29. tammikuuta 2023

Good Morning, Babylon (Buongiorno Babilonia, 1987)

Toscanalaisveljekset Paolo ja Vittorio Taviani aloittivat elokuvauransa italialaisen neorealismin innoittamana ja ammensivat usein sota-ajan kokemuksistaan. Kansainväliseen menestykseen johti vuonna 1977 valmistunut Isäni, herrani (Padre padrone). Se oli varmaankin ensimmäinen Taviani-veljesten elokuva, jonka aikanaan näin. Sen jälkeen teatterilevitykseen Suomessakin tulivat sota-aikaa kuvaava Tähtikirkas yö (La notte di San Lorenzo, 1982) ja Luigi Pirandellon teksteihin perustuva Kaaos (Kaos, 1984). Ohjaajien huippukausi jatkui pari vuotta myöhemmin elokuvalla Good Morning, Babylon (Buongiorno Babilonia, 1987). Mukana on monia aiempiin teoksiin yhdistyviä tekijöitä, muun muassa Nicola Piovanin hieno musiikki ja Omero Antonutti isän roolissa.

Good Morning, Babylon alkaa kirkon restauroinnista. Isä Bonanno (Omero Antonutti) johtaa työmaata, ja mukana ovat myös pojat Nicola (Vincent Spano) ja Andrea (Joaquim de Almeida). Kun restaurointi valmistuu, työt päättyvät väistämättä, ja veljekset joutuvat miettimään elämäänsä uudelleen. He lähtevät etsimään toimeentuloa Atlantin tuolta puolen, niin kuin niin moni muukin italialainen 1900-luvun alussa. Taviani-veljesten kerronta on tyyliteltyä, mikä tiivistyy tilanteessa, jossa Nicola ja Andrea näkevät uuden mantereen ensi kertaa laivan ikkunasta. Kohtauksessa on myös metaelokuvallisuutta, sillä näkymä on tietoisen keinotekoinen lavaste, joka kaiken lisäksi assosioituu veljesten mielikuvituksessa joulukuuseen.

Good Morning, Babylon johdattaa Nicolan ja Andrean ennen pitkää Hollywoodiin, jossa D. W. Griffith on suunnittelemassa elokuvaansa Suvaitsemattomuus (Intolerance, 1916). Kirkonrakentajille on käyttöä unelmatehtaan palveluksessa, ja Nicola ja Andrea pääsevät toteuttamaan legendaariset norsulavasteet elokuvaa varten. Tavianit ovat loihtineet todella hienoja kohtauksia mykkäelokuvien kuvaustilanteissa, esimerkiksi jaksossa, jossa sisäkohtaukseen päästetään vähä vähältä auringonvaloa. Good Morning, Babylon kuuluu niiden monien teosten sarjaan, jotka kuvaavat tai ainakin sivuavat mykkäelokuvan historiaa. Tältä alueelta tulee mieleen monia hienoja teoksia, vaikkapa René Clairin Vaikeneminen on kultaa (Le silence est d’or, 1947). Olen usein miettinyt, miten kiinnostavaa olisi tutkia, miten fiktioelokuvat ovat kertoneet oman historiansa. Taviani-veljesten kohdalla tuntuu, että he kuvaavat myös omaa elämäänsä, veljesten matkaa elokuvantekemisen lumemaailmaan.

28. tammikuuta 2023

Syntinen Ruby (Ruby Gentry, 1952)

Olen edellisen kerran nähnyt King Vidorin melodraaman Syntinen Ruby (Ruby Gentry, 1952) 1980-luvulla, muistaakseni elokuva-arkistossa. Se taisi tulla televisiostakin vuosikymmenen lopulla. Nyt on korkea aika katsoa elokuva uudelleen, ja muutoinkin pitäisi käydä Vidorin tuotantoa paremmin läpi. Syntinen Ruby perustui Arthur Fitz-Richardin ja Silvia Richardsin alkuperäiskäsikirjoitukseen: kuten suomenkielinen nimi jo ennakoikin, kyse on melodraamasta, jossa on alusta lähtien kohtalokas sävy. Ehkä tämä kohtalokkuus on liiankin painokasta, painostavaa, ja voin hyvin kuvitella, että kuohuvat intohimot voivat jo alussa tuntua liian ylenpalttiselta. Elokuvassa on myös sellaista saippuaoopperamaisuutta, joka on sittemmin löysi paikkansa televisiosta ja tuntuu tutunomaiselta.

Tarina sijoittuu Braddockin kaupunkiin Pohjois-Carolinaan. Rubylla (Jennifer Jones) on suhde Boakeen (Charlton Heston), mutta heidän suhteensa rakoilee, ja Boakella on selvästi vaikea ylittää yhteiskunnallista kuilua. Ruby tulee köyhistä oloista, kun taas Boaken tavoitteet ja unelmat ovat aivan eri suunnalla. Kun Boake löytää toisen kumppanin, Ruby katkeroituu. Hän menee naimisiin Jim Gentryn (Karl Malden) kanssa. Avioliitto jää lyhyeksi, ja pian Ruby on katkera leski, joka laittaa pienen kaupungin ahdasmielisen väen kärsimään.

Syntisen Rubyn ehdoton keskushahmo on Jennifer Jonesin näyttelemä Ruby. Charlton Heston on ehkä yllätyksellinen valinta miespäärooliin, ja vaikka Heston on tunnettu eksessiivisydestään, hän jää Jennifer Jonesin varjoon. Karl Malden on omimmillaan vanhemman aviomiehen roolissa. Russell Harlanin kuvaus pääsee oikeuksiinsa lopun suokohtauksessa. Mutta: paljon herätti katsoessa pohdintaa, mitä King Vidor haluaa tällä melodraamalla sanoa. Etelävaltiolainen mentaliteetti vaikuttaa alusta lähtien piinaavan ahdistavalta. King Vidor oli taustaltaan teksasilainen, ja tuntuu, että tässä elokuvassa hän rakentaa kaikkea muuta kuin empaattisen kuvan etelän maailmasta.

24. tammikuuta 2023

Kotka on laskeutunut (The Eagle Has Landed, 1976)

John Sturges (1910–1992) teki pitkän uran ja oli parhaimmillaan luistava ohjaaja. Hän oli Oscar-ehdokkaana elokuvalla Mies astui junasta (Bad Day a Black Rock, 1955) ja teki muutoinkin 50-luvulla kiinnostavaa tuotantoa. Mieleen ovat jääneet varsinkin Vainottu kostaja (The Capture, 1950), Kuudes mies (Backlash, 1956) ja Saaliinjako (The Law and Jake Wade, 1958). Ohjaajan myöhäistuotannon katsominen on jäänyt katkelmallisemmaksi. Vasta nyt tuli tilaisuus nähdä Iso-Britanniassa valmistunut sotaelokuva Kotka on laskeutunut (The Eagle Has Landed, 1976), toisen maailmansodan loppuvaiheeseen sijoittuva elokuva, jossa saksalaiset rantautuvat Britanniaan ja yrittävät päästä käsiksi itseensä Winston Churchilliin.

Kotka on laskeutunut perustuu Jack Higginsin edellisenä vuonna ilmestyneeseen menestysromaaniin.  Romaanissa on käsittääkseni kehystarina: alussa kirjailija löytää kolmentoista saksalaisen laskuvarjojääkärin haudat englantilaiselta hautausmaalta. Lopussa taas kirjailija kohtaa tarinan eloonjääneitä henkilöitä. Elokuvassa tällaista asetelmaa ei ole, mutta ehkä ajallisen rakenteen rikkominen olisi tehnyt hyvää. Nyt tarina kulkee melko suoraviivaisesti. Kotka on laskeutunut tuo mieleen sota-ajan brittiläisen elokuvan klassikon, Alberto Cavalcantin ohjauksen Went the Day Well? (1942), jossa pienen kylän asukkaat taistelevat saksalaisia tunkeilijoita vastaan. Mietin paljon näiden kahden elokuvan suhdetta. Cavalcantin elokuva oli sota-ajan pelkojen ilmentymä, mutta Sturgesin teos jää pelkäksi sotaseikkailuksi.

21. tammikuuta 2023

Kaksoismurha (Double Jeopardy, 1999)

En ole juurikaan seurannut Bruce Beresfordin uraa sen jälkeen, kun hän siirtyi Australiasta Yhdysvaltoihin. Varhaisista elokuvista on jäänyt mieleen erityisesti hieno Kunnian kentät (Breaker Morant, 1980), joka pitäisikin katsoa uudelleen. Elokuvaan liittyy myös henkilökohtainen muisto. Legendaarinen Totti Karpela järjesti vangeille elokuvaesityksiä Kakolassa 1980-luvulla, ja elokuvakerhon aktiiveja pyydettiin esittelemään illan elokuvat. Minulle valikoitui Beresfordin Kunnian kentät, ja muistan vieläkin, millaista oli astua Kakolan ovien sisäpuolelle. Elokuva oli vähän hankala esiteltävä, sillä se päättyi vankien teloitukseen... Sittemmin Beresford on tehnyt tuotteliaan uran ja on yhä aktiivinen tekijä.

Katsoin nyt Beresfordin vuonna 1999 ohjaaman trillerin Kaksoismurha (Double Jeopardy). Elokuva on sujuvasti kerrottu ja toteutettu, mutta toisaalta melko tavanomainen aikakautensa jännäri. Tarinan keskiössä on Libby (Ashley Judd), joka joutuu salajuonen uhriksi. Purjeveneellä vietetyn yön aikana hän herää ja huomaa miehensä Nickin (Bruce Greenwood) tulleen murhatuksi. Tai tältä asia näyttää. Libby tuomitaan, vaikkei ruumista löydykään. Vasta vankilassa Libbylle selviää, että tämä oli Nickin juoni. Hän pääsee ehdonalaiseen ja lopulta pakenee voidakseen tasoittaa tilit. Vauhtia todellakin riittää, ja alussa ollaan Washingtonin osavaltion huikeissa maisemissa. Tarinassa on monenlaisia epäuskottavia käänteitä, mutta se on tietysti tavallista trillereissä.

14. tammikuuta 2023

Avatar (2009)

Tunnettuun tapaani katson elokuvia vähintään kymmenen vuoden viiveellä. Nyt kun elokuvateattereissa pyörii James Cameronin uusin ohjaus Avatar: The Way of Water (2022), ajattelin, että on korkea aika katsoa Cameronin kolmetoista vuotta aikaisemmin ohjaama ja käsikirjoittama Avatar (2009). Sana ”avatar” yleistyi virtuaalitodellisuuteen ja Internetiin liittyvässä keskustelussa jo 1990-luvulla, mutta siitä on tullut 2000-luvulla arkipäivää, kun käyttäjä voi luoda itselleen oman hahmonsa kuvitteelliseen maailmaan. Avatarin juuret menevät kuitenkin hindulaisuuteen, ja sanskriitinkielistä juurta oleva avatar tai avataara viittaa Vishnu-jumalan ruumiillistumaan. James Cameronin visiossa nämä perinteet oikeastaan yhdistyvät sekä tarinatasolla että metatasolla. Elokuvan päähenkilö Jake Sully (Sam Worthington) saa mahdollisuuden ruumiillistua kaukaisen planeetan na'vi-kansan hahmoksi. Samaan aikaan valkokankaalla nähtävät na'vit ovat konkreettisesti näyttelijöidensä avataria.

Avatar on tarina kolonialismista. Jake Sully kärsii vammasta, eikä pysty kävelemään, ja hän saa uuden mahdollisuuden soluttautuessaan na'vi-kansan keskuuteen. Maapallon asukkaat ovat tulleet etsimään aineellista hyötyä, ja armeijan ja tutkijoiden intressejä koetetaan sovittaa yhteen. Asetelma on tuttu monista tieteiselokuvista. Monenlaisia muitakin muistumia tulvii mieleen. Viidakon yllä partioivat helikopterit tuntuvat viittaavan Vietnamin sotaan, kun taas sadunhohtoinen kuvaus alkuperäiskansan ja vieraan sivilisaation edustajan kohtaamisesta muistuttaa Disneyn Pocahontasia

Olin oikeastaan yllättynyt siitä, miten tavanomainen Avatarin käsikirjoitus on. Tai oikeastaan siinä ei pitäisi olla mitään yllättävää, sillä kassamagneettien tarinat myötäilevät usein toisiaan. Elokuvan tekemisen päähuomio on ollut uskottavan fantasiamaailman rakentamisessa. Avatar oli myös lähtölaukaus 3D-elokuvan uudelle tulemiselle, mikä vaikutti valtaelokuvan tuotantoon ja jakeluun pitkäksi aikaa. Avatar oli rahantekemisen teknologia, joka tuotti jo ensi-iltapäivänään 27 miljoonaa dollaria.

9. tammikuuta 2023

Talo jalavan varjossa (Howards End, 1992)

Intialainen tuottaja Ismail Merchant ja yhdysvaltalainen ohjaaja James Ivory löysivät toisensa jo vuonna 1961, jolloin he perustivat tuotantoyhtiön Merchant Ivory Productions. Kaksikkoa täydentämään tuli puolalais-saksalainen käsikirjoittaja Ruth Prawer Jhabvala, joka 70-luvun lopulla muutti Intiasta Yhdysvaltoihin. Monikulttuurinen kolmikko nousi maailmanmaineeseen 1980-luvulla sofistikoiduilla historiallisilla draamoilla, joihin kuuluivat muun muassa Henry James -filmatisointi Eurooppalaiset (The Europeans, 1981) ja Prawer Jhabvalan romaaniin perustuva Kuumuus ja kiihko (Heat and Dust, 1983). Ivoryn ohjaajanuralla erityisen menestyksekkäiksi osoittautuivat E. M. Forsterin romaaneihin perustuvat Hotelli Firenzessä (A Room with a View, 1985) ja Talo jalavan varjossa (Howards End, 1992). 

Talo jalavan varjossa sijoittuu edvardiaanisen ajan Lontooseen, interiöörien ja esineistön perusteella ensimmäistä maailmansotaa edeltäviin vuosiin. E. M. Forsterin alkuperäisromaani oli ilmestynyt vuonna 1910, joten todennäköisesti elokuvantekijät ovat pitäneet tätä ajallista kiinnekohtaa mielessään. Ketjupolttajana tunnetun kuningas Edward VII terveys romahti keväällä 1910, ja hän menehtyi toukokuussa. Talo jalavan varjossa kuvaa aikakautta, jolloin sääty-yhteiskunta natisi liitoksissaan. Yhteiskunnalliset liikkeet olivat nousseet haastamaan vallitsevaa järjestystä. Forsterin romaani ja Ivoryn ohjaus asettavat keskiöön talon, Howards Endin, jonka kohtalo symboloi aikakauden muutosta. 

Elokuvassa voi nähdä ainakin kolme yhteiskunnallista kerrostumaa: Wilcoxien perhe edustaa konservatiivista, vaurasta porvarissukua, Schlegel-sisarukset, Margaret (Emma Thompson) ja Helen (Helena Bonham Carter) taas liberaalimpaa älymystöä ja nuori virkamies Leonard Bast (Samuel West) sääty-yhteiskunnan haastajaa, palkkatyöläistä. Howards End on alun perin varakkaan Ruth Wilcoxin (Vanessa Redgrave) suvun omaisuutta. Kun Ruth kuolee, hän jättää käsinkirjoitetun testamentin, jossa talo menisikin hyvälle ystävälle, Margaretille. Aviomies Henry (Anthony Hopkins) ja muut sukulaiset päättävät kuitenkin tuhota testamentin ja pitää talon itsellään. Yhteiskunnalliset suhteet kuitenkin sekoittuvat perin juurin, Henry avioituu Margaretin kanssa ja Helen saa lapsen Leonardille. 

Pientä yksityiskohtaa jäin miettimään: elokuvan nimi on Talo jalavan varjossa. Sama nimi oli jo Forsterin romaanilla, kun Eila Pennanen sen suomensi vuonna 1953. Jalavan sijaan elokuvassa liikutaan pikemminkin hevoskastajan ympärillä...


6. tammikuuta 2023

Osasto X-43 (The Small Back Room, 1949)

Emeric Pressburgerin ja Michael Powellin käsikirjoittama ja ohjaama The Small Back Room (1949) sai Suomessa nimen Osasto X-43, Yhdysvalloissa nimen Hour of Glory. Takana oli loistokkaiden elokuvien sarja, muun muassa sellaiset mestariteokset kuin Musta narsissi (Black Narcissus, 1947) ja Punaiset kengät (Red Shoes, 1948). Punaisten kenkien huikean fantasian jälkeen Osasto X-43 tuntuu ehkä kalpealta paluulta menneen sota-ajan realismiin, mutta Powell itse viittasi muistelmissaan siihen, miten elokuvia yhdistää saksalaisen ekspressionismin vaikutus. Toden totta, Osasto X-43 sisältää vaikuttavaa, ekspressiivistä kamerankäyttöä. Kamera on myös silmiinpistävän lähellä päähenkilöitään. Tätä voisi tarkemmin tutkia, mutta tuntuu, että erikoslähikuvia on poikkeuksellisen paljon.

Elokuvan alkuperäinimen mainitsema ”takahuone” viittaa toisen maailmansodan ryhmään, joka työskenteli parrasvalojen tavoittamattomissa. Keskiössä on sotatieteellinen ja -teknologinen ryhmä, joka on erikoistunut pommien purkamiseen. Päähenkilö Sammy Rice (David Farrar) on ajautunut sivuraiteelle: hän ei hyväksy sitä tapaa, jolla sotatieteellistä tutkimusta johdetaan. Hän on myös vammautunut ja saa voimakasta kipulääkettä. Vamma ajaa hänet lopulta alkoholismiin, ja ohjaajien ekspressiivisyys on hurjimmillaan fantasia- tai delirium-kohtauksessa, jossa Ricen riippuvuus kohoaa äärimmilleen. Yhdysvalloissa käytetty nimi Hour of Glory viittaa varmaankin elokuvan loppuun, tilanteeseen, jossa Rice saa mahdollisuuden osoittaa taitonsa.

5. tammikuuta 2023

Teos vailla tekijää (Werk ohne Autor, 2018)

Kölniläissyntyinen ohjaaja Florian Henckel von Donnersmarck on vanhaa sleesialaista aatelissukua ja koko nimeltään Florian Maria Georg Christian Graf Henckel von Donnersmarck. Hän aloitti uransa lyhytelokuvien ohjaajana 1990-luvulla ja pääsi toteuttamaan pitkän näytelmäelokuvan vasta uuden vuosituhannen puolella. Esikoispitkä Toisten elämä (Das Leben der Anderen, 2006) oli arvostelu- ja yleisömenestys. Toinen pitkä elokuva The Tourist oli eräänlainen sivuaskel, ranskalaisen trillerin uudelleenfilmatisointi. Sen sijaan kolmannessa ohjauksessaan Teos vailla tekijää (Werk ohne Autor, 2018) Henckel von Donnersmarck palasi Saksan 1900-luvun historian äärelle, erittäin onnistuneesti.

Teos vailla tekijää alkaa intensiivisesti Entartete Kunst -näyttelystä Dresdenissä vuonna 1937. Näyttelyn opas kuvaa monisanaisen pilkallisesti modernia taidetta, jota kansallissosialistisen Saksan johto piti rappiotaiteena. Taidehistoriallinen aikalaistulkinta tempaa katsojan affektiivisesti mukaan. Samalla kohtaus esittelee avainhenkilön, nuoren Kurtin, joka on paikalla tätinsä kanssa. Hänestä kasvaa taiteilija Kurt Barnert (Tom Schilling), jonka vaiheita elokuva seuraa. Kurt viettää lapsuutensa toisen maailmansodan varjossa ja joutuu todistamaan skitsofreniasta kärsivän tätinsä päätymistä kaasukammioon. Sodan jälkeen hän aikuistuu Itä-Saksassa ja saa koulutuksen sosialistisen realismin taituriksi. Juuri ennen Berliinin muurin rakentamista hän pakenee rakastettunsa Ellien (Paula Beer) kanssa Länsi-Saksaan. Kolmetuntinen elokuva on paikoitellen verkkainen, mutta juuri tämä hidas rytmi tuo tarinaan eeppistä latausta. 

Teos vailla tekijää herättää monenlaisia ajatuksia. Kurtin tarina on saanut innoitusta fotorealismin kehittäjiin kuuluneen Gerhard Richterin elämänvaiheista. Richter oli syntynyt Dresdenissä vuonna 1932, sai koulutuksensa Itä-Saksassa, pakeni länsipuolelle vuonna 1961 ja pääsi Joseph Beuysin johtaman Düsseldorfin taideakatemian oppilaaksi. Tähän tarinarunkoon elokuva on yhdistänyt saksalaiseen historiatraumaan liittyviä aiheita: Teos vailla tekijää tuo ideologiset käänteet pinnalle, varsinkin kun skitsofreenisen tädin sterilisoija Carl Seeband (Sebastian Koch) paljastuu myöhemmin Kurtin appiukoksi. Seebandin hahmossa yhdistyy arvostettu lastenlääkäri ja rotyhygieenikko, SS-mies ja Itä-Saksan palkitsema sosialismin esitaistelija. Tulkitsin elokuvaa siten, etteivät nämä asiayhteydet täysin valkene Kurtille, tai ainakaan hän ei tule tietoiseksi Seebandin roolin koko laajuudesta. Elokuvan nimi Werk ohne Autor voidaan varmaankin ymmärtää eri tavoin. Toisaalta se viittaa 1960-luvulla yleistyneeseen ajatukseen tekijän kuolemasta, ja lopun lehdistötilaisuudessa Kurt minimoi omaa rooliaan taiteilijana. Kuvat ovat vain kuvia, eikä niiden tekijällä ole merkitystä. Toisaalta nimen voi tulkita myös viittauksena siihen, että historia on samaan aikaan ihmisen tekemä ja paradoksaalisesti jotakin, johon ihminen ei voi vaikuttaa. Historia, tai pikemminkin ihminen, joka on historiallisten voimien puristuksessa, on ”teos vailla tekijää”. Tässä mielessä ei ole kyse vain Seebandista yksilönä vaan niistä voimista, joita hän edustaa: nämä voimat ovat muovanneet Kurtin ja monet muut aikalaiset sellaisiksi, miksi he ovat tulleet.

Teos vailla tekijää on perusvireeltään traaginen, mutta siinä on myös koomisia jaksoja. Erityisen mieleenpainuva on kävelymatka Düsseldorfin taideakatemiassa, jossa nykytaide esiintyy karikatyyrien ilotulituksena. Jos historia on lähtökohtaisesti tragedia, Teos vailla tekijää päättyy kuitenkin optimismiin, kykyyn synnyttää uutta elämää menneisyyden painolastin alta.

4. tammikuuta 2023

Stereo (1969)

Kanadalainen David Cronenberg tuli tietoisuuteeni ensimmäisen kerran 1980-luvun alussa, kun näin elokuvan Scanners – tappava ajatus (Scanners, 1981). Vasta sen jälkeen näin pienemmän budjetin omintakeiset kauhuelokuvat Kylmät väreet (Shivers, 1975) ja Verenimijät (Rapid, 1977). MUBI:ssa on ollut viime päivinä katsottavissa Cronenbergin esikoispitkä Stereo (1969), joka on tähän asti jäänyt näkemättä. Stereossa voi jo havaita samoja piirteitä kuin myöhemmissä ohjaajan elokuvissa, muun muassa kiinnostuksen telepaattisiin voimiin. Stereo on myös genrehybridi, jossa on yhdistetty tieteiselokuvan ja dokumenttielokuvan tyylikeinoja, mutta muutoin kyse on selvästi vielä harjoituksesta, jonka katsominen motivoituu ohjaajan myöhemmän tuotannon kautta. Jos Stereota katsoisi ilman tietoa Cronenbergin myöhemmistä vaiheista, sitä voisi olla vaikea seurata.
Stereo sijoittuu tarkemmin määrittelemättömään tulevaisuuteen. Mustavalkoinen elokuva on kuvattu Toronton yliopiston tiloissa, rakennuksessa, joka on 60-luvulla edustanut uusinta uutta. Varsinaista tarinaa elokuvassa ei ole, mutta siinä seurataan Canadian Academy of Erotic Inquiry -nimisen tiedeyhteisön koetta, jossa joukko ihmisiä on tuotu yhteen tohtori Luther Stringfellow'n johdolla parapsykologisten teorioiden kokeeseen. Elokuvassa ei ole lainkaan kuvaustilanteessa taltioitua ääntä. Tämän on selitetty johtuneen siitä, että Cronenbergilla oli käytössään vain Bolex-merkkinen kamera, josta lähti niin kova hurina, että se olisi kuulunut ääniraidalla. Lopulta tämä sopii elokuvan kvasidokumentaariseen tyylilajiin, sillä vielä 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa dokumenttielokuvia tehtiin usein ilman kuvaustilanteessa taltioitua ääntä. Stereo on elokuvantekemisen harjoitus, mutta samalla se viittaa Cronenbergin kiinnostukseen ihmismieltä kohtaan. Samalla kun telepaattiset kyvyt kiehtovat, ohjaaja ottaa niistä etäisyyttä.