21. huhtikuuta 2021

Holdudvar (1969)

Márta Mészáros ohjasi toisen pitkän elokuvansa Holdudvar vuonna 1969. Elokuva alkaa melkein sanattomasti: Edit Balassa (Mari Töröcsik) saapuu lentokentälle, kävelee koneen luokse ja vastaanottaa juhlallisesti tuhkauurnan. Editin mies István on kuollut ulkomaanmatkalla, muistaakseni Roomassa, ja yhtäkkiä Editin elämä asettuu uuteen perspektiiviin. Mészáros kuvaa Balassan kotia porvarillisena ympäristönä, jossa vietetään ulkonaisesti sivistynyttä elämää, kristallikruunu roikkuu katossa ja perheessä syödään hyvin. Jos oikein tulkitsen, Edit on kuoleman jälkeen häpeissään tai ainakin tuntee vierautta kodissaan, josta on tullut jonkinlainen porvarillisen elämän mausoleumi. Miehensä henkivakuutusta hän ei suostu nostamaan.

Editillä ja Istvánilla on poika Gáspár (Gáspár Jancsó), jonka on vaikea ymmärtää äitinsä käyttäytymistä. Poika palaa kotiin tyttöystävänsä Katin (Kati Kovács) kanssa, ja konflikti on väistämätön. Lopulta Editin ja Katin välille syntyy empaattinen suhde, eikä Kati voi hyväksyä Gáspárin suhdetta äitiinsä. Mészáros ohjaa todella napakasti, ja elokuvaa on kaiken kaikkiaan virkistävää katsoa. Eniten jäin miettimään, mitä ohjaaja haluaa sanoa kuvatessaan 1960-luvun lopun unkarilaisessa yhteiskunnassa porvarillisuutta. Keskiössä on joka tapauksessa naisen asema: kuoleman jälkeen Edit uudelleenarvioi menneisyyttään ja samalla ymmärtää myös elämänsä rajoittuneisuuden. Lopulta sen ymmärtää myös Kati, joka jättää Gáspárin.

14. huhtikuuta 2021

Eltávozott nap (1968)

Márta Mészáros on pitkän linjan elokuvantekijä, joka aloitti dokumentaristina ja lyhytelokuvien tekijänä jo 1950-luvulla. Ensimmäisen pitkän näytelmäelokuvansa Eltávozott nap hän ohjasi vuonna 1968. Elokuva ei ole käsittääkseni saanut Suomen ensi-iltaa, eikä sillä ole virallista nimeä. Eltávozott nap voisi olla suomeksi Menneet ovat päivät, mutta englanniksi se on käännetty nimellä The Girl ja saksaksi Das Mädchen. Käännökset ovat siinä mielessä ymmärrettäviä, että elokuva kuvaa nuoren naisen elämää ja kokemusmaailmaa. Päähenkilö on valtion orpokodissa varttunut Szõnyi Erzsi (Kati Kovács), joka etsii paikkaansa.

Aloituskohtauksessa Mészáros vie katsojan orpokodin päätösjuhlaan, tilanteeseen, jossa nuoret ovat siirtymässä itsenäiseen elämään. Erzsi on elänyt orpokodissa, mutta hänen äitinsä on elossa. Itse asiassa Erzsi on saanut kirjeen äidiltään (Teri Horváth), joka on kutsunut tyttären luokseen. Äiti on tosin jo peruuttanut kutsun mutta kirje ei ole tavoittanut Erzsiä, joka yhtäkkiä saapuu maalle, vaatimattomiin oloihin. Äiti vannottaa, ettei tytär saisi paljastaa todellista suhdetta vaan esiintyisi veljentyttärenä, kuten lopulta tapahtuukin. Tilanne on outo ja kummallinen. Mészáros ohjaus on hienovaraista, eikä minkäänlaista draamaa synny: Erzsi vain tuntee itsensä vieraaksi ja ulkopuoliseksi.

Maaseudun elämä vaikuttaa sekä niukalta että normiteltulta: sukupuoliroolit käyvät hyvin ilmi kohtauksessa, jossa perhe kerääntyy television ääreen. Sattumalta ruudusta näkyy kansainvälistä missikilpailua ja alppihiihtoa. Viesti on selvä: moderni maailma on toisaalla. Erzsi on elokuvan läpi itsenäinen toimija, joka ei alistu ahdisteluun. Hän osoittaa suvereenisuuttaan maksamalla kahteenkin kertaan miesten velkoja. Samalla elokuvasta välittyy melankolinen tunnelma, sillä Erzsi tuntuu olevan irti kaikista yhteisöistä, niin maalla kuin kaupungissa. Viimeinen katse on puhutteleva! Muuten: Erzsin roolissa nähdään aikakauden valovoimaisimpiin poptähtiin lukeutuva Kati Kovács, joka esiintyi myös Mészárosin seuraavissa produktioissa.

11. huhtikuuta 2021

Myöhäinen kevät (Banshun, 1949)

Yasujirō Ozun Myöhäinen kevät (晩春, Banshun, 1949) on japanilaisen elokuvan suuria klassikoita. Sen keskiössä on isän ja tyttären suhde. Noriko (Setsuko Hara) on leskeksi jääneen professori Shūkichi Somiyan (Chishū Ryū) tytär. Noriko on elokuvan alussa 27-vuotias, ja hämmennystä herättää, että hän elää yhä isänsä seurassa eikä ole avioitunut. Nimi Myöhäinen kevät viittaa siihen, miten Norikon avioituminen on venynyt myöhäiseksi, mutta samalla elokuva vihjaa, että avioliitto on, tai ainakin voi olla, kevät, uuden kukoistuksen alku. Ozu kuvaa hienovaraisesti paitsi isän ja tyttären suhdetta myös sosiaalisia siteitä laajemmin. Isällä on paine saattaa tyttärensä avioliiton satamaan samaan aikaan, kun tytär tiedostaa tilanteen yhä kipeämmin.

Myöhäisen kevään taustana on japanilaisen yhteiskunnan muutos toisen maailmansodan jälkeen, vaikka elokuva ei tätä erityisesti korostakaan. Ozun kerrontatapa on erittäin hienovireinen. Sodan jälkeinen amerikkalaisen kulttuurin läsnäolo vilahtaa Coca-Cola-mainoksissa ja poikien baseball-pelissä, mutta Ozu ei alleviivaa poliittisia muutoksia, eikä esitä ajatusta, että perhesuhteiden muutokset olisivat seurausta jostakin ulkoisesti. Muutos on laajempi ja abstraktimpi: Norikon elämä voisi hyvin olla itsenäistä samaan tapaan kuin Ayan (Yumeji Tsukioka), joka on eronnut liitostaan eikä kaipaa sitä takaisin. 

Erittäin koskettavasti Ozu käsittelee vanhemman ja lapsen suhdetta, joka ei katkea ikääntymisen myötä. Lopulta Noriko suostuu avioliittoon, mutta katsojalle tulevaa puolisoa ei näytetä. Sen sijaan huomio kohdistuu eron tekemiseen, jäähyväisiin sille suhteelle, joka Norikolla on ollut isäänsä. He tekevät vielä yhteisen matkan Kiotoon. Vaikuttava on kuuluisa maljakkokohtaus, jossa isä ja tytär keskustelevat ennen nukahtamista. Kamera kuvaa hymyilevää Norikoa, kun yhtäkkiä Ozu siirtää leikkauksella huomion huoneen nurkassa näkyvään maljakkoon. Kun kuva siirtyy jälleen takaisin Norikoon, hän on vakavoitunut ja epäilemättä melankolinen siitä, että väistämätön muutos on edessä. Isä on sillä välin nukahtanut. Olennaista on, että Ozu ei näytä katsojalle Norikon tunnetilan muutos: se on vain yhtäkkiä todellisuutta. Mieleenpainuva on myös Myöhäisen kevään lopetus. Isä on yksin, hän kuorii omenan maltillisesti siten, että kuori irtaantuu eheänä nauhana. Kun tehtävä on suoritettu, isän pää nuupahtaa, aivan kuin hän havahtuisi siihen yksinäisyyteen, jonka tyttären avioituminen on synnyttänyt.

7. huhtikuuta 2021

Ratsasta tänä yönä (Rid i natt!, 1942)

Gustaf Molanderin ohjaus Ratsasta tänä yönä (Rid i natt!, 1942) perustui Vilhelm Mobergin samannimiseen romaaniin, joka oli ilmestynyt edellisenä vuonna. Mobergin teos oli välitön menestys, ja se nähtiin pian paitsi valkokankaalla myös näyttämösovituksena. Suosio on helppo ymmärtää, jos ajatellaan toisen maailmansodan luomaa taustaa. Kun Moberg kirjoitti romaaniaan, hän seurasi samanaikaisesti, miten Saksan joukot ottivat hallintaansa sekä Tanskan että Norjan. Vaikka Ruotsi pysytteli konfliktin ulkopuolella, uhan kokemus oli kouriintuntuva. Mobergin romaanissa, kuten sen elokuvasovituksessakin, vieras valta uhkaa ruotsalaisia arvoja ja ennen kaikkea talonpojan vapautta.

Mobergin romaani sijoittui 1600-luvulle, ja niin sijoittuu Molanderin elokuvakin. Tapahtumat käynnistyvät pienessä smoolantilaisessa kylässä, jonka asukkaita läheisen kartanon saksalainen isäntä koettaa pakottaa taksvärkkiin. Vastustus on laajaa, mutta lopulta vain Ragnar Svedje (Oscar Ljung) asettuu poikkiteloin ja puolustaa ruotsalaisen talonpojan oikeuksia. Peräänantamaton Ragnar joutuu jättämään rakastettunsa Botillan (Eva Dahlbeck) ja pakenee metsän kätköihin.

Allegorisuutensa puolesta Ratsasta tänä yönä tuo mieleen Carl Theodor Dreyerin Vihan päivän (Vredens dag, 1943), jossa 1600-luvun noitavainot toimivat peitekertomuksensa Tanskan saksalaismiehitykselle. Molanderin tulkinta syntyi toisenlaisessa poliittisessa ympäristössä, vapaassa maassa, mutta ahdistava kansainvälinen tilanne sai korostamaan vapauden merkitystä. Vaikuttava on loppukohtaus: Ragnar on tuupertunut, mutta hänen perintönsä jää elämään. Ääniraidalla kuoro laulaa klassista ruotsalaista tekstiä, piispa Thomaksen frihetsvisaa, jonka sanat kaikuvat: ”Frihet är det bästa ting som sökas kan all världen kring!”

6. huhtikuuta 2021

El Cid – kuninkaan soturi (El Cid, 1961)

Katsoimme jokin aika sitten Anthony Mannin spektaakkelin Rooman valtakunnan tuho (The Fall of the Roman Empire, 1964). Mannin yhteistyö tuottaja Samuel Bronstonin kanssa oli alkanut jo kolme vuotta aiemmin, kun keskiajan Espanjaan sijoittuva El Cid – kuninkaan soturi (El Cid, 1961) oli valmistunut. El Cid on näistä kahdesta suurelokuvasta maineikkaampi ja usein onnistuneempana pidetty. Molempien naispääroolissa nähtiin Sophia Loren. Miespäärolissa esiintyi puolestaan Charlton Heston, joka oli jo ehtinyt vakiintua mammuttielokuvien tähdeksi Cecil B. DeMillen Kymmenessä käskyssä (The Ten Commandments, 1956) ja William Wylerin Ben-Hurissa (1959).

Kun Samuel Bronston siirtyi itsenäiseksi tuottajaksi Eurooppaan, syntyi myös ajatus espanjalaisen tarinan kertomisesta, ja tähän 1000-luvun legendaarinen sankari Rodrigo Diaz de Vivar, El Cid, ja hänen elämäntarinansa sopivat erinomaisesti. Nykynäkökulmasta 1960-luvun alun tulkinta reconquistasta on kiinnostava jo siinä tavassa, jolla uskontokuntien suhteita kuvataan. El Cid näyttäytyy varhaisena nationalistina, joka taistelee valloittajaa vastaan mutta joka samalla näkee uskontokuntien välisen rajan yli. El Cid on toiminnallinen, romanttinen elokuva, jonka palkitsee lajityypilliset odotukset yltäkylläisesti, mutta oikeastaan sen voi tulkita myös jatkeena keskiaikaisten ritariromaanien ja romanssien perinteelle. Historiallisena elokuvana El Cidissä viehättää se, että käsikirjoittaja ja ohjaaja ovat uskaltaneet antaa tarinalle myös sellaista outoutta tai toiseutta, joka saa menneisyyden tuntumaan vieraalta. Tällainen on epäilemättä El Cidin patologinen kunniantunto, joka johtaa hänet jo alussa konfliktiin rakastettunsa Ximenan kanssa. 

Kun El Cid nähtiin Suomessa syyskuussa 1962, Uuden Suomen kriitikko Heikki Eteläpää kiinnitti huomiota elokuvan värimaailmaan: ”Harvassa näkemässäni elokuvassa ylimalkaan on saattanut iloita yhtä varmalla taiteellisella maulla kootuista värisommitelmista: parhaina hetkinään El Cidin kuvaruudut häikäisevät ja ilahduttavat silmää kuin vuosisataiset gobeliinit tai vanhojen mestarien maalaukset. Ja kun tullaan värien kannalta kaikkein huikaisevimpaan vaiheeseen, Valencian piiritykseen liittyviin erinäisiin yökuviin elokuvan lopulla, tekee jo melkein mieli puhua elgrecolaisesta monumentaalisuudesta. Mann ja hänen kuvaajansa Robert Krasner näyttävät tässä vaiheessa, mitä huippuunsa kehitetty värikuvaus pystyy kaikkein elävimpänä ja vivahteikkaimpana tallettamaan: ei värien kakofoniaa, vaan mustan ja valkoisen!” Eteläpään havainto on mielestäni oikea: juuri värimaailma tekee El Cidistä niin kiehtovaa seurattavaa. Se tuo mieleen toisen keskiaikaan sijoittuvan elokuvan, Alexander Fordin eeppisen draaman Ristiritarit (Krzyżacy, 1960), joka oli nähty Suomessakin vain hieman aiemmin.

4. huhtikuuta 2021

Risen (2016)

Katsoimme pääsiäiselokuvana Kevin Reynoldsin ohjaaman Raamattu-elokuvan Risen (2016). En ole Reynoldsin uraa juurikaan seurannut Waterworldin (1995) jälkeen, enkä oikein osaa kommentoida, mitä siirtymä dystooppisesta tulevaisuuskuvasta Uuden Testamentin tapahtumiin voisi kertoa. Sinänsä siirtymässä ei ole mitään ihmeellistä, sillä Raamatun tapahtumat ovat olleet säännöllinen elokuvauksen aihe niin kauan kuin elokuvia on tehty. Kristuksen kärsimyshistoriaa on puitu varmaankin yli sadassa elokuvassa 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta lähtien. Raamattu-aiheisilla elokuvilla on ollut myös kerronnallisia vaikutuksia, sillä eeppisten mittasuhteiden käsittelyä on kehitetty pitkälti juuri tämänkaltaisten elokuvien kautta 1900-luvun alusta lähtien.

Paul Aiellon käsikirjoitukseen perustuva Risen tuo mieleen ensimmäisenä CinemaScope-elokuvana tunnetun, Henry Kosterin ohjaaman spektaakkelin Näin hänen kuolevan (The Robe, 1953), jossa tarina ristiinnaulitsemisesta kerrotaan roomalaisen legioonalaisen näkökulmasta. Tällä kertaa päähenkilönä on roomalainen tribuuni Clavius (Joseph Fiennes), jonka Pontius Pilatus (Peter Firth) määrää Golgatalle tarkkailemaan epäilyttävänä pidetyn kapinallisen viimeisiä hetkiä. Käsikirjoitukseen on yhdistetty dekkarin piirteitä, sillä Clavius saa tehtäväkseen selvittää, mitä oikeastaan tapahtui Jeesuksen haudalle kuoleman jälkeen, ja hän lähtee pyydystämään opetuslapsia arvellen heidän piilottelevan ruumista. Joseph Fiennes tekee uskottavan roolityön Claviuksena, mutta muutoin voi sanoa, ettei casting ole loppuun asti onnistunut: osa henkilöhahmoista on kuin suoraan lainattu 2000-luvun tv-sarjoista. Kevin Reynoldsin ohjaustyö kulkee lopulta sujuvasti, ja kiihkeän alun jälkeen rytmi rauhoittuu sitä mukaa, kun totuus alkaa Claviukselle valjeta.