Taikahuilu Åbo Svenska Teaterissa

Ehdin Taikahuilun viimeiseen esitykseen 19. helmikuuta 2016 todistamaan Åbo Svenska Teaterin, Turun filharmonisen orkesterin ja Turun Musiikkijuhlien yhteistyön viimeisimmän hedelmän, joka on jatkoa pari vuotta sitten nähdylle Figaron häille. Ohjaajana on jälleen John Ramster, lavastajana ja puvustajana Bridget Kimak ja valosuunnittelijana Jake Wiltshire. Tiimin oivallus on ollut sijoittaa Taikahuilun satumaailma kaukaiseen avaruuteen. Ohjelmavihossa Ramster viittaa retrofuturismiin ja 1950-luvun scifi-kirjallisuuden perintöön. Ymmärrän retrofuturismin niin, että teos viittaa menneisiin tulevaisuuksiin, niihin kuvitelmiin, joita tulevaisuuteen ennen liitettiin. Taikahuilussa on paljon muutakin kuin 1950-luvun kirjallisuuden vaikutelmia: yksinkertainen lavastus tuo mieleen Kielletyn planeetan (Forbidden Planet, 1956) kaksiulotteisen kulissimaisuuden, puhumattakaan aikakauden scifi-leikkikaluista, joiden viattomuus vihjaa kadotetusta tulevaisuudesta. Lapsenomaisuutta on alkuperäisessä Taikahuilussakin, jonka näyttämönä ovat Yön kuningattaren hallitsema metsä ja Sarastron Viisauden temppeli. Hyvän ja pahan välinen jännite ja Taminon pyrkimys pelastaa Sarastron vangitsema Pamina, istuvat hyvin ulkoavaruuden tuntemattomaan maailmaan, jossa katsoja on varmaankin armealiaampi sadunomaisille epäloogisuuksille kuin realistisemmassa toteutuksessa. Mozart ja libretisti Emanuel Schikaneder olivat molemmat vapaamuurareita, mutta Ramsterin tulkinnassa tämä symboliikka tuntuu hajoavan avaruuden tyhjyyteen. Alkuperäisen Taikahuilun kohdalla viitataan usein myös ajatukseen Sarastrosta valistuneena itsevaltiaana, jonka alaisuudessa lopun harmonia syntyy. ÅST:n Taikahuilussa Sarastron valta näyttäytyy patriarkaattina, jonka piiriin lopulta myös Yön kuningatar päätyy. Scifi-henkeä on siinä tavassa, jolla Sarastron viisauden temppeliä kansoittavat valkoisiin takkeihin pukeutuneet tiedemiehet. 

ÅST:n Taikahuilua oli helppo katsoa ja seurata. Vaikka teatterin akustiikka tuntui aluksi vähän tylyltä, Ville Matvejeffin johtama orkesteri tempasi vastustamattomasti mukaansa. Sam Furness oli sulava Tamino, Susanna Andersson erinomainen, vahva Pamina ja Waltteri Torikka kanervalistinen Papageno.  Loistava oli myös Johanna Isokoski Papagenan lyhyeksi jäävässä osassa.Tässä voisi tietysti mainita kaikki solistit. Jussi Salonen osoitti Monostatoksena erinomaiset näyttelijäntaitonsa. Samoin Gabriel Suovanen oli todella vakuuttava kaitsijapappina, tässä tulkinnassa piippuaan tupruttelevana tutkijana.

Kuningasvalssi (1935)

Herbert Maischin ohjaama Kuningasvalssi (Königswalzer) valmistui UFA:n tuotantona vuonna 1935 ja ammensi itävaltalaisen operettielokuvan aiemmasta suosiosta. Takuumieheksi päärooliin palkattiin wieniläinen Willi Forst, joka oli tuttu sekä romanttisena sankarina että levylaulajana. Forstin intermediaalista mainetta hyödynnettiin maksimaalisesti, ja vaikka elokuva sijoittuu 1800-luvun puoliväliin ja jatkaa wienervalssin mytologisointia, mukaan saatiin ujutettua iskelmä ”Wie ein Wunder kam die Liebe”. Tapahtumahetki on vuosi 1852, ja Itävallan keisari Franz Joseph (Curd Jürgens) on menossa avioon Baijerin herttuattaren Elisabetin eli Sissin (Carola Höhn) kanssa. Curd Jürgens, joka myöhemmin nähtiin Nicholas Rayn Katkerassa voitossa (Bitter Victory, 1957), esiintyy tässä esikoisroolissaan, mutta alkukohtauksen jälkeen keisari katoaa näyttämöltä. Sen sijaan hän lähettää puhemiehensa, kreivi Ferdinand von Tettenbachin (Willi Forst), Müncheniin pohjustamaan liittoa.

Münchenissä tapahtumat keskittyvät kahvilaan, jonka salogissa, keittiössä ja takahuoneissa käy kuhina. Kahvilan omistajalla Ludwig Tomasonilla on kaksi tytärtä, Theres (Heli Finkenzeller) ja Anni (Ellen Schwanneke). Nuori kreivi ihastuu Thereseen, mutta Baijerin kuningas Maximilian II (Paul Hörbiger) on vahingossa naittamassa häntä väärän sisaren kanssa. Elokuva tuntuu ironisoivan baijerilaista elämäntapaa tai ainakin müncheniläisiä porvareita. Kaupunginisät nostavat esiin edellisen kuninkaan aikana tapahtuneen Lola Montez -skandaalin. Kiinnostavaa on edelleen se, että baijerin kuningasta näyttelee itävaltalainen Paul Hörbiger, kun taas Itävallan keisarina on müncheniläissyntyinen Curd Jürgens. Baijeri ja Itävalta ovat jo huomaamattomassa liitossa ennen Franz Josephin ja Sissin naimakauppojakin.

Kuningasvalssin alkutekstit ovat siitä erikoiset, ettei Theresen ja Annin näyttelijöitä mainita lainkaan, vaikka varsinkin Heli Finkenzeller on erinomainen. Mieleen jää myös mahtava oopperakohtaus, jossa Ferdinand ja Theres käyvät katsomassa Mozartin Don Giovannia.