18. helmikuuta 2011

Miehet (1950)

Stanley Kramerin tuottama ja Fred Zinnemannin ohjaama Miehet (The Men, 1950) on jäänyt historiaan Marlon Brandon ensimmäisenä pääroolina Hollywoodissa. Brandon esittämä Ken halvaantuu toisen maailmansodan taistelutantereella ja viettää vuosikaudet punkan pohjalla yrittämättäkään auttaa tilaansa. Kramerin tuottajan uralla Miehet edustaa varhaisvaihetta, mutta siinä on jo piirteitä myöhemmistä ongelmaelokuvista (esim. Ken tuuleen kylvää, 1960). Tulevan Kramerin otetta on kohtauksessa, jossa sairaalan ylilääkäri Brock (Everett Sloane) luennoi halvaantuneiden potilaiden puolisoille. Tässä on häivähdys myös toisen maailmansodan jälkeisen valistuselokuvan perinnöstä. Alun jälkeen Carl Foremanin käsikirjoitus ja Fred Zinnemannin ohjaus kuljettavat tarinaa eteenpäin, ja samalla rakennetaan jo Brando-kulttia, erityisesti siinä tavassa, jolla pitkitetty lääkärikierros huipentuu viimeiseen potilaaseen... Brandon tähtikuvan rakentamisen vastapainona on kuitenkin tosiasia, että elokuvan nimi on juuri Miehet: teos kuvaa lopulta erilaisia tapoja suhtautua halvaantumisen tuomaan elämänmuutokseen ja samalla sitä prosessia, jossa potilaat joutuvat muovaamaan omaa käsitystään mieheydestä. Tämä kollektiivisuus on kiinnostava kaiku sotaelokuvien ryhmäkuvauksista, mutta nyt, rauhan laskeuduttua, miehet ovat välitilassa, siirtymässä sairaalan osastolta arkiseen elämään.

Miehien jälkeen Brandon ura jatkui vakuuttavasti: seuraavana olivat vuorossa Viettelysten vaunu (A Streetcar Named Desire, 1951) ja Viva Zapata! (1952)

17. helmikuuta 2011

Suurhuijari Dimitrios (1944)

Tihruttelin junamatkalla Rovaniemeltä Turkuun Jean Negulescon film noir -klassikon Suurhuijari Dimitrios (The Mask of Dimitrios, 1944). Junassa ollaan myös elokuvassa, vaikka suurin osa matkustamisesta onkin tiivistetty draaman ulkopuolelle. Suuntimina ovat Idän pikajunan määränpäät, Istanbul ja Pariisi: tarina alkaa Bosborin salmen rannalta, josta löytyy Dimitrios Makropoulosin ruumis. Istanbulista tapahtumat etenevät Ateenaan, Sofiaan, Belgradiin ja Geneveen, kun hollantilainen jännityskirjailija Cornelius Leyden (Peter Lorre) yrittää selvittää mystisen Dimitriosin (Zachary Scott) vaiheita. Dimitrios paljastuu pikkurikolliseksi, jonka ympärillä pyörii laaja vakoiluvyyhti. Arvoituksellinen hahmo on herra Peters (Sydney Greenstreet), joka ei voi uskoa Dimitriosin kuolleen. Epäily osoittautuu oikeaksi, kun tarina huipentuu Pariisissa ja kreikkalaisen ja turkkilaisen identiteetin rajalla häilyvä Dimitrios paljastuu naamioidensa takaa.

Romanialaissyntyinen ohjaaja Jean Negulesco liikkuu itäisessä Keski-Euroopassa kuin kala vedessä, vain hieman ennen rautaesiripun laskeutumista. Kaikki kohtaukset on tosin purkitettu Warnerin studioilla. Suurhuijari Dimitrios on ehdotonta katsottavaa kaikille Sydney Greenstreetin ja Peter Lorren ystäville. Se tuo mieleen paitsi John Hustonin Maltan haukan (The Maltese Falcon, 1941) myös kaksi vuotta myöhemmin valmistuneen Hustonin käsikirjoittaman ja Negulescon ohjaaman Kolme muukalaista (Three Strangers, 1946). Zachary Scott ja Sydney Greenstreet kohtasivat niin ikään vuonna 1948 Edgar G. Ulmerin Häikäilemättömässä (Ruthless).

Suurhuijari Dimitrioksessa viehättää sen tilallisuus, paikat ja tunnelmat. Tarina on rakennettu takautumien varaan, kun Leyden kohtaa eri kaupungeissa Dimitriosin tuttuja ja rikostovereita.

Hämmästyttävää kyllä, mikäli Elonetiin on luottamista, tätä taitavasti tehtyä rikosmysteeriä ei ole televisiossa näytetty, vaikka film noir -sarjoja on esitetty tämän tästä.

13. helmikuuta 2011

Varjojen talo (1941)

Charles Vidor tuli 1940-luvun lopulla tunnetuksi film noirin taitajana (Gilda), mutta mustanpuhuvaa tyyliä hän työsti jo melodraamassa Varjojen talo (Ladies in Retirement, 1941). Öisen suurkaupungin tilalla on kuitenkin englantilainen, soisen maaseudun keskellä seisova yksinäinen talo, jossa pahaa-aavistamaton näyttelijätär Leonora Fiske (Isobel Elsom) viettää eläkepäiviään. Reginald Denhamin ja Edward Percyn Broadway-näytelmään perustuva draama alkaa kepeästi, mutta Fisken avustajana toimivan Ellen Creedin (Ida Lupino) saama kirje osoittautuu kohtalokkaaksi: Ellenin on kannettava huolta kahdesta sisarestaan ja tuotava heidät – ainakin hetkeksi – luokseen, sillä sisaret ovat kirjeen mukaan niin mahdottomia, etteivät voi elää nykyisessä paikassaan. Kun Ellen vihdoin ajaa vankkureilla siskoaan Louisaa (Edith Barrett) ja Emilyä (Elsa Lanchester), katsoja ymmärtää heti, mistä on kyse. Siskot ovat vähintäänkin omintakeisia ekstentrisiä puolihulluja. Edith Barrett on loistava jo ensi kohtauksessaan, jossa hän pälyilee ympärilleen hullunkiilto silmissään, puhumattakaan Elsa Lanchesteristä, joka on neuroottisuudessaan vakuuttava. Emilyllä on siivousmania, ja hän kantaa ulkoa roskaa sisälle minkä kerkiää, ja tämä saa Leonora Fisken hermostumaan. Ellen on kuitenkin luvannut huolehtia sisartensa turvapaikasta, joten hän päättää kaapata talon itselleen ja saattaa vaivihkaa Fisken pois elävien kirjoista.

Elokuvan alkuperäisnimi ”Ladies in Retirement” on epäilemättä ironinen, mutta mitä tällä joutilaiden naisten kuvauksella halutaan sanoa? Varjojen talo valmistui toisen maailmansodan keskellä, ja tuntuu kuin yksinäinen englantilainen talo olisi kotirintaman vainoharhainen vertauskuva. Elokuvassa on vain kaksi miesroolia, talonpoika, joka kuljettaa vaunuillaan sisaruksia, sekä pikkurikollinen Albert (Louis Hayward), joka tunkeutuu taloon ryöstöaikeissa – vain huomatakseen, että eläkeläisen koti onkin päätynyt kolmen sisaruksen käsiin. Karikatyyrin kautta Varjojen talo kertoo myös yksinelämisen vaikeudesta ja naisiin kohdistuvista odotuksista ja sosiaalisista paineista, mutta samalla sisarusten valtaama talo on Hollywoodin goottilainen pikapiirros viktoriaanisen ajan vinksahtaneisuudesta. Goottilaista sävyä antavat muuten jo loistavat alkutekstit, joissa elokuvan nimi päilyy suolammikon kelmeällä pinnalla.

Lux Radio Theater teki elokuvasta kuunnelmaversion syksyllä 1943, ja tämän 53-minuuttisen jännärin voi ladata verkosta osoitteesta http://www.archive.org/details/Lux08. Niin kuin elokuvassakin, pääroolissa on Ida Lupino, jonka juontaja Cecil B. DeMille toteaa syntyneen Lontoossa, ensimmäisen maailmansodan pommitusten keskellä. Lupinon lisäksi Hollywood-kuunnelmassa esiintyvät Brian Aherne, Dame May Whitty ja Edith Barrett.

11. helmikuuta 2011

Säilät säihkyvät (1947)

Max Ophülsin elokuvien katsomiseen tuli pitkä tauko, mutta nyt on aika jatkaa. Sarajevon päivien (1940) jälkeen Ophüls pakeni Ranskasta Sveitsin kautta Yhdysvaltoihin. Uudessa maassa hänen oli kuitenkin vaikea päästä elokuva-alalle, ei vähiten siksi, että Hollywoodin käytännöt olivat niin tyystin erilaiset Eurooppaan verrattuna. Piinallisen seitsemän vuoden tauon jälkeen Ophüls sai ohjattavakseen Cosmo Hamiltonin romaaniin perustuvan seikkailutarinan, jonka Douglas Fairbanks Jr. oli käsikirjoittanut. Fairbanks myös tuotti elokuvan ja näytteli pääroolin. Ophüls oli tosin työskennellyt Goldwynin studioilla Vendetta-elokuvan alkuvaiheissa, mutta sai potkut ja projekti jäi odottamaan. Kun yhteistyö Fairbanksin kanssa alkoi, Ophüls oli innostunut suuren studion mahdollisuuksista ja kirjoitti pojalleen Marcelille olevansa ”enthusiastic about the technical possibilities of a real Hollywood studio”. Jos ajatellaan Euroopassa syntyneiden elokuvien estetiikkaa, pitkiä kamera-ajoja ja ilmavia kameran liikkeitä, Hollywoodin mahdollisuudet näyttivät varmasti merkittäviltä.

Säilät säihkyvät muistuttaa 1930-luvun seikkailuelokuvia ja on siinä mielessä vanhahtava, varsinkin kun Douglas Fairbanks Jr. liikkuu sulavasti ja ketterästi kuin isänsä 20-luvun Robin Hoodina ja Zorrona. Päähenkilö ei ole kuka tahansa miekkamies vaan Englannin kuninkaan Kaarle I:n perillinen Charles Stuart, joka on sisällissodan jälkeen paennut Hollantiin. Tarina on yksinkertainen: Charles elää uskottujensa kanssa piiloutuneena, kunnes eräänä päivänä hän tutustuu torilla kauniiseen tulppaaninviljelijään Katieen (Rita Corday salanimellä Paule Croset) ja pakenee maalle, kun kotimaan kätyrit lähestyvät uhkaavasti. Lopussa Charles onnistuu karistamaan takaa-ajajansa, mutta samaan aikaan muutos on tapahtunut kotimaassa, ja Charlesille tulee mahdollisuus palata kotiin, kuningas Kaarle II:na. Tarina on yksinkertainen, mutta käsittely on ensimmäisistä kuvista lähtien kiinnostavaa. Elokuva alkaa historiakulttuurisella viittauksella, muistolaatalla, joka on merkkinä Charles Stuartin asuinsijasta vuonna 1660. Parasta antia ovat Max Ophülsin hetkittäiset oivallukset, luistava kameratyö kukkaistorilla tai lopun kaksintaistelussa, joka sijoittuu yksinäiseen tuulimyllyyn. Eloa tarinaan tuovat sivuhenkilöt, erityisesti kreivitär Anbella de Courteuil (Maria Montez), joka ilmestyy kuin tyhjästä ja antaa Charlesille – menneen lemmensuhteen muistona – soittorasian. Anbellan ja Charlesin tanssikohtauksessa mieleen tulevat ohjaajan aiemmat ja myöhemmät fin de siècle -kuvaukset, joiden ilmapiiriä on siirtynyt 1600-luvun kuvaukseen. Kiinnostava sivuhenkilö on niin ikään kiertelevä näyttelijä, joka itse asiassa väittää olevansa Englannin kuningas! Lopulta Katien maatilalle eksyy myös englantilaisten roundheadien tappaja Ingram (Henry Daniell), jonka sisääntulo on loistava. Tuntuu, että kohtauksessa äänitys toimii erityisen hyvin, ja Daniellin loistava replikointi pääsee oikeuksiinsa. Sisääntulokohtauksessa nähdään myös yksi elokuvan vaikuttavimmista kamera-ajoista, kun kuva siirtyy Katien mukana läpi koko maalaistalon.

2. helmikuuta 2011

Meidän roistojen kesken (1936)

Rouben Mamoulianin ohjaama Meidän roistojen kesken (The Gay Desperado, 1936) on ihmeellinen, erikoinen musiikkikomedia, juuri sellainen, joka tervehdyttää arjen oravanpyörän keskellä. Tarina on käsittämätön: meksikolaiset bandiitit ovat elokuvissa, ja joukon johtaja Pablo Braganza (Leo Carrillo) hurmaantuu amerikkalaisesta gansterielokuvasta ja päättää organisoida toimintansa Hollywoodin tarjoaman esikuvan mukaan. Musiikkia rakastava Pablo kaappaa mukaansa elokuvateatterissa laulavan Chivon (Nino Martini) ja innostuu niin paljon, että vie kidnappaamansa kultakurkun radion suoraan lähetykseen kajauttamaan ”Celeste Aidaa”... Eikä tässä vielä kaikki, seuduilla liikkuu amerikkalaisen liikemiehen poika, jonka tyttöystävä Jane (Ida Lupino) paljastuukin Chivon rakastetuksi. Enempää ei juonesta kannata kertoa, koska sitä ei kuitenkaan ymmärtäisi katsomatta (eikä välttämättä katsomisen jälkeenkään). Espanjalaisittain murrettu englanti kaikuu koko elokuvan täydeltä, mutta helmenä ovat Chivon muhkeat musiikkinumerot. Roolissa esiintyy Metropolitanin tähtitenori, veronalainen Nino Martini, jonka ääni sopii Verdin lisäksi erinomaisesti meksikolaisiin kansanlauluihin.

Mary Pickfordin ja Jesse L. Laskyn tuottamassa komediassa on muuten erinomainen kuvaus: Lucien N. Andriot briljeeraa valolla, ja sombreropäiset bandiitit heittävät toinen toistaan hienompia varjomuodostelmia kivisille seinille.