In nome del popolo italiano (1971)

In nome del popolo italiano (1971) on poliittinen elokuva, jossa on Dino Risin teosten tapaan vahva komediallinen ote. Elokuva nähtiin muutama vuosi sitten Kino Reginassa, mutta Suomen ensi-iltaa se ei ole elokuvateatterilevityksessä saanut, ja siksi suomenkielinen nimikin puuttuu. Lause In nome del popolo italiano kuullaan elokuvan alussa, kun tuomari Mariano Bonifazi (Ugo Tognazzi) lukee oikeuden tuomion ”Italian kansan nimessä”. Toisaalta nimi on ironinen, mihin elokuvan loppukohtaus viittaa. Elokuva päättyy jalkapallohuumaan, jossa nationalismi ajaa kansan kaduille ja saa aikaan kaaoksen. Lopulta on epäselvää ja ristiriitaista, mikä on ”Italian kansan” tahto. Elokuva vihjaa laajamittaiseen korruptioon, ja samaan aikaan teollisuus käyttää häikäilemättömästi luonnonvaroja hyväkseen. Alussa Bonifazi istuu kalastamassa, kun mystinen vaahto läheiseltä muovitehtaalta peittää rannan, ja saastuneen kalan syönyt lokki tipahtaa hiekkaan. 

Bonifazin vastavoimana on liikemies Lorenzo Santenocito (Vittorio Gassman), joka tuntuu alusta lähtien häikäilemättömältä manipulaattorilta. Bonifazi epäilee Santenociton sekaantuneen seksityöntekijän Silvana Lazzaronin (Ely Galleani) huumekuolemaan, ja elokuvasta tulee kahden ideologisesti täysin vastakkaisen henkilön kissa ja hiiri -leikkiä. Tarinan häviäjä on Silvana, joka esiintyy vain ruumiina tai takautumina. Santenocito tekee kaikkensa esittääkseen oikeuslaitoksen poliittisesti värittyneenä, ja Risi korostaa Bonifazin työväenluokkaisuutta ja sitä vastenmielisyyttä, jota tämä tuntee teollisuuspamppua kohtaan. Paljastan nyt elokuvan keskeisen jujun, joten ei kannata lukea pidemmälle, jos elokuvan katsominen kiinnostaa (löytyy tällä hetkellä Netflixistä). Loppujaksossa Bonafazi saa käsiinsä Silvanan päiväkirjan, jota hän lukee autiolla kadulla samaan aikaan, kun muut katsovat Italian ja Englannin välistä finaaliottelua. Bonafazi ymmärtää olleensa väärässä, ja silmin nähden empii, mitä tehdä ratkaisevan todisteen kanssa. Oikeudentunto voittaa, mutta lopun juhlinta, joka äityy kaaokseksi, muuttaa hänen mielipiteensä ja hän heittää punakantisen päiväkirjavihon palavan auton liekkeihin. Ratkaisu on häiritsevä, vaikka toisaalta Santenocito on pitänyt lakia pilkkanaan ja taivutellut sitä oman mielensä mukaan, muun muassa hankkimalla tekaistun alibin. Yksittäinen tapaus tai vastakkainasettelu ei ole poistanut niitä rakenteellisia ongelmia, jotka ovat yhä olemassa riippumatta siitä, mitä Bonafazi tekee.

Pyhä Januarius (Operazione San Gennaro, 1966)

Dino Risi ohjasi 1960-luvun alussa kaksi loistavaa komedia, Playboy (Il sorpasso, 1962) ja Hirviöt (I mostri, 1963). Niiden katsomisesta on jo vierähtänyt aikaa, joten on hyvä palata Risin tuotannon pariin. Pyhä Januarius

(Operazione San Gennaro, 1966) ei ole lainkaan samaa tasoa, mutta toki kiinnostava sekä aikakauden rikoskomediana että napolilaisen elämänmenon mytologisoijana. Pyhä Januarius on ilmiselvästi saanut vaikutteita Jules Dassinin kaksi vuotta aiemmin ohjaamasta, kansainväliseksi menestykseksi osoittautuneesta Topkapista (1964), jossa niin ikään seurattiin koomisen ryhmän epätoivoista ryöstöyritystä. Kun Topkapissa seikkailtiin Istanbulissa, Dino Risin vastine sijoittuu Napoliin. Pyhä Januarius, San Gennaro, oli Beneventon piispa, joka kuoli marttyyrinä 300-luvun alussa ja josta tuli Napolin suojeluspyhimys. 

Pyhä Januarius on suunniteltu Napolin ylistyslauluksi ja sen myyttisyyden korostajaksi. Elokuvasta voi löytää lähestulkoon kaiken, mitä sana Napoli tuo mieleen. Alkusysäyksen tarinalle antaa yhdysvaltalainen seikkailijapariskunta, joka on saanut päähänsä Pyhän Januariuksen pyhäinjäännökseen sisältyvien korujen varastamisen. Pariskunta ottaa yhteyttä paikalliseen mestarivarkaaseen ja playboyhin Dudùun (Nino Manfredi), joka taivuttelun jälkeen päättää osallistua yritykseen. Dino Risi asettaa vastakkain kansainvälisen vaikutuksen ja napolilaisen identiteetin: katsojaa ei yllätä lopputulos, jossa Pyhän Januariuksen kultti lopulta voittaa yhdysvaltalaisen invaasion häikäilemättömät tavoitteet. Pyhän Januariuksen aarteet kuuluvat kansalle, ja loppukohtauksessa ne esitetäänkin kaikkien omaisuutena. Pyhä Januarius muuten tunnetaan veri-ihmeestään, jossa pyhimyksen kuivunut veri muuttuu juoksevaksi. Tätä ihmettä kuvataan elokuvan alussa. 

Venuksen merkki (1955)

Dino Risin elokuvien katsominen jatkuu komedialla Venuksen merkki (Il segno di Venere, 1955), joka on commedia all'italianan varhainen virstanpylväs. Sophia Lorenin rinnalle marssii varsinainen tähtisikermä, Alberto Sordi, Raf Vallone, Vittorio de Sica, Tina Pica, Peppino De Filippo. Tarinan etualalla ovat serkukset Agnese (Sophia Loren) ja Cesira (Franca Valeri). He ovat muuttaneen modernin elämänmenon keskukseen, Roomaan, Agnese isänsä (Virgilio Riento) kanssa etelästä, Cesira pohjoisesta, Milanosta. Tuntuu, että pienessä kerrostaloasunnossa kuhisee Italia pienoiskoossa. Alussa Cesira katselee alakerran tohtoria, joka on valmistautumassa häihinsä – ja on pudota ikkunasta. Samaan aikaan kun Agnesen ympärillä miehiä pörrää kuin kärpäsiä, Cesira on yksinäinen. Agnese kaipaa kunnioitusta, Cesira rakkautta, eikä nyky-Roomassa ole tarjolla molempia yhtäaikaa. Naisen yhteiskunnallisesta asemasta käydään elokuvan alussa kiivasta keskustelua: samaan aikaan kun Cesira puhuu itsenäisyyden ja tasa-arvon puolesta, hän joutuu kohtaamaan rajalliset mahdollisuutensa.

Agnesen ja Cesiran talosta löytyy ennustaja, joka näkee korteista kolmen miehen astuvan Cesiran elämään. Kovin hyvin ennustus ei toteudu: Cesira törmää maaniseen Fiat-varkaaseen Romolon (Alberto Sordi), muiden siivellä surutta elävään runoilijaan (Vittorio de Sica) ja taksinkuljettajaan Ignazio Bologniniin (Raf Vallone), joka kuitenkin päätäpahkaa ihastuu Agneseen. Alberto Sordi on elementissään roomalaistaiteilijoiden pirskeisiin sijoittuvassa tanssikohtauksessa, Vittorio de Sica taas ensimmäisessä kaunopuheisessa sisääntulossaan.

Dino Risin ohjaus on luistavaa; tosin alku lupaa farssia, mutta vähitellen huumori saa vakavampia sävyjä. Surumielisessä lopetuksessa Cesira palaa arkeen, juoksee aamunkoitteessa linja-autoon niin kuin monet muutkin työpaikalle rientävät naiset.

Vaarallinen leski (1955)

Luigi Comencinin komediat Leipää, rakkautta ja unelmia (1953) ja Rakkauden huumaa ja mustasukkaisuutta (1954) saivat jatkoa heti seuraavana vuonna: mukana oli käsikirjoittaja Ettore Maria Margadonna, mutta ohjaajaksi pestattiin Dino Risi. Näyttelijäkaartissa Gina Lollobrigida ei ollut enää käytettävissä, joten konsepti oli ajateltava uudelleen. Jos Comencinin elokuvat olivat enemmän maalaiskomedioita, Risi on siirtynyt farssimaiseen suuntaan. Samalla kolmas osa Vaarallinen leski (Pane, amore e..., 1955) on muuttunut tuotantoarvoiltaan: elokuva on kuvattu väreissä, CinemaScope-optiikalla, ja Saglieran kylä on vaihtunut turistiseen ympäristöön, Sorrentoon. Keskiössä on yhä poliisipäällikkö Antonio Carotenuto (Vittorio de Sica), joka elokuvan alussa hyvästelee Saglieran ja siirtyy kotikonnuilleen Napolin lahdelle. Lemmenkipeän poliisipäällikön vartijana on pappissäädyssä vaikuttava velipoika Don Matteo (Mario Carotenuto). Ennen pitkää Antonio alkaa liehitellä nuorta leskeä, kalakauppias Sofiaa (Sophia Loren), mutta vähitellen myös pidättyväinen vuokraemäntä Donna Violante Ruotolo (Lea Padovani) lämpenee poliisipäällikön runolliselle romantiikalle.

Tarina on yhtä yksinkertainen kuin aiemmissakin Pane, amore -sarjan elokuvissa, mutta ainakin omasta mielestäni tämä on hauskin. Vaikutelma voi johtua siitäkin, että kaksi ensimmäistä osaa oli olosuhteiden pakosta katsottava ranskaksi dubattuna. Vaarallisessa leskessä Vittorio de Sican komediallisuus pääsee oikeuksiinsa: erityisen herkullisia ovat puheet ja runot, varsinkin Carotenuton kaunopuheiset sanat Sorrenton poliisivoimien johdolle. Toisin kuin aiemmissa osissa, tässä Vittorio de Sican huumori saa myös slapstick-piirteitä. Elokuvan kuuluisimpia kohtauksia lienee Sophia Lorenin ja Vittorio de Sican Mambo italiano.

Vaarallisessa leskessä myös Sophia Loren on erinomainen, tosin hän on juuri sellaisessa roolissa, jota toistettiin sittemmin monessa muussakin komediassa. Myös Tina Pica on hykerryttävä Caramellana.

Hirviöt (1963)

Episodielokuva oli suosittua 1950-luvulla, mutta Dino Risi astuu komediallaan Hirviöt (I mostri, 1963) askeleen pidemmälle: teosta voisi kutsua sketsielokuvaksi. Vittorio Gassman ja Ugo Tognazzi tähdittävät 20 lyhyestä kuvaelmasta koostuvaa kavalkadia, joka paikantaa 60-luvun italialaisen yhteiskunnan "hirviömäisyyksiä". Moraaliton isä opettaa pojalleen valehtelua ja näpistelyä, hurskas kansanedustaja antaa iäkkään kenraalin odottaa vastaanotollaan, rutiköyhällä perheenisällä on varaa lähteä A. S. Roman otteluun riehumaan, Pyhän Fransiscuksen sanomaa saarnaava pappi antaa turhamaisia ohjeita parturilleen, mies ryöstää parhaan ystävänsä vaimon, jalankulkijoiden oikeuksista muistuttava herra muuttuu Fiatin rattiin päästyään maaniseksi kaahaajaksi...

Dino Risin sketsikimara on loistelias kommentaari vuoden 1963 Italiasta, modernisaatiosta, vieraantuneisuudesta ja hyväksikäyttämisen häikäilemättömyydestä. Farssin keinoin Risi pääsee samaan lopputulokseen kuin Antonioni! Gassmanin ja Tognazzin roolisuoritukset ovat kertakaikkiaan virtuoosimaisia. Gassman nähdään mm. asianajajana, joka nöyryyttää vapaaehtoisesti oikeuden eteen astuvaa todistajaa. Tognazzi on parhaimmillaan television eteen liimautuneena aviomiehenä, joka paksujen silmälasiensa takaa seuraa kaiken, mitä tuutistä irtoaa - samaan aikaan kun puoliso viettää lemmenhetkiä viereisessä huoneessa. Hervottomuudestaan huolimatta elokuva päättyy surullisesti tarinaan "La nobile arte". Guarnacci (Tognazzi) houkuttelee ystävänsä Artemisio Antinorin (Gassman) palaamaan nyrkkeilykehään. Kaikki päättyy katastrofiin, ja Artemisio halvaantuu. Loppukuvassa nyrkkeilijä istuu rullatuolissa katsomassa ystävänsä leijaa, joka lepattaa merituulessa. Kaikista hirviömäisyyksistä - ainakin tästä viimeisestä - voi syyttää Dino Risiä, joka hyydyttää katsojan naurun elokuvan viime metreillä.

Playboy (1962)

Dino Risin Playboy (Il sorpasso, 1962) on hiljattain ilmestynyt Ranskassa tupla-dvd:nä, jossa on myös seuraavana vuonna valmistunut Hirviöt (I mostri). Aluksi hiukan pelottaa, miten italialaisen komedian nopea dialogi ja hidas ranskankielisen tekstityksen seuraaminen sopivat yhteen... Mutta katsominen kannattaa. Il sorpasso on yllättävä, jännittävä komedia, joka vakavoituu jo ennen hämmentävää loppukohtaustaan. Alussa katsojalle näytetään modernistinen painajainen: Bruno Cortona (Vittorio Gassman) hurjastelee kesän tyhjentämän Rooman laitamilla, uudisrakennusten keskellä, ja sieppaa mukaansa nuoren oikeustieteen opiskeilijan Roberton (Jean-Louis Trintignant). Elokuva on oikeastaan road movie, joka kommentoi 60-luvun alun modernisaatiota. Ajaessaan Bruno ja Roberto keskustelevat ohimennen Antonionin Auringonpimennyksestä ja sen "vieraantuneisuudesta", mutta maailma on enemmän populaari- ja kulutuskulttuurin kyllästämä: kesän 1962 kuumin hitti "Quando quando quando" soi kaikkialla, Toscanan maaseudulla twistataan, huoltoaseman baarissa käy kuhina, saksalaiset ja amerikkalaiset turistit ovat liikkeellä sankoin joukoin, ja papitkin ovat maantien varressa autonrenkaita vaihtamassa... Loppua kohden Brunon pinnallinen, moderni elämäntyyli saa sävyjä, ja Roberto ottaa rohkean askeleen soittaessaan ihailemalleen tytölle.