohaastattelussa, että siihen aikaan keihäät olivat pääosin kelvottomia, mutta Tukholman karsintoihin saatiin puuseppä Räsäsen koivukeihäitä, jotka lensivät kuin tuulispää. Olympialaisissa piti kuitenkin heittää ruotsalaisilla ”vetelillä saarnikeihäillä”. Tästä huolimatta suomalaiset ottivat molempien käsien yhteistuloksessa kolmoisvoiton.

*

Viimeisen kymmenen vuoden aikana keihäänkärkiä on etsitty muualtakin kuin stadionien nurmesta.  Keihään terä on vertauskuva, jonka juuret ovat sotaisassa kielenkäytössä, taistelupuheessa. Yrjö Jylhä kirjoitti jatkosodan aikaisessa Syvärin laulussaan: ”Nyt marskin armeija rynnistää: kuin keihäs se iskee – ja keihäänkärki on joukkomme nuori ja huimapää.” Sittemmin keihäänkärkiä on käytetty politiikan ja ideologisen taistelun välineenä.

Nopea tutkimus suuren päivälehden arkistoon kertoo, että vielä 1990-luvun alussa keihäänkärkiä löytyi etupäässä arkeologisilta kaivauksilta ja urheilukentiltä. Lainausmerkeissä kärkiä alkoi tosin esiintyä myös talouselämän ja politiikan maaperässä. Kun presidentit Mauno Koivisto ja Boris Jeltsin tapasivat 1992, suomalaiset kertoivat venäläisille teollisuutensa ”uusista keihäänkärjistä”. Teknologian asema kansakunnan teränä korostui 90-luvun kuluessa, ja vuonna 1997 Nokiaa kehuttiin ”Suomen teollisuuden lippulaivaksi ja televiestinnän keihäänkärjeksi”.

Keihäänkärjestä tuli innovaatiopolitiikan lempikäsite, joka levisi yritysmaailmasta yliopistoihin, ”innovaatiotoiminnan moottoreihin”.

Mutta mitä keihäänkärjestä puhumisella oikeastaan tarkoitetaan? Osuuko kärki ensimmäisenä maaliin ja johdattaa peräpäänkin onnellisesti voittoon? Kärki on veturi, joka halkoo ilmaa ja vetää mukanaan. Vai halutaanko sanoa, että kilpailu on niin kovaa, että on pakko valita kärjet huolellisesti ja jalostaa ne niin teräviksi kuin mahdollista? Kärki on huipulla, jota muut eivät voikaan saavuttaa.

*

Tätä on syytä pohtia, kun arki koittaa. Mutta tänään vannon vain niiden keihäänkärkien nimeen, jotka lähtevät Mannion, Pitkämäen ja Ruuskasen kädestä.

Epäilemättä kamppailu teknologian ja teollisuuden kärkikaartissa on armotonta, mutta taistelua on keihäänheittokin. Melbournen kesäolympialaisissa 1956 Espanja koetti suistaa Pohjoismaat mitalipallilta uudenlaisella heittotyylillä. Keihäästä otettiin kiinni keskeltä, ja muutaman notkean kierroksen jälkeen keppi paiskattiin ilmaan. Metrejä kertyi, mutta keihäs lensi holtittomasti minne sattui. Jo karsinnoissa todettiin, että tyyli pitää kieltää yleisön turvallisuuden takia. Espanjalaisjuonittelusta huolimatta kulta tuli Skandinaviaan, kun norjalainen Egil Danielsen repäisi keihäänheiton uudeksi ME-tuloksen 85,71. Sillä kertaa Suomi ei ollut kisassa mukana.

Se, miten käy sata vuotta Suomen ensimmäisen keihäskullan jälkeen, selviää tänään. Muutama keihäänkärki pienellä kansakunnalla sentään vielä on.

(julkaistu Turun Sanomissa 11.8.2012)

8. elokuuta 2012

Viimeinen Abenserragi, osa 8

Jatkuu...

Aben-Hamet luki seuraavat sanat:

Kaunis ruhtinatar, joka helmiin verhottuna kulkee puutarhassaan, vain kartuttaa ihmeellistä kauneuttaan… Piirtokirjoituksen loppu on pyyhkiytynyt pois.

”Kaiverrus on kuin tehty sinulle”, sanoi Aben-Hamet. ”Rakastettu sultaanitar, nämä palatsit eivät nuoruudessaan koskaan olleet niin kauniita kuin nyt, raunioina. Kuuntele suihkulähteitä, joiden vedet sammal on ohjannut uudelle uralle; katso puutarhaa, joka näkyy puoliksi romahtaneiden holvikäytävien alta; ihaile päivän tähteä, joka on juuri laskemassa pylväskäytävien taakse. Miten ihanaa on vaeltaa sinun kanssasi tässä paikassa! Sinun sanasi tuoksuvat tässä tyyssijassa kuin Jemenin ruusut. Miten hurmaavaa onkaan tunnistaa puheessasi esi-isieni kielen piirteitä! Pelkkä hameesi kahina tätä marmoria vasten saa minut värähtämään. Ilma on hyväntuoksuista, sillä se on hyväillyt hiuksiasi. Olet kaunis kuin isänmaani henki näiden raunioiden keskellä. Mutta rohkeneeko Aben-Hamet uskoa voittavansa sydämesi? Onko hänellä mitään sinun lisäksesi? Hän on vaeltanut vuorilla isänsä kanssa; hän tuntee erämaan kasvit… voi, ei ole ketään, joka parantaisi haavan, jonka sinä olet antanut! Hän kantaa aseita, mutta ritari hän ei ole. Sanon tämän toisin: ’Merten vesi, joka nukkuu turvallisesti karikkoisissa syvyyksissä, on mykkä ja rauhallinen, mutta valtameri on rauhaton ja äänekäs. Aben-Hamet, sellaista on elämäsi, rauhallista ja hiljaista, tuiki tuntematonta kaukaisessa maan kolkassa samaan aikaan kun sultaanin hovissa vellovat myrskyt.’ Niin minä puhun, nuori kristitty, vaikka sinä olet osoittanut minulle, että myrsky voi yltää myös karikkoisen syvyyden vesipisaraan.”

Blanca kuunteli ihastuneena tätä puhetta, joka oli hänelle uutta ja jonka itämainen sävy tuntui niin hyvin sopivan tähän haltiattarien asuntoon, jonka läpi hän oli rakastettunsa kanssa kulkenut. Rakkaus tunkeutui hänen sydämeensä joka suunnalta; hänen polviaan heikotti, ja hänen täytyi entistä raskaammin painautua oppaansa käsivartta vasten. Aben-Hamet kannatteli suloista taakkaansa ja sanoi kävellessään: ”Ah, miksi en ole maineikas Abenserragi!”

”Silloin viehättäisit minua vähemmän”, vastasi Blanca, ”sillä tuntisin itseni vielä levottomammaksi; pysy arvoituksena ja elä minun tähteni. Usein tunnettu ritari väheksyy rakkautta maineen sijaan.”

”Sitä vaaraa ei sinun tarvitse pelätä”, vastasi Aben-Hamet nopeasti.

”Miten voisitkaan rakastaa minua, jos olisit Abenserragi?” kysyi Jimenan jälkeläinen.

”Rakastaisin sinua”, vastasi mauri, ”enemmän kuin mainetta ja vähemmän kuin kunniaa.”

Aurinko oli laskenut horisontin taa rakastavaisten kävellessä. He olivat kiertäneet koko Alhambran. Mitä muistoja paikka jättikään Aben-Hametin mieleen! Täällä sulttaanitar oli hengittänyt sulotuoksuisia suitsukkeita, joita poltettiin hänen jalkojensa juuressa. Täällä salaisessa kammiossaan hän oli kulkenut koko itämaisessa loistossaan. Ja Blanca, nainen jota hän jumaloi, kertoi kaikki nämä yksityiskohdat nuorukaiselle, jota rakasti.

Nouseva kuu heitti kelmeää valoaan Alhambran hylättyjen kammioiden ja autioituneiden pihojen ylle. Sen valkeat säteet piirsivät näkyviin kukkaistutusten täyttämän nurmen, huoneiden seinät, arkkitehtuurin pitsimäiset muodot, luostareiden holvaukset, suihkuavien vetten liikkuvat varjot ja tuulen henkäyksen keinuttamien pensaiden varjot. Satakieli lauloi sypressipuissa, jotka kehystivät raunioituneen moskeijan kupolia, ja kaiku toisti sen valituksen. Aben-Hamet kirjoitti Blancan nimen kuun valossa Kahden sisaren salin marmoriin: hän kaiversi nimen arabialaisin kirjaimin, niin että matkailijalla olisi yksi arvoitus lisää pohdittavaksi tässä salaisuuksien palatsissa.

”Mauri, tämä leikki on julmaa”, sanoi Blanca, ”jättäkäämme tämä paikka. Elämäni kohtalo on iäksi sinetöity. Talleta nämä sanat syvälle sydämeesi: ’Koska olet muslimi, olen rakastajasi, mutta vailla toivoa. Jos olisit kristitty, olisin onnellinen vaimosi.’”

Aben-Hamet vastasi: ”Koska olet krisitty, olen epätoivoinen orjasi. Jos olisit muslimi, olisin ylpeä aviomiehesi.”

Ja niin nämä jalot rakastavaiset tulivat ulos vaarojen palatsista.

Blancan intohimo kasvoi päivä päivältä ja Aben-Hametin lisääntyi yhtä väkevästi. Aben-Hamet oli onnellinen siitä, että joku rakasti vain häntä, eikä mikään muu vaikuttanut niihin tunteisiin, joita hän herätti. Hän oli ilahtunut myös siitä, että oli välttänyt paljastamasta syntyperänsä salaisuutta Santa Fén herttuan tyttärelle. Hänelle tuottaisi varmasti iloa kertoa olevansa ylhäistä sukua sinä päivänä, kun tyttö tulisi hänen omakseen. Mutta yhtäkkiä hän sai kutsun palata Tunisiin: hänen äitinsä oli sairastunut parantumattomasti ja toivoi saada syleillä poikaansa ja antaa hänelle siunauksensa ennen kuin joutuisi jättämään maanpäällisen elämänsä. Aben-Hamet esittäytyi Blancan palatsissa. ”Sultaanitar”, hän sanoi, ”äitini on kuolemassa. Hän on pyytänyt minua sulkemaan silmänsä viimeisen kerran. Säilyykö sinun rakkautesi minua kohtaan?”

”Anna minulle anteeksi”, kalpeni Blanca. ”Mutta näenkö sinua enää koskaan?”

”Tule”, sanoi Aben-Hamet. ”Haluan sinulta valan, jonka vain kuolema voi murtaa. Seuraa minua.”

He kävelivät yhdessä ja saapuivat hautausmaalle, joka ennen muinoin oli maurien viimeinen leposija. Siellä täällä saattoi vielä nähdä pieniä hautapylväitä, joihin taiteilija oli veistänyt turbaanin, mutta kristityt olivat sittemmin korvanneet turbaanit risteillä. Aben-Hamet johdatti Blancan erään tällaisen pylvään juurelle.

”Blanca”, hän sanoi, ”esi-isäni lepäävät täällä; vannon heidän tuhkansa kautta rakastavani sinua siihen päivään asti, jona tuomiopäivän enkeli kutsuu minut Allahin oikeuden eteen. Lupaan sinulle, etten koskaan luovuta sydäntäni toiselle naiselle ja että otan sinut vaimokseni heti, kun tunnet Profeetan pyhän valon. Joka vuosi tähän aikaan palaan Granadaan katsomaan, oletko ollut minulle uskollinen ja haluaisiko tunnustaa erehdyksesi.”

”Ja minä”, sanoi Blanca kyynelehtien, ”minä odotan sinua; pidän sinulle vannomani valan viimeiseen hengenvetooni asti, ja otan sinut vastaan aviomiehenäni heti, kun kristittyjen Jumala, joka on rakastettuasi voimakkaampi, on koskettanut vääräuskoista sydäntäsi.”

Aben-Hamet lähti. Tuulet kantoivat hänet Afrikan rannikoille: hänen äitinsä oli juuri menehtynyt. Aben-Hamet itki ja syleili arkkua. Kuukaudet kuluivat. Vaeltaessaan Karthagon raunioilla tai istuessaan Pyhän Ludvigin haudalla karkotettu Abenserragi odotti päivää, joka johdattaisi hänet jälleen Granadaan. Vihdoin tuo päivä valkeni: Aben-Hamet nousi laivaan, jonka kokka kääntyi kohti Malagaa. Miten nopeasti, miten pelonsekaisen onnellisesti hän näkikään Espanjan kallioisten nienten ilmestyvän näkyviin! Odottiko Blanca häntä näillä rannoilla? Muistiko hän vielä arabiraukan, jonka rakkaus ei erämaan palmujen katveessa koskaan ehtynyt?

Santa Fén herttuan tytär ei ollut pettänyt valaansa. Hän oli pyytänyt isäänsä viemään hänet Malagaan. Ylhäältä vuorilta, jotka reunustivat asumattomia rantoja, hänen silmänsä seurasivat kaukaisia laivoja ja pakenevia purjeita. Myrskyn pauhatessa hän katseli kauhistuneena tuulten myllertämää merta: silloin hän nautti voidessaan hukuttautua pilviin, tuntea antautuvansa matkan vaaroille ja tuntea kylpevänsä samoissa aalloissa, saman pyörretuulen kohottamissa, jotka uhkasivat myös Aben-Hametin elämää. Kun hän näki vaikeroivan lokin hipaisevan aaltoja pitkillä, kaartuvilla siivillään ja lentävän kohti Afrikan rantoja, hän kiidätti mukaan kaikki ne rakkauden sanat, kaikki ne mielettömät toiveet, jotka kumpusivat inhohimon kalvamasta sydämestä.

Jatkuu...


Aikaisemmat osat:

6. elokuuta 2012

Godfrey järjestää kaiken (1936)

Gregory La Cavan ohjaama screwball-komedia Godfrey järjestää kaiken (My Man Godfrey, 1936) pohjautui Eric Hatchin novelliin ”1101 Park Avenue”, josta Morrie Ryskind muokkasi käsikirjoituksen. Komedialla on poliittinen konteksti siinä mielessä, että taustalla ovat suuren talouslaman myllerrykset, ja elokuvan alussa Godfrey ”Smith” (William Powell) elää kaatopaikalla. Seurapiirineito Irene Bullock (Carole Lombard) nappaa Godfreyn hyväntekeväisyysjuhlan ihmeteltäväksi, mutta samalla Godfrey ottaa vastaan haasteen ryhtyä hovimestariksi. Irene rakastuu auttamattomasti, ja elokuva saa screwball-komediamaisen miehen metsästyksen piirteitä. Godfrey osoittautuu neuvokkaasti hovimestariksi ja tuo mieleen P. G. Wodehousen Jeevesin, joka muuten seikkaili ensi kertaa jo vuonna 1919, joten vaikutus on mahdollinen. Jos saisin itse ohjata modernin uusintaversion tästä teoksesta, Stephen Fry olisi itseoikeutettu Godfrey!

Ennen pitkää Godfrey panee yläluokkaisen perheen asiat järjestykseen ja pelastaa moraalisesti rappeutuneen väen taloudellisten turbulenssien aiheuttamalta vararikolta. Harvardin käynyt kulkuri perustaa lopulta kaatopaikalle huvittelukeskuksen, joka tarjoaa suojaa ja työpaikan asunnottomille.

Godfrey järjestää kaiken on nokkelasti kirjoitettu, mutta Gregory La Cavan ohjaus on varsin jäykkää: lähikuvia hän käyttää tuskin lainkaan. Sujuvamman ohjaajan kädessä tästä olisi tullut mehukas komedia. Valitettavasti myöskään William Powell ei ole koomikko, mutta Carole Lombardin tulkinta Irenesta on loistava. Mieleen jää myös Alan Mowbray, joka kymmenen vuotta myöhemmin teki elämänsä roolin Villiin Länteen eksyneenä Shakespeare-näyttelijänä John Fordin westernissä Aavikon laki (My Darling Clementine, 1946).

4. elokuuta 2012

Elävänä tai kuolleena (1954)

Unkarilaissyntyinen Tóth Endre alias André de Toth (1912–2002) pakeni toisen maailmansodan kynnyksellä Englantiin  ja jatkoi sieltä 1942 Yhdysvaltoihin. Elokuvaohjaajana de Toth ehti aloittaa jo Unkarissa, mutta Hollywoodissa hän debytoi vuonna 1943 jännityselokuvalla Passport to Suez. André de Toth on yhdysvaltalaisen westernin näkökulmasta kiinnostava tekijä, jo pelkästään siksi, että ohjatessaan B-elokuvia hän hankki lisätuloja osallistumalla kreditoimattomasti muun muassa John Fordin elokuvien käsikirjoitustyöhön. Uran kohokohtia oli Oscar-ehdokkuus Henry Kingin lännenelokuvan Ase kädessä (The Gunfighter, 1951) tarinasta yhdessä William Bowersin kanssa. Juuri 50-luvulla André de Toth työskenteli nimenomaan westernin parissa, ja vuosikymmen huipentui erinomaiseen ohjaukseen Ase ja laki (Day of the Outlaw, 1959).

De Toth teki 50-luvulla yhteistyötä näyttelijä Randolph Scottin kanssa, ja palkkionmetsästäjä Jim Kippistä kertova Elävänä tai kuolleena (The Bounty Hunter, 1954) on  tämän sarjan parhaimmistoa. Tuntuu selvältä, että Sergio Leone on nimenomaan tämän elokuvan aloituskohtauksesta saanut vaikutteita dollaritrilogiansa keskimmäiseen osaan Vain muutaman dollarin tähden (Per qualche dollaro in più, 1965). Elävänä tai kuolleena alkaa suoraan toiminnasta, näyttämällä tummiin pukeutuneen Jim Kippiin työn touhussa, pyydystämässä lainsuojatonta.

Tarina käynnistyy, kun Kipp palkataan selvittämään väkivaltaisen junaryöstön kohtaloa. Jäljet johtavat Twin Forksin pikkukaupunkiin, jonka kunniallisiksi kansalaisiksi ryöstön suunnittelijat ovat kätkeytyneet. Kaupunkilaisten rooleissa nähdään myös tunnettuja näyttelijöitä, muun muassa hiljattain kuollut Ernest Borgnine rampautuneena hotellinpitäjänä. Jim Kipp vaihtaa vaalean paidan ylleen ja omaksuu uuden identiteetin, mutta ennen pitkää paljastuu, että muukalainen on tunnettu palkkionmetsästäjä. Tämä sekoittaa kaupungin täydellisesti. Tarina on yllätyksellinen, ja itse asiassa Elävänä tai kuolleena voidaan tulkita salapoliisitarinaksi, jossa Kippin tehtävä on löytää syyllinen ja selvittää rikos. Elävänä tai kuolleena on ehdottomasti myös klassinen lännenelokuva, jossa yhteisön ulkopuolinen sankari lopussa sulautuu yhteisöön.


3. elokuuta 2012

Hullujen paratiisi (1942)

Preston Sturgesin käsikirjoittama ja ohjaama Hullujen paratiisi (The Palm Beach Story, 1942) on tekijänsä sekopäisimpiä elokuvia, ja varsinkin alkutekstit etsivät komediahistoriassa vertaistaan. Vasta elokuvan jälkeen pystyy suurin piirtein ymmärtämään, mitä alun aikana tapahtuu, mutta jätetään idea paljastamatta. Hullujen paratiisi käynnistyy, kun alussa vihkiytynyt aviopari Gerry (Claudette Colbert) ja  Tom Jeffers (Joel McCrea) häilyy epätoivon partaalla. Tom on arkkitehti tai keksijä, joka yrittää kaupata briljanttia ideaansa, kaupungin ylle viritettävää verkkomaista lentokenttää. Samaan aikaan pariskunnan asuntoon etsitään uutta vuokralaista, sillä Jeffersin rästit ovat jo liian muhkeat. Paikalle saapuu makkaramiljonääri Wienie King (Robert Dudley), joka ihastuu Gerryyn ja maksaa vuokran. Eipä aikaakaan, kun rahan vastaanottamisesta sukeutuu aviokriisi.


Preston Sturgesin dialogia kuvaa seuraava vuoropuhelu, jossa Tom perää lisätietoja siitä, miten kukaan suostuu maksamaan tuntemattomalle 700 dollaria:

Gerry Jeffers: Isn’t it wonderful?
Tom Jeffers: Sensational. But you haven’t quite answered my question yet.
Gerry Jeffers: What question, dear?
Tom Jeffers: Why this alleged old man gave you – how much is it?
Gerry Jeffers: Seven hundred dollars.
Tom Jeffers: Seven hundred dollars. Why?
Gerry Jeffers: No reason.
Tom Jeffers: Oh, is that so? He just – seven hundred dollars? Just like that?
Gerry Jeffers: Just like that.
Tom Jeffers: I mean, sex didn’t even enter into it.
Tom Jeffers: Oh, but of course it did, darling. I don’t think he’d have given it to me if I had hair like excelsior and little short legs like an alligator. Sex always has something to do with it, dear.
Tom Jeffers: I see.
Gerry Jeffers: From the time you’re about so big and wondering why your girlfriends’ fathers are getting so arch all of a sudden. Nothing wrong – just an overture to the opera that's coming.

En muista Production Coden aikakaudelta montaakaan Hollywood-elokuvaa, jossa puhuttaisiin seksistä oikealla nimellä. Mutta Hullujen paratiisissa kaikki on mahdollista. Aviokriisi etenee, ja tarina kääntyy screwballmaiseksi ”uudelleenavioitumiskomediaksi”, kun Gerry pakenee kohti Palm Beachiä ottaakseen eron ja Tom ryntää perään ruusukimpun kera.


Hullujen paratiisiin absurdeimpia jaksoja on junamatka kohti Jacksonvilleä. Gerry on päässyt mukaan kyytiin rikkaiden poikamiesten metsästyskerhon, Ale and Quail Clubin, vaunuun. Junassa hän tutustuu myös miljonääri John D. Hackensackeriin (Rudy Vallee), joka sisarensa Centimillian (Mary Astor) kanssa ihastuu Gerryyn ja Tomiin.

Nautittavasti rytmitetty Hullujen paratiisi kulkee eteenpäin kuin höyryveturi ja sisältää ytimekkään one linerin toisensa perään. Mieleen jää muun muassa Centimillian lause: ”Nothing is permanent in this world – except for Roosevelt.” Ja tietysti John D. Hackensackerin toteamus: ”That's one of the tragedies of this life – that the men who are most in need of a beating up are always enormous.”

2. elokuuta 2012

Viimeinen Abenserragi, osa 7



Jatkuu...

Blanca huomasi pian ajautuneensa syviin tunteisiin, ja hän ajatteli, ettei kukaan ihminen ole koskaan kokenut tällaista intohimoa. Vääräuskoisen, maurin ja muukalaisen rakastaminen tuntui hänestä niin oudolta, ettei hän osannut lainkaan varautua siihen sairauteen, joka alkoi tunkeutua hänen suoniinsa. Mutta kohta, kun hän tunnisti sen vaikutukset, hän hyväksyi tämän taudin niin kuin todellinen espanjalainen nainen. Ne vaarat ja surut, joita hän jo ennakoi, eivät saaneet häntä peräytymään kuilun partaalta hetkeksikään, eivätkä ne liioin vapauttaneet hänen sydäntään. Hän sanoi: ”Tulkoon Aben-Hametista kristitty, rakastakoon hän minua, ja minä seuraan häntä maailman ääriin asti.”

Abenserragi tunsi puolestaan intohimon vastustamattoman voiman: hän eli vain Blancalle. Hän ei enää pohtinut niitä syitä, jotka olivat tuoneet hänet Granadaan: hänen olisi ollut helppoa hankkia kaikki se tieto, jota hän oli tullut etsimään, mutta hän oli menettänyt kiinnostuksensa muuhun kuin rakastettuunsa. Hän pyrki jopa välttämään sellaisia ajatuksia, jotka olisivat pakottaneet hänen elämänsä muuttumaan. Hän ei pyytänyt mitään, hän ei halunnut tietää mitään, hän sanoi itselleen: ”Tulkoon Blancasta muslimi, rakastakoon hän minua, ja minä palvelen häntä kuolemaani saakka.”

Aben-Hamet ja Blanca, jotka olivat järkähtämättömiä päätöksessään, odottivat vain hetkeä, jolloin voisivat paljastaa toisilleen tunteensa. Oli vuoden kauneimpia päiviä, kun Santa Fén herttuan tytär sanoi Abenserragille: ”Et ole vielä nähnyt Alhambraa. Et ole ehkä vielä kuullut tätä, mutta sukusi on alun perin Granadasta. Haluaisitko vierailla entisten kuninkaittesi palatsissa? Olen itse oppaanasi tänä iltana.”

Aben-Hamet vannoi profeetan kautta, ettei mikään vierailu olisi mieluisampaa.

Kun hetki yhteiselle pyhiinvaellukselle Alhambraan oli koittanut, Don Rodrigon tytär otti valkoisen muulin, joka oli tottunut kiipeämään kallioita kuin kauris. Aben-Hamet seurasi säteilevää espanjatarta andalusialaisella hevosella, joka oli varustettu turkkilaisittain. Nuori mauri kiisi eteenpäin, hänen purppurainen kaapunsa liehui takana, hänen kaareva miekkansa helisi korkeaa satulaa vasten ja tuuli heilutti hänen turbaaniinsa kiinnitettyä töyhtöä. Ihmiset, joita tämä viehättävä näky ihastutti, sanoivat katsoessaan heidän kiitävän ohi: ”Hän on se vääräuskoinen ruhtinas, jota Doña Blanca yrittää käännyttää.”

He seurasivat aluksi pitkää tietä, joka kantoi vielä mahtavan maurilaissuvun nimeä. Tämä tie johti Alhambran ulkomuurille. Sitten he kulkivat jalavametsän halki, saapuivat lähteelle ja huomasivat pian olevansa Boabdilin palatsin sisämuurin edessä. Muuria reunustivat tornit, sen keskellä kohosivat varustukset ja sen puhkaisi portti, jota kutsutaan Oikeuden portiksi. He ohittivat ensimmäisen portin ja jatkoivat kapeaa polkua, joka kiemurteli korkeiden vallien ja puoliksi raunioituneiden rakennusten keskellä. Tämä polku johti Vesialtaiden aukiolle, jonka reunalle Kaarle V oli parhaillaan pystyttämässä palatsiaan. Sieltä he kääntyivät pohjoiseen vain pysähtyäkseen autiolle sisäpihalle, koruttoman, ajan rappeuttaman muurin juurelle. Hypättyään kevyesti maahan Aben-Hamet tarjosi kätentä Blancalle, jotta tämä voisi astua muulin selästä. Palvelijat koputtivat hylätyn näköiselle ovelle, jonka edusta oli nurmettunut. Ovi raottui, ja Alhambran salaiset sopukat ilmestyivät yhtäkkiä näkyviin.

Kaikki isänmaan ihanuudet, kotimaan kaipaus ja rakkauden vastustamaton voima valtasivat viimeisen Abenserragin sydämen. Liikkumatta ja hiljaa hän katseli hämmentynein silmin tätä henkien asuinsijaa; hän kuvitteli siirtyneensä niiden palatsien sisäänkäynnin äärelle, joista hän oli lukenut arabialaisissa saduissa. Kevyet parvekkeet, kukkivien sitruuna- ja appelsiinipuiden kehystämät, valkoisesta marmorista rakennetut kanavat, suihkulähteet ja hiljaiset sisäpihat paljastuivat joka suunnalta Aben-Hametin katseelle, ja pylväskäytävien pitkien holvikaarien alta hän näki lisää labyrintteja ja uusia ihmeitä. Kirkas taivaansini pilkisti goottilaisia holveja kannattelevan pylväsrivin lomasta. Arabeskein koristellut seinät muistuttivat itämaista kangasta, jota haaveksiva orjatar kutoo haaremin yksinäisyydessä. Tästä taianomaisesta rakennuksesta tuntui huokuvan jotakin aistillista, uskonnollista ja sotaisaakin; tämä oli aivan kuin rakkauden piilopaikka, salaperäinen tyyssija, jossa maurikuninkaat olivat maistaneet kaikkia elämän iloja ja unohtaneet kaikki sen velvollisuudet.

Muutaman hämmentyneen hiljaisen hetken jälkeen rakastavaiset astuivat tähän kadonneen mahdin ja menneen onnellisuuden maailmaan. He kiersivät ensin Mexuarin palatsissa, jossa kukat tuoksuivat ja raikas vesi virtasi. Sitten he astuivat Leijonapihaan. Aben-Hametin tunteet kiihtyivät askel askeleelta. ”Jos et täyttäisi sieluani ilolla”, hän sanoi Blancalle, ”miten tuskallista olisikaan kysyä sinulta, espanjalaiselta, näiden huoneiden historiasta. Voi, tämä paikka on luotu onnen pyhäköksi, ja minä…!”

Aben-Hamet tunnisti Boabdilin nimen mosaiikkien kaiverruksista. ”Oi kuninkaani”, hän huudahti, ”minne oletkaan joutunut? Miten löytäisin sinut autiosta Alhambrasta?” Ja uskollisuuden, vilpittömyyden ja kunnian kyyneleet täyttivät nuoren maurin silmät. ”Teidän entiset hallitsijanne”, vastasi Blanca, ”tai pikemminkin isinne kuninkaat, olivat kiittämättömiä.” – ”Entä sitten”, korjasi Abenserragi, ”he olivat onnettomia!”

Aben-Hametin lausuessa näitä sanoja Blanca johti hänet huoneeseen, joka näytti olleen tämän rakkauden temppelin kaikkein pyhin. Mikään ei ollut tämän paikan veroinen: sinisellä ja kullalla maalatun pyöröholvin arabeskit oli kaiverrettu kukkamaiseksi kudelmaksi, jonka läpi auringonsäteet siivilöityivät. Keskellä huonetta säkenöi suihkulähde, jonka pisarat laskeutuivat alabasteriseen simpukankuoreen kuin kaste. ”Aben-Hamet”, sanoi silloin Santa Fén herttuan tytär, ”katsokaa tarkasti suihkulähdettä: siihen heitettiin Abenserragien katkaisut päät. Marmorilla voi vieläkin nähdä niiden onnettomien veritahroja, jotka joutuivat Boabdilin epäluulojen uhriksi. Näin teidän maassanne kohdellaan miehiä, jotka viettelevät vääräuskoisten naisia.”

Aben-Hamet ei enää kuunnellut Blancaa. Hän heittäytyi maahan ja suuteli kunnioittaen esi-isiensä verijälkiä. Hän nousi ja huudahti: ”Oi, Blanca, vannon näiden ritarien veren kautta rakastavani sinua Abenserragin järkähtämättömyydellä, uskollisuudella ja intohimolla!”

”Te siis rakastatte minua?” kysyi Blanca liittäen kätensä yhteen ja kohottaen katseensa kohti taivasta. ”Mutta oletteko unohtanut, että olette vääräuskoinen, mauri ja vihollinen, minä taas kristitty ja espanjalainen?”

”Oi, pyhä Profeetta”, vastasi Aben-Hamet, ”ole valani todistaja…!” Silloin Blanca keskeytti hänet: ”Kuinka ajattelette minun voivan uskoa sellaisen valaa, joka vainoaa Jumalaani? Mistä tiedätte, että rakastan teitä? Millä varmuudella puhutte minulle tuollaisia sanoja?”

Aben-Hamet vastasi tyrmistyneenä: ”On totta, että olen vain palvelijasi; et ole valinnut minua ritariksesi.”

”Mauri”, lausui Blanca, ”jättäkää tuollaiset juonet; te olette nähnyt silmistäni, että rakastan teitä. Hulluuteni teitä kohtaan ylittää kaikki rajat; tulkaa kristityksi, ja mikään ei estä minua tulemasta omaksenne. Mutta jos Santa Fén herttuan tytär rohkenee puhua teille näin suoraan, voitte päätellä hänen lausunnostaan, että hän hallitsee itsensä eikä kristittyjen vihollisella voi olla mitään oikeutta häneen.”

Aben-Hamet tarttui intohimon kiihdyttämänä Blancan käsiin ja asetti ne ensin turbaanilleen, sitten sydämelleen. ”Allah on voimakas”, hän huudahti, ”ja Aben-Hamet on onnellinen! Oi, Muhammad! Anna tämän kristityn ymmärtää lakisi, eikä mikään voi…” – ”Sinä pilkkaat Jumalaa”, keskeytti Blanca: ”Lähtekäämme täältä.”

Hän nojautui maurin käsivarteen ja lähestyi Kahdentoista leijonan suihkulähdettä, joka on antanut nimensä yhdelle Alhambran sisäpihoista. ”Muukalainen”, sanoi viaton espanjatar, ”kun katson kaapuasi, turbaaniasi ja varusteitasi ja kun ajattelen rakkauttamme, tuntuu kuin näkisin sen komean Abenserragin haamun, joka tämän tyyssijan yksinäisyydessä käveli onnettoman Alfaiman rinnalla. Käännä minulle tuo suihkulähteen marmoriin kaiverretty arabiankielinen piirtokirjoitus.”

Jatkuu...

Aikaisemmat osat: