19. tammikuuta 2020

Kon-Tiki (2012)

Katsoin sivusilmällä Joachim Rønningin ja Espen Sandbergin ohjaaman seikkailuelokuvan ja elämäkertaelokuvan yhdistelmän Kon-Tiki (2012). Se kertoo norjalaisen Thor Heyerdahlin vuonna 1947 suorittamasta legendaarisesta tutkimusmatkasta, jolla Heyerdahl pyrki todistamaan mahdolliseksi Polynesian asuttamisen Etelä-Amerikasta Tyynen valtameren yli. Heyerdahl itse teki matkastaan dokumenttielokuvan Lautalla yli Tyynenmeren (Kon-Tiki) vuonna 1950. Tuota Oscar-palkittua dokumenttia en ole toistaiseksi katsonut, vaikka se löytyy kokonaisuudessaan Youtubesta. Suomessa Heyerdahlin dokumentti nähtiin myös elokuvateattereissa tuoreeltaan keväällä 1950.

Uusi Kon-Tiki on tehty mainstream-elokuvan muottiin, ja uhkarohkean seikkailun rinnalla kulkee tarina Heyerdahlin (Pål Sverre Hagen) suhteesta puolisoonsa Liviin (Agnes Kittelsen), tai itse asiassa heidän vähittäisestä vieraantumisestaan, sillä Heyerdahlin päähänpinttymä johtaa heidät vääjäämättömään eroon. Maltalla pääosin kuvattu Kon-Tiki on visuaalisesti näyttävä, ja vaikuttavimmillaan se on nimenomaan meren kuvaajana. Aalloilla keinuvaa lauttaa kuvataan erityisen paljon pinnan alta, mikä antaa kerronnalle uhkaavaa sävyä, mutta toisaalta se kuvaa tutkimusmatkailijoiden yksinäisyyttä ja meren mittaamattomuutta. Kon-Tikissä meri on kahlitsematon ja koskematon: mielikuva on melkein päinvastainen siihen nähden, millainen kuva valtameristä tänään rakentuu.

18. tammikuuta 2020

Tappakaa Charley Varrick! (Charley Varrick, 1973)

Näin Donald Siegelin jännityselokuvan Tappakaa Charley Varrick! (Charley Varrick, 1973) viimeksi 1980-luvun alussa, ja nyt sen näkeminen pitkästä aikaa teki hyvää. Siegel tunnetaan tiiviisti ohjatuista, toiminnallisista elokuvistaan, ja juuri tätä Tappakaa Charley Varrick! on, ensimmäisestä kohtauksesta lähtien. Keskiössä on kopla, joka alussa tekee kohtalokkaaksi osoittautuvan pankkiryöstön pienessä Tres Crucesin kaupungissa Uudessa Meksikossa. Varrickin (Walter Matthau) puoliso Nadine (Jacqueline Scott) saa surmansa, ja eloon jää Varrickin lisäksi vain Vietnam-veteraani Harman (Andy Robinson). Varsinainen idea on kuitenkin siinä, että pienessä maaseutupankissa lepää mafian rahaa, joka päätyy näin vääriin käsiin. Koko loppuelokuva on Varrickin kamppailua mafian kiristyvää otetta vastaan. Poliisit ovat tässä elokuvassa pelkkiä statisteja.

Walther Matthau tekee vakuuttavan roolin, yhden parhaistaan. Koomisuutta Varrickin hahmossa ei ole vähääkään, vaikka päähenkilön kyky manipuloida tapahtumia antaa tarinalle veijarimaista ilmettä. Siegelin ohjaus on kautta linjan ytimekästä. Dialogin sijaan tapahtumat ja niiden taustalla päilyvät motiivit avautuvat kuvallisuuden kautta. Tappakaa Charley Varrick! vihjaa toiminnallisen juonen tuolle puolen, yhteiskunnallisiin jännitteisiin ja epätoivoon. Elokuva sijoittuu pikkukaupunkeihin, romuttamoihin, laitakaupungin äärimmäisille reunoille, erämaan liepeille. Lyhyessä kohtauksessa avautuu Charleyn ja Nadinen menneisyys, josta he ovat paenneet elättääkseen itsensä pikkuryöstöillä. Lopulta elokuva on selviytymistarina, joka antaa Charleylle uuden mahdollisuuden.

4. tammikuuta 2020

Mies joka kutistui (Incredible Shrinking Man, 1957)

Jack Arnoldin ohjaama Mies joka kutistui (Incredible Shrinking Man, 1957) perustuu Richard Mathesonin romaaniin The Shrinking Man, joka oli ilmestynyt edellisenä vuonna. Tarinan alussa Scott Carey (Grant Williams) altistuu veneilyretkellä radioaktiiviselle säteilylle. Puoliso Louise (Randy Stuart) on mukana, mutta sattuu säteilypilven aikaan olemaan veneen sisällä. Eipä aikakaan, kun Scottin vaatteet alkavat tuntua isoilta. Säteilyn aiheuttama mystinen kutistuminen on alkanut. Kovin paljoa dramaa elokuvassa ei ole: henkilöhahmoja on vähän, ja kaikki tiivistyy jatkuvasti etenevän kutistumisen seuraamiseen. Hienoimpia käänteitä on keskustelutilanne, jossa Arnold kuvaa Louisen ja Scottin veljen Charlien (Paul Langton) keskustelua, kunnes vastakuva paljastaa, että Scott on jo kutistunut koulupojan kokoiseksi.

Draamalliset jaksot ovat todellakin yllättävän suppeita: Scott tutustuu tivolin kääpiöihin, mutta nämä suhteet siirtyvät nopeasti sivuun. Scott ehtii tulla julkkikseksikin, mutta tämäkin vaihe sivuutetaan pikaisesti. Yli puolet elokuvasta keskittyy Scott Careyn eloonjäämiskamppailuun, ensin kotikissaa vastaan nukkekodin sokkeloissa, myöhemmin kellarin ankeissa oloissa muun muassa pimeydessä lymyävää hämähäkkiä vastaan. Yllättävän hyvin yksinkertainen perusasetelma kestää, ehkä siksikin, että Scottin kutistuminen jatkuu ad infinitum. Katsojaa kiehtovat mittakaavakysymykset, ja varsinkin lopun jättiläismäiset vesipisarat toimivat. Kysymys mittakaavasta saa lopussa metafyysisen ulottuvuuden, kun Scott toteaa vasta nyt ymmärtävänsä, miten ihmisen kehon rajat ovat estäneet ymmärtämästä luontoa ja maailmankaikkeutta. Loputtomiin jatkuvan kutistumisen tuloksena Scott menettää myös antropomorfisuutensa, ihmisen muotoisuutensa, mutta lopulta juuri tämä menetys antaa hänelle uudenlaisen ymmärryksen.

3. tammikuuta 2020

Lumikuningatar (Snezhnaja koroleva, 1957)

Katsoin Lev Atamanovin piirroselokuvan Lumikuningatar (Snezhnaja koroleva, 1957) viimeksi  lähes kolmetoista vuotta sitten, jolloin myös kirjoitin siitä tänne blogiin.  Neuvostoanimaation klassikko on Hans Christian Andersenin sadun Snedronningen (1845) parhaita tulkintoja. En ole pitkään aikaan lukenut Andersenia, mutta jos olen oikein ymmärtänyt, sadun alussa kerrotaan olennainen taustatieto tapahtumille: tihulaisten kuningas on teettänyt taikapeilin, joka särkyy, ja nämä sirpaleet jäädyttävät ihmisten sydämiä ja tekee heistä ilkeitä. Atamanovin ohjauksen alussa on tarinankertoja, joka johdattaa Kain ja Gerdan maailmaan, mutta peilin sirun turmiollisuus paljastuu katsojalle vasta, kun Kai saa sen sydämeensä.

Kain isoäiti kertoo lapsille sadun lumikuningattaresta, eikä aikaakaan kun aristokraattinen kylmyyden valtiatar ilmaantuu ikkunan taakse puhaltamaan sen täyteen jääkukkia. Ikkunat paiskautuvat auki, Kai saa sirpaleen sydämeensä ja lasten vaalimat ruusutkin kuihtuvat. Ilkeäksi muuttunut Kai on myös tyhmänrohkea, ja kun jääkuningatar ilmaantuu vaunuineen kaupunkiin, Kai lähtee seuraamaan ja päätyy kuningattaren vankina Lappiin. Gerdan rakkaus kuitenkin kestää, ja hän lähtee etsimään Kaita. Atamanovin tulkinnassa loppuratkaisu on nopea, mikä on armollista katsojaa kohtaan. Gerdan lämpimät kyyneleet sulattavat Kain sisimmän ja sirpale putoaa maahan. Lumikuningatar ei lopulta edes vastustele vaan antaa Kain lähteä Gerdan matkaan.

Atamanovin satuelokuvaa katsoessa mieleen tulevat Disneyn animaatiot, Samu Sirkan merkitys kertojana Pinocchiossa (1940) tai Liisa ihmemaassa (1951) -elokuvan fantasiamaailma. Ehkä Lumikuningatar on ollut tietoinen vastine Disneyn versioille klassisista saduista ja tarinoista. Se vietiin myös Yhdysvaltain markkinoille jo vuonna 1959. Erityisen vaikuttava on lumikuningattaren hahmo ja hänen valtakuntansa. Kuningattaren kruunu on melkein futuristisen moderni; samoin jäinen linna tuntuu enemmän teknologian luomukselta kuin luonnon muovaamalta. Lumikuningattaressa jää, talvi, värittömyys, teknologia ja tunteettomuus assosioituvat yhteen. Niiden vastavoimana ovat Gerdan ja Kain kodin värikäs lämpö ja tunnekylläisyys.

2. tammikuuta 2020

Kuningas ja satakieli (Le Roi et l'oiseau, 1980)

Paul Grimault’n ohjaama Kuningas ja satakieli (Le Roi et l’oiseau, 1980) on ranskalaisen animaatioelokuvan klassikoita, jonka muun muassa Studio Ghiblin Hayao Miyazaki ja Isao Takahata ovat nimenneet tärkeäksi taustavaikuttajakseen. Kuningas ja satakieli on poikkeuksellinen myös siksi, että sen valmistumisprosessi oli ennennäkemättömän pitkä. Animaation juuret ovat jo 1940-luvun lopulla, jolloin Grimault ja Jacques Prévert rakensivat käsikirjoituksen H. C. Andersenin sadusta Paimentyttö ja nokikolari. Tuottaja kuitenkin toi levitykseen elokuvan keskeneräisenä vuonna 1952. Grimault tarttui aiheeseen uudelleen 1970-luvun lopulla ja toteutti projektin alkuperäisen suunnitelmansa mukaisesti. Lopputuloksena oli fantasia, jonka dialogi on Prévertin käsialaa. Lopullista teosta Prévert ei tosin nähnyt, sillä hän menehtyi vuonna 1977.

Kuningas ja satakieli johdattaa katsojan Takykardian kuningaskuntaan, jota hallitsee tyrannimainen kuningas Kaarle V + III = VIII + VIII = XVI. (Tai pitäisikö sanoa Kaarle V + III + VIII = XVI...) Kuningas on ihastunut maalauksen paimentyttöön, joka kuitenkin rakastaa viereisen maalauksen nokikolaria. Nuoret pakenevat, ja kuningas lähettää salaisen poliisin joukot heidän peräänsä. Poliiseissa on muuten ripaus Hergén Dupondia ja Dupondtia! Vaikuttavia ovat elokuvan fantastiset kaupunkinäkymät, joissa on elementtejä antiikin Roomasta ja renessanssiajan Venetsiasta, välillä taas ympäristö saa tyylitellyn futuristisia piirteitä. Kuningas ja satakieli ei ankkuroidu mihinkään tiettyyn historialliseen ajanjaksoon vaan kommenoi kaikkien aikakausien tyrannimaisia hallintoja. Kuninkaalla on myös jättiläismäinen robotti, joka viimeisissä kuvissa saa omaa tahoa ja vapauttaa linnun häkistään. Elokuvan musiikin sävelsi puolalainen Wojciech Kilar (1932–2013), mutta animaatiossa kuullaan myös muutama Joseph Kosman sävellys, joita käytettiin vuoden 1952 elokuvassa.

1. tammikuuta 2020

Varjojen vangit (La fin du jour, 1939)

Belgialaissyntyinen Charles Spaak (1903–1977) teki loistavan uran elokuvakäsikirjoittajana. Spaakin 1930-luvun käsikirjoituksia olivat muun muassa Jean Grémillonin Daïnah la métisse (1931), Jacques Feyderin Pelihimon pauloissa (Pension Mimosas, 1935), Julien Duvivierin  Kuoleman pataljoona (La Bandera, 1935), Jean Renoirin Suuri illuusio (La grande illusion 1937), Jean Grémillonin Naistenhurmaaja (Gueule d’amour, 1937) ja Pierre Chenalin Viimeinen tienhaara (Le dernier tournant, 1939). Spaakin loistaviin käsikirjoituksiin lukeutuu myös Duvivierin ohjaama Varjojen vangit (La fin du jour, 1939), joka sijoittuu näyttelijöiden vanhainkotiin. Alkuperäisen nimen mukaisesti elokuvassa päivä on kallistumassa yötä kohti, ja vanhainkodin elämä näyttäytyy suloisen katkerana. Takana ovat täyttymättömät lupaukset, sekä näyttämön että siviilielämän illuusiot.

Varjojen vangit seuraa aluksi Raphaël Saint Clairin (Louis Jouvet) uran päätöstä, viimeisiä hetkiä näyttämöllä. Koska hän on varaton, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin asettua samaan vanhainkotiin, jossa jo asustaa vanhoja tuttuja, urallaan epäonnistuneita, yleisön unohtamia tai sivurooleihin juuttuneita teatterin ammattilaisia. Saint Clairilla on maine naisten miehenä, ja vanhainkodissa paljastuu, että hänellä on ollut suhde toisen tunnetun näyttelijän Marnyn (Victor Francen) puolisoon. Saint Clairin illuusio on hänen donjuanisminsa, ja tätä roolia hän jatkaa viimeiseen asti yrittäessään vietellä nuoren Jeannetten (Madeleine Ozeray). Lyhyt mutta mieleenpainuva hahmo on myös Marthe Chabert (Gabrielle Dorziat), jonka kanssa Saint Clairillä on ollut lapsi, nyt jo kuollut. Varjojen vankien koskettavin hahmo on Cabrissade (Michel Simon), joka elokuvan lopussa asettuu näyttämölle, mutta ei yhtäkkiä pysty puhumaan: hän kokee itsensä vanhaksi ja kohta kaatuu kuolleena maahan. Lopulta Cabrissade paljastuukin elokuvan avainhenkilöksi, sillä hänessä tiiviistyy paitsi teatterin ankaruus myös ihmisen osa. Viimeisissä kuvissa näyttelijät ovat kokoontuneet Cabrissaden haudan ääreen. Marny on ensin lukemassa ylistävää puhetta, mutta hän keskeyttää illuusion ja vaikenee. Sitten hän jatkaa, ettei Cabrisse ehkä koskaan ollut hyvä näyttelijä, mutta hän rakasti teatteria yli kaiken,  eikä teatterilla ollut hänelle muuta tarjottavaa kuin vastoinkäymisiä ja katteettomia lupauksia.

Suomessa Varjojen vangit nähtiin välirauhan aikana. Ensi-ilta oli 10. marraskuuta 1940 Capitolissa Helsingissä. Ensi-iltailmoituksessa todettiin ”harvinaisen elokuvaluomuksen” olevan ”nykyajan taiteellisimman ja rohkeimman elokuvaluojan”, Julien Duvivierin,  tekemä. Duvivier oli ”ihmistuntija jolle mikään inhimillinen ei ole vierasta”. Ilmoitus totesi edelleen: ”Järkyttävän yksinkertainen elokuva, täynnä ihmeellisen elävää kieltä – omaa voimaperäistä eloansa.” Missään tapauksessa yksinkertainen ei Varjojen vangit ole: se on mieleenpainuva teatterimaailman ja vanhuuden kuvaus.