29. kesäkuuta 2014

Swing it, fröken! (1956)

Stig Olinin käsikirjoittama ja ohjaama  Swing it, fröken! (1956) on viittaus Schamyl Baumanin elokuvaan Swing it, magistern (1940), joka sijoittui koulumaailmaan ja jossa vain 16-vuotias Alice Babs (1924–2014) esiintyi ensimmäisessä isommassa elokuvaroolissaan. Swing it, fröken! (1956) on puolestaan Alice Babsin viimeisiä valkokangasrooleja: tällä kertaa hän ei ole musiikin hurmaama oppilas vaan englannin kielen opettaja Alice Lind, joka saapuu konservatiiviseen kouluun ja tuo tuulahduksen swing-musiikin edustamaa toleranssia. Alku on klassinen: kapsäkkiään kantava Alice saapuu koulun pihalle, potkaisee poikien leikeistä hairahtunutta jalkapalloa ja kerää oppilaiden kummastuneita katseita. Eipä aikaakaan, kun opettajainhuoneessa tutustutaan rehtori Alma Stålbergiin (Hjördis Pettersson) ja varsinkin ankaraan saksanopettajaan Robert Roosiin (Ingvar Kjellson). Alice majoittuu rouva Nilssonin (Sif Ruud) kotiin. Nilssonin poika Sigge (Lasse Sarri) nauttii enemmän trumpetin soitosta kuin läksyjen pänttäämisestä, ja tästä valitettavasta tosiasiasta draama käynnistyy...

Swing it, fröken! sivuaa ajankohtaista nuoriso-ongelmaa ja rakentaa lopulta siltaa sukupolvien välille. Ankaran saksanopettajan ja liberaalin englanninopettajan vastakkainasettelun voi tulkita viittaukseksi muuttuneisiin historiallisiin olosuhteisiin, ja varsinkin Alicen moderni tapa opettaa englantia laulamalla herättää ärtymystä muissa opettajissa. Ennen pitkää vastakkainasettelu osoittautuu kuitenkin näennäiseksi. Tiukan Robertin sisältä paljastuu hauras, yksinäinen leskimies, ja Alicen ja Robertin orastava rakkaus merkitsee lopulta yhteiskunnallista sovintoa. Samaan aikaan Sigge innostuu koulutyöstä, joka alkaa sujua jazzin soiton rinnalla. Swing it, fröken! sisältää kosolti Alice Babsin loistavia lauluesityksiä. Erityisen hieno on Spagettivisan, jonka aikana Alice ja Robertin poika Lasse (Sven Almgren) keittävät eksoottista italialaista einestä. Tämän perusteella aika pitkiä olivat myynnissä olevat spagetit 1950-luvun Ruotsissa.



25. kesäkuuta 2014

Biebrich – Richard Wagnerin jalanjäljillä

Monista Mainzin-matkoista huolimatta en ole aiemmin käynyt Reinin toisella puolella Biebrichissä, jonne pääsee kätevästi linja-autolla Mainzin rautatieasemalta. Nykyään Biebrich on Wiesbadenin osa, mutta 1800-luvulla se oli itsenäinen kaupunki, jonka ytimessä oli Nassaun herttuoiden 1700-luvulla rakennuttama linna. Reinin rannalle rakennetun linnan takana avautuu laaja puisto, jonka korkeat jalopuut varjostavat pitkiä käytäviä. Richard Wagner, joka elämänsä aikana majaili eri puolilla Eurooppaa, Riiasta Pariisiin ja Lontoosta Venetsiaan, asui tovin myös Biebrichissä. Tosin ajanjakso jäi lyhyeksi, sillä Wagner muutti kaupunkiin helmikuussa 1862 ja jo saman vuoden marraskuussa hän vaihtoi paikkakuntaa. Osoite oli Rheingaustraße 137, joka on aivan Reinin partaalla. Omaelämäkerrassaan Wagner kertoo:

”Lopulta päätin asettua ensin asumaan Europäischer Hofiin Biebrichiin ja jatkaa etsimistä. Minulle oli tärkeintä asua paikassa, missä ei olisi mitään häiritseviä ääniä ja päätin lopulta vuokrata pienen mutta tarkoituksiini sopivan huoneen uudesta kesäasunnoksi tarkoitetusta talosta, jonka arkkitehti Frickhöfer oli juuri rakennuttanut aivan Reinin rannalle. Voidakseni kalustaa sen minun oli odotettava huonekalujani Pariisista. Ne tulivat, ja sain ne haltuuni Biebrichin tullivarastosta suunnattoman vaivalloisesti ja kalliisti. Otin sieltä ensin vain kaikkein tarpeellisimman.”

Wagnerilla oli Mainzin ja Wiesbadenin seudulla paljon ystäviä. Erikoisimpia heistä oli nuori Wendelin Weissheimer (1836–1910), säveltäjä, kapellimestari, esseisti ja kriitikko. Vuonna 1862 Weissheimer oli vasta 24-vuotias ja kamppaili päästäkseen taiteelliselle uralle. Tuossa vaiheessa Weissheimer oli jo kiinnitettynä Mainziin kapellimestariksi. Wagner kertoo:

”Biebrichissä tapasin useammin Wendelin Weissheimeria, johon olin aikaisemmin tutustunut vain pintapuolisesti. Hän oli kotoisin Osthofenista, rikkaan maanviljelijän poika, joka isänsä ihmeeksi ei suostunut luopumaan musiikinharrastuksestaan. Hän toivoi, että tutustuisin hänen isäänsä ja taivuttelisin tämän päästämään poikansa taiteilijan ammattiin. Teinkin retkiä seudulle, ja tutustuin nuoren Weissheimerin taitoihin orkesterinjohtajana. Sitä varten minun oli käytävä katsomassa Offenbachin Orfeus, sillä vaatimattomalle paikalle Mainzin teatteriin kiinnitetty Weissheimer ei ollut saanut sen parempaa johdettavaa. Olin todella kauhuissani, kun Weissheimeria kohtaan tuntemani sympatia oli saanut minut alentumaan siinä määrin, että olin suostunut olemaan läsnä tässä hirveässä esityksessä. Kesti kauan ennen kuin lakkasin osoittamasta Weissheimerille, kuinka loukkaantunut olin.”

Paljon myöhemmin, Wagnerin kuoleman jälkeen, Weissheimer oli yksi monista mestarin elämänvaiheiden muistelijoista. Hän julkaisi vuonna 1898 teoksen Erlebnisse mit Richard Wagner, Franz Liszt und vielen anderen Zeitgenossen, jossa kommentoidaan muun muassa Wagnerin uhkapeliharrastusta. Biebrich oli aivan kylpylöistään ja kasinoistaan tunnetun Wiesbadenin kyljessä, ja epäilemättä kaksikko nähtiin myös ruletin ääressä. Tosin omaelämäkerrassaan Wagner antaa ymmärtää nuorempana harrastaneensa uhkapeliä, mutta vuonna 1862 hän oli jo 49-vuotias ja osasi vastustaa kiusauksia.

Biebrichin aikana Wagner tutustui myös kustantaja Schottin luona järjestetyillä illallisilla Mathilde Maieriin (1833–1910), jonka kanssa kirjeenvaihtoyhteys säilyi toistakymmentä vuotta. Koska Wagner saneli Mein Lebenin Cosimalle, hän ei kovin yksityiskohtaisesti voinut kuvata ihastustaa Mathildeen. Näin Wagner toteaa:

”Schottit järjestivät Mainzissa suuren illanvieton, jossa tutustuin uuteen, miellyttävään henkilöön. Hän oli Mathilde Maier, jonka rouva Schott oli järjestänyt illallisella pöytätoverikseni hänen ”viisautensa” vuoksi, kuten rouva asian ilmaisi. Älykkäänä ja aitona hän erosikin edukseen koko muusta seurueesta. Hänellä oli miellyttävän varma käytös, ja hän puhui Mainzin murretta, vaikka ei muuten lausunutkaan mitään erityisen merkittävää.”

Wagnerin muistelmien ihmiskuvaus on pakoitellen melko raadollista, sarkastistakin. Biebrichissä hän sattui asumaan aivan Nassaun herttuan naapurissa. Itse asiassa juuri tähän aikaan Wagner kuulosteli ruhtinaiden kiinnostusta toimia mesenaattina, ja nähtävästi Nassaun herttua karsiutui välittömästi mahdollisten tukijoiden joukosta:

”Olin niin hyvässä mielentilassa, että uskalsin käydä tapaamassa Nassaun herttuaa. Hän oli naapurini, ja olin tavannut hänet niin usein yksinäisillä kävelyretkilläni puistossa, että pidin sopivana esittäytyä hänelle. Valitettavasti ei seuranneesta keskustelusta ollut minulle juurikaan huvia. Olin törmännyt hyvin rajoittuneeseen vaikkakin hyväntahtoiseen henkilöön, joka pyyteli anteeksi jatkuvaa sikaarinpolttoaan, koska ei voinut olla ilman. Muuten hän julistautui italialaisen oopperan kannattajaksi, minkä sydämestäni hänelle soin.”

Wagnerin kävelyretket linnan puistossa jäävät Mein Lebenistä vahvasti mieleen. Puutarhassa oli raunioitunut rakennus, joka viehätti taiteilijan silmää. Mikä olisikaan kuvannut Wagnerin keskeneräistä elämäntyötä paremmin kuin raunio, josta uutta luova taide kohoaisi. Wagner arveli rakennuksen sopivan työtilakseen, mutta ystävät onnistuivat vakuuttamaan, ettei kosteassa ja kolkossa talossa työskentelystä voisi koitua mitään hyvää. Ympäristön tarjoamasta inspiraatiosta vahvimmin nousee esiin itse Rein, jonka varrelle Wagner oli epäilemättä tietoisesti hakeutunut. Muistelmissaan hän antaa ymmärtää, että nimenomaan joki antoi innoituksen Nürnbergin mestarilaulajien alkusoitolle. Biebrichissä Mestarilaulajien valmistuminen lähti etenemään vaudikkaasti. Monessa yhteydessä Wagner viittasi myöhemminkin kaupunkien meluisuuteen. Biebrichissä tätä hälyä ei ollut. Oli vain majesteettinen Rein:

”Eräänä iltana katselin parvekkeeltani kaunista auringonlaskua ja ihailin 'kultaista' Mainzia, jonka ohi Rein virtasi majesteettisena ja valossa loistaen. Äkkiä oli sisäisten silmieni edessä aivan selkeänä Mestarilaulajien alkusoitto, joka oli syntynyt ikävämpinä aikoina ja jäänyt kypsymään mieleeni. Aloin heti kirjoittaa alkusoittoa muistiin täsmälleen sellaisena kuin se nyt on partituurissa käsittäen kaikki draamani päämotiivit. Sitten jatkoin eteenpäin ja siirryin järjestyksessä seuraaviin kohtauksiin.”

(Sitaatit teoksesta Wagner, Richard: Elämäni. Suomennos Saila Luoma. Faros-kustannus, Turku 2002.)

22. kesäkuuta 2014

Onnelliset (1954)

Kolme vuotta Kesäillan valssin (1951) jälkeen Hannu Leminen ohjasi romanttiselle musiikkielokuvalleen jatko-osan Onnelliset (1954), joka perustui yhdessä Serpin eli Seere Salmisen kanssa tehtyyn käsikirjoitukseen. Jos lopputulosta vertaa Lemisen ja Kempin käsikirjoittamaan, balladimaiseen ensimmäiseen osaan, nyt elokuva on selkeämmin melodraama. Tarinan alussa Lauri Alanko (Leif Wagner) ja Anniina Grahn (Eeva-Kaarina Volanen) ovat olleet jo hyvä aikaa aviossa. Elämä on köyhää, ja Lauri soittaa kaupunginorkesterissa viulua. Sävellystyöstä ei enää juurikaan ole mainintaa, mutta Oskar Merikannon sävelmät kaikuvat taustalla kuten edellisessäkin elokuvassa. Onni nyrjähtää sijoiltaan, kun Lauri saa kutsun kansainvälistä uraa tekevän sopraanon Della Rosatin (Maaria Eira) säestäjäksi. Della Rosati edustaa pientä Suomea maailmalla, ja kiinnostavaa on, että diivan roolissa nähdään juuri Maaria Eira, joka oli kuvaushetkellä siirtymässä Italiaan.

Lauri ajautuu entistä enemmän Della Rosatin pauloihin ja säestää diivaa milloin Tukholmassa, milloin Pietarissa. Anniina ei ota uskoakseen, mitä on tapahtunut. Samaan aikaan perheen ystävä Veikko Kuusi (Leo Riuttu) tunnustaa Anniinalle rakkautensa, kohtauksessa, joka on kuvattu Lohjalla Pyhän Laurin kirkossa. Keskiaikaisen kirkon seinämaalaukset on taltioitu kohtaukseen, joka korostaa Anniinan hyveellisyyttä synnin tielle hairahtaneen Laurin rinnalla. Lopulta Anniina antaa anteeksi ja käy ”pelastamassa” miehensä vampin kynsistä. 

Onnelliset on ehyt kokonaisuus. Se on erittäin kiinnostava myös siinä tavassa, jolla historialliseen tilanteeseen viitataan. Elokuvassa eletään selkeästi routavuosia, ja Anniinan isä Konrad (Uuno Laakso) on joutunut vetäytymään senaattorin tehtävästä ja ilmaisee ohimennen tunteensa venäläistämispolitiikkaa kohtaan. Tähän 1900-luvun kuvaan yhdistyy voimakkaasti elokuvan valmistumisajankohdan tilanne. Della Rosari tekee kiertueen Suomessa ja siirtyy Lappeenrannan jälkeen Sortavalaan ja Viipuriin. Karjalassa sopraano päättää konserttinsa ”Jo Karjalan kunnailla lehtii puu” -lauluun. Myöhemmin viitataan siihen, että nimenomaan Karjalaa ollaan liittämässä Venäjään. Tämän suoremmin ei enää voi ilmaista sitä alueluovutusta, joka oli sinetöity toisen maailmansodan jälkeen. On selvää, että Onnellisten kuvaamaa 1900-luvun alkua katsoessaan yleisö on ajatellut lähimenneisyyden kipeää kokemusta. Katsomossa oli paljon niitäkin, jotka olivat kotikontunsa joutuneet jättämään.
 
Onnellisten jälkeen on selvää, että Hannu Leminen on Suomen Max Ophüls. Yhteys ohjaajien välillä oli toki sinä, että molemmat filmatisoivat Stefan Zweigin novellin, josta Leminen teki Valkoiset ruusut (1943) ja Ophüls kuuluisimpiin kuuluvan melodraamansa Kirje tuntemattomalta naiselta (Letter from an Unknown Woman, 1948). Onnellisissa Lemisen ohjaajan ote on kaikkein ophülsmaisin. Katsokaapa valssikohtausta, jossa Kesäillan valssi alkaa soida ja kamera liikkuu esineiden takana sivusuuntaan. Aivan yhtä vaikuttava on kohtaus venäläisessä ravintolassa, jossa Leminen niin ikään käyttää liikkuvaa kameraa. Tosin voidaan keskustella siitä, mistä Ophülsin ”ophülsmäisyys” lopulta juontaa juurensa, sillä samantapaisia otoksia löytyy muun muassa Willi Forstin tuotannosta.

21. kesäkuuta 2014

Haikaralaivue 3–5

Egmont on julkaissut viime vuosina 1960-luvun klassista ranskalaista Haikaralaivue-sarjakuvaa, jota aiemmin on julkaistu 1970-luvun Zoom-lehdessä sekä satunnaisina albumeina, Egmont aloitti julkaisun Jean-Michel Charlier'n kirjoittamasta ja Albert Uderzon piirtämästa ensimmäisestä tarinasta Ilmojen kotkat (L'école des aigle, 1961) ja sen jatko-osasta Kunnian värit (Pour l'honneur des cocardes, 1962). Vasta nyt sain jatkettua projektiani ja luettua kolme seuraavaa albumia. Vaara taivaalla (Danger dans le ciel, 1963) ilmestyi suomeksi jo vuonna 2012, ja se jatkaa ranskalaispilottien Tanguyn ja Laverduren seikkailuja. Tämän hetken maailmassa tuntuu oudolta lukea Ranskan sotilasmahdin kuvauksia. Jokaisella tarinalla on ulkopoliittinen kärki, ja epäilemättä ranskalainen yleisö, niin nuoret kuin vanhemmatkin lukijat, ovat tätä kautta voineet kokea kansakunnan olevan teknologisen kehitystyön kärjessä ja aseteollisuuden kiistaton suurvalta. Tosin tuntuu, että tämä näkökulma ei ollut niin vahva kahdessa ensimmäisessä Haikaralaivueen jaksossa, mutta nyt kylmän sodan kahtiajaon tunnelma on kouriintuntuva. Vaara taivaalla alkaa tilanteesta, jossa Tanguay ja Laverdure ovat menossa uuteen laivueeseen. Laverdure saapuu hakemaan ystäväänsä ja mölyää niin paljon, että ohikulkijat pitävät häntä ”uuden aallon äänitorvenä” ja ”Françoise Saganin ystävänä”. Jos kaksi ensimmäistä albumia sijoittuvat Afrikkaan, nyt ollaan visusti Ranskan ilmatilassa. Tanguay ja Laverdure testaavat Super Mystère -koneita, tavoittelevat äänivallin murtumista ja yrittävät estää vieraan vallan agentteja urkkimasta superkoneiden salaisuuksia. Charlier ja Uderzo käyttävät yllättän paljon sivutilaa armeijan simputuksen kuvaamiseen.

Haikaralaivue ei varmaankaan todistusteni perusteella kuulosta järin kiinnostavalta, mutta mielenkiinto pysyy yllä, sillä Charlier kuvaa uskottavasti paitsi sotilasyhteisöä myös lentämiseen liittyviä yksityiskohtia. Uderzo on niin ikään erittäin taitava  seikkailusarjan piirtäjänä. Haikaralaivue-sarjan neljäs seikkailu Haikaroiden laivue (L'escadrille des cigognes, 1964, suom. 2013) asettuu jälleen teknologisesti uuteen suuntaan. Nyt Tanguay ja Laverdure testaavat Dassault Mirage III -hävittäjää, jotka todellisuudessa olivat tulleet käyttöön vuonna 1961. Ranska myi hävittäjiä muun muassa Pakistaniin, Israeliin ja Australiaan. Tarinassa nimenomaan australialaiset asiantuntijat saapuvat Dijoniin konetta testaamaan, mutta vieraan vallan, kovin saksalaisittain käyttäytyvät, vakoilijat tulevat heidän sijastaan. Tarinankuljetukseltaan Haikaroiden laivue on ehdottomasti edeltäjäänsä taitavampi.

Viides albumi Miraget Välimerellä (Mirage sur l'orient, 1965, suom. 2013) on ilmestynyt suomeksi aiemminkin nimellä Kujanjuoksu kuolemaan (Semic, 1971). Jos kaksi edellistä albumia pitäytyi Ranskan ilmatilassa, nyt sävy on entistä ekspansiivisempi. Tanguay ja Laverdure saavat tehtäväksi kuljettaa Mirage IIIC -yliäänihävittäjiä Israeliin. Samalla heidän tehtävänsä on lentonäytöksin vakuuttaa Israel ranskalaisen teknologian ylivoimasta. Tällä kertaa vastapelurina on leveälieriseen hattuun sonnustautunut Maxwell, jonka oma asetehdas on konkurssin partaalla. Tässä tarinassa kylmän sodan sijasta fokuksessa on pikemminkin asekauppiaiden käymä kuuma sota, eikä Maxwell kaihda mitään keinoja. Mirage-hävittäjien lentoa yritetään sabotoida pitkin matkaa Välimeren yllä ja lopulta myös Israelin kamaralla.

Jos oikein muistan, myöhemmissä Haikaralaivue-tarinoissa Ranska on globaali poliittinen toimija. Näin on esimerkiksi Zoom-lehdessä julkaistussa seikkailussa Rosvoja taivaalla (Les pirates du ciel, 1967), joka oli sarjan kahdeksas osa ja jäi Uderzon viimeiseksi. Selvästi vuosien 1963–65 keskiössä on Ranskan aseteknologinen kehitystyö. Vaikka kyse on vain seikkailusarjasta, ehkä tämä vastaa myös laajemmin sitä omakuvaa, joka samaan aikaan oli vallalla.

20. kesäkuuta 2014

Kesäillan valssi (1951)

Hannu Leminen ja Usko Kemppi käsikirjoittivat musiikillisen fantasiamelodraaman Kesäillan valssi (1951), joka sopii juhannukseen jo siitäkin syystä, että elokuvan päähenkilöt Annina Grahn (Eeva-Kaarina Volanen) ja Lauri Alanko (Leif Wagner) avioituvat nimenomaan juhannuksena, Anniinan vanhempien vastusteluista huolimatta. Alkutekstit kertovat, ettei tarinalla ole mitään tekemistä Oskar Merikannon elämänvaiheiden kanssa, mutta elokuva on saanut innoitusta Merikannon sävelmistä, joita kuullaankin puolitoistatuntisen elokuvan aikana edustava sikermä. Olen odottanut elokuvan uusintakatsomista jo siitä syystä, että olemme viime aikoina katsoneet paljon itävaltalaisia ja saksalaisia valssielokuvia. Eikö juuri Hannu Lemisen Kesäillan valssi ole suomalainen vastine sellaisille elokuville kuin Georg Jacobyn Viimeinen valssi (Der letzte Walzer, 1934) tai Willi Forstin  Operetti (Operette, 1940), Wieniläisverta (Wiener Blut, 1942) ja Wieniläistyttöjä (Wiener Mädeln, 1949). Tosin Lemisen elokuvassa ”valssillisuus” on enemmän musiikkiin kuin tanssiin liittyvä kysymys: Merikannon Kesäillan valssi kuullaan monena variaationa, mutta sitä ei varsinaisesti tanssita. Elokuva huipentuu teoksen konserttiesitykseen, jonka Lauri Alanko saa itse johtaa. Samaan tapaan kuin valssielokuvissa, Kesäillan valssissa kuvataan musiikin vaikutuksia: kun loppukohtauksessa valssi soi, kamera pyyhkii yleisön ylitse, jolloin eleet ja ilmeet kertovat sävelten tunnevaikutuksista.


Tarina alkaa pikkukaupungissa, joka on kaikesta päätellen Hämeenlinna. Ainakin Anniina saa myöhemmin Hämeenlinnassa päivätyn kirjeen isältään Konrad Grahnilta (Uuno Laakso). Elokuva alkaa musiikintunnilta, mikä tuo mieleen Willi Forstin Schubertin lemmentarinan (Leise flehen meine Lieder, 1933). Tosin tässä nuori säveltäjä Lauri Alanko seuraa isänsä jalanjälkiä ja on tyttökoulun opettajana. Tarina etenee vauhdikkaasti, sillä tuossa tuokiossa Anniina onkin täysi-ikäinen. Vanhemmat Konrad ja Wilhelmina (Salli Karuna) eivät tietenkään salli senaattorin tyttären mennä naimisiin nuoren taiteilijan kanssa. Rakastavaiset viittaavat kintaalla säätyerolle, pakanevat ja menevät naimisiin. Tummat pilvet seuraavat pariskuntaa, kun Lauri vähitellen sokeutuu eikä enää voi soittaa kaupunginorkesterissa. Heikkonäköinen Lauri käyttää silmälaseja, jotka saavat hänet muistuttamaan Franz Schubertia. Verratkaapa Lauri Alangon ulkonäköä siihen, miten Schubertia kuvattiin Schubertin lemmentarinassa tai Géza von Bolváryn elokuvassa Kaksi sydäntä valssin tahdissa (Zwei Herzen im Dreiviertel-Takt, 1930).

Saksalaisten ja itävaltalaisten musiikkielokuvien vaikutusta kuvastaa mielestäni myös se kepeys, jolla Kesäillan valssi on tehty. Lauri sokeutuu, mutta tämä epätoivon vaihe on hämmentävän lyhyt. Lapsi syntyy, vanhemmat hyväksyvät Anniinan avioliiton ja ”bärliiniläinen” silmäkirurgi leikkaa Laurin jälleen kuntoon. Loppu on ekonominen siinä mielessä, että lääketieteen uusista saavutuksita ehditään tuskin puhua, kun Lauri on jo terve ja valmis johtamaan Kesäillan valssinsa onnellisena päätöksenä. Silmistä puheen ollen: erityisen vahvasti jää mieleen Eeva-Kaarina Volasen näytteleminen. Katsokaapa kohtauksia, joissa Anniina puhuu puhelimessa. Volasen katse harhailee, kiinnittyy ja jatkaa matkaansa: se kertoo jännittyneistä tunteista enemmän kuin puhelimen luuriin kerrotut sanat. Anniina on muutoinkin elokuvan keskus: hän lähtee vanhempiensa luota ottaakseen miehen, jonka haluaa. Volanen tulkitsee herkästi roolin, joka on kuin hänelle tehty.

15. kesäkuuta 2014

Korppikotkan kolme päivää (1975)

Sydney Pollackin trilleri Korppikotkan kolme päivää (Three Days of the Condor, 1975) perustui James Gradyn edellisenä vuonna julkaisemaan romaaniin. Sydney Pollackin vaihtelevalla uralla poliittisesti virittynyt jännityselokuva oli ajan hermolla, ja lopputuloksena oli ohjaajan parhaimmistoon kuuluva teos. Kiinnostava juonne on yhteistyö tuottaja Dino De Laurentiisin kanssa. Vuonna 1919 syntynyt De Laurentiis oli aloittanut tuottajana jo toisen maailmansodan aikana, ja 160 pitkää elokuvaa kattanut ura on kuin pienoiskuva alan muutoksesta. De Laurentiis tuotti 1950-luvulla pääasiassa Euroopassa, mutta ennen pitkää hän siirtyi kohti Yhdysvaltoja. Italialaismoguli oli luomassa Sidney Lumet'n elokuvaa Serpico – kadun tiikeri (Serpico, 1973), ja kun Korppikotkan kolme päivää osoittautui menestykseksi, De Laurentiis siirsi  vuonna 1976 studionsa North Carolinaan. De Laurentiis tunnetaan monista flopeista, mutta hän osasi haistaa myös menestyksen. Vuonna 1982 hän oli tuottamassa John Miliuksen Conan Barbaaria (Conan the Barbarian).

Korppikotkan kolme päivää asettaa keskiöön CIA:n palveluksessa työskentelevän Joe Turnerin (Robert Redford). Hän työskentelee Manhattanilla salaisessa tutkimuskeskuksessa, joka käyttää peitenimeä American Literary History Society. Tämä tosiseikka herättää humanistissa lievää innostuneisuutta. Ajankohtaiselta vakoilutrilleri tuntuu siinä mielessä, että jos tänä päivänä pohditaan sitä, miten big data mahdollistaa tarkkailun ulottamisen pieninmpiinkin yksityiskohtiin ja toisaalta johtopäätösten vetämisen laajoista, aiemmin tavoittamattomista ilmiöistä, Korppikotkan kolme päivää visioi jotakin samantapaista niistä lähtökohdista, jotka 1970-luvulla olivat käsillä. Turnerin tehtävänä on tutkia kirjallisuutta, romaaneja, novelleja ja aikakauslehtitekstejä, ja syöttää niiden yksityiskohtia tietokoneelle. Tehtävänä on tutkia, ovatko CIA:n suunnitelmat vuotaneet, ja samalla tarkoitus on kehittää vakoilumetodeja nojautumalla kirjailijoiden mielikuvitukseen. Tämä avangardistinen suunnitelma kokee kovia, kun  ”kirjallisuushistoriallisen seuran” henkilökunta yhtäkkiä löytyy tapettuna. Korppikotkan kolme päivää on kiinni ajassa elettiinhän vuonna 1975 kylmän sodan keskellä. Vakoilu oli tapetilla muutoinkin. Seuraavana vuonna sai ensi-iltansa Alan J. Pakulan Kaikki presidentin miehet (All the President's Men, 1976), jota myös tähditti Robert Redford.


Kun Korppikotkan kolme päivää tuli ensi-iltaan, New York Timesin kriitikko kiinnitti huomiota päähenkilön epätavalliseen ulkonäköön: ”Turner (Robert Redford) is not your stereotypical Central Intelligence Agency operative, the short-haired, buttoned-down kind we've seen testifying live on television from time to time. Turner's hair is fashionably long. He wears blue jeans and shirts without ties and he rides to work on a motorcycle. He's an eccentric link in the C.I.A. chain of command.” Tätä epätavallisuutta Robert Redford ruumiillistaa erittäin hyvin, ja ehkäpä tämä poikkeavuus ilmenee myös siinä, että hän on lopulta viaton monimutkaisessa vakoilupelissä. Todellisia ammattilaisia ovat nimenomaan kriitikon mainitsemat short-haired, buttoned-down -tyyppiset vakoilueskpertit. Elokuvan hienoimman roolisuorituksen tekee kuitenkin Max von Sydow, jonka elsassilainen salamurhaaja Jourbert on kylmyydestään huolimatta koskettava. Ehkä juuri elsassilainen tausta kuvaa hänen kodittomuuttaan.

5. kesäkuuta 2014

Aleksis Kiven kuolema

Kulttuurihistorian kesäretki Tuusulanjärvelle oli klassikkosikermä: Ainola, Ahola, Halosenniemi, Erkkola – ja tietysti Aleksis Kiven kuolinmökki. Pimeässä, ahtaassa Syvälahden töllissä Aleksis Kivi (1834–1872) vietti elämänsä viimeiset kymmenen kuukautta, ja peräkamarin vuoteessa tämä tarinan mukaan heitti henkensä. Mökissa asui kirjailijan veli, räätäli Albert Stenvall, joka oli noutanut Kiven Lapinlahden sairaalasta helmikuun lopussa 1872 saatuaan Nurmijärven kunnalta tukea hoitoon. Tuusulanjärven Rantatien vaiheilla on säilynyt monenlaista, ristiriitaistakin perimätietoa Kiven viimeisistä kuukausista, siitä, miten kirjailija hulluuskohtauksen sattuessa oli teljettynä saunaan, sikolättiin tai vintille, tai siitä, miten Kivi pistäytyi naapuritaloissa kahvia ja tupakkaa anelemassa. Lapinlahdessa hoitava lääkäri Thiodolf Saelan oli määritellyt sairauden syyksi verenvähyyden, juoppouden ja loukatun kirjailijakunnian. Vuonna 2001 Anne Pitkäranta ja Erkki Hopsu puolestaan esittivät Lääkärilehdessä hypoteesin, että lopullinen kuolinsyy olisi ollut neuroborrelioosi. Kivi kuoli uudenvuoden aattona 1872 aamuyöllä klo 4, kovan kuumeen ja huonovointisuuden päätteeksi.

Minä elänKuolinmökki on epäilemättä paikkana, fyysisenä tilana, vaikuttanut siihen, miten Aleksis Kiven kuolema on nähty. Jo kamarin pimeys ja ahtaus ovat vahvistaneet mielikuvaa hulluuden houreissa kärsivästä kirjailijasta. Kuolinvuodetta mytologisoi myös Kiven elämästä kertova elokuva ”Minä elän”, jonka Suomi-Filmi sai ensi-iltaan lokakuussa 1946. Elokuva valmistui yhteistyössä Kivi-tutkijoiden kanssa, ja jo vuonna 1941 tuotantoyhtiö oli pyytänyt asiantuntija-apua Aleksis Kiven Seuralta. Johtokunta nimesi tehtävään professorit Viljo Tarkiaisen ja J. V. Lehtosen sekä maisterit Eino Kauppisen ja Alpo Routasuon. Ohjaaja Ilmari Unho koki aiheen vaikeaksi mutta myös pakkomielteenomaisen tärkeäksi. Käsikirjoituksen laati kirjailija Elsa Soini, joka oli jo aiemmin käsitellyt aihetta näytelmässä Kivi, jonka rakentajat hylkäsivät (1934). Unho oli Viipurin Kaupunginteatterissa esittänyt Kiven roolin ja aihe oli jo siksikin hänelle läheinen. Voin kuvitella, että Unho vieraili kuolinmökissa jatkosodan vuosina yhdessä lavastaja Erkki Siitosen kanssa pohtimassa, miten kuolinpaikka rakennettaisiin studioon.

”Minä elän” päättyy Aleksis Kiven kuolemaan, mitä jo elokuvan nimikin ennakoi. On selvää, että kuuluisat kuolinsanat kaikuvat viimeisten kuvien aikana. Kuolinkohtauksen alussa Albertin tytär Agnes kohentaa tulta tuvan puolella samalla, kun Aleksis (Rauli Tuomi) makaa ahtaalla sängyllään. Pian kamera kohoaa ylös ja näyttää kamarin ylhäältä, melkein samasta näkökulmasta, josta kuolinmökissä käyvä matkailija leposijan joutuu katsomaan, tai ehkä sittenkin vielä korkeammalta, katon rajasta, taivaaseen siirtymistä ennakoiden. Kirjailija näkee näkyjä, niin todellisia hahmoja kuin omia fiktiivisiä luomuksiaan. Viimein elämä sammuu ja kynttilän liekki hiipuu. Mutta viimeisiä sanoja, ”Minä elän, elän”, ei enää kuulla vuoteesta, vaan ristikuvana kynttilän takaa, aivan kuin Aleksis olisi jo siirtynyt ihanteiden maailmaan.






Elsa Soini julkaisi vuonna 1947 romaanin Nuori Aleksis. Se ei kanna kuolinvuoteelle asti, mutta loppukohtauksessa nuori kirjailija kohtaa Fredrik Cygnaeuksen. Kullervon nähtyään Cygnaeus toteaa: ”Ja minä näen jo temppelin tornien kimmellyksen historian soista huokuvan sumun takaa.” Samantapaista historiallisen merkityksen korostamista on myös ”Minä elän” -elokuvan lopussa, joka katoavuuden keskellä korostaa Kiven pysyvyyttä. Kun kuva on pimentynyt, äänraidalla soi Sydämeni laulu. Kivi on suomalaisen sivistyskertomuksen ytimessä. Pimeyttä edustaa ”historian soista huokuva sumu”, jonka takana kirjailijan tuotanto kohoaa ”temppelin torneina”.

Elsa Soini ja Ilmari Unho eivät toki olleet ainoat Aleksis Kiven kuoleman mytologisoijat. Kiven menehtyminen nousi julkisuuteen jo heti uudenvuoden 1872–73 jälkeen. Morgonbladet julkaisi 2. tammikuuta 1873 Fredrik Cygnaeuksen muistokirjoituksen, joka on allekirjoitettu ”Nyårsnatten 1872–73”. Silti Kiven hauta Tuusulan kirkolla jäi kolmeksi vuodeksi ilman muistolaattaa, ja tieto paikasta eli perinteenä. Uusi Suometar kirjoitti 8. joulukuuta 1875:

”Kolme vuotta on jo kulunut sitte kun Aleksis Kivi muutti manalan majoihin, vaan hänen hautansa on vielä muistokiveä vailla. Sen runoilijan hauta, jonka runsaslahjaisesta hengestä on lähtenyt Kullervo, Nummisuutarit, Seitsemän veljestä, Karkurit, Kihlaus, Lea, Margaretha, on unohtumaisillaan. Itse paikasta, missä Aleksis Kivi on saanut viimeisen leposijansa, on kohta vaikea saada tarkkaa tietoa. Nuorelle runoilijalle, joka lyhyessä elämässään meille loi ihailtaviksemme runouden kalliitta, kuihtumattomia kukkia, kuka hänelle on haudallensa kantanut kuihtuviakaan seppeleitä! Ja kumminkin tulee Suomen kansan pitää Aleksis Kiven hautaa pyhässä muistossa.”

aleksisUuden Suomettaren mainitsema ”pyhä muisto” tuo mieleen pyhimyskultin, ja ennen pitkää myös kuolinmökki muodostui eräänlaisen pyhiinvaelluksen kohteeksi. Tätä edesauttoi rautatieyhteys pääkaupunkiin, mutta epäilemättä myös Tuusulanjärven taiteilijayhteisön synty. Räätäli-Albert eli mökissään uuden puolisonsa Vilhelmiinan kanssa vuoteen 1913 asti, ja tiettävästi mökissä kävi jo vuonna 1908 lähes 300 matkailijaa. Mökkiä vastapäätä asui runoilija J. H. Erkko, joka pyrki edesauttamaan kuolinsijan museointia. On perusteltua arvella, että juuri näinä vuosina Albert joutui kertomaan veljestään satoja, ehkä tuhansia kertoja uteliaille vierailijoille, ja samalla tarinat Kiven viimeisistä päivistä lähtivät mytologiseen lentoon. Ilmeisesti myös tarina Kiven viimeisistä sanoista lepää pitkälti Albertin todistuksen varassa.

Vilhelmiina ja Albert Stenvall kotitalonsa edessä.
Lopulta mökin omistusoikeus siirtyi Suomen Ylioppilaskunnalle, mutta Albert ja Vilhelmiina Stenvall eivät kuolinmökistään vapautuneet. Joulukuun alussa 1913 ryöstömurhaaja tunkeutui taloon, ja molemmat vanhukset löydettiin kuolleena. Helsingin Sanomat kirjoitti 4. joulukuuta häkellyttävän yksityiskohtaisesti:

”Kamarissa sängyn vieressä, uunia vasten hieman nojaten makasi verissään ja kuolleena torpan emäntä Vilhelmiina Stenvall. Häneltä oli kaulan oikealta puolelta kaikki kaulasuonet vedetty puukolla poikki. Sitäpaitsi hänellä oli oikeassa olkapäässä puukonhaava ja päässä, joka oli kokonaan veren tahraama, useita puukonhaavoja. Torpan isäntä Albert Stenvall makasi sängyssään, yöpukimissaan, niinikään kuolleena. Hänellä oli puukonhaavoja kaulan vasemmalla puolella, oikeassa ohimossa ja oikeassa poskessa.”

Viikkoa myöhemmin poliisi pidätti irtolaisena tunnetun Robert Merisen, joka oikeudessa kiisti syyllisyytensä. Merinen joutui kaltereiden taa, mutta eri rikoksista tuomittuna. Ehkä surmaaja oli tiennyt Stenvallin saaneen korvauksen mökkinsä myynnistä. Aleksis Kiven perintö osoittautui kohtalokkaaksi.

Aiheesta enemmän:
Cygnaeus, Fredrik: Skalden Alexis Kivi (Stenvall). Morgonbladet 2.1.1873.
Hautakivi Aleksis Kivelle. Uusi Suometar 8.2.1875.
Holma, Jaakko: Totta vai tarua? Aleksis Kiven kuolinmökin museoarvo ja aitous. Pro gradu -tutkielma, Museologia. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä 2011.
HS 100 vuotta sitten. Kaksoismurha Aleksis Kiven kuolinmökissä. Helsingin Sanomat 8.12.2013.
Lehtisalo, Anneli: Kuin elävinä edessämme. Suomalaiset elämäkertaelokuvat populaarina historiakulttuurina 1937–1955. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1315. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Kansallinen audiovisuaalinen arkisto, Helsinki 2011.
Pitkäranta, Anne & Hopsu, Erkki: Kuoliko Aleksis Kivi borrelioosiin? Lääkärilehti 56(44) 2001:4536–4537.
Rahikainen, Esko: Kivi. Gummerus, Jyväskylä 1984.
Salmi, Hannu: IKL:n ja Suomi-Filmin yhdysmies. Ilmari Unho (1906–1961) puolueaktiivina ja elokuvaohjaajana. Teoksessa Turun Historiallinen Arkisto 47. Toim. Timo Soikkanen. Turun Historiallinen Yhdistys, Turku 1992: 209–231.
Sinnemäki, Anssi: Aleksis Kiven taudinkuva. Tieteessä tapahtuu 4–5/2011: 36–37.
Soini, Elsa: Nuori Aleksis. Otava, Helsinki 1947.
Tarkiainen, Viljo: Aleksis Kivi: Elämä ja teokset. Porvoo: WSOY, 1984.
Unho, Ilmari: Nurmijärven poika pääsee filmiin. Uutisaitta 3–5/1946.

1. kesäkuuta 2014

Hän tuli ikkunasta (1952)

Tauno Palo jääkiekkoilijana! Hannu Lemisen ohjauksessa Hän tuli ikkunasta (1952) haluaisi nähdä enemmänkin jääkiekkoilua, mutta lopulta Tauno Palon tulkitsema amerikansuomalainen Tom Mack nähdään pikemminkin Hesperian kentän laidalla valmistautumassa tehtäväänsä Suomen Jääkiekkoliiton valmentajana. Tarina alkaa Turun lentokentältä, jonne saapuvat sekä muotipiirtäjä Leila Linna (Helena Kara) että sujuvasti suomea puhuva Tom Mack. Voiko elokuva enää modernimmin alkaa kuin muotipiirtäjän ja jääkiekkovalmentajan romanssilla! Tosin romanssi ottaa aikaa syntyäkseen, kun tarinaan pujahtaa rikollisryhmä, joka yrittää salakuljettaa timantteja Suomeen. Eksklusiivisuutta lisää tietysti se, että salakuljetuksen kohteena ovat jalokivet, eivätkä kahvi, kellot ja nylonsukat niin kuin samaan aikaan Lasse Pöystin ohjauksessa Salakuljettajan laulu (1952).

Hän tuli ikkunasta on suomalainen vastine 1930-luvun screwball-komedioille, vaikka rikollisteema selvästi laimentaakin tarinan komediallisuutta. Aavistus Howard Hawksin Bringing Up Babyn kineettisyydestä on siinä tavassa, jolla Tom Mack opettaa Leila Linnalle jiujitsua ja iskee rakastettunsa kanveesiin. Jiujitsu tai jujutsu toki tunnettiin jo Suomessa, sillä Lindstedtin antikvaarinen kirjakauppa oli jo vuonna 1905 julkaissut teoksen Dshiu-Dshitsu, taistelutemppuja. Kaarlo Nuorvalan ja Hannu Lemisen käsikirjoitus on varmaankin saanut innoitusta siitä, että urheilu oli vuonna 1952 erityisesti pinnalla. Helsingin olympialaisten julistekin nähdään muutamassa kohtauksessa. Se, että avainhenkilönä on suomalaistaustainen kiekkovalmentaja Pohjois-Amerikasta, ei voi olla viittaamatta siihen, että myös elävässä elämässä suomalainen jääkiekko oli juuri saanut vahvistusta Atlantin takaa. Port Arthurissa, nykyisessä Thunder Bayssä, Kanadassa vuonna 1928 syntynyt Viljo ”Joe” Wirkkunen oli palkattu Suomeen vuonna 1951 apuvalmentajaksi, jonka tehtävä oli kiertää maata lajia esittelemässä. Sittemmin Joe Wirkkusesta tuli maajoukkueen ensimmäinen ulkomaalainen päävalmentaja, joka luotsasi Suomea vuosina 1959–1960 ja 1961–1966. Harmi, ettei Leminen tehnyt elokuvalleen jatko-osaa, jossa Tom Mack olisi vienyt leijonat MM-turnaukseen... On vielä todettava, että Hän tuli ikkunasta esittelee myös muutaman fiktiivisen jääkiekkovaikuttajan. Jyhkeä hahmo on jääkiekkojoukkueen kapteeni Kullervo Jyränkö (Heikki Heino). Kauko Kokkonen puolestaan esittää Suomen Jääkiekkoliiton sihteeriä.

Tauno Palo on, kuinkas muuten, sujuva jääkiekkoilun ammattilaisena, joka kotoutumisvaikeuksistaan huolimatta nujertaa ohimennen myös Suomea uhkaavan rosvokoplan. Dialogia voi toki arvostella, sillä englanninkieliset sutkautukset kuten ”What hell!” eivät oikein tahdo istua Palon suuhun. Hän tuli ikkunasta on virstanpylväs suomalaisessa elokuvassa siinä mielessä, että se jäi Helena Karan viimeiseksi elokuvaksi. Kara itse lohkaisi: ”Hän tuli ikkunasta ja Kara lähti ovesta!” Vuonna 1916 Salossa syntynyt Helena Kara oli studiokauden valovoimaisimpia tähtiä.