Merikarhut valloillaan (The Maggie, 1954)

Alexander Mackendrickin ohjaama ja William Rosen käsikirjoittama Merikarhut valloillaan (The Maggie, 1954) on maineikkaan Ealing-studion tuotantoa, vaikka se ei kuulukaan yhtiön komediatuotannon tunnetuimpiin teoksiin. Tarina on saanut innoitusta skottilaisen kirjailijan ja journalistin Neil Munron kertomuksista. Alkuun elokuva ei tunnu järin kiinnostavalta: se tuntuu tarjoavan Skotlantiin liittyviä stereotypioita ja yleistyksiä, kuten The Maggie -höyrylaivan omalaatuisen miehistön, joka elokuvan alussa rantautuu Glasgow'n satamaan. Laivaa luotsaa kapteeni MacTaggart (Alex Mackenzie), joka muistuttaa monia aiempia vanhan maailman kippareita. Jo heti alkuun jäin pohdiskelemaan elokuvan Skotlanti-kuvaa. Ehkä sitä osittain selittää Alexander Mackendrickin oma suhde. Hänhän oli syntynyt Bostonissa Yhdysvalloissa siirtolaisperheeseen ja muutti vasta 1930-luvulla Britanniaan. Ehkä tämä tausta on osaltaan vaikuttanut siihen tapaan, jolla hän kuvasi kulttuurisia lähtökohtiaan.

Merikarhut valloillaan onkin kulttuurien välistä jännitettä kuvaava elokuva, ja ehkä juuri tämä asetelma on Mackendrickiä kiehtonut. Elokuva asettaa vastakkain skotlantilaisen merikarhun ja yhdysvaltalaisen liikemiehen Calvin B. Marshallin (Paul Douglas), joka haluaa lähettää lastin tavaraa meriteitse, kunnes ymmärtää, millaisen onnettoman aluksen kyytiin arvokas lasti on annettu. Koko elokuvan ajan Marshall yrittää saada lastinsa vaihdettua toiseen kuljetukseen, mutta epäonnistuu. Kuten jo tästä juonikuvauksesta ilmenee, tarina ei ole kovinkaan ihmeellinen ja monipolvinen, mutta taitavasti Mackendrick saa katsojan kiinnostumaan asetelmasta. Lopulta maailmojen välille syntyy sovinto, aivan kuin elokuva symbolisesti käsittelisi Yhdysvaltain ja Iso-Britannian suhteita toisen maailmansodan jälkeen. Lopussa MacTaggartin alus jää kyntämään Skotlannin rannikkovesiä, entiseen tapaan, mutta aluksen nimi on vaihtunut Calvin B. Marshalliksi.

Mandy – elämä alkaa huomenna (Mandy, 1952)

Ealing-studion tuottama ja Alexander Mackendrickin ohjaama Mandy – elämä alkaa huomenna (Mandy, 1952) ammentaa toisen maailmansodan jälkeisestä ongelmaelokuvien perinteestä, jossa tarkastellaan ajankohtaisia, polttavia kysymyksiä. Mackendrickin elokuvan lähtökohtana oli Hilda Lewisin romaani The Day Is Ours, joka oli ilmestynyt heti sodan jälkeen vuonna 1946. Elokuvan tavoitteena on kiinnittää huomiota kuurojen lasten koulutukseen ja sen merkitykseen. Mandyä jopa kuvattiin Manchesterin lähellä sijainneessa Royal Schools for the Deaf -oppilaitoksessa. Mackendrick antaa paljon tilaa koulun ja sen opetusmetodien kuvakselle.

Mandy – elämä alkaa huomenna alkaa kuvaamalla avioparin Christine (Phyllis Calvert) ja Harry (Terence Morgan) Garlandin elämää. Heillä on pieni tytär Mandy (Mandy Miller), jonka käyttäytymiseen vanhemmat alkavat vähitellen kiinnittää huomiota. Ensin syntyy epäilyjä ja aavistuksia, mutta lopulta vanhemmille valkenee, että Mandyllä on synnynnäinen kuulovamma. Mackendrickin ohjaustyö on parhaimmillaan näiden aavistusten kuvauksessa, mutta myös niissä tavoissa, joilla elokuva tavoittaa Mandyn ulkopuolisuuden ja ne pelot, joita hän kokee kohdatessaan muita ihmisiä kodin ulkopuolella.

Kiinnostavinta elokuvassa on se tapa, jolla Mandyn kokemusmaailmaa kuvataan. Sen sijaan elokuva harhautuu välillä liiaksikin kolmiodraaman puolelle, kun Harry alkaa tuntea mustasukkaisuutta Mandyn opettajaa Dick Searlea (Jack Hawkins) kohtaan. Mackendrickin elokuva voidaan asettaa myös osaksi laajempaa kuurojen koulutuksesta käytyä keskustelua. Mandyn äiti Christine pitää alusta lähtien koulutusta tärkeänä. Alkuvaiheessa perheessä on kotiopettaja, joka opettaa Mandylle viittomakieltä. Tämä ohitetaan vanhanaikaisena ja marginaalisena. Sen sijaan nykyaikaisena esitetään oralismiin perustuvaa opetusta, jossa kuurojen lasten on opittava lukemaan huulilta ja muodostamaan sanoja, vaikka itse eivät kuulekaan. Juuri tämä antaa elokuvalle lopulta häiritsevän sävyn: Mackendrick ohittaa tosiasian, että viittomakieli voi olla äidinkieli ja esittää välttämättömänä oralismiin perustuvan koulutuksen.

Viskiä, viskiä! (1949)

Viski on vuosikymmenten mittaan virvoittanut elokuvantekijöiden luovuutta: John Sturges ohjasi komedian Whisky vierii länteen (The Hallelujah Trail, 1965) ja Helmut Weiss elokuvan Whiskyä, wodkaa ja wienittäriä (Whisky, Wodka, Wienerin, 1958). Suomessa Elina Jalkanen ohjasi ja Veijo O. T. Järvinen tuotti kieltolain aikaan sijoittuvan Viskibisneksen (1986). Ylivoimainen ykkönen on kuitenkin Alexander Mackendrickin Viskiä, viskiä! (Whisky Galore!, 1949), joka vie alkoholin puutteen äärimmilleen. Mackendrick oli syntynyt vuonna 1912 Bostonissa perheeseen, joka oli juuri edellisenä vuonna lähtenyt Skotlannista. Isän kuoltua seitsenvuotias Mackendrick palasi Glasgow'hun isovanhempiensa luokse. Vaikka Viskiä, viskiä! mytologisoi skotlantilaisuutta paikoin melkein piinallisesti, empaattisimmillaan komedia on kohtauksessa, jossa rannikolle haaksirikkoutuneesta laivasta on saatu pelastettua pulloja paikallisten iloksi ja juomingit alkavat. Annos melankoliaa on siinä tavassa, jolla viskin tuoma lohtu paljastuu vain väliaikaiseksi. Ikään kuin elokuva haluaisi sanoa skotlantilaisen kulttuurin olevan taitekohdassa. Viimeisissä kuvissa kersantti Odd (Bruce Seton) ja Peggy (Joan Greenwood) kävelevät rannalla: he edustavat tulevaisuutta eivätkä ole enää viskistä riippuvaisia...