Elämä on ollut niin kiireistä, että tämänvuotisesta Suomalaisen elokuvan festivaalista ei ole tullut kirjoitettua blogimerkintöjä - alkua lukuun ottamatta. Festivaalilla nähtiin tänä vuonna paljon paikallisia elokuvia, Kulkurin holhokista (1940) Christian Dreadfuliin (2011), mutta varsinaisia pääteemoja oli kolme, kauhuelokuva, road-elokuva ja Pirjo Honkasalon tuotanto. Torstain 12.4. vieraana oli ohjaaja Olli Soinio, jonka Kuutamosonaatti (1988) on suomalaisen kauhuelokuvan klassikko. Kuutamosonaatti rakentaa hyytävän kuvan suomalaisesta maaseudusta 80-luvun urbaanin nousukauden keskellä. Kerronta on orkesteroitu taitavasti, ja jännite kasvaa loppua kohden niin kuin kauhuelokuvassa kuuluukin. Kari Sohlbergin kuvaus hivelee silmää, eikä voi kuin toivoa, että tästä elokuvasta tehtäisiin nopeasti entisöity versio, sillä ajan hammas on päässyt nakertamaan kopiota pahasti. Perjantain 13.4. ohjaajavieras oli Atro Lahtela, joka vieraili Silmä silmästä (1999) -elokuvansa alussa. Nimensä puolesta elokuva viittaa vanhatestamentilliseen uskoon, ja selkäpiitä karmivan kuvan Lahtela rakentaakin uskonnollisesta ahdasmielisyydestä, jonka varjo ei hellitä tulevien sukupuolvien yltä. Elokuvan päähenkilö on taiteilija Kiia Saari (Meri Nenonen), ja teoksen voi tulkita myös luomistyön kuvauksena, jossa seurataan kainuulaiseen kirkkoon valmistuvien patsaiden, Kristuksen, perkeleen ja enkelin syntymää.
Vuoden 2012 päävieras oli ohjaaja Pirjo Honkasalo, joka oli paikalla koko sunnuntaipäivän 15.4. kertomassa elokuviensa taustoja. Päivän aluksi nähtiin kansatieteellinen kuvaus Ikäluokka (1976) ja suomalaisista uusnatseista kertova Vaaran merkki (1978). Honkasalo kuvasi Vaaran merkin taustalla olleita hankaluuksia: raakafilmi varastettiin Jörn Donnerin jääkaapista, ja tekijät tekeytyivät itse äärioikeistolaisiksi päästäkseen tarpeeksi lähelle. Pekka Siitoimen organisaatio uhoaa elokuvassa toimittavansa Kekkosen keskitysleirille ja joutuu ennen pitkää oikeuteen vastaamaan kirjapaino Kursiivia vastaan tehdystä attentaatista. Vaaran merkin ainoa löytynyt esityskopio oli saksankielinen, ja yltöasiallinen selostaja tuli Honkasalon mukaan DDR:stä. Alkuperäisessä suomenkielisessä versiossa selostuksen luki toimittaja Stig Framåt, joka antoi kokonaisuudelle aivan toisenlaisen sävyn. Toivottavasti tämä kopio vielä löytyy jostakin!
Vuonna 2010 legendaarinen turkulainen TVO-klubi joutui lopettamaan toimintansa. Sen pitkäaikainen ylläpitäjä oli Turun Yliopiston Varsinaissuomalainen Osakunta ry (TVO), vuonna 1928 perustettu varsinaissuomalaisten opiskelijoiden yhteenliittymä. Vuodesta 1956 lähtien TVO majaili ylioppilastalolla Rehtorinpellonkadulla. Klubitoiminta alkoi vuonna 1961 jazzhenkisillä Jam Session -illoilla, mutta 60-luvun kuluessa paikasta tuli rockmusiikin tärkeä foorumi, jossa nuoret, aloittavat bändit pääsivät hiomaan taitojaan.
”Hurjan pojan koti se on rakennettu
Muutamaa vuottaa myöhemmin Koski teki toisen lyhytelokuvan yhteistyössä Markku Innon ja Ilpo Tuomarilan kanssa. Tuloksena oli puolituntinen, Markku Innon runoista ammentava Yön kevyt polttoöljy (1991), jonka pääroolissa esiintyi Markku Toikka. Puolituntinen fiktio kuvaa yövartijaa, joka saapuu töistä ja löytää puolisonsa kuolleena. Absurdissa kokonaisuudessa rakenteellinen väkivalta muuttuu ruumiilliseksi ja näkymätön näkyväksi, kun modernisaation airueet yrittävät muuttaa kaupunkilaisia hampaattomiksi. Yön kevyt polttoöljy valmistui vaiheessa, jossa Turun purkamisen historialla ei näyttänyt olevan päätepistettä. Huikeita ovat kuvat arkkitehtitoimistosta ja pienoismallista, jossa Turun tuomiokirkko on muutettu Dom-hotelliksi.
Suomalaisen elokuvan festivaali käynnistyi jo 21. kerran. Keskiviikon ohjelmistossa oli paikallista elokuvatuotantoa, ja avajaisena nähtiin Aarne ja Eino Kivimäen vuonna 1940 tuottama farssi Kulkurin holhokki. Myöhemmin veljekset muistelivat lapsuutensa elokuvakokemuksia Seinäjoella ja ennen kaikkea Charles Chaplinin, Harold Lloydin ja Majakan ja Perävaunun kohelluksia valkokankaalla. Kun elokuvainnostus äityi siihen pisteeseen, että veljekset ostivat 16 mm:n kameran talvisodan jälkeen, he ottivat tavoitteekseen pitkän näytelmäelokuvan valmistamisen. Innostus oli suurta, ja tarinan mukaan kuvauksia tehtiin ruokatunneillakin. Välirauhan aikana Kivimäet työskentelivät Crichton-Vulcanin telakalla Turussa. Lopputuloksena oli täysverinen mykkäelokuva kulkuri-Teemusta (Akseli Jouppi alias Aarne Kivimäki), jonka hoteisiin talvisodassa isänsä menettänyt 6-vuotias Anja (Rauni Helin) päätyy. Samaan aikaan Turun satamassa hääri jalokivivarkauksia tekevä merimies Kujanen (Jere Jouppi alias Eino Kivimäki). Kerronnassa on jonkin verran jatkuvuuskömmähdyksiä, mikä on ymmärrettävää, kun elokuvaa tehtiin pieninä palasina. Parhaimmillaan, esimerkiksi lopun takaa-ajokohtauksessa, Kulkurin holhokki toimii juuri niin kuin tekijät ovat ajatelleet. Esitystä säesti Kari Mäkiranta, joka loihti erityisesti takaa-ajokohtauksesta mehukkaita sävyjä.
Suomalaisen elokuvan festivaali 2011 päättyi Aarne Kivimäen ohjaukseen Huijarien huvittavat huiputtajat (1945). Komedia on yksi niistä harvoista pitkistä näytelmäelokuvista, jotka Turussa toteutettiin 1940-luvulla, ja samalla se oli itseoikeutettu teos 20. festivaaleille, koska sen restaurointiin SEF vaikutti 90-luvulla olennaisesti. Turkulaiset etstradikoomikot Mikko Miehelä ja Eino Hyrsky olivat esiintyneet jo elokuvassa Kaksi kivaa kaveria (1944), jossa seikkailtiin sataman lautatarhassa. Seuraavana vuonna valmistunut Huijarien huvittavat huiputtajat sijoittuu pääasiassa määrittelemättömälle maaseudulle, jonne poliisit rientävät Turun keskustan läpi rautatieasemalle ja sieltä junalla perille. Tanssikohtaus tehtiin Ruissalossa. Komedian päähenkilöt Sami (Miehelä) ja Santtu (Hyrsky) ovat saapuneet Ameriikasta Suomeen auttamaan sotaponnisteluissa, mutta paikkaa rintamalla ei ilmeisesti löytynyt. Suomeen on saapunut myös Veikko Koivunen (Jouni Sarto), joka haaveilee utopiayhteisön perustamisesta. Sota-ajan rikollisuus nousee niin ikään esiin, sillä ravintoloitsija Oskari Olikka (Kullervo Hurttia) on oikeasti alamaailmassa toimiva elintarvikekuponkien väärentäjä.
Hilja – maitotyttö on esitetty Suomalaisen elokuvanfestivaalilla aiemminkin, ensimmäisen kerran vuonna 1994. Anneli Sauli oli mukana jo silloin, ja nyt, 17 vuotta myöhemmin, hän muisteli yhteistyönsä alkua Toivo Särkän kanssa. Ehkäpä Sauli ei olisi lainkaan tullut elokuva-alalle, ellei Särkkä olisi usean vuoden ajan etsinyt sopivaa naispääosan esittäjää Hiljaan. Vastustustakin oli, mihin Sauli viittasi puhuessaan niistä ennakkoluuloista, joihin hänen romanitaustansa vaikutti. Hilja – maitotyttö (1953) kuuluu suomalaisen elokuvan klassikoihin, mutta ei välttämättä siksi, että se olisi erityisen hieno tai vaikuttava elokuva. Pikemminkin siihen tiivistyy paljon sellaista, mikä oli 1950-luvun suomalaiselle studiotuotannolle ominaista. Hilja on kirjallisuusfilmatisointi, ja varmaankin käsikirjoittaja Juha Nevalainen on halunnut säilyttää Johannes Linnankosken kieltä aloitusjuonnossa, jolle ei kuitenkaan tule myöhemmin jatkoa. Hilja (Anneli Sauli) nähdään jo ensimmäisissä kuvissa, mutta hän on sanaton, ”hiljaa”, lähes ensimmäiset kymmenen minuuttia. Tämä hiljaisuus kuvaa myös tarinaa siinä mielessä, että elokuva on kasvukertomus, jonka aikana Hilja vähitellen ilmaisee tahtoaan entistä vahvemmin. Väkivaltainen isäntä (Tauno Palo) kohtelee maitotyttöä kaltoin, mutta paikalle ilmestyy nuori ylioppilastaiteilija (Saulo Haarla), jonka kanssa Hiljalle syntyy romanssi. Ylioppilas häipyy Pariisiin, mutta loppukohtauksessa Hilja asettuu puolustamaan itseään isäntää vastaan. Tässä mielessä loppu on voimaannuttava, eikä elokuva johda tuhoon niin kuin moni aiempi melodraama.
Jouko Aaltosen ohjaama ja Olli Vesalan tuottama Taistelu Turusta sai ensi-iltansa lauantaina 9.4.2011, lähes tuhannen katsojan edessä. Aihe on traaginen ja kaikille suomalaisille tuttu, Turun yli pyyhkinyt modernisaation aalto, joka vei mennessään paljon arvokasta, kaunista rakennuskantaa. Kiinnostava historiallinen ongelma on se, missä määrin tapahtunut prosessi oli yleinen, kaikkia Suomen kaupunkeja koskeva, missä määrin taas paikallinen. Jälkimmäisen puolesta puhuu moni asia: Turussa rakennusliikkeiden, politiikan ja kaupunkisuunnittelun suhde oli läheinen, mistä kertovat Taistelu Turusta -elokuvan monet kommentit. Toisaalta aivan yhtä perusteltua on ajatella, ettei tuhoaminen olisi ollut mahdollista ilman sitä ajattelutapaa, jossa korostettiin modernia, uudenlaisen kaupunkiasumisen ihannetta ja pesäeron tekemistä historiaan. Olen itse pohtinut paljon sitä, että jälkimmäinen, yleinen trendi oli Turussa myös ”paikantunutta”, sillä Suomen vanhimmassa kaupungissa historia on ollut ongelma. Autonomian aikana Turku oli Ruotsin vallan symboli, jonka historiallinen perintö viittasi vanhaan emämaahan. Ehkä tämä historiallisuus oli ongelma myös YYA-ajan Suomessa.
Jari Halosen esikoiselokuva Takaisin ryssiin (1992) valmistui lähes taskurahalla. Suomalaisen elokuvan festivaalilla nähtiin napakka, vahvasti lyhennetty kansainvälinen versio, ja tuntui, että tarina eteni hyvin. Monelle arvostelijalle Takaisin ryssiin näytti 90-luvun alussa turkkamaiselta kärvistelyltä, mutta nyt elokuva tuntuu hulvattomalta - ja silti ajankohtaiselta - farssilta. Jorma Tommila vetää viimeisen kommunistin, Reima Elon, roolin läpi sellaisella intensiteetillä, että karvat nousevat pystyyn. Taisto Reimaluoto taas on hauras Vladimir, vampyyrina maan päälle jäänyt kommunismin henki, jonka hienotunteisuudella ei ole paikkaa nykymaailmassa. Kaikesta rajuudestaan ja liioitellusta kiihkostaan huolimatta loppu on koskettava. Aikakausi on kertakaikkiaan päättynyt, mutta se ei estä ihannetta pysymästä arvokkaana, muistissa.
Astuessani ulos Puutarhakadun auditoriosta taisin olla niin sekaisin, että kutsuin Pölynimurikauppiaita Polkupyörävarkaiksi. Mutta toisaalta aikamoista varastamista taisi nyrkkimyynti olla 90-luvun alun Suomessa... John Websterin dokumentti on herkullinen ajankuva: se on epäilemättä myös tietoista instant-historiaa, jossa kauppiaita kouluttavan firman edesottamuksia tahdittavat lama-Suomen ankeat näkymät ja poliittisten uutisten viimeisimmät käänteet. Vaikka katsoja tuntee sympatiaa myyntitykkejä kohtaan, varsinaisia tähtiä ovat ne pahaa-aavistamattomat suomalaiset, jotka yrittävät päästä myyjistä eroon mutta taipuvat taitavien suostuttelujen edessä.
Teuvo Puron Anna-Liisa (1922) on suomalaisen mykkäelokuvan klassikoita. Turun esityksessä 9.4. erityisenä kohokohtana oli Kari Mäkirannan ja Turun taideakatemian opiskelijoiden rakentama äänimaisema, joka teki vaikutuksen. Säestys perustui osin aikalaissoittimiin: urkuharmooni, jouhi, räikkä ja huuliharppu loivat kiehtovan ja kiinnostavan taustan, joka ei kuitenkaan kaapannut päähuomiota. Hienointa oli, että erityisen asetelmalliset kohtaukset, kuten Anna-Liisan (Helmi Lindelöf) tunnustus, jossa henkilöt poseeraavat jäykästi kuin näyttämön lavalla, saivat äänestä uudenlaista potkua. Anna-Liisassa on kiinnostavaa se, että Teuvo Puro oli mukana, kun Minna Canthin näytelmästä tehtiin pitkää elokuvaa jo kesällä 1911 - samassa yhteydessä, jossa ensimmäinen ”tunnin kestävä kinemtografinen näytelmäkappale” Sylvi kuvattiin, mutta Anna-Liisan aineisto tuhoutui. Itsenäistymisen jälkeen Puro sai uuden mahdollisuuden. 
Avasin muutama viikko sitten pölyttyneen pahvikansion, johon olen kerännyt lehtileikkeitä ja muistoja vuosien varrelta. Käteen osui Suomalaisen elokuvan festivaalin käsiohjelma vuodelta 1992. Olin pyydystänyt vihkoon nimikirjoituksia, ja muhkein oli kirvonnut George de Godzinskyn kynästä. Hän oli piirtänyt nimensä päälle viivaston ja pienen melodianpätkän sekä alle leveän puumerkkinsä. Muistiini on kirjautunut kuva de Godzinskystä elokuvateatteri Dominon aulassa mustekynä kädessä: nimikirjoitusten pyytäjiä oli paljon. Salissa oli juuri katsottu Ilmari Unhon musikaali Poretta (1941), johon maestro oli säveltänyt loisteliaan musiikin.
Peter von Baghin ohjaama ja Jouko Aaltosen tuottama Helsinki, ikuisesti (2008) alkaa vaikuttavalla kuvalla: Finlandia-elokuvasta peräisin olevissa otoksissa jäänmurtaja raivaa tietään Helsingin edustalla ja nuoret juoksevat jäällä kilpailemassa siitä, kuka uskaltaa tulla lähimmäs. Yhtä vaikuttava on viimeinen kuva vuoden 1918 Helsingistä. Samaan aikaan kun von Bagh toteaa ääniraidalla: ”Historia katsoo meitä”, väki ajelehtii kameraa kohti. Katseet ovat vaikuttavia. Enemmän kuin Helsinki jäävät elokuvan jälkeen mieleen ne ihmiset, jotka kaupungin tekevät ja joiden kohtaloista tiedämme lopulta vain vähän. Itse dokumentti Helsinki, ikuisesti on taidokas kollaasi, joka alkaa rautatieasemalta aivan kuin Walter Ruttmannin Berliini-sinfonia. Kollaasiotteeltaan Helsinki, ikuisesti muistuttaa Sininen taide -sarjaa: maalauksilla ja kirjallisuussitaateilla on tärkeä rooli runollisen kuvan rakentajana. Ilmeisesti Suomalaisen elokuvan festivaaleilla oli elokuvan filmikopion kotimainen ensi-ilta, vaikka teos on nähty jo kahdesti televisiossa. Mutta kankaalle tämä teos ehdottomasti kuuluu ja sopii.
Perjantaina työpäivä jatkui niin pitkään, että Brita Wreden hienot dokumenttielokuvat jäivät näkemättä. Sen sijaan ehdin klo 17.45 esitykseen katsomaan Lasse Naukkarisen dokumentit Tasavallan päiväkirja (1971) ja Armon vuonna (1974). Tasavallan päiväkirja on suomalaisen taistelevan elokuvan klassikko, joka käyttää hyväkseen monenlaisia tehokeinoja, nopeaa leikkausta, iskulauseita, kertojaääntä, toistoa. Elokuvan keskiössä on Persian shaahin Suomen-vierailu: Erkki Tuomiojan ja Ilkka Taipaleen työntäminen poliisiautoon nähdään kahteen kertaan, ja kun vanhempi konstaapeli intoutuu repimään mielenosoittajien julisteita, repimisen akti toistetaan hidastettuna useaan otteeseen. Mielenosoituksen kuvauksesta kasvaa rakenteellisen väkivallan, poliisin ja armeijan, analyysi, joka on varauksettoman puolueellinen. Aikanaan elokuva joutui Yleisradion mustalle listalle, mutta nyt kun vuodet ovat vierineet, voi ihailla taitavaa ohjaustyötä ja leikkausta. Itse pidin kuitenkin enemmän kolme vuotta myöhemmin valmistuneesta elokuvasta Armon vuonna. Uskontoa ruotiva dokumentti on vaikuttavimmillaan kohtauksessa, jossa seurataan David Wilkersonin saarnatilaisuutta messuhallissa. Maailmanlopun odotus on kouriintuntuva. Armon vuonna soittaa myös katkelman romanialaissyntyisen Richard Wurmbrandin saarnakasettia, jossa rautaesiripun povataan romahtavan kristillisen vallankumouksen tuloksena. Kasettia katsoessa tuli mieleen, että uskonnollisia äänitteitä oli myynnissä 1970-luvun alussa paljon. Misähän kaikki Niilo Yli-Vainion kasetit nykyään ovat?
