Kohtalokas yö (1942)

Jean Delannoyn Kohtalokas yö (L’Assassin a peur la nuit, 1942) on rikoselokuva, joka valmistui miehitysajan Ranskassa, Nizzan elokuvastudioilla. Suomessa se nähtiin sodan jälkeen joulukuussa 1946. Elokuva valmistui Etelä-Ranskassa, minkä myös huomaa, sillä ulkokohtauksissa hehkuu välimerellinen valo. Suomenkielinen nimi viittaa yöhön, ja öisiä film noir -tunnelmia teos tarjoaakin, mutta teos tuntuu etenevän kohti päivänvaloa. Kohtalokas yö perustuu Pierre Véryn romaaniin, jossa rikostarinaan yhdistyy vahva moraalinen kehityskertomus. Tätä on pidetty heikkoutena, mutta minun mielestäni tarina kestää yllättävänkin hyvin melodramaattiset sivupolut. Kohtalokkaassa yössä on paitsi yllättäviä käänteitä myös kiinnostava painotus äänimaisemiin.

Kohtalokas yö alkaa yön pimeydessä, kun murtovaras Olivier Rol (Jean Chevrier) rikostovereineen etsii kassakaappia muotiliikkeestä. Hylättyjen mallinukkien täyttämä tila saa taskulampun valokeilan pyyhkiessä melkein kauhuelokuvallisia sävyjä. Eipä aikakaan, kun rikos on tehty, ja kerronta siirtyy seuraamaan poliisien työskentelyä. Rikolliset ovat erehdyksessä laittaneet päälle sanelulaitteen, jonne hämärämiesten vuoropuhelua on tallentunut. Toisin kuin aloituksesta voisi luulla, tarina ei seuraa poliisien toimintaa juuri tämän enempää. He kyllä ilmaantuvat paikalle ennen pitkää, mutta elokuva kuvaa enemmänkin rikollisten toimintaa ja ihmissuhteita. Olivier’lla on suhde Lolaan (Mireille Balin), jonka kautta varastettu kaulakoru päätyy antiikkikauppias Jérômelle (Jules Berry). Tämä asetelma aktivoidaan myöhemmin, mutta tällä välin Olivier lähtee kauas Pariisista etelään, saa töitä louhokselta, ystävystyy ja rakastuu.

Kohtalokas yö -elokuvan suomenkielinen nimi viittaa elokuvan aloitukseen, öiseen varkauteen, mutta yhtä lailla se viittaa Olivier’n ja Jérômen yhteenottoon, jonka jälkeen Olivier pitää itseään murhaajana. Delannoy on parhaimmillaan kuvatessaan Olivier’n tunnontuskia. Nämä ilmenevät yliherkkyytenä äänille: erityisen piinaavia ovat kellontikitykset, joita Olivier ei saa mielestään. Kiinnostavaa Kohtalokkaassa yössä on lopulta poliisin marginaalinen rooli. Alun johtolangoista virkavalta ei saa paljoakaan irti. Sen sijaan elokuvassa korostuvat rikollisten ja työläisten suhteet. Kun poliisi etsii Olivier’ta ja näyttää valokuvaa louhoksen työntekijöille, nämä ovat solidaarisia ystävälleen. Lopussa Olivier häipyy poliisin mukana, mutta hän sanoo olevansa vapaa. Ehkä hän on vapaa joskus palaamaan rakastamansa Moniquen (Louise Carletti) rinnalle. Hän on vapaa myös syyllisyyden taakasta, mutta ennen kaikkea hän on vapaa niistä illuusioista, jotka ovat ajaneet häntä eteenpäin.

Maigret virittää ansan (1958)

Nyt iski Maigret-kuume! Onneksi löysin pikaisesti Jean Delannoyn ensimmäisen Simenon-tulkinnan Maigret virittää ansan (Maigret tend un piège, 1958), jonka YLE esitti vuonna 2000. On pakko heti alkuun todeta, että ohjauksellisesti tämä on paljon jämäkämpi teos kuin seuraajansa. Sähköinen tunnelma alkaa jo alkuteksteistä, joissa nähdään Pariisin kartta. Ensin siihen iskeytyy veitsi, sen jälkeen kartan päälle levittäytyy Maigret’n piipun varjo. Itse asiassa varjo peittää Marais’n kaupunginosan, johon elokuva pääasiassa sijoittuu. Marais’ssa riehuu sarjamurhaaja, joka elokuvan alussa suorittaa jo neljännen veritekonsa. Ensimmäisissä kuvissa on vahvaa film noir -henkeä. Place des Vosges, jonka laidalla Victor Hugo asui 16 vuotta, kylpee helteessä, joka ei hellitä edes illan hämärtyessä. Marais’n murhaaja iskee ja lähettää itse hätäpuhelimesta terveiset komisario Maigret’lle.

Elokuvan nimi vihjaa operaatioon, jonka Maigret (Jean Gabin) toteuttaa Marais’n murhaajan kiinni saamiseksi. Murhaaja käyttää teurastamon veistä ja iskee aina nuorii naisiin. Maigret pestaa kymmeniä naisia partioimaan pimeille kujille. Operaatio onnistuu, vaikkakaan tämä ansa ei lopulta ole ratkaiseva. Komisario pääsee kuitenkin syyllisen jäljille, kun murhaaja katoaa Maurinin suvun omistukseen kuuluvaan kiinteistöön. Elokuvan näkökulma muuttuu 50 minuutin jälkeen, kun katsojakin aavistaa, että sisustusarkkitehti Marcel Maurin (Jean Desailly) on murhaaja. Yhtäkkiä katsoja oivaltaa, ettei tarinan ytimessä olekaan arvoituksen ratkaiseminen vaan ihmissuhteet ja niiden traagisuus. Marcel on puoliksi lapsi, puoliksi aikuinen. Hänen vaimonsa Yvonne (Annie Girardot) on onneton ja liikkuu öisin omilla syrjäpoluillaan. Marcelin äiti Adèle (Lucienne Bogaert) on pelottavan hallitseva.

Maigret virittää ansan tiivistyy loppua kohti, ja sen intensiteetti on lähes sietämätön kohtauksessa, jossa Maigret kuulustelee Marcelia ja yrittää saada hänen tunnustamaan. Jean Dessailly on loistava ristiriitaisena ja hauraana Marcelina. Yhtä vaikuttava on Yvonnen ja Adèlen kuulustelu, jossa Maigret käyttää kaikki mahdolliset keinot totuuden saamiseksi esiin. Elokuvan jälkeen jäin miettimään, miten tunnustuskeskeinen käsikirjoitus on. Oikeuden edessä Maigret’n tiivaamat tunnustukset eivät ehkä kovasti paina, mutta elokuvaan ne tuovat sekä psykologista syvyyttä että samanaikaista piinaavuutta ja koskettavuutta. Maigret virittää ansan esittelee päähenkilönsä myös kotioloissa, televisiota katsomassa, ja tuo mukaan komisarion puolison Louisen (Jeanne Boitel). Mieleen jäävät myös Maigret’n tukena työskentelevät poliisit, varsinkin allergisesti niistävä Lagrume (Olivier Hussenot) ja tiukkailmeinen Torrence (Lino Ventura).

Maigret ei anna armoa (1959)

Jean Gabin esiintyi kolme kertaa komisario Jules Maigret'n roolissa, elokuvissa Maigret virittää ansan (Maigret tend un piège, 1958), Maigret ei anna armoa (Maigret et l'affaire Saint-Fiacre, 1959) ja Maigret näkee punaista (Maigret voit rouge, 1963). Näistä kaksi ensimmäistä oli Jean Delannoyn ohjauksia, kolmas Gilles Grangier'n. Delannoyn ohjaukset nähtiin TV:ssä vuonna 2000, ja nyt YLE Teema esitti uudelleen keskimmäisen, Maigret ei anna armoa. Olisi ollut hienoa nähdä kaikki kolme, varsinkin viimeinen, joka ei tiettävästi ole tv-ensi-iltaa saanut. Ohjaaja Jean Delannoy (1908–2008) teki pitkän uran. Hän aloitti jo 1920-luvulla näyttelijänä, siirtyi leikkaajaksi ja sittemmin ohjaajaksi. Viime vuosina olemme katsoneet 40-luvun erinomaiset elokuvat Ikuisten tähtien alla (L'Éternel retour, 1943) ja Pastoraalisinfonia(La Symphonie pastorale, 1946), mutta 1950-luvun tuotanto on jäänyt paitsioon. 

Maigret virittää ansan on ammattimaista työtä: Georges Simenon on saanut klassiselle komisariolleen sujuvan ohjaajan. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, ettei elokuvassa ole samanlaista runollisuutta kuin siinä 30-luvun ranskalaisessa noirissa, joka antoi vaikutteita Hollywoodin rikoselokuville. Katsoessa ihmettelin varsinkin öisiä katunäkymiä, joiden suunnittelu on jäänyt puolitiehen. Mutta tarinankuljettajana Delannoy on erittäin hyvä. Ohjaajan ohella elokuvan koossapitävä voima on ehdottomasti Jean Gabin, jonka karismaattinen olemus hallitsee tarinaa ensimmäisistä kuvista lähtien. Maigret saa kutsun Saint-Fiacreen, jossa iäkäs kreivitär (Valentine Tessier) on saanut tappouhkauksen. Eipä aikaakaan, kun kreivitär on vainaa.

Maigret virittää ansan rakentaa melankolisen kuvan pienestä maaseudun paikkakunnasta, jossa, kuten dialogissa todetaan, parasta on klo 12:15 juna, joka vie muualle. Aristokratian mahdista on jäljellä vain rippeet, ja kreivittären kartanon seinillä ammottavat tyhjät paikat, joista taulut on aikaa sitten myyty pois. Kreivittärellä on hulttiopoika (Michel Auclair), jonka välinpitämättömyys tuntuu viittaukselta sukupolvien väliseen kuiluun. Jos aristokratian piirissä perhesuhteet ovat hajonneet, tuntuu, että myös Maigret on yksin menneisyyden haamujen keskellä. Hän on itse elänyt lapsuutensa pienellä paikkakunnalla. Hämmentävää on sekin, että syyllisiksi paljastuvat isä ja poika, jotka aluksi tuntuvat elokuvan empattisimmilta hahmoilta. En ole Maigret-spesialisti, mutta tässä elokuvassa minua jäi mietityttämään päähenkilön ankaruus. Lopussa Maigret kurittaa Émileä (Serge Rousseau), jonka on pakko polvistua kuolleen kreivittären arkun ääreen.

Ikuisten tähtien alla (1943)

Jean Cocteaun käsikirjoittama ja Jean Delannoyn ohjaama Ikuisten tähtien alla (L'Éternel retour, 1943) valmistui saksalaisten miehittämässä Ranskassa toisen maailmansodan aikana, ja Suomessa se sai ensi-iltansa huhtikuussa 1946. Televisiossa Ikuisten tähtien alla on nähty tiettävästi vain kahdesti, vuosina 1960 ja 1977. Omaperäinen melodraama ansaitsisi ehdottomasti uuden paluun, jo pelkästään siksi, että Cocteau on tässä käsikirjoituksessa rakentanut klassisen tarinaperinteen pohjalle samaan tapaan kuin hän sittemmin teki Kaunottaressa ja hirviössä (La belle et la bêt3, 1946). Vertauskuvallisuudessaan elokuva tuo mieleen myös Jacques Prévertin käsikirjoitukset, muun muassa Marcel Carnén Ikuisen rakkauden (Les visiteurs du soir, 1942) ja Jean Grémillonin ohjauksen Suudelma pimeässä (Lumière d'été, 1943).

Ikuisten tähtien alla alkaa Jean Cocteaun signeerauksella: tämä on hänen teoksensa. Olennaista on, että elokuvan alkuperäinen nimi L'Éternel retour pitäisi kääntää Ikuinen paluu. Nimi tuo mieleen Mircea Eliaden teoksen Ikuisen paluun myytti (Le mythe de l'éternel retour), joka ilmestyi vuonna 1949, kuusi vuotta Cocteaun ja Delannoyn elokuvan jälkeen. Ikuisen paluun ajatus on myyttinen, mutta se tunnetaan myös Friedrich Nietzschen ajattelusta, ja juuri Nietzscheen Cocteau viittaa elokuvan alussa nähtävässä johdantotekstissä. Nietzschelle, jos olen oikein ymmärtänyt, ikuinen paluu merkitsi pikemminkin ajatuskoetta, jonka oli tarkoitus kiinnittää huomiota elämiseen tässä ja nyt. Cocteaun käsikirjoitus ei käsittääkseni erityisen voimakkaasti kytkeydy Nietzscheen, joten on mahdollista, että viittaus on mukana vain miehitysajan tilanteen vuoksi, mahdollistamassa tarina, jonka voi tulkita vallitsevien olojen vertauskuvallieksi käsittelyksi. Cocteaun alkuteksti toteaakin, että nimi on lainattu Nietzscheltä, mutta elokuva haluaa kuvata sitä, miten ihmiset tietämättään elävät suuria tarinoita. Cocteaun kertomus pohjautuu Tristanin ja Isolden lemmentarinaan, vaikka päähenkilöiden nimet ovatkin Patrice (Jean Marais) ja Nathalie (Madeleine Sologne). Kuningas Marke on tässä Marc (Jean Murat), jonka kanssa Nathalie avioituu, mutta rakkaus Patriceen vie mukanaan.

Nathalie ja Patrice ovat molemmat orpoja. Patrice elää Frossinin perheessä, jonka isä Amédée (Jean d'Yd) kerää aseita, kunnostaa niitä ja nostaa seinälle koristeeksi. Vaimo Gertrude (Yvonne de Bray) pitää poikaansa Achillea (Piéral) lapsena. Achille on kääpiö, joka ensimmäisessä kohtaukessa on varastanut aseen ja ampunut koiran. Achille muistuttaa olevansa aikuinen, mutta tuntuu, että vanhemmat ajavat häntä ilkeän lapsen rooliin. Elokuvan arvioissa on usein viitattu vuoden 1943 poliittiseen kontektiin: Nathalie ja Patrice ovat komea pääpari, joka on kuin viittaus saman ajan saksalaisiin ihanteisiin. Nathalie on kaiken lisäksi norjalaista taustaa. Tähän nähden Achillen ilkeä hahmo on kuin rotuopillinen kannanotto. Toisaalta kuitenkin Cocteaun käsikirjoituksessa on ilmeistä, että Achillen käyttäytyminen on vanhempien ja ympäröivän kulttuurin tuottamaa. On myös selvää, ettei Nathalielle ja Patricelle ole paikkaa vallitsevassa yhteiskunnassa, ja Tristanin ja Isolden tarinan edellyttämällä tavalla he saavat toisensa vasta kuolemassa.

Ikuisten tähtien alla voidaan asettaa aikakauden kontekstiin. Marcin linna on saarella, jonne Patrice purjehtii rakastettuaan tapaamaan. Patrice yrittää epätoivoisesti nähdä rakastettunsa, mutta Achille haavoittaa häntä kohtalokkaasti. Elokuvan voi tulkita kuvaukseksi saksalaisten miehittämästä Ranskasta, jolla ei ole tulevaisuutta, muualla kuin tuonpuoleisessa. Patrice asettuu venevajaan odottamaan rakastettuaan, joka lopulta laskeutuu hänen vierelleen. Viimeisissä kuvissa vaja muuttuu temppeliksi. Orvoille rakastavaisille ei ole sijaa, ja Marcin on todettava tappionsa. Nuoret ovat saavuttamattomissa. Vaikka elokuva on valmistunut kuusi vuotta ennen Mircea Eliaden teosta, tulee kuitenkin mieleen, että elokuva kommentoi ajatusta ”historian terrorista”: viimeisessä kohtauksessa Patrice ja Nathalie vapautuvat menneisyyden ja tulevaisuuden painolastista.

Pastoraalisinfonia (1946)

Käsikirjoittajat Jean Aurenche ja Pierre Bost saivat Franҫois Truffaut’n tuomion Cahiers du cinéma -lehdessä ”psykologisen realismin” edustajina. Nyt tuntuu, että Aurenchen ja Bostin tuotanto ansaitsisi uudelleenarvioinnin, mutta monia elokuvia on vaikea saada käsiin. Tähän ryhmään kuuluu Jean Delannoyn ohjaama Pastoraalisinfonia (La Symphonie pastorale, 1946), joka on Suomessakin nähty tv:ssä kahteen otteeseen, vuosina 1985 ja 1991. Ensi katsomalla Aurenchen ja Bostin tyyli on todellakin psykologisoivaa, mutta en usko, että käsikirjoituksen kutsuminen realistiseksi johtaa kovin pitkälle. Aurenche ja Bost olivat erikoistuneita kirjallisuusfilmatisointeihin, ja tästä Pastoraalisinfoniassakin on kyse. Pohjana on André Giden (1869–1951) vuonna 1919 ilmestynyt romaani. Toisen maailmansodan jälkeen Gide oli jo veteraani, uransa huipulla, ja sai kirjallisuuden Nobelin vuosi Pastoraalisinfonian jälkeen.

Tarina sijoittuu vuoristoon, jossa pieni sokea tyttö jää orvoksi isoäidin kuoltua. Paikallinen pastori Jean Martens (Pierre Blanchar) ja tämän puoliso Amélie (Line Noro) adoptoivat lapsen, joka saa nimen Gertrude (aikuisena häntä esittää Michèle Morgan). Ennen pitkää pastori rakastuu ottotyttäreensä. Alkuperäisromaanin, ja elokuvan, nimi viittaa Ludwig van Beethovenin kuudenteen sinfoniaan, jota Jean vie Gertruden kuuntelemaan. Musiikilla on muutoinkin teoksessa painoarvoa, mutta pastoraalisinfonia viittaa papin ja ottotyttären suhteeseen. Jean Martens on pastor, paimen, mutta pastoraali merkitsee tässä myös idyllistä suhdetta, melkein utooppista uskoa eristäytymiseen ulkomaailmasta. Gertrude on sokea, mutta metaforisessa mielessa sokea on myös Jean, joka ei näe moraalinsa rapautumista. Tarinasta kehkeytyy kolmiodraama, kun Jeanin ja Amélien poika Jacques (Jean Desailly) rakastuu niin ikään Gertrudeen. Erityisen vaikuttava on jakso, jossa Gertrude saa näkönsä takaisin ja palaa kotiin. Hän ei pysty tunnistamaan läheisiään ennen kuin nämä puhuvat, ja hän edehtyy luulemaan poikaa isäksi.

Pastoraalisinfonian elokuvaversio valmistui sodan jälkeen 1946, mutta myös alkuperäisromaani oli syntynyt maailmanpalon vanavedessä 1919. Väistämättä tulee mieleen, että tarinan eristäytynyt, ahdas elämänpiiri viittaa siihen sulkeutuneisuuteen, jota maailmansodat olivat merkinneet. Lopputulos on arvattavasti traaginen, eikä Jeanin, sen paremminkin kuin Jacquesinkaan, unelma voi toteutua. Viime kädessä kärsijä on kuitenkin Gertrude, jonka oma ääni ei missään vaiheessa pääse kuuluviin.