26. helmikuuta 2021

Gun Hill – kuoleman kukkula (Shoot Out, 1971)

Gun Hill – kuoleman kukkula (Shoot Out, 1971) oli Henry Hathawayn toiseksi viimeinen elokuva. Pitkän uran tehnyt ohjaaja niitti mainetta vielä varttuneellakin iällä, sillä vuonna 1969 valmistunut Kova kuin kivi (True Grit) oli osoittautunut sekä arvostelu- että yleisömenestykseksi. Gun Hill – kuoleman kukkula oli selvästi yritys ratsastaa edellisen menestyksen varassa, ja tiettävästi Gregory Peck lähti mukaan juuri tästä syystä, etsimään nostetta uralleen. Toisin kuitenkin kävi, ja Gun Hill – kuoleman kukkula jäi pettymykseksi. Samalla päättyi pitkän linjan lännenelokuvien ohjaajan taival genren parissa: Hathaway oli aloittanut jo 30-luvun alussa Randolph Scottin tähdittämien westernien tekijänä, ja hän ehti nähdä lajityypin kehityskaaren Hollywoodissa äänielokuvan varhaisvaiheesta 50-luvun huippuvuosiin sekä sen jälkeiseen eurowesternin synnyttämään kriisiin.

Gun Hill – kuoleman kukkula muistuttaa 1950-luvun lännenelokuvia siinä mielessä, että päähenkilö Clay Lomax (Gregory Peck) on ikääntyvä gunfigher, joka etsii ulospääsyä vanhasta elämästään, hieman samaan tapaan kuin Peckin tähdittämän Henry Kingin westernin Ase kädessä (The Gunfighter, 1950) päähenkilö. Sodan jälkeisestä tilanteesta muistuttaa myös sukupolvikonflikti, sillä Lomax joutuu tekemisiin nuorten rikollisryhmän kanssa. Tosin Hathawayn 70-luvun alun tulkinnassa nuoret ovat enemmänkin huligaaneja kuin 50-luvun westernien kapinallisia. Parhaimmillaan Gun Hill – kuoleman kukkula on kuvatessaan Lomaxin suhdetta lapseen, pieneen Deckyyn (Dawn Lyn), joka etsii hänestä turvaa.

23. helmikuuta 2021

Avioliittoloma (1963)

Kyllikki Forssell ohjasi Yleisradiolle vuonna 1963 kuunnelman Avioliittoloma (1963), joka pohjautui Serpin eli Seere Salmisen huvinäytelmään. Serpin komedia oli saanut ensiesityksensä Helsingin Kansanteatterissa maaliskuussa 1960 Elina Lehtikunnaksen ohjauksessa. Avioliittolomaa kuunnellessa tuntuu, että suomalaista elokuvaa, teatteria ja radioteatteria olisi järkevää tarkastella kokonaisuutena, mutta usein teatterihistoria kulkee omana linjanaan – ja elokuvahistoria omaansa. Avioliittoloman kiinnostavuutta lisää vielä sekin, että kuunnelmatulkinnan ohjasi Kyllikki Forssell, joka elokuva-alalla pääsi tekemään vain yhden teoksen, episodin elokuvaan Kolmiapila (1953). Avioliittoloma oli teatteriyleisön suuri suosikki keväällä 1960, ja siihen tarttuivat monet muutkin näyttämöt. Radioon Serpin jouheva dialogi sopi erinomaisesti, ja Kyllikki Forssellin ohjauksessa tarinan tempo pysyy yllä alusta lähtien. Jos teatterilavalla oli pääroolissa nähty Elina Pohjanpää, radioyleisö sai kuulla Ansa Ikosta, joka esitti yksinäisyyttä ja rauhaa kaipaavaa pianistia Sinikka Loimaata. Näytelmän teema, ”avioliittoloma”, ei sinänsä ollut uutta. Suomessakin oli julkisuudessa jo 1920-luvulla keskusteltu siitä, miten aviopuolisot modernissa liitossa saattoivat ottaa ”lomaa” toisistaan. Toisen maailmansodan jälkeen teemaa käsiteltiin myös valkokankaalla, kun Suomessa nähtiin Alexander Kordan ohjaama komedia Avioliittoloma (Perfect Strangers, 1945). Kuunnelmaversiota kuunnellessa ei voi kuitenkaan olla ajattelematta, millaisia muutoksia oli tapahtunut: ”loman” radikaalius oli karissut vuosien saatossa. Otteeltaan kuunnelma on kuin muistuma 1950-luvun suomalaisesta studioelokuvasta, joka 60-luvun alussa oli jo auttamatta painumassa mailleen. 

11. helmikuuta 2021

55 päivää Pekingissä (55 Days at Peking, 1963)

Bertoluccin Viimeinen keisari (The Last Emperor, 1987) toi mieleen Kiinan historiaa käsittelevät länsimaiset elokuvat ylipäätään. Tartuin Nicholas Rayn ohjaukseen 55 päivää Pekingissä (55 Days at Peking, 1963), jonka olen nähnyt vain kertaalleen toistakymmentä vuotta sitten.  Elokuva kuului samaan Samuel Bronstonin (1908–1994) tuottamien spektaakkelien joukkoon, johon kuuluivat myös Anthony Mannin ohjaukset El Cid (1961) ja Rooman valtakunnan tuho (The Fall of the Roman Empire, 1963). Nicholas Rayn kanssa Bronston oli jo tehnyt yhteistyötä elokuvassa Kuningasten kuningas (King of Kings, 1961). Venäjän valtakunnassa, nykyisessä Moldovassa, syntynyt Bronston oli alun perin nimeltään Samuil Bronschtein. Hän oli Trotskin sukulainen, joka vallankumouksen jälkeen asettui Pariisiin ja pääsi työskentelemään MGM:n paikalliseen osastoon. Bronstonin ohjaajan ja tuottajan ura huipentui monumentaalifilmeihin, jotka toteutettiin edullisen työvoiman takia Espanjassa. Elokuville olivat ominaisia huikeat lavasteratkaisut: esimerkiksi Rooman valtakunnan tuhoa varten rakennettiin luonnollista kokoa oleva Forum Romanum espanjalaiselle ylängölle.

55 päivää Pekingissä  hämmästyttää niin ikään lavasteillaan, näyttävillä puitteillaan. Tällä kertaa Espanja on muovattu vuoden 1900 Pekingiksi. Vaikka ympäristö tekee vaikutuksen, Viimeisen keisarin todellisten miljöiden jälkeen 55 päivää Pekingissä vaikuttaa suorastaan ahtaalta. Paljon tarvittiin myös statisteja: kerrotaan, että Espanjasta ei löytynyt kuvauksiin kaivattua 1500 kiinalaista, vaan heitä kuljetettiin Roomasta, Marseillesta, Lontoosta ja Lissabonista. 55 päivää Pekingissä alkaa kuvaamalla kansainvälistä Pekingiä, jossa länsimaat ovat vahvasti läsnä: kansallislaulut raikuvat peräjälkeen, mutta samaan aikaan boksarikapina kiristää tunnelmaa. Keskiössä on yhdysvaltalainen majuri Matt Lewis (Charlton Heston), joka saapuu paikalle juuri tilanteen eskaloituessa. Elokuvan henkilöhahmot, kuten brittiläinen Sir Arthur Robinson (David Niven) ja venäläinen paronitar Natasha Ivanov (Ava Gardner), tuntuvat kaikki nyrjähtäneiltä, väärään paikkaan joutuneilta. Lewiskin kysyy toveriltaan, mitä me täällä oikeastaan teemme. Vaikka elokuva heroisoi monikansallisten länsimaisten joukkojen taistelua boksareita vastaan, elokuvasta henkii koloniaalisen kulttuurin väistämätön kriisi. 55 päivää Pekingissä ei ole Bronstonin parhaita tuotantoja, mikä johtunee monista käytännön vaikeuksista. Käsikirjoitus jäi epäselväksi, ja sitä yritettiin viime tingassa muuttaa. Ohjaaja Nicholas Ray sai sydänkohtauksen kesken kuvausten, ja apulaisohjaaja Andrew Marton joutui tarttumaan ohjaksiin.

4. helmikuuta 2021

Salainen agentti vanhainkodissa (El agente topo, 2020)

Maite Alberdin elokuva Salainen agentti vanhainkodissa (El agente topo, 2020) taiteilee dokumentaarisuuden ja fiktiivisyyden rajapinnassa. Alussa chileläinen yksityisetsivä haluaa palkata vanhuksen, jonka tehtävänä on toimia agenttina vanhainkodissa. Tytär haluaa selvittää, miten äiti voi, millaista hoito on ja varastetaanko äidin tavaroita. Työpaikkahaastattelun tuloksena ”agentiksi” valikoituu herramies Sergio (Sergio Chamy), joka koulutetaan lähettämään salaisia viestejä vanhainkodin touhuista. Alku on hauska ja vangitseva, ja kännykkäharjoitusten lomassa paljastuu myös dokumentin kuvausryhmä. Ratkaisu on epäilemättä oikea, sillä agenttitarina voisi johtaa katsomaan elokuvaa liiaksikin fiktiona. Viimeistään nyt katsojalle on selvää, että elokuvasta tulee dokumentti vanhusten elämästä.

Salainen agentti vanhainkodissa on vahvimmillaan esitellessään vanhainkodin henkilögalleriaa. Sergion persoona ihastuttaa hoitokodin asukkeja, romanssejakin syntyy. Samalla rakentuu traaginen kuva siitä yksinäisyydestä, jonka keskellä vanhukset elävät. He kaipaavat sukulaisiaan ja taistelevat unohtamista, ja unohtumista, vastaan. Erityisen mieleenpainuva on herkkä leskirouva, jota muistin kadottaminen ahdistaa ja jolle Sergio tuo vähän lohtua. Viimeisenä raporttinaan ulkomaailmaan Sergio kertoo, ettei ole löytänyt muuta epäkohtaa kuin vanhusten yksinäisyyden, jota sukulaiset voisivat helpottaa. Koskettava on aivan viimeinen kohtaus, jossa agentin tehtävä on täytetty. Hän joutuu lähtemään ja jättämään uudet ystävänsä. Salainen agentti vanhainkodissa on herkkä, ajatuksia herättävä kuvaus vanhuudesta ja taistelusta yksinäisyyttä vastaan. Elokuva sai ensi-iltansa kesällä 2020, ja se on viimeistelty vähän ennen maailmanlaajuista koronapandemiaa. Katsoessa ei voi olla ajattelematta, mitä San Franciscon vanhainkodin asukkaille on mahtanut tapahtua tänä hulluna vuotena.

1. helmikuuta 2021

Viimeinen keisari (The Last Emperor, 1987)

Näin aikanaan ensi-illassa Bernardo Bertoluccin historiallisen eepoksen Viimeinen keisari (The Last Emperor, 1987), ja vaikka olen nähnyt sen tällä välin muutaman kerran, tuntui nyt erityisen hyvältä palata uudelleen elokuvan ääreen. Olin koko 80-luvun erityisesti Bertoluccin spektaakkelin 1900 väsymätön katselija: ihailtavaa oli se taito, jolla hän loi suurta mittakaavaa ja rakensi siltaa yksityisen ja yleisen välillä. Viimeisessä keisarissa on tätä samaa taidokkuutta, yhtäaikaista kerronnan laveutta ja porautumista yksilöön historian myllerryksissä. Vuonna 1987 Viimeinen keisari herätti huomiota myös poliittiselta kannalta: se oli ensimmäinen ulkomainen produktio, joka oli toteutettu Kielletyssä kaupungissa. Tämä ympäristö oli vaikuttavaa vuonna 1987, ja vaikuttavaa se on yhä.

Viimeinen keisari on historiallinen spektaakkeli, mutta se on myös biopic, elämäkerrallinen elokuva, joka seuraa Kiinan viimeisen keisarin Pu Yin elämää siitä lähtien, kun tämä kaksivuotiaana vuonna 1908 nousee valtaistuimelle. Kerronta ei kuitenkaan etene lineaarisesti vaan alkaa vuodesta 1950, jolloin päähenkilö on joutunut vangiksi ja astuu rautatieaseman laiturille muiden vankien kanssa. Tämän jälkeen pääosa kuvauksesta kulkee historiallisten tapahtumien mukana, mutta aika ajoin siirrytään eteenpäin. Olennainen on kohta, jossa Pu Yi (John Lone) siirtyy japanilaisten nukkehallitsijaksi, Mantšukuon  keisariksi, vuonna 1932. Käännettä tehostetaan kirjallisella lähteellä, kun kommunistit kaivavat esiin keisarin opettajana toimineen Reginald Johnstonin (Peter O’Toole) teoksen Twilight in the Forbidden City (1934). Pu Yi yrittää kiistää lähteneensä vapaaehtoisesti, mutta katsojalle asian oikea laita valkenee heti, kun kerronta palautuu takaisin vuoteen 1932. Johnstonin teos on ollut käsikirjoittajille tärkeä lähde, mutta vielä keskeisempi on ollut Pu Yin omaelämäkerta, jota Suomessakin Uuden Suomen lukijat saivat seurata jatkokertomuksena vuonna 1965. Sittemmin muistelmat ilmestyivät Suomessa kirjana vuonna 1974 otsikolla Olin Kiinan keisari. Taivaanpojan tie lohikäärmevaltaistuimelta Pekingin puutarhatyöläiseksi.

Viimeinen keisari on katsojalle huikea muistutus historian käänteistä 1900-luvulla. Vielä enemmän se on kuvaus yksilön asemasta muutosten keskellä, ja vaikka päähenkilönä on keisari, elokuvaa katsoessa ei voi olla miettimättä kaikkien niiden aikalaisten kohtaloa, joilla oli heikommat mahdollisuudet vaikuttaa elämänsä kulkuun. Oman auransa Viimeiselle keisarille antavat paikat, tilat ja ympäristöt. Elokuvaa on kuvattu Pekingin ohella muuallakin Kiinassa ja myös Mantšuriassa. Studiokuvauksia tehtiin sekä Pekingissä että Roomassa. Ulko- ja sisäkuvien limittyminen on taidokasta, ja tähän epäilemättä vaikuttaa Vittorio Storaron loistelias kuvaus. Sisäkuvissa luonnonvalo lankeaa ikkunoista sisään, ja on todella helppo vakuuttua tilallisesta jatkumosta.