Konepistooli-McCain – elävänä tai kuolleena (1969)

Giuliano Montaldon ohjaama Konepistooli-McCain – elävänä tai kuolleena (Machine Gun McCain, 1969) on italialaisen gangsterielokuvan pioneeri, joka valmistui jo ennen Kummisedän aiheuttamaa mafiakuumetta. Nyt Montaldon elokuvasta on tuore Blue Undergroundin teräväpiirtojulkaisu, jossa on mukana myös vuonna 2010 toteutettu ohjaajan haastattelu. Konepistooli-McCain sijoittuu Yhdysvaltoihin, ja sitä kuvattiin New Yorkissa, San Franciscossa, Los Angelesissa ja Las Vegasissa. Sisäkuvat tehtiin Roomassa, ja halvalla tehty teos saatiin näyttämään ison budjetin elokuvalta. Montaldo itse kertoo, että kaahauskohtaus tehtiin kahdella Hertziltä vuokratulla amerikanraudalla ja San Quentinissäkin kuvattiin ilman lupaa.

Konepistooli-McCain kuuluu John Cassavetes- ja Gena Rowlands -fanien ehdottomaan ohjelmistoon. Cassavetes saatiin McCainin rooliin, sillä hän tarvitsi kipeästi rahaa omiin independent-tuotantoihinsa. Suunnitteilla oli elokuva Aviomiehet, joka valmistui vuonna 1970. Vanha ystävä Peter Falk lähti mukaan gangsteri Charlie Adamon rooliin. Rowlandsin osuus Rosemary Scottin roolissa jää valitettavan lyhyesti, mutta tuntuu, että Cassavetesin ja Rowlandsin kohtaaminen sähköistää koko elokuvan loppuosan.

Konepistooli-McCain tuntuu alussa vaikeasti seurattavalta: on hankalaa hahmottaa, mihin tarina kulkee. Charlie Adamo hamuaa itselleen jalansijaa Las Vegasissa. Samaan aikaan McCain armahdetaan lunnaita vastaan San Quentinistä, ja hänelle on varattu rooli mafiapomojen keskinäisessä välienselvittelyssä. Nuoren Irenen (Britt Ekland) kanssa McCain kuitenkin pakenee saatuaan miljoonat itselleen – vain tullakseen lopussa tuhon omaksi. Kukaan päähenkilöistä ei säily hengissä. Montaldo tuli jo 1960-luvulla tunnetuksi poliittisesti värittyineistä elokuvistaan, ja myös tässä lopputuloksena on armoton kuva äärimmilleen virittyneestä kapitalismista. Mafian monopolisoimaan maailmaan ei muilla ole mitään pääsyä. Elokuvassa on myös ajankohtainen poliittinen viittaus, kun heinäkuun 1968 sanomalehti vilahtaa kuvassa. Neuvostoliiton ja Tšekkoslovakian neuvotelut olivat käynnissä. Kansainvälistä tilannetta vahvemmin Konepistooli-McCain on kapitalismin karikatyyri ja ehkä samalla viittaus myös Italian sisäiseen tilanteeseen.

Konepistooli-McCain on kulttuurinen hybridi. Englanninkielisessä versiossa vilisee italialaisia näyttelijöitä, joiden repliikit on dubattu. Ulkokuvaukset on tehty lähestulkoon turistin asemasta, ja Ennio Morriconen musiikki rakentaa kuvaa amerikkalaisuudesta. Yhdysvallat on myös silmiinpistävän moderni: Roomassa kuvatuissa sisäkuvissa asunnot ovat pullollaan poptaidetta. Kansianvälisille markkinoille elokuvaa kaupattiin välivaltaisuudellaan, mutta loppujen lopuksi konepistooli pauhaa vain muutaman lyhyen hetken. Italiassa elokuvan nimi oli Gli intoccabili, joka puolestaan viittaa yhdysvaltalaiseen tv-sarjaan Lahjomattomat (The Untouchables, 1959–63).

Montaldo jatkoi gangsterismin kuvausta kaksi vuotta myöhemmin teoksella Julma kierre (Sacco e Vanzetti, 1971). Myöhemmin Montaldo ohjasi myös historiallisia aiheita, kuten elokuvan Giordano Bruno (1973) ja minisarjan Marco Polo (1982–83).

Myrsky (1982)

Paul Mazurskyn Myrsky (Tempest, 1982) on kunnianhimoinen Shakespeare-tulkinta, nykyhetkeen sijoitettu aviodraama, jossa keski-iän kriisi ajaa puolisot erilleen. Philip (John Cassavetes) ja Antonia Dimitrius (Gena Rowlands) ovat tarinan keskiössä, mutta suurimman osan elokuvasta he asuvat erillään. Philip vetäytyy Kreikkaan, autiolle saarelle, jossa asuu vain yksinäinen kylähullu Kalibanos (Raul Julia). Myrsky alkaa juuri tästä: Philip elää saarella uuden ystävättärensä Arethan (Susan Sarandon) ja tyttärensä Mirandan (Molly Ringwald) kanssa. Shakespearen näytelmässä Milanon entinen herttua Prospero on hylätty autiolle saarelle, mutta taikavoimien avulla hän palauttaa asemansa. Taikavoimiin turvautuu myös Philip, joka Myrskyn lopuksi nostattaa rajuilman ja saa laivan haaksirikkoutumaan saareen. Mazurskyn tulkinnassa Philip ei saa takaisin asemaansa vallan huipulla, bisneselämässä, mutta hän saa takaisin puolisonsa Antonian.

Paul Mazurskyn Myrsky on taitavasti rakennettu, ajalliselta järjestykseltään pirstottu kokonaisuus, joka vähitellen avautuu katsojalle. Silti teos jää yllättävän hengettömäksi. John Cassavetes pääsee loistamaan, mutta ainakin itse odotin enemmän tilaa Gena Rowlandsille ja Vittorio Gassmanille.

Heräävä elämä (1963)

John Cassavetesin varhaistuotantoon kuuluva Heräävä elämä (A Child Is Waiting, 1963) valmistui yhteistyössä tuottaja Stanley Kramerin kanssa. Abby Mannin käsikirjoitukseen perustuva draama sijoittuu kehitysvammaisten lasten sisäoppilaitokseen, jonne isä Ted Widdicombe (Steven Hill) elokuvan alussa tuo autistisen poikansa Reubenin (Bruce Ritchey). Raastava aloituskohtaus virittää odotukset korkealle. Äiti Sophie (Gena Rowlands) tulee näyttämölle vasta myöhemmin, takautumassa, joka kuvaa vanhempien heräämistä tosiasiaan, että lapsen kehityksessä on jotakin poikkeuksellista. Tarinassa vanhempien vastinparina ovat sisäoppilaitokseen työllistyvä Jean Hansen (Judy Garland) ja talon johtaja tri Matthew Clark (Burt Lancaster). Hansen etsii tarkoitusta elämälleen ja mahdollisuutta tehdä merkityksellistä työtä. Hän solmii läheisen suhteen Reubeniin, mitä Clarkin on kuitenkin vaikea hyväksyä.

John Cassavetesin ja Stanley Kramerin yhteistyö ei taustatietojen mukaan toiminut kovin hyvin, mutta lopputulos puhuu toista kieltä. Erityisen vaikuttavaa on näyttelijäohjaus: Judy Garland tekee uransa loppuvaiheen merkittävimmän roolisuorituksen, mutta oikeastaan kaikki näyttelijätyön palaset loksahtavat kohdalleen. Vaikuttava on myös Bruce Ritcheyn tulkitsema autistinen lapsi, joka elokuvan lopussa ottaa haparoivia askeleita itsensä ilmaisemisen pitkällä tiellä. Elokuva on enemmän elokuva aikuisista kuin lapsista. Reubenin vanhemmilla on vaikeuksia suhteuttaa omaa elämäänsä lapsen elämäntilanteeseen ja hyväksyä sitä, ettei lapsi ehkä täytä vanhempien odotuksia. Samaan tapaan Jean Hansenille Reuben on vain välikappale löytää mielekkyys omalle elämälle. Vaikuttavassa loppukohtauksessa isä-Ted saapuu koulun juhliin ja ymmärtää, miten arvokasta on kuulla, mitä lapsella itsellään on sanottavana.

Minnie & Moskowitz (1971)

John Cassavetestin ohjaama ja käsikirjoittama Minnie & Moskowitz (1971) on parhaita rakkauselokuvia, tarina kahden täysin erilaisen ihmisen kohtaamisesta. Minnie Moore (Gena Rowlands) on museotyöntekijä, kun taas viiksekäs Seymour Moskowitz (Seymour Cassel) työskentelee parkkipaikalla. Elokuva alkaa esittelemällä Seymourin, hyväntahtoisen mutta ärsyttävän pummin, jonka elämässä ei ole päämäärää. Aloituskohtauksessa hän törmää Morgan Morganiin (Timothy Carey), jonka hyytävä, maaninen monologi painottaa yksinäisyyden teemaa. Minnie puolestaan on elänyt suhteessa naimisissa olevaan, väkivaltaiseen Jimiin (John Cassavetes). Parasta elokuvassa on sen yllätyksellisyys: Minnie & Moskowitz alkaa rankkana ja realistisena yksinäisyyden kuvauksena, mutta kasvaa komediaksi sitä mukaa, kun Minnien ja Seymourin toivo paremmasta elämästä kasvaa. Loistavaa on myös kyky nousta ristiriitojen yli: Minnien ja Seymourin välinen sosiaalinen ero ei lopulta ole ongelma, kun kumpikin oppii elämään tässä ja nyt.

Timothy Careyn lyhyen esiintymisen lisäksi elokuvassa on loistavia sivurooleja, joista mieleenpainuvimpia ovat rakastavaisten äidit, John Cassavetesin äiti Katherine esittää Seymourin suorapuheista äitiä, kun taas Minnien äitinä nähdään Gena Rowlansin oikea äiti, Lady Rowlands. Sukusiteitä korostaa sekin, että Minnien ja Seymourin hääkohtauksena huonomuistista pappia näyttelee Genan veli David Rowlands.

Gloria - gangsteriheila (1980)

Ihmeellistä: pitkään olen halunnut nähdä John Cassavetesin Glorian, kun edellisestä katsomisesta on kulunut parikymmentä vuotta. Tilasin sen viimein Amazonista ja, kas kummaa, samana päivänä kun elokuva kolahtaa postilaatikkoon, se tulee YLE Teemalta... Olisi pitänyt seurata tv-ohjelmistoa tarkemmin. John Cassavetesin ohjaajanuralla Gloriaa edelsi loistava kolmikko, Naisen parhaat vuodet (Woman Under the Influence, 1974), Kiinalaisen kiristäjän murha (The Killing of a Chinese Bookie, 1976) ja Ensi-ilta (Opening Night, 1977).

Gloria alkaa vahvoilla New York -kuvilla. Alkutekstejä säestävät Romare Beardenin vaikuttavat vesivärityöt, jotka sulautuvat helikopteriotoksiin öisestä Manhattanista. Kuvissa vilahtaa stadion, johon törmätään myöhemminkin, mutta kamera poimii linja-auton, jonka mukana katsoja ajautuu draamaan. Puertoricolainen äiti on palaamassa perheensä luokse. Kodissa vallitsee hysteerinen tunnelma. Mafia on merkinnyt perheen, ja tuho on väistämättömästi edessä. Tunnelma tuo mieleen Elaine Mayn Pelkojen yön (Mikey and Nicky, 1976), jonka alussa rikollisliigan kostoa pelkäävä Nicky (John Cassavetes) on sulkeutunut huoneeseensa mielipuolisen ahdistuksen vallassa. Gloriassa brutaali kuolema ei odota, mutta perhe ehtii työntää pienen Philin (John Adames) turvaan naapurissa asuvan Glorian (Gena Rowlands) luo. Veriteosta alkaa pakomatka, jossa Gloria ja perheensä menettänyt Phil yrittävät epätoivoisesti paeta. Gena Rowlands on Gloriana loistava, mutta yhtä erinomainen hän on myös Naisen parhaissa vuosissa ja Ensi-illassa: Gloria on samanaikaisesti hauras ja kivikova.

Gloria herättää ristiriitaisia tunteita. Se on epätoivoinen: Philin kodittomuus tuntuu musertavalta, samoin Glorian yritys paeta järjestelmää, joka ulottaa lonkeronsa kaikkialle. Asetelma tuo mieleen Kiinalaisen kiristäjän murhan, jossa ainoa pako on kabareeviihteen lumemaailmassa. Glorian loppukohtauksen Cassavetes on tarjonnut vain oljenkorreksi masentuneelle katsojalle. Kun Gloria on lähtenyt selvittämään välejään gangsterien kanssa, hän on luvannut tavata Philin Pittsburgin rautatieasemalla. Sinne Gloria ei koskaan saavu. Phil nousee taksiin ja lähtee hautausmaalle, osoittamaan kunnioitusta kuolleille, kuten Gloria on häntä opettanut. Näyttää jo siltä, että taksikuski vie pojan viimeisetkin rahat, eikä Philille jää tilaa kuin haamujen maailmaan. Traagisen realismin tilalle nousee yhtäkkiä ihmeenomainen lopuke. Paikalle ajaa auto: Gloria saapuu sittenkin, isoäidiksi naamioituneena, mutta onni ei voi olla muuta kuin illuusio, kuva maailmasta, jota ei tullut.

Naisen parhaat vuodet (1974)

Aikaa on vierähtänyt edellisestä Cassavetes-elokuvasta. Boksissa on vielä jäljellä Kiinalaisen kiristäjän murha, joka on ohjaaja-käsikirjoittajan parhaimpia. Mutta nyt katsomamme Naisen parhaat vuodet (1974) on niin ikään ehdotonta huippua, eikä voi kuin hämmästellä, miten Cassavetesin tuotanto on voinut niin täydellisesti televisiokanavilta unohtua. Cassavetes oli ohjaajana samaa sukupolvea kuin Martin Scorsese, mutta monin tavoin epäonnekkaampi. Hän poltti öljylamppuaan molemmista päistä ja kuoli maksakirroosiin 59-vuotiaana vuonna 1989.

Naisen parhaat vuodet on harhaanjohtavasti suomennettu. Alkuperäisnimi A Woman under the Influence antaa paremman kuvan siitä, mitä elokuvassa oikeastaan tavoitellaan. Kaikesta konkreettisuudestaan ja jatkuvasta puheensorinastaan huolimatta kyse on abstraktista elokuvasta, joka kuvaa naisen asemaa, niin perheessä, avioliittossa kuin laajemminkin. Cassavetes itse totesi: "I'm very concerned about the depiction of women on the screen. It's related to their being either high- or low-class concubines, and the only question is when or where they will go to bed, and with whom or how many. There's nothing to do with the dreams of women, or of woman as the dream, nothing to do with the quirky part of her, the wonder of her."

Pääosassa on pariskunta Mabel (Gena Rowlands) ja Nick Longhetti (Peter Falk), jonka suhdetta reilusti yli kaksituntinen ihmissuhde-elokuva käsittelee. Mabel on monien "vaikutteiden" ja "vaikutusten" alaisena. Hänellä ei elokuvassa ole omia ihmissuhteita, ei harrastuksia eikä työtä: hän taistelee roolien ja odotusten paineessa, pyrkimyksessään olla hyvä äiti ja puoliso. Yhtä lailla Nick toteuttaa rooleja: hänen on vaikea ymmärtää Mabelin henkisiä ongelmia, tasapainottomuutta, ja hän tuntuu toteuttavan vakiintuneita maskuliinisuuden malleja niin isänä, työtoverina kuin aviomiehenäkin.

Mabelin rooli on tehty mittatilauksena Gena Rowlandsille, joka näyttää koko rekisterinsä, pienet nyanssit, suurieleiset deklamaatiot, maanisen sisäänpäinkääntyneisyyden, puheliaan sosiaalisuuden. Rooli on vaikea: Mabel hymyilee, mutta oikeastaan hän ei koskaan näytä aidosti onnelliselta. Cassavetes totesi: "I don't know anyone who has had such a terrible time that she doesn't smile ever, that she doesn't have time to love, open her eyes, think about the details of life. Something [wonderful] happens all the time, even at the height of tragedy. I wanted to show that too."

Kaikesta traagisuudestaan huolimatta elokuvassa on jotakin vapauttavaa. Ehkä juuri elokuvan lopussa on vihje Mabelin ja Nickin mahdollisuuksista. Heidän on vaikea puhua ja ratkoa ongelmiaan, mutta kun ihmissuhteista puhuminen päättyy ja yhteiset ilta-askareet alkavat, kaikki tuntuu onnellisemmalta.

Ensi-ilta (1977)

Gena Rowlandsin roolisuoritus ikääntyvänä Broadway-tähtenä, Myrtle Gordonina on tyrmistyttävän hieno: se sisältää oikeastaan kaikkea, mitä vain voi kuvitella, traagisia huipennuksia, täydellistä farssia, hienosyistä psykologiaa... En muista vähän aikaan nähneeni mitään vastaavaa. John Cassavetesin käsikirjoitus Ensi-iltaan (Opening Night, 1977) punoo taitavasti yhteen toden ja epätoden. Myrtle Gordon valmistautuu ensi-iltaan, nuori ihailija kuolee, ja tähden tasapaino järkkyy. Näyttämöllä Gordon improvisoi, muuttaa näytelmän tekstiä ja häilyy näyttämön ja kulissien, fiktion ja toden rajalla. Kaikesta raastavuudesta huolimatta Ensi-illan lopetus uskoo itse teatteriin, ja se lopulta tuo ymmärtämyksen päähenkilöiden välille. Loppukohtaus on Rowlandsin ja Cassavetesin suvereenia näytöstä. Miksei tätä hienoa elokuvaa näytetä televisiossa? Olisi jo aika.