Viva Villa (Viva Villa!, 1934)

Pancho Villan elämästä kertova Viva Villa (Viva Villa!, 1934) oli poikkeuksellisen myrskyisä produktio. Tuottaja David O. Selznick aloitti  kuvaukset Meksikossa vuonna 1932, mutta elokuva valmistui ensi-iltaan vasta yli kaksi vuotta myöhemmin. Samalla elokuvasta tuli Meksikon ja Yhdysvaltain jännitteisen suhteen tiivistymä, vaikka Selznickin alkuperäinen ajatus olikin rakentaa myönteistä kuvaa Pancho Villan aikakaudesta. Meksikossa vastustettiin heti alussa sitä, että päärooliin oli valittu Wallace Beery, näyttelijä, joka oli tullut tunnetuksi roistonrooleistaan. Selznick yritti saada nuoren Panchon rooliin tämän pojan, Pancho Augustin Villa nuoremman, mutta suunnitelma kariutui. Varsinainen konflikti puhkesi, kun reportteri Jonny Sykesin rooliin valitun Lee Tracyn kerrottiin virtsanneen humalapäissään parvekkeelta Meksikon armeijan kadettien niskaan. Elokuvan kuvaaja Charles G. Clarke kiisti myöhemmin muistelmissaan tapahtuman, mutta joka tapauksessa Tracyn ympärille syntyi skandaali. Tracy sai lähteä, ja rooliin valittiin Stuart Erwin. Yhtä tuulista oli ohjaajan pallilla. Elokuva on kreditoitu Jack Conwayn nimiin, mutta ohjaajina toimivat myös William Wellman ja varsinkin Howard Hawks, jonka piti alun perin ohjata koko teos. Kymmenen viikon jälkeen Hawks lähti koettuaan, ettei kuvauksissa ollut turvallista.

Viva Villa alkaa alkutekstillä, jossa kerrotaan, ettei tarina perustu arkistojen tietoihin. Ei todellakaan: kyse on vahvasti kuvitteellisesta tarinasta, joka fantasioi Meksikon vallankumouksen tapahtumilla. Elokuvan alussa nähdään kohtaus Pancho Villan lapsuudesta, kun hän joutuu todistamaan isänsä kuolemaa. Tarinassa se oikeuttaa Villan väkivaltaisuuden, joka on jatkossa voimakasta, niin voimakasta, että se herätti myös kritiikkiä. Viva Villan valmistuminen sijoittuukin vaiheeseen, jolloin sensuurikoodista oli tulossa Hollywoodiin. Viime vaiheessa elokuvaa siistittiin, ja siitä poistettiin useita kohtauksia. Kerrotaan, ettei Wallace Beery olisi millään halunnut osallistua kuvauksiin syrjäisessä meksikolaisessa kylässä. Lentokone oli koko ajan valmiudessa kuljettamaan tähti El Pasoon tai Mexico Cityyn. Lopulta Beery tekee mieleenpainuvan roolisuorituksen ristiriitaisena hahmona, joka on samanaikaisesti väkivaltainen ja hellä, viisas ja tietämätön. Nyt katsottuna Viva Villassa kiehtoo se tapa, jolla Meksikon ja Yhdysvaltain suhteet olivat läsnä sekä tuotantovaiheessa että itse elokuvassa. Meksikon ensi-ilta jouduttiin keskeyttämään levottomuuksien vuoksi.

Kuolemantuomiopaikka (1943)

William A. Wellmanin ohjaajanuran ehdottomia kohokohtia on vuonna 1943 valmistunut lännenelokuva Kuolemantuomiopaikka (The Ox-Bow Incident), joka on nähty televisiossa viimeksi vuonna 1989. Sen pohjana oli Walter Van Tilburg Clarkin vuonna 1940 ilmestynyt esikoisromaani, josta Wellman innostui suunnattomasti. Elokuvahanke lähti vireille jo vuonna 1941, mutta ilmeisesti Yhdysvaltain ajautuminen toiseen maailmansotaan vaikutti tuotantoyhtiön päätöksiin: Kuolemantuomiopaikan traagisuus ja pessimistisyys eivät olleet sitä, mitä haluttiin tarjota suursotaan lähteneelle kansakunnalle. Elokuvan käsikirjoitti ja tuotti lopulta Lamar Trotti, jolla oli jo takanaan vankkaa western-kokemusta. Ensi-iltaan Kuolemantuomiopaikka valmistui toukokuussa 1943, ja Suomessa se nähtiin vasta sodan jälkeen marraskuussa 1946.

Kuolemantuomiopaikka on veretseisauttava lynkkauselokuva. Vaikka tapahtumat on sijoitettu vuoden 1885 Nevadaan, sen muukalaisvihassa, rasismissa ja epäluulon ilmapiirissä on historiallisen kontekstin ylittävää ajattomuutta. Varmaan elokuva käsitteli myös niitä ajankohtaisia ahdistuksia, jotka Yhdysvalloissa olivat kouriintuntuvasti läsnä sotaa edeltäneessä ja sen aikaisessa yhteiskunnassa. Kerronnan tiiviys tuottaa kuitenkin sellaisen abstraktiotason, että Kuolemantuomiopaikka puhuttelee ajasta ja paikasta riippumatta. Tätä, jos jotakin, lännenelokuvaa voi verrata antiikin tragediaan.


Elokuvan alussa kaksi kulkijaa, Art Croft (Harry Morgan) ja Gil Carter (Henry Fonda), saapuvat pikkukaupunkiin ja rientävät saluunaan. Klassisessa kohtauksessa Gil ja Art taivastelevat baaritiskin yläpuolen maalausta, jossa pimeydestä mies on lähestymässä nukkuvaa kaunotarta. Maalauksen tematiikka on kuin fantastinen vastakuva sille, mitä elokuva lopulta tuo tullessaan. Kuolemantuomiopaikassa ei ole sijaa romanssille, ja vaikka lyhyesti viitataan Gilin mennesseen rakkaussuhteeseen, kuolema valtaa sijaa positiivisilta tunteilta. Pikkukaupunkia ovat riivanneet karjavarkaat, ja kaikkia epäillään. Yhtäkkiä saapuu tieto, että karjankasvattaja Larry Kinkaid on surmattu. Tuota pikaa kaupunkilaiset kokoavat joukon syyllisiä jahtaamaan, ja myös Art ja Gil ajautuvat mukaan. Sheriffi on kaupungista poissa, ja joukon johtoon asettuu entinen konfederaation majuri Tetley (Frank Conroy), joka sonnustautuu vanhaan univormuunsa kuin olisi sotaan lähdössä. Onneton ryhmä löytää Ox-Bow Cayonista kolme nukkuvaa miestä, jotka joutuvat epäilyksen alle. Donald Martin (Dana Andrews) on edellisenä päivänä ostanut karjaa Kinkaidilta, mutta hänellä ei ole kuittia. Martinin seurana on vanhus (Francis Ford, ohjaaja John Fordin veli) ja meksikolainen Juan (Anthony Quinn).

Lopulta syytetyillä ei ole mahdollisuuksia. Tämä on jo alusta lähtien selvää, sillä antiikin tragedian vääjäämättömyydellä tapahtumat etenevät kohti päätepistettään. Vain seitsemän miestä ilmaisee erimielisyytensä, heidän joukossaan Art ja Gil, mutta tällä ei ole vaikutusta päätökseen. Majuri Tetleyllä on mukana myös poika Gerard (William Eythe), jota isä koettaa koulia ”mieheksi”. Kun poika ei suostu antamaan ratkaisevaa iskua hirttotuomion toteuttamiseksi, isä iskee poikansa tylysti maahan. Miltähän tämä kohtaus on vaikuttanut toisen maailmansodan keskellä? Pitkä jakso hirttokukkulalla on toteutettu kokonaan lavasteissa. Tiettävästi Twentieth-Century Fox ei pitänyt projektia kovinkaan merkittävänä, ja budjetin niukkuuden vuoksi suurin osa elokuvaa toteutettiin lavasteissa. Toisaalta juuri tämä epätodellisuus antaa Kuolemantuomiopaikalle erityislaatuisen, allegorisen vivahteen.

Tuotantoyhtiö joutui valmisteluvaiheessa käymään paljonkin neuvotteluja sensoreiden kanssa. Hays Code edellytti, että esivaltaa kuvataan kunnioittavasti. Kun lopussa selviää, ettei Kinkaid olekaan kuollut ja että lynkkaajat ovat syyllistyneet murhaan, alkuperäisromaanissa sheriffi on valmis painamaan asian villaisella. Elokuvassa näin ei kuitenkaan ole, vaan sheriffi (Wilard Robertson) antaa ymmärtää, että jokainen mukana ollut tulee saamaan ansaitsemansa tuomion. Romaanissa käy huonosti myös Tetleylle ja hänen pojalleen: isä surmaa itsensä miekallaan ja poika hirttäytyy. Lamar Trottin ja William A. Wellmanin versiossa poika saa jäädä elämään. Kuolemantuomiopaikassa Martin kirjoittaa kirjeen vaimolleen ennen kuolemaansa, ja tämä jää Gilin haltuun. Romaanissa lukija ei saa koskaan tietää, mitä kirje pitää sisällään. Sen sijaan elokuvaan Trotti kirjoitti kohtauksen, jossa lynkkaysjoukon miehet seisovat alakuloisina ja katuvina baaritiskillä. Gil ottaa esiin kirjeen ja lukee sen. Puheenvuoro omantunnon, ihmisarvon ja oikeudenmukaisuuden merkityksestä voisi olla luettuna naiivi, mutta Henry Fondan viipyilevästi esittämänä se on koskettava päätös tarinalle. Aluksi katsoja ei näe Gilin silmiä, jotka peittyvät Artin lierihatun taakse. Vasta viimeisessä kuvassa näkökulma vaihtuu ja katsoja näkee Gilin samean katseen.

Polttava aurinko (1948)

Kuukauden westerniä ei enää televisiosta tule, joten lännentuokio täytyy varmistaa itse. Erinomaisesti tähän sopii William A. Wellmanin vuonna 1948 Twentieth-Century Foxille ohjaama Polttava aurinko (Yellow Sky). Käsikirjoituksen toteutti W. R. Burnettin kertomuksen pohjalta Foxin luottomiehenä tunnettu, atlantalaissyntyinen Lamar Trotti, joka painotti usein teksteissään etelän näkökulmaa. Trottin kynästä olivat aiemmin kirvonneet käsikirjoitukset Wellmanin westerniin Kuolemantuomiopaikka (The Ox-Bow Incident, 1943) sekä John Fordin Kansan sankariin (Young Mr. Lincoln, 1939) ja Liekehtivään erämaahan (Drums Along the Mohawk, 1939). Polttavassa auringossa huomio kiinnittyy ensimmäisenä alkutekstien aikana kuultavaan musiikkiin, joka kuulostaa tutulta. Tämä ei sinänsä ole epätavallista, sillä elokuvasäveltäjillä on tapana kierrättää aiheitaan. Alfred Newman on tässä käyttänyt uudestaan alkumusiikkiaan Henry Hathawayn elokuvaan Brigham Young (1940), jossa myös oli Trottin käsikirjoitus. Tämä tukee myöhempää vaikutelmaa, että Polttava aurinko on kauttaaltaan säästeliäs musiikin suhteen. Alkukin on vain lainatavaraa.

Polttava aurinko sijoittuu vuoteen 1867. Alussa ryhmä miehiä ratsastaa erämaan poikki, eikä katsojalle heti selviä, mistä on kyse: käynnistys on klassinen. Myöhemmin henkilöt nimetään. Joukossa ovat James Dawson (Gregory Peck), Dude (Richard Widmark), Bull Run (Robert Arthur), Lengthy (John Russell), Half Pint (Henry Morgan) ja Walrus (Charles Kemper). Ryhmä ratsastaa kaupunkiin ja astuu saluunaan. Kohtaus tuo mieleen Kuolemantuomiopaikan, jossa miesten katse nauliintuu baaritiskin takana kohoavaan maalaukseen. Eipä aikaakaan, kun selviää, että Dawsonin vetämä porukka on tekemässä pankkiryöstöä. Polttavan auringon aloitus tekee vaikutuksen klassisuudellaan ja napakkuudellaan!

Karistaakseen takaa-ajajat Dawsonin kopla lähtee ylittämään Death Valleya. Hikisen urakan jälkeen ryhmä törmää Yellow Sky -nimiseen aavekaupunkiin, jossa asuu vain nuori tyttö Mike (Anne Baxter) ja hänen isoisänsä (James Barton). Dudelle selviää pian, että muukalaisiin vihamielisesti suhtautuvilla asukeilla on salaisuus: läheisen vuoren kätköissä on kultaa. Tarina ei ole yllätyksellinen eikä uusi, mutta William Wellman kertoo sen vetävästi. Erityisen onnistunutta on Joseph MacDonaldin mustavalkokuvaus, joka tuo paikoin mieleen aikakauden film noir -tyylin. Dialogissa on kosolti nasevia sutkautuksia, kuten kohtauksessa, jossa Dawsonin koplan jäsenet ajautuvat erimielisyyksiin. Lenghty tokaisee: ”This is a free county. Majority rules.” Kiinnostavaa on myös tarinan vähittäinen historiallistaminen. Isoisä toteaa, miten sota on sekoittanut nuorukaisten elämän. Tämä ennakoi myös lopetusta, jossa Dawson palaa kaidalle tielle yllätyksellisen ratkaisun kautta.

En muista montaakaan lännenelokuvaa, jossa katsoja olisi päässyt kurkistamaan haulikon tähtäimen läpi. Tai ehkä minulla on vain huono muisti... Polttavassa auringossa Dawson nähdään melkein samaan tapaan kuin päähenkilö James Bond -elokuvien alussa:

Rautaesirippu (1948)

Darryl F. Zanuckin tuottama ja William A. Wellmanin ohjaama The Iron Curtain (1948) ei ole tiettävästi saanut Suomen ensi-iltaa, ymmärrettävistä syistä, eikä sillä ole virallista suomenkielistä nimeä, mutta Rautaesiripusta on kyse. Elokuvan alku on varsinainen täräys siinä mielessä, että valkokankaan täyttää Twentieth-Century Foxin logo, mutta tutun fanfaarin sijasta kuullaan Dmitri Šostakovitšin viidennen sinfonian viimeisen osan hurja aloitus. Onkohan tämä klassisen Hollywood-elokuvan rajuin alkumusiikkivalinta? Alfred Newman koosti musiiin neljän neuvostosäveltäjän musiikista: Šostakovitšin lisäksi kuullaan Aram Hatšaturjanin, Nikolai Miaskovskin ja Sergei Prokofjevin säveliä. Itse asiassa kaikki neljä säveltäjää allekirjoittivat protestin, jossa he syyttivät Twentieth-Century Foxia musiikkinsa väärinkäytöstä, vaikkakaan säveltäjät eivät todennäköisesti pystyneet näkemään, millainen lopputulos oli.

Kylmän sodan elokuvallisten kuvausten joukossa Rautaesirippu on kiinnostava: se noudattelee 40-luvun lopun Hollywoodin puolidokumentaarista tyyliä, varsinkin elokuvan alussa, mutta nyt ei enää muistella natsivakoojien soluttautumista Yhdysvaltain kamaralle vaan rakennetaan kuvaa idän ja lännen välisestä ristiriidasta, joka kyti jo sodan aikana, vaikka Yhdysvallat ja Neuvostoliitto virallisesti olivatkin samalla puolella. Puolidokumentaarista tyyliä vahvistaa se, että elokuvan käsikirjoitus pohjautuu kanadalaisen oikeustapauksen pöytäkirjoihin ja että ulkokuvaukset tehtiin aidoilla paikoillta Ottawassa. Tarina alkaa vuonna 1943, kun venäläinen Igor Gouzenko (Dana Andrews) saapuu Neuvostoliiton Kanadan-lähestystöön ja saa käytännössä ryhtyä vakojaaksi. Neuvostoliitto on onnistunut kääntämään kanadalaiset kommunistit omiksi kätyreikseen, ja lonkerot tuntuvat ulottuvan joka suuntaan. Lopulta myös Gouzenkon puoliso Anna (Gene Tierney) saapuu maahan, ja heille syntyy lapsi.

Tuskin missään elokuvassa olen nähnyt yhtä paljon Stalinin kuvia: niitä on joka huoneen seinässä. Yhtäkkiä katsoja havaitsee, että Igorin ja Annan kodissa seinällä onkin pienokaisen potretti. Tämä on käännekohta. Pian Igor ja Anna päättävät jäädä Kanadaan ja tehdä kaikkensa vakoojaringin paljastamiseksi. Sota ehtii päättyä, eivätkä viranmaiset sen paremminkin kuin lehdistökään tahdo ottaa vakavasti venäläisen loikkarin aikomuksia.

Rautaesirippu on häikäilemätöntä propagandaa, mutta se on todella taitavasti tehty. Sisätiloihin on luotu ahtauden vaikutelmaa: henkilöiden ja kameran välissä tahtoo aina olla jotakin tiellä. Ehkä tällä tyylillä on ollut tarkoitus synnyttää samanaikaisesti sekä arkisuuden että salamyhkäisyyden vaikutelma. Pöytälamppuja tuntuu interiööreissä olevan paljon, ja valo tulee usein uhkaavasti alaviistosta.

Hämmästyttäviä kohtauksia elokuvasta löytyy, kuten tilanne, jossa Yhdysvallat on räjäyttänyt atomipomminsa, ja neuvostoliittolaiset vakoojat haikailevat kateellisina kaunista sienipilveä. Kohtauksen hämmentävyys on siinä, että se oikeastaan kuvaa Hollywoodin tekijöiden ylpeyttä atomipommin kaltaisesta saavutuksesta. Kiinnostava on myös keittiökohtaus, jossa venäläinen perheenisä näytetään esiliina yllään, ja jo seuraavassa kohtauksessa Igor iloitsee poikalapsen puolesta, sillä miehellä on paremmat menestymisen mahdollisuudet neuvostoyhteiskunnassa.

Sotakirjeenvaihtaja (1945)

William A. Wellmanin Sotakirjeenvaihtaja (The Story of G. I. Joe, 1945) perustuu tositapahtumiin, kirjeenvaihtaja Ernie Pylen rintamalta lähettämiin kolumneihin: Pyle oli seurannut joukko-osaston matkaa Tunisiasta Italiaan, aina Monte Cassinon taisteluun asti. Elokuva valmistui sodan loppuvaiheessa, tilanteessa, jossa kohtalonkysyykset olivat vielä avoimia. Ensi-ilta Yhdysvalloissa oli 8. kesäkuuta 1945, kun sota päättyi vasta syyskuun alussa. Suomessa Sotakirjeenvaihtaja nähtiin tiettävästi vasta vuonna 1951. Ernie Pyle ei itse koskaan ehtinyt lopputulosta nähdä, sillä hän ehti kuolla Okinawalla huhtikuussa 1945.

William Wellman ei ollut tuottaja Lester Cowanin ensimmäinen ohjaajaehdokas. Cowanin alkuperäinen ajatus oli houkutella John Huston tehtävään, sillä Huston oli vastikään tehnyt sarjan kiinnostavia sotadokumentteja. Tämä kertonee siitä, että Cowan halusi tehdä todenmakuisen, dokumentaarissävytteisen elokuvan, joka olisi viesti rintamalta samaan tapaan kuin Pylen alkuperäiset kolumnit. Hustonilla oli kuitenkin sopimus puolustusvoimien kanssa, eikä hänellä ollut mahdollisuutta irrottautua fiktion tekoon. Tässä vaiheessa tuuraajaksi löytyi William Wellman, vanha konkari, jolla oli aiempaa kokemusta ilmasotaelokuvien tekijänä. Vuonna 1896 syntynyt Wellman oli itse ensimmäisen maailmansodan veteraani.

Sotakirjeenvaihtaja onnistuu hienosti tavoittamaan rivisotilaan näkökulman ja on vahvimmillaan ponnistaessaan juoksuhaudan pohjalta. Sotilaiden odotukset, haaveet ja pelot ovat elokuvan vaikuttavinta antia. Burgess Meredith esittää Ernie Pylen roolin, mutta häntä voimakkaammin valkokangasta hallitsee Robert Mitchum, joka sai osastaan Oscar-ehdokkuuden. Mitchum esittää luutnantti Bill Walkerin roolin, joka pohjautui Ernie Pylen tammikuussa 1944 kirjoittamaan kolumniin kapteeni Henry T. Waskowista.

Nothing Sacred, Lux Radio Theater 11.11.1940

William Wellmanin screwball-komedia Ei mikään pyhää... (Nothing Sacred, 1937) oli ennen toista maailmansotaa naurattanut miljoonia katsojia: Ben Hechtin sujuva, säkenöivä käsikirjoitus kertoi Hazel Flaggista, jonka epäillään kuolevan radium-myrkytykseen. Sanomalehti Morning Star innostuu asiasta ja lähettää reportterinsa Wallace Cookin juttua metsästämään. Päärooleissa esiintyivät Carole Lombard ja Fredric March. Suosittua komediaa pyydettiin myös Lux Radio Theaterin ohjelmistoon, jonne se päätyi kuitenkin vasta marraskuussa 1940. Ohjaaja-juontaja Cecil B. DeMille valitsi päärooleihin kokonaan toiset tähdet: Hazelin rooliin astui Joan Bennett ja Wallyn rooliin Douglas Fairbanks Jr.

Kuunnelmamuotoon Ben Hechtin käsikirjoitusta ei ole tarvinnut paljoakaan lyhentää, koska alkuperäinen elokuva oli vain 77 minuuttia. Kuunnelmalla on kestoa vajaa tunti. Alussa tuntuu, ettei Douglas Fairbanks Jr. ole aivan tilanteen tasalla, mutta loppua kohden hän suoriutuu hyvin Wallyn roolista. Joan Bennett on sen sijaan erinomainen Hazel Flagginä. Jo tarinan alussa radium-myrkytys paljastuu tuulesta temmatuksi, mutta Hazel lähtee New Yorkiin lehtimiesten kustannuksella. Wellmanin elokuvassa oli omintakeista visuaalista huumoria, mutta kuunnelmanakin nokkela komedia toimii. Erityisen herkullinen on kohtaus, jossa Wally ja Hazel käyvät nyrkkeilyottelussa. Yleisö kunnioittaa Hazelin julmaa kohtaloa kymmenen minuutin ”hiljaisuudella” – tosin kongia paukutetaan sekunnin välein. Samoin Wallyn ja Hazelin kamppailu kertomuksen lopussa toimii erinomaisesti.

Kuunnelma löytyy osoitteesta Lux_40-11-11_Nothing_Sacred.mp3.