Valheitten talo (The Fallen Idol, 1948)

Valheitten talo (The Fallen Idol, 1948) on ollut aina Carol Reed -suosikkejani. Se teki aikanaan ensimmäisellä katselukerralla suuren vaikutuksen, ehkä juuri siinä tavassa, jolla se kuvasi lapsen näkökulmaa. Graham Greenen tarinaan perustuvassa elokuvassa ollaan suurlähettilään kodissa, jonne isäntäparin pieni poika Philippe (Bobby Henrey) on jätetty yksin palvelusväen kanssa. Philippen idoli on hovimestari Baines (Ralph Richardson), ja Carol Reed onnistuu loistavasti jo muutamilla kuvilla luonnehtimaan suhdetta. Rouva Baines (Sonia Dresdel) kuvataan kuin satukirjojen pahana äitipuolena. Hänen julmuutensa sinetöi se tapa, jolla Philippen vaalima vaskitsa joutuu päättämään päivänsä. Hahmot ovat karikatyyrinomaisia, mikä luo elokuvaan ristiriitaisen, monitulkintaisen atmosfäärin. Toisaalta elokuvassa katsotaan tapahtumia lapsen näkökulmasta, mutta toisaalta katsoja näkee myös enemmän kuin Philippe ja joutuu arvuuttelemaan, miten lapsi tulkitsee näkemäänsä ja kokemaansa. Koska hahmotkin ovat karikatyyrinomaisia, ei lopulta ole varmaa sekään, näkeekö katsoja tarinaa kaikkitietävästä asemastaan.

Valheitten talo rakentuu kolmidraaman varaan. Bainesilla on suhde talossa sihteerinä työskennelleeseen Juliehen (Michèle Morgan), ja kun rouva Baines saa tästä vihiä, hän jää vaanimaan lemmenparia, kohtalokkain seurauksin. Elokuva rakentaa trilleriä Philippen näkökulman kautta, kuvaamalla, miten hän uskoo Bainesin murhaajaksi. Katsoja tietää asioiden oikean laidan, mutta tarinan viiltävyys on sen uumoilussa, miten kaikki tämä vaikuttaa Philippeen. Valheitten taloa katsoessa jäin miettimään, miten tärkeäksi lapsen näkökulma tuli toisen maailmansodan jälkeen valmistuneissa elokuvissa. Roberto Rossellini ohjasi elokuvan Saksa vuonna nolla (Germania anno zero, 1948), René Clement elokuvan Kielletyt leikit (Jeux interdits, 1952), Astrid Henning-Jensen elokuvansa Paw – poika kahdesta maailmasta (Paw, 1959) ja Satyajit Ray vaikuttavan Apu-trilogiansa 1955–1959. Sodan jälkeen lapsen maailma herätti sekä kiinnostusta että huolta, ja toisaalta 50-luvulla lapsia ei enemmän kuin pitkiin aikoihin. 

Mies ei-kenenkään maalla (The Man Between, 1953)

Carol Reedin ohjaama Mies ei-kenenkään maalla (The Man Between, 1953) on kiinnostavimpia Berliini-kuvauksia. Se kuvattiin sodan jälkeisessä, raunioituneessa kaupungissa. Se näyttää miehitysvyöhykkeisiin jakaantuneen kaupungin, jossa poliittiset jännitteet ovat kouriintuntuvasti läsnä. Mies ei-kenenkään maalla ei tietenkään ole dokumentti vaan fiktio, jota kuvattiin myös studiolla Lontoossa. Carol Reed on niin ikään ammentanut vaikutteita menestysteoksestaan Kolmas mies (The Third Man, 1949), joka sijoittui sodanjälkeiseen Wieniin. Nyt ollaan toisessa ympäristössä, mutta tarinan ytimessä on katastrofin jälkeinen moraalinen tyhjiö samaan tapaan kuin Kolmannessa miehessä. Berliini näyttää lopulta paljon lohduttomammalta ympäristöltä kuin Wien: rauniot muistuttavat jatkuvasti siitä maailmasta, joka oli jäänyt taakse. Kiinnostava on kävely Itä-Berliinin puolella. Jos oikein tulkitsen, otokset on toteutettu länsipuolella, ja kohtaukseen on lisätty Stalinin ja Leninin kuvia sekä iskulauseita. Silti elokuvassa on paikoin vavahduttavaa dokumentaarista sävyä, ja ainakin itse ahmin katunäkymiä kaupungista, joka oli tuhoutunut sodassa ja jonka modernisaatio ja jälleenrakennus pian muuttaisi toisenlaiseksi.

Mies ei-kenenkään maalla alkaa saapumisella Berliiniin: brittiläinen Susanne Mallison (Claire Bloom) laskeutuu Tempelhofin kentälle ja tulee tapaamaan veljeään Martinia (Geoffrey Toone). Martinin puolison Bettinan (Hildegard Knef) kautta Susanne tutustuu salaperäiseen Ivo Kerniin (James Mason), joka on elokuvan avainhahmo. Näyttelijävalinnat ovat loistavia, vaikkakin on vaikea vakuuttua James Masonin ei-englantilaisuudesta. Sen verran selkeää hänen aksenttinsa on. Hildegard Knefille, muuten, Berliini oli kohtalokas kaupunki. Hän jäi sodan aikana kaupunkiin hyökkäysvaiheessa sotilaaksi naamioituneena voidakseen olla miesystävänsä seurassa. Venäläiset lopulta vangitsivat hänet ja toimittivat vankileirille, josta hän onnistui pakenemaan. 

Carol Reedin käsissä Mies ei-kenenkään maalla kulkee sujuvasti. Ivon hahmo jää erityisesti mietityttämään. Alkuperäisnimi ”The Man Between” viittaa välitilaan, jossa Ivo elää. Kyse ei ole vain Berliinin miehitysvyöhykkeistä vaan viime kädessä Ivo elää menneen ja tulevan välissä, peruuttamattomasti, kykenemättä irtautumaan menneisyyden painolastista. Pienenä sivujuonteena elokuvassa esiintyy poika nimeltä Horst (Dieter Krause), joka on Ivon apuri ja vakoilija. Ennen ratkaisevaa loppujaksoa Ivo passittaa Horstin pois, takaisin kouluun, jotta edes hänellä olisi tulevaisuus. 

Young Mr. Pitt (1942)

Carol Reed (1906–1976) nousi maailmanmaineeseen toisen maailmansodan jälkeen sellaisilla elokuvilla kuin Neljän tuulen talo (Odd Man Out, 1947) ja Kolmas mies (The Third Man, 1949). Hän oli kuitenkin jo 1930-luvulla vakiinnuttanut paikkansa alalla, ja sodan aikana tuotannot muuttuivat kunnianhimoisemmiksi. Olen viimeksi katsonut vuonna 1940 valmistuneen jännityselokuvan Yöpikajuna (Night Train to Munich), joka Suomessa nähtiin vasta vuonna 1949. Historiallisen prestiisiaiheen pariin Reed tuli elokuvalla Young Mr. Pitt (1942), jota ei tuotu Suomeen levitykseen lainkaan. Sodan keskellä elokuva ammensi aiheensa 1700- ja 1800-lukujen taitteen poliittisen voimahahmon William Pitt nuoremman (1759–1806) elämästä. Pitt nousi kaikkien aikojen nuorimpana poliitikkona pääministeriksi ja joutui luotsaamaan maata Ranskan suuren vallankumouksen jälkeisessä myllerryksessä.

Young Mr. Pitt on sujuvasti kerrottu, vaikkakin sitä kangistavat aikalaistilanteen intohimot. Elokuvassa on paljon poliittisia palopuheita, ja Pitt (Robert Donat) joutuu usein vastakkain Charles James Foxin (Robert Morley) kanssa. Fox olikin Pittin päävastustajia, ja Young Mr. Pitt antaa auliisti tilaa kaksinkamppailuille. Juuri tässä Donat ja Morley ovat parhaimmillaan! Käsikirjoittajat Sidney Gilliat ja Frank Launder ovat hyödyntäneet alkuperäisiä puheita, mutta nykyhetkenkin puheet ovat tarinaan tunkeutuneet: Pittin sanat Napoleonista muistuttavat sitä tapaa, jolla Churchill puhui Hitleristä. Lopulta Young Mr. Pitt on kuitenkin kiinnostava elämäkertaelokuva, jonka ajallinen kaari ulottuu Yhdysvaltain itsenäistymisestä 1800-luvun alkuun. Huomiota herättää myös elokuvan nimi, sillä itse asiassa tarinan kuvaama Pitt ei ole enää nuori. Miksi nimetä elokuva Young Mr. Pitt? En keksi mitään muuta selitystä kuin sen, että John Ford oli Yhdysvalloissa ohjannut kolme vuotta aiemmin elokuvan Young Mr. Lincoln (1939). Ehkä elokuvantekijät ovat sodan keskellä halunneet nostaa rauhan aatetta puolustaneen Pittin Lincolniin verrattavaksi esikuvaksi.

Yöpikajuna (Night Train to Munich, 1940)

Eilisen Alfred Hitchcockin jännityselokuvan Nainen katoaa (The Lady Vanishes, 1938) huumassa oli pakko katsoa vielä Carol Reedin ohjaus Yöpikajuna (Night Train to Munich, 1940). Tuottaja Edward Black oli epäilemättä hyötynyt Hitchcockin trillerin valtaisasta menestyksestä. Käsikirjoittajat Sidney Gilliat ja Frank Launder toteuttivat nyt tarinan, joka kiinnittyy suoraan toisen maailmansodan tapahtumiin. Yhteisiä henkilöhahmoja ovat vain englantilaiset herrasmiehet Caldicott (Naunton Wayne) ja Charters (Basil Radford), jotka elokuvan puolivälissä astuvat samaan Berliinin ja Münchenin väliseen yöjunaan kuin sankariparikin. Yhteistä on myös näyttelijä Margaret Lockwood, joka esittää tällä kertaa prahalaisen keksijän Axel Bomaschin (James Harcourt) tytärtä Annaa.

Yöpikajuna alkaa tekstillä, joka sijoittaa tapahtumat aikaan ennen 3. syyskuuta 1939, jolloin Iso-Britannia julisti sodan Saksalle. Puolidokumentaarisessa jaksossa Saksan joukot marssivat ensin Itävaltaan ja uhkaavat sen jälkeen Prahaa. Keksijä tyttärineen yrittää paeta, mutta lopulta vain isä pääsee karkuun. Anna heitetään keskitysleirille, jossa hän tutustuu Karl Marseniin (Paul Henreid). En äkkiseltään muista toista näytelmäelokuvaa, jossa olisi näin varhaisessa sodan vaiheessa kuvattu elämää keskitysleirillä. Karl järjestää paon ja pelastaa Annan Englantiin, mutta lopulta kyse on vain natsien salajuonesta. Karl on kätyri, jonka avulla Axel Bomasch saadaan Berliiniin. Elokuvan miespääroolia esittää nuori Rex Harrison, jonka tulkitsema Gus Bennett naamioituu sakslaisupseeriksi ja lähtee pelastamaan isää ja tytärtä. Ratkaisu tapahtuu junassa matkalla Müncheniin, ja kriketin filosofiasta haastelevat Caldicott ja Charterskin tempautuvat lopulta mukaan kahinaan.

Yöpikajuna on suora kannanotto maailmansodan tilanteeseen. Iso-Britanniassa se sai ensi-iltansa elokuussa 1940 ja Yhdysvalloissa saman vuoden joulukuussa. Ehkä elokuvan nimenomaisena tehtävänä olikin välittää mielikuvia Euroopassa käydystä sodasta tilanteessa, jossa Yhdysvallat ei vielä ollut liittynyt mukaan. Suomessa Yöpikajuna nähtiin vasta elokuussa 1949, ja epäilemättä kuvia keskitysleiriltä katsottiin kokonaan toisin silmin kuin syksyllä 1940. Ohjaaja Carol Reed oli ennen Yöpikajunaa ohjannut jo kymmenkunta pitkää näytelmäelokuvaa, muun muassa A. J. Croninin romaaniin perustuvan Kaivos ja kartano (The Stars Look Down, 1940), mutta varsinaiset menestyksen vuodet olivat vasta tulossa. 

Trapetsi (1956)

Carol Reedin Trapetsi (Trapeze, 1956) on nähty edellisen kerran televisiossa 1970-luvulla, joten on jo aikakin uusia kiinnostava sirkuselokuva. Trapetsi ei vedä vertoja Carol Reedin parhaimmille elokuville, mutta ilma-akrobatian maailmaan sijoittuva kolmiodraama toimii. Mike Ribble (Burt Lancaster) on rampautunut trapestitaiteilija, joka haluaa opettaa nuorelle Tino Orsinille (Tony Curtis) kolmoishypyn. Mestarin ja oppipojan suhdetta sekoittaa Lola (Gina Lollobrigida), joka tulee mukaan ryhmään ja johon sekä Tino että Mike rakastuvat. Erityisen onnistunut on Burt Lancasterin roolisuoritus, jossa on ripaus omaelämäkerrallisuutta. Lancaster työskenteli nuorena sirkuksessa, mutta vammojen takia ura ei jatkunut: hän ryhtyi näyttelijäksi - ja loppu on historiaa. Trapetsissa Lancaster teki omat stunttiosuutensa, minkä vuoksi trapetsikohtaukset vakuuttavat - muutamaa taustaprojektiota lukuun ottamatta.

Seuraavana vuonna Burt Lancasterin ja Tony Curtisin yhteistyö jatkui niin ikään englantilaisohjauksessa, Alexander Mackendrickin elokuvassa Menestyksen huuma (Sweet Smell of Success) (1957).

Oliver! (1968)

Olin varmaan kahdeksanvuotias, kun näin tämän elokuvan ensi-illassa. Mieleeni ei ole jäänyt ainoatakaan musiikkikohtausta, vaikka Oliver! on täynnä toinen toistaan vauhdikkaampia laulu- ja tanssinumeroita. Sen sijaan muistan onnettoman Oliverin, joka pyytää lisää kuvottavan näköistä keittoa. Ja muistan, miten Faginin aarteet vajoavat Lontoon laitakaupungin vihreään liejuun.

Olen aina pitänyt Carol Reedin elokuvista, mutta Oliver! ei varmaankaan ole vaikuttavimpia, useista Oscar-pysteistä huolimatta. Draama jää Oliverissa sivuraiteelle, ja eniten viehättävät taidokkaat joukkokohtaukset, varsinkin tilanteessa, jossa Oliver (Mark Lester) saapuu Lontooseen ja joutuu valtavan show'n keskelle. Hassusti juoksevat poliisit tuovat mieleen Monty Python -ryhmän John Cleesen "hassujen kävelyjen ministeriön" virkamiehenä. Olisiko Cleese saanut vaikutteita tuoreesta brittimusikaalista? - Oliverin roolissa nähtävä Mark Lester muuten esiintyi koulupoikana jo François Truffaut'n elokuvassa Fahrenheit 451 (1966).