28. toukokuuta 2014

The Sentimental Bloke (1919)

Australialaisen mykkäelokuvan klassikoihin lukeutuva, Raymond Longfordin ohjaama The Sentimental Bloke (1919) perustuu kirjailija ja runoilija C. J. Dennisin runoelmaan The Songs of the Sentimental Bloke, joka oli ilmestynyt neljä vuotta aiemmin. Kirjallisuudellisuus näkyy elokuvassa alusta lähtien: kirjailija nähdään kuvassa samaan tapaan kuin eurooppalaisessa Autorenfilmissä, takeena siitä, että teksti on kirvonnut taiteilijan kynästä. Kirjallinen ote kulkee koko elokuvan läpi, ja loisteliaasti piirretyissä väliteksteissä Dennisin säkeet eivät salli katsojan unohtaa, mistä on kyse. Dennisin runoelmasta on tehty useita myöhempiä filmatisointeja, mutta juuri tätä 106-minuuttista mykkäelokuvaa pidetään yhtenä australialaisen elokuvan kulmakivistä.

Elokuvan ”tunteellinen jätkä” on Bill (Arthur Tauchert), joka alussa viettää suhteellisen huonoa elämää, alkoholin, uhkapelin ja huonon seuran merkeissä. Ympäristö näyttää karulta, ja katukuvat tuntuvat Sydneyn The Rocksin alueelta, sellaisina kuin ne olivat 1910-luvun lopussa, ensimmäisen maailmansodan päätyttyä. Bill joutuu hankauksiin poliisin kanssa, mikä saa hänet ajattelemaan elämänsä suuntaa. Vaikka elokuva ei yhteiskunnallista kritiikkiä suoranaisesti esitäkään, on ilmeistä, että köyhyys ja sosiaaliset ongelmat liittyvät yhteen. Silti The Sentimental Bloke ottaa yksilöllisen, moraalisen käänteen. Bill alkaa vähä vähältä muuttaa elämäänsä.

Billin muutokseen kannustaa rakkaus. Bill ihastuu nuoreen neitoon Doreeniin (Lottie Lyell) ja ennen pitkää tutustuu myös tämän äitiin (Margaret Reid). Bill on karkeaotteinen, ja hän suuteleekin Doreenia tarttumalla tämän kasvoihin kaksin käsin. Mutta Bill haluaa muuttua ja alkaa iltasella päntätä päähänsä kirjaa The Etiquette of Australia. Sivistys alkaa iskostua paitsi hyvinä tapoina myös uudenlaisena pukeutumisena. Koko elokuvassa huomio kiinnittyy yllättävän paljon vaatetukseen: hatut tuntuvat vaihtuvan kohtauksesta toiseen, ja olkihattu varmistuu huijarin varmimmaksi merkiksi.

Billin ja Doreenin suhde rakoilee, kun mustasukkaiset tunteet ottavat vallan, mutta ennen pitkää hääkellot soivat. The Sentimental Bloke osoittautuu kehityskertomukseksi, jossa perheen perustaminen saattaa Billin kunnolliselle kurssille. Välillä hän hairahtuu, mutta kiusaukset jäävät taakse, kun nuori pari muuttaa erämaahan, kauas keskuksista. Tässä elokuvassa kaupunki ei ole paheen keskus, joka turmelisi maaseudulta saapuvat nuoret, kuten monessa muussa kapungin ja maaseudun jännitettä kuvaavassa elokuvassa. The Sentimental Bloke asettaa tarinalle selvän suunnan, moralisoimatta kaupunkilaista elämää sinänsä. Monien 1910-luvun melodraamojen rinnalla The Sentimental Bloke on positiivinen, eteenpäin katsova. Samalla se on tarkkanäköinen ihmissuhde-elokuva, jota ryydittää humoristinen ote.

24. toukokuuta 2014

Gravity (2013)

Kevään kiireet ovat hidastaneet blogikirjoittamista, ja jo jokin aika sitten katsoimme meksikolaisen Alfonso Cuarónin elokuvan Gravity (2013). Vuonna 1961 syntynyt Cuarón on tehnyt pitkän uran ohjaajana, ja hän on selvästikin moniosaaja, joka on myös käsikirjoittaja, tuottaja, leikkaaja, kuvaaja... Omia ohjauksia on syntynyt harvakseltaan. Meksikossa valmistuneen Ja äitiäs kans (Y tu mamá también, 2001) jälkeen valmistui, ei enempää eikä vähempää kuin, Harry Potter ja Azkabanin vanki (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban, 2004). Astetta omaperäisempi oli dystooppinen Ihmisen pojat (Children of Men, 2006), mutta on selvää, että Gravity on varsinainen tour de force: Cuarón on luonut kokonaisuutta monessa eri roolissa ja tuntuu, että hän on onnistunut yhdistämään mainstreamin kaupalliset tavoitteet ja oman taiteellisen kunnianhimonsa.

Gravityssä viehättää sen minimalistisuus. Elokuvalla on pituutta napakat 91 minuuttia. Nykyään leffojen kestot ovat pääsääntöisesti lähempänä kahta tuntia, mutta on hienoa katsoa teosta, jonka ideana on kertoa vain se, mikä on välttämätöntä. Jo Gravityn alku toimii hyvin. Astronautit Ryan Stone (Sandra Bullock) ja Matt Kowalsky (George Clooney) ovat sukkulalennolla ja tekemässä avaruuskävelyä korjaustöiden vuoksi. Kohtaus on lopulta varsin epäelokuvallinen ja epädramaattinen, sillä päähenkilöiden taustat, tunteet ja ihmissuhteet paljastuvat vain radiotaajuuksilla kuultavan dialogin kautta. Itse asiassa elokuvassa ei muita näyttelijöitä olekaan, ellei lukuun oteta ääniaalloilla kuultavia muita ääniä. Avaruuden yksinäisyys korostuu siinä tavassa, jolla maapallon elämä on läsnä vain etäisenä kaikuna tai taajuuksien läpi vaimeasti kuuluvana kajastuksena. Kuristavaa yksinäisyyden kokemusta vahvistaa Mattin katoaminen kohti tyhjyyttä: elokuvasta tulee Ryan Stonen selviämistarina. Asetelma tuo etäisesti mieleen Ridley Scottin Alienin, mutta tällä kertaa selviytymistarinaan ei hirviötä tarvita.

Mietin paljon elokuvan nimeä Gravity. Elokuvan henkilöt ovat hyvin konkreettisesti erilaisten voimien vaikutuspiirissä. Pääosin nämä voimat eivät ole heidän hallinnassaan, ja luonnonvoimatkin vaikuttavat kaoottiselta vektoreiden joukolta, jonka tempoileva ote heittelee milloin minnekin. Omanlaistaan painovoimaa ovat ne tunteet, jotka vetävät Ryania takaisin maahan, ne siteet, joista hän on jo hetken aikaa päästämässä irti. Painovoimaa on toki myös se musertava voima, joka sinkoaa kapselin loppukohtauksessa ilmakehän halki. Kun Ryan raahautuu rannalle ja kohoaa seisomaan, painovoimalle on syntynyt vastavoima, halu irrota otteesta ja elää.

11. toukokuuta 2014

Minsk 3: Tappiosta voittoon

Viimeinen päivä lyhyellä Minskin-vierailulla koittaa. Tuntuu, että lentokentän, hotellin ja Minsk Arenan reitille osuu vain vähäisiä pilkahduksia Valko-Venäjästä. Näin lyhyellä visiitillä ei kulissien taakse pysty katsomaan. Maan historiassa on paljon traagista: alue on kuulunut Kiovan Venäjään, Liettuan suuriruhtinaskuntaan, Puola-Liettuaan, Venäjään ja Neuvostoliittoon. Vuosisatojen ajan sotajoukot ovat kulkeneet alueen läpi. Hotel Planetan läheltä löytyy yksi monista toisen maailmansodan muistomerkeistä. Aivan vieressä on paikka, jossa saksalaiset teloittivat 5000 Minskin gheton asukasta 2. maaliskuuta 1942. Veistos Viimeinen matka on vuodelta 2000. Kohtaloaan kohti kulkevia lapsia ja aikuisia kuvaavat patsaat ovat jonossa portaikon vieressä, askel askeleelta kävelijä voi kulkea jonon mukana. Kuihtuneet kukat patsaiden päällä ja poimuissa kertovat, ettei tapausta ole unohdettu. Syvemmällä, kukkivien hevoskastanjojen varjossa on vuonna 1947 pystytetty kivi, jonka teksti muistuttaa venäjäksi ja jiddišiksi Minskin juutalaisten kohtalosta.

Kävely jatkuu Lokakuun aukiolle. Tasavallan palatsi ja Suuren isänmaallisen sodan historian museo kehystävät aukiota, mutta museo on suljettu. Se on muuttamassa sankarikaupungin muistomerkin läheisyyteen. Perjantain Voitonpäivän juhlat ovat vielä läsnä: punalippu liehuu julisteiden yllä, ja Minsk on vapautettu jälleen kerran. Myöhemmin illalla käy selväksi, että loisteliaat valot ovat todellakin olleet vain merkkipäivän kunniaksi. Kun arki koittaa, spektaakkelimainen lavastus saa siirtyä syrjään. Mutta: ilmeisesti kerrostalojen katonrajaan on asennettu valoja, niin että ne voidaan tarvittaessa sytyttää Minskin modernia skylinea korostamaan.

Valko-Venäjän tasavallan kansallisen taidemuseon kokoelma on pieni, mutta sieltä löytyy paljon kiinnostavaa, Puola-Liettuan ajan taiteesta Marc Chagalliin, saksalaisvaikutteisesta ekspressionismista sosialistiseen realismiin. Yläkerrassa on hieno valikoima 1800-luvun venäläistä ja valkovenäläistä taidetta. Museossa on paljon myös hätkähdyttäviä kuvia, kuten viereinen Yazep Drazdovichin surrealistinen maalaus vuodelta 1931. Outoja, melankolisia ennusmerkkejä on ilmassa, ja metsikön takaa avautuu kuilu, jonka syvyyden voi vain aavistaa.

Päivän kohokohta oli jääkiekko-ottelu Venäjä-Suomi. Jo hallin ulkopuolella kävi selväksi, kenen joukkoja katsomossa on eniten. Meteli oli yhtä korvia huumaavaa kuin edellispäivän Latvia-ottelussa. Tosin venäläiset kannattajat kunnioittivat vastustajiaan selvästi enemmän ja olivat ehkä myös vähemmän päissään. Tosin kaikki on suhteellista... Tappio oli kirvelevä, ja buuausten ja vihellysten keskellä koin Jormakan tyrmäyksen niin voimakkaasti, että silmät kostuivat. Samalla en voi olla ihmettelemättä, miksi MM-tason otteluissa täytyy ylipäätään buuata vastustajalle. Hallin ulkopuolella kansallisuudet elävät solidaarisesti, karnevalistisessa hengessä, yhteiskuvia ottaen, mutta sisällä kaikki on toisin. Silmiinpistävää oli myös musiikin rooli: kappaleiden valinnassa ja hengen nostatuksessa puntit eivät menneet tasan. Tuntuu kuin olosuhteet olisi tehty sopiviksi nimenomaan Venäjän menestykselle Minskissä. Mutta, vielä on monta sanaa sanomatta ja ottelua pelaamatta. Huomenna on uusi mahdollisuus.


10. toukokuuta 2014

Minsk 2: Tappion päivä


Hotel Planetan aamiaispöydästä matka jatkuu läheiselle sankarikaupungin muistomerkille. Roomalaisilla oli tapana rahdata egyptiläisiä obeliskeja ikuiseen kaupunkiin merkiksi voitoista. Sankarikaupungin voittoa fasismista symboloi modernimpi obeliski, mutta väistämättä tulee miettineeksi myös muita merkityksiä. Päivänvalossa pylväs muistuttaa ohjusta, jonka telineet ovat levittäytyneet sivummalle. Aivan kuin obeliski olisi valmiina ampaisemaan kohti taivasta – mutta minne? Hieman myöhemmin, näyttelykeskus BelEkspon tuntumassa tulee vastaan jättiläismäinen lipputanko, joka on jyhkeimpiä näkemiäni. Se seisoo arkkitehti Anna Aksenovan suunnittelemalla Valko-Venäjän lipulle heinäkuussa 2013 omistetulla aukiolla ja on kuin jättiläismäinen keihäs, jonka kärki on teroitettu.

Matkaa Minsk Arenalle on runsaat kuusi kilometriä, ja matkan varrella on spektaakkelimaisia rakennuksia. Vasta myöhemmin, netin ääreen päästyä, valkenee, mitä kaikkea tuli nähdyksi. Vaikuttava on Itsenäisyyden palatsi Prospekt Pobediteleilla. Lokakuussa 2013 käyttöön otettua palatsia on kutsuttu Valko-Venäjän suvereenisuuden symboliksi. Prospektin varrelta katsottuna sen ornamentiikka tuntuu viittaavan määrittelemättömästi itään, aivan kuin se rakentaisi euraasialaista yhteyttä. Joissakin tiedoissa väitetään, että ornamentiikka olisi saanut vaikutusta Turkmenistanista. Palatsia on luonnehdittu presidentin virka-asunnoksi, mutta ainakin se on kongressikeskus, sillä heti viime vuoden lokakuussa siellä järjestettiin Euraasian talouskomission kokous.

Vuonna 2010 valmistunut Minsk Arena on vaikuttava sekin, mutta toisaalta hyvin samanlainen kuin kaikki muutkin hallit. Ennen Latvia-Suomi-ottelun alkua areenan ympäristö kuhisi kansallisuuksia, jotka sulassa sovussa kannustivat toisiaan. Kun kiekko putosi jäähän, tunnelma ei enää ollut yhtä puolueeton. Missään en ole kuullut yhtä hurmioitunutta meteliä. Istuin mediakatsomossa piippuhyllyllä, ja yleisön kannustus oli täysin poikkeuksellista: Latvia sai kannattajistaan kuudennen kenttäpelaajan, siitä ei ole epäilystä. Suomen tappio tuntui karvaalta, sillä hallitilassa puolustuksella ei ollut puheenvuoroa. Mutta toisaalta sympaattisempaa voittajaa on vaikea löytää. Vahva tunnelma oli myös seuraavassa ottelussa USA-Sveitsi, jossa valkovenäläiset katsojat antoivat varauksettoman tukensa sveitsiläisille. Jos illan euroviisufinaalissa yleisö buuasi Venäjän saamille pisteille, täällä buuattiin Yhdysvaltain maaleille. Toki Sveitsi olisi pärjännyt omillaan. IIHF:n tuoreessa Ice Times -lehdessä julkaistiin tilasto seurajoukkueiden katsojakeskiarvoista. Ylhäisessä yksinäisyydessään oli SC Bern, jonka otteluissa kävi keskiäärin 16 347 katsojaa. Se on huikea määrä. Jos jääkiekon tulevaisuutta ajatellaan, on merkittävää, että ensimmäinen ruotsalainen seura, Frölunda, löytyy sijalta 8 ja ensimmäinen suomalainen seura, Jokerit, sijalta 9. Edellä on sveitsiläisen (Bern) seuran lisäksi kolme saksalaista (Eisbären Berlin, Kölner Haie ja Adler Mannheim), yksi venäläinen (SKA St. Petersburg), yksi valkovenäläinen (Dynamo Minsk) ja yksi slovakialainen (Slovan Bratislava) seura.

Tappion päivä kääntyi onneksi hienoiseen nousuun illan Eurovisio-finaalissa. Latviakin antoi Suomelle pisteitä.


9. toukokuuta 2014

Minsk 1: Voiton päivä

Minsk on lähellä. Belavian lento kestää vain tunti 20 minuuttia. Matka upouudesta terminaalista kohti pääkaupunkia on hämmentävä: luotisuoraa moottoritietä kehystävät koivikot, vastaantulijoita ei juuri näy, ehkä siksi, että Valko-Venäjällä on vapaapäivä. Kaupungin laitamilla rakennustyöt ovat käynnissä, korkeita elementtitaloja nousee ja nostokurkia kohoaa taivasta kohti kuin 90-luvun Berliinissä. Mutta tänään työmaalla on hiljaista. Linja-auton ikkunasta avautuu futuristisia näkymiä, kuten viereinen kirjastotalo. Kaupungin keskusta on lähes imperiaalisen avara, leveitä väyliä, avaria puistoja.

Jääkiekon MM-kisat 2014 alkavat 9. toukokuuta, jolloin juhlitaan myös toisen maailmansodan päättymisen Voitonpäivää. Tai oikeastaan Voitonpäivä on Länsi-Euroopassa edellinen päivä, mutta Valko-Venäjällä ja Venäjällä se on 9. toukokuuta, Saksan kukistumista seuraava päivä. Juhlan kunniaksi Minskin kaduilla on väki liikkeellä. Hotellimme on Hotel Planeta. Sen viereisen talon katolla loistaa valomainos "Minsk on sankarikaupunki", Минск — Город-Герой. Jos oikein ymmärrän teksti on venäjäksi, sillä valkovenäjäksi se olisi Мінськ — місто-герой. Hotellin vieressä nousee myös modernistinen muistomerkki, joka julistaa Minskille 26. heinäkuuta 1974 myönnettyä sankarikaupungin asemaa. Obeliskista ja Synnyinmaa-äidin pronssipatsaasta koostuva monumentti valmistui vuonna 1985, sodan päättymisen 40-vuotisjuhlan kunniaksi. Juuri tämän muistomerkin ohi Voitonpäivän paraati on aiemmin tänään kulkenut, vaikka emme olleetkaan sitä todistamassa.

Illan suussa Minskin skyline paljastuu. Kerrotalojen katot on valaistu, niin että kaupungin modernistinen linja hahmottuu. Puolenyön tienoilla ilotulistus kruunaa juhlapäivän. Tätä spektaakkelia katsoessa tuntuu selvältä, että jääkiekon MM-kisat eivät sattumalta ala juuri tänään, 9. toukokuuta. Onko suurellisempaa tapaa aloittaa kisat kuin kansallinen juhlapäivä, jota varten myös moni venläinen on saapunut paikalle viettämään pitkää viikonloppua? Valko-Venäjän ensimmäisessä ottelussa Yhdysvaltoja vastaan on täysi tupa, vaikka voittoa Valko-Venäjälle ei herukaan. Muuten: Voitonpäivä punoutuu myös Suomen jääkiekkohistoriaan. Kun Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden Globenissa 7. toukokuuta 1995, juhlahumun uutisointi sekoittui toisen maailmansodan päättymisen 50-vuotisjuhliin, joita vietettiin seuraavana päivänä Ranskassa ja Iso-Britanniassa, ja 9. toukokuuta Venäjällä. Juhlat olivat vahvasti läsnä Suomen uutislähetyksissä, sillä presidentti Martti Ahtisaari sai harjoittaa diplomatiaa juhlien keskellä.

2. toukokuuta 2014

Revitty esirippu (1966)

Alfred Hitchcockin Revittyä esirippua (Torn Curtain, 1966) ei yleensä pidetä ohjaajan parhaimpiin kuuluvana, ja se valmistuikin epäonnisissa olosuhteissa. Merkittävä takaisku oli Hitchcockin ja säveltäjä Bernard Herrmannin yhteistyön kariutuminen. Aihe, kylmän sodan kilpavarustelu ja vakoilutoiminta, oli ajankohtainen, mutta Hitchcock ei ollut tyytyväinen Brian Mooren käsikirjoitukseen. Naispääosaan valitulla Julie Andrewsillä oli vain vähän aikaa kuvauksille, joten projekti piti käynnistää nopeammin kuin Hitchcock toivoi. Miespääosaan tuli Paul Newman, joka lähetti ohjaajalle 14-kohtaisen listan käsikirjoituksen ongelmista. Tarinan keskiössä on yhdysvaltalainen fyysikko Michael Armstrong (Paul Newman), joka on kihlattunsa ja assistenttinsa Sarah Shermanin (Julie Andrews) kanssa kongressissa Kööpenhaminassa. Alku on kuvattu pitkälti Sarahin näkökulmasta, ja yhtäkkiä Michael alkaa käyttäytyä epäilyttävästi. Michael sanoo lähtevänsä Tukholmaan mutta valitseekin lennon Itä-Berliiniin. Hetken näyttää siltä, että ydinfyysikko on loikkaamassa rautaesiripun tuolle puolen ja antamassa taitonsa kommunismin palvelukseen. Eipä aikaakaan, kun tilanne muuttuu, ja Michael onkin selvittämässä, miten pitkälle Leipzigin yliopiston professori Gustav Lindt (Ludwig Donath) on päässyt omissa tutkimuksissaan.

Alfred Hitchcockin kädenjälki näkyy kautta linjan, mutta ennen kaikkea elokuvan ensimmäisellä puoliskolla. Mel Stadlerin suunittelemat alkutekstit virittävät mystistä tunnelmaa ja paljastavat välähdyksiä tulossa olevasta tarinasta. Ensimmäisessä kohtauksessa ollaan fyysikkokongressin ekskursiolla Norjan rannikolla, laivassa, jonka lämmitys ei toimi. Aamiaiskohtaus on kuvattu sanattomasti, pienten vihjeiden kautta. Seuraavassa jaksossa ollaankin jo Kööpenhaminassa, Hotelli d'Angleterressä, jonka aulaan Hitchcock on sijoittanut cameoesiintymisensä. Alussa tarina kulkee hyvin, ja ohjaaja rakentaa epäilyksiä Michaelin toimintaa kohtaan. Tosin jos kaikki kylmän sodan vakoojat olisivat todella olleet näin korostuneen salamyhkäisiä, paljonkaan ei olisi jäänyt ulkopuolisilta pimentoon...

Revitty esirippu on tehty Hollywoodissa, mutta kiinnostavaa on, että Hitchcock etsi tuntumaa aihepiiriin omakohtaisten kokemusten kautta. Hän matkusti saman reitin kuin päähenkilönsä Michael Armstrong. Hitchcock aloitti Kööpenhaminasta, lensi romanialaisen lentoyhtiön koneella Itä-Berliiniin, kävi Leipzigissa ja jatkoi vielä lopuksi Ruotsiin. Kerrotaan, että Hitchcock taltioi äänimaisemaa Itä-Saksassa saadakseen elokuvaansa sopivaa atmosfääriä. Ovatkohan nuo äänitteet vielä jossakin tallessa? Lopullisessa elokuvassa erityisen vaikuttava on jakso, jossa Michael lähtee ”aamukävelylle” ja saa peräänsä Stasin agentin Gromekin (Wolfgang Kieling). Michael astuu museoon, jonka fasadi ja interiöörit on rekonstruoitu lavastein ja erikoistehostein. Kuvat ovat hämmentävän hienoja, ja juuri tässä jaksossa Hitchcock osoittaa taitonsa jännityksen mestarina. Michaelin ja Gromekin askeleet kaikuvat tyhjissä saleissa vuorotellen ja perpektiiviset kuvat luovat tilan tuntua. Kohtaus on erinomainen, ja sen hienostuneisuus on melkein vastakohta elokuvan lopussa nähtävälle kömpelölle ja ylipitkälle bussimatkalle Leipzigistä Berliiniin.

Revityn esiripun tähtihetkiä on Gromekin murhakohtaus, joka pikkutarkassa suunnittelussaan tuo mieleen Psykon suihkukohtauksen. Tosin nyt Hitchcock korostaa surmaamisen ruumiillisuutta ja työläyttä, ja jakso on väkivaltaisuudessaan hämmentävä. Samalla se on esimerkki loisteliaasta leikkaustaidosta. Elokuvan ”MacGuffin”, käyttääkseni Hitchcockin ilmaisua, on vaikeasti kuvattava, sillä Michael haluaa saada selville Gustav Lindtin pään sisäisen idean, tieteellisen ratkaisun. Revitty esirippu kulminoituu kohtauksessa, jossa fyysikot vuorotellen tarttuvat liituun ja piirtelevät laskutoimituksia taululle. Idea on epäilemättä ollut hankalasti toteutettava, mutta se toimii lopulta onnistuneesti.

Kartanon kummitus (1936)

Ruotsin televisio näyttää vanhoja kotimaisia harvemmin kuin Yleisradio, mutta joka maanantai- ja tiistai-iltapäivä SVT esittää annoksen klassikoita ja harvinaisuuksia. Viime aikoina SVT:n ohjelmistossa on ollut ennen kaikkea Ragnar Arvedsonin elokuvia. Aika ei ole riittänyt ruotsalaisen elokuvan haravointiin, mutta olen yrittänyt tallentaa niitä myöhempää käyttöä varten. Nyt katsoin sivusilmällä Tancred Ibsenin ja Ragnar Arvedsonin yhdessä ohjaaman kartanodraaman Kartanon kummitus (Spöket på Bragehus, 1936). Tarinassa on goottilainen vivahdus, ja siksi se tuo mieleen Linnaisten vihreän kamarin (1945). Vielä lähempänä ovat 30-luvun kummituselokuvat, varsinkin René Clairin Kummitus muuttaa länteen (The Ghost Goes to West, 1935). Jostakin syystä kummitteleminen kiehtoi modernisaation keskellä.

Kartanon kummitus muistuttaa toisaalta Risto Orkon elokuvaa Siltalan pehtoori (1934), joka myös sivuaa maaseudun modernisaatiota. Ibsenin ja Arvedsonin tulkinnassa keskiössä on kuitenkin vanhempi kartano, kreivi Joachim Brage vuonna 1672 rakenuttama talo, jonka käytäviä koristavat haarniskat. Kolme tätiä ylläpitää maatilaa, jonka perijäksi nousee nuori Adrienne Brage (Annalisa Ericson). Elämä järkkyy, kun paikalle saapuu kunnostustöitä johtamaan Einar Hård (Adolf Jahr). Tädit koettavat kummittelun avulla häätää Einarin tiehensä, mutta salaisuus paljastuu. Loppukohtauksessa paikalle ilmaantuu myös Joachim Bragen perillinen suoraan alenevassa polvessa, mutta kulkumiehenä hän väistyy nuorten tieltä.