Sound of Music (1965)

Täytyy myöntää, etten ennen tätä päivää ollut katsonut kokonaisuudessaan musikaalia Sound of Music (1965), mutta nyt tehtävä on täytetty. Richard Rodgersin ja Oscar Hammerstein II:n Broadway-musikaali on kaikkien aikojen menestyneimpitä. Jos lasketaan yhteen musikaalin levytykset ja Robert Wisen ohjaaman elokuvan äänitteet, niiden myynti päihittää mennen tullen aikakauden muun musiikin. Tarinan tulkintahistoria on pitkä siinä mielessä, että Rodgers ja Hammerstein saivat idean vuonna 1956 valmistuneesta länsisaksalaisesta elokuvasta, Wolfgang Liebeneierin ohjaamasta Trappin perheestä (Die Trapp-Familie), joka perustui Maria von Trappin vuonna 1949 julkaisemaan muistelmateokseen The Story of the Trapp Family Singers. Saksassa elokuvalle tehtiin vielä jatko-osa Trappin perhe Amerikassa (Die Trapp-Familie in Amerika, 1958).

Sound of Music on ilmestynyt erinomaisena bluray-julkaisuna, jossa on Robert Wisen kommenttiraidan lisäksi kosolti yksityiskohtia kuvauspaikoista ja tuotantohistoriasta. Tekijöille Julie Andrews oli itsestään selvä valinta Marian rooliin, mutta Itävallan laivaston (uskomatonta kyllä!) kapteenin Georg von Trappin rooliin harkittiin useitakin vaihtoehtoja. Ehdolla oli Sean Connery, joka oli saanut menestystä James Bondina, ja Yul Brunner, joka oli esiintynyt Rodgers & Hammerstein -elokuvassa Kuningas ja minä (The King and I, 1956). Lopulta rooliin valittiin kanadalaissyntyinen Christopher Plummer, joka tarinan mukaan oli erityisesti Maria von Trappin mieleen. Plummer oli edellisenä vuonna näytellyt puolihullua keisari Commodusta Anthony Mannin spektaakkelissa Rooman valtakunnan  tuho (The Fall of the Roman Empire, 1964). Oikea Georg von Trapp ei enää ollut menestystä todistamassa, sillä hän oli menehtynyt Yhdysvalloissa vuonna 1947.

Sound of Music sisältää turistista paikkatietoa Salzburgista ja sen lähistöltä, mutta ennen kaikkea elokuva on sujuvasti eteenpäin juokseva musikaali, jonka musiikkinumerot seuraavat toisiaan ketterästi. Vastakkain asettuvat musiikki, jonka merkityksen Georg von Trapp on unohtanut, ja ankara kuri, jonka valtaan perhe on jäänyt puolison kuoltua. Kotiopettaja-Maria saa Georgin löytämään musiikin ja itsensä, ja samalla perheensä, mutta tuota pikaa kuri saa poliittiset mittasuhteet, kun Saksa liittää Itävallan itseensä 1938. Elokuvassa tämä tapahtuu tosin vasta viime tingassa, noin kahden tunnin ja 20 minuutin jälkeen. Trappin perheestä tulee romantisoitu fantasiakuva toisen maailmansodan eloonjääneistä. Samalla elokuva nostaa kuitenkin mieleen Richard Dyerin artikkelin Entertainment and Utopia: musikaalin yltäkylläisyydessä ja ihmissuhteiden välittömyydessä on ripaus arkipäivän utopistisuutta, joka tempaa vastustamattomasti mukaansa.

Aja ääneti, aja syvällä (1958)

Robert Wisen ohjaus Aja ääneti, aja syvällä (Run Silent Run Deep, 1958) perustui komentaja Edward L. Beach Jr:n kolme vuotta aikaisemmin julkaisemaan sotaromaaniin. Pearl Harborista starttaavan sukellusveneen tehtävä saa käänteen, kun aluksen komentaja Rich Richardson (Clark Gable) janoaakin hyvitystä japanilaishävittäjä Akikazelta, joka oli upottanut Richardonin edellisen aluksen. Vaikka en ole sotaelokuvien ylin ystävä, sukellusveneen klaustrofobinen tunnelma tekee vaikutuksen. Samoin jännite, joka syntyy komentajan ja samaan tehtävään määrätyn luutnantti Jim Bledsoen (Burt Lancaster) välille. Vanhana film noir -ohjaajana Robert Wise osasi minimalistisen kerronnan, ja tässäkin parasta on tehokas toiminnan kuvaus, varsinkin kohtaus Bungon lahdella, ja miehistön suhteiden kuvaus.

Näyttelijäsuorituksista Burt Lancaster on ylitse muiden. Huomio kiinnittyy myös newyorkilaissyntyiseen Nick Cravatiin, joka teki Lancasterin kanssa useita yhteisiä elokuvia, tunnetuimpana Karmiininpunainen merirosvo (The Crimson Pirate, 1952).

Tykkivene Jangtse-joella (1966)

Richard McKennan romaaniin perustuva Tykkivene Jangtse-joella (The Sand Pebbles, 1966) on Hollywoodin vastine David Leanin spektaakkeleille: ohjaaja Robert Wise oli vastikään tehnyt Sound of Musicin ja oli uransa huipulla. Tykkivene Jangtse-joella valmistui Vietnamin sodan aikaan ja kuvasi yhdysvaltalaisten sotilaallista läsnäoloa Aasiassa vuonna 1926, tilanteessa, jossa kansallismielisten nousu Kiinassa johti levottomuuksiin ja väkivaltaisuuksiin. Mao Zedong ei elokuvassa esiinny, mutta vuonna 1927 Mao osallistui kapinaan Changshassa, Hunanissa, jossa hän johti kommunistien armeijaa. Changshan tapahtumiin viitataan Tykkiveneen loppupuolella. Robert Wisen eeppinen ohjaustyö on yli kolmituntinen, surullinen ja traaginen kuvaus, jossa Yhdysvaltain läsnäolo Kiinassa kyseenalaistetaan alusta lähtien. Pieni tykkivene tuntuu mitättömältä ja tarkoituksettomalta. Lopussa laivan kapteeni (Richard Crenna) lähtee pelkästä turhamaisesta ammattiylpeydestä pelastamaan lähestyskeskuksen asukkaita vain huomatakseen, etteivät saarnaajat halua lähteä. He viittaavat kintaalla kansallismielisyydelle ja ovat lähettäneet Geneveen kirjeen, jossa luopuvat kansallisista sidoksistaan. Utopistinen tavoite on kuitenkin tärvelty sillä hetkellä, kun tykkivene on lähtenyt epätoivoista tehtävää toteuttamaan. "Pelastajat" tuhoavat kaiken tiellensä osuvan, myös ne, jotka alunperin piti pelastaa.

Elokuvan päähenkilö on konemestari Jake Holman (Steve McQueen). Hänen individualisminsa tuntuu alussa piittaamattomuudelta, mutta vähitellen Jake kasvaa ymmärtämään kulttuurien välisiä eroja. Hän vihkii kiinalaispojan Po-hanin (Mako) konemestarin työn salaisuuksiin, mutta joutuu hyvin ristiriitaisessa kohtauksessa pelastamaan Po-hanin kidutukselta - surmaamalla. Jaken ystävä Frenchy (Richard Attenborough) puolestaan rakastuu kiinalaiseen tyttöön Mailyyn (Emmanuelle Arsan), mutta rajoja ylittävä suhde on tuhoon tuomittu.

Vaikka Tykkivene Jangtse-joella tuntuu toisaalta kolonialismin vastaiselta, kriittiseltä elokuvalta, näkemystä häiritsee negatiivinen kuva siitä tulevaisuudesta, johon Kiina on elokuvassa siirtymässä. Po-hanin ja Mailyn hahmot ovat kuin toteutumattomien Kiinan tulevaisuuksien ruumiillistumia: heidän on tuhouduttava siksi, ettei Kiinan ja länsimaiden ystävyydellä ole mahdollisuuksia.

Syntynyt tappamaan (1947)

Eipä ihme, että Quentin Tarantino hankki 73-vuotiaan Lawrence Tierneyn elokuvaansa Reservoir Dogs (1992). Tierneyn katu-uskottavuus syntyi 40-luvun lopun väkivaltaisissa film noireissa. Näistä Syntynyt tappamaan (Born to Kill, 1947) on suorasukaisuudessaan hämmentävä, ja Lawrence Tierney tekee elämänsä rooli patologisen väkivaltaisena Sam Wildena. Elokuvan alussa Wilde surmaa hetken mielijohteesta kaksi renolaista nuorta ja pakenee San Franciscoon. Sattumalta samaan junaan nousee Helen Brent (Claire Trevor), joka on löytänyt ruumiit mutta päättänyt luikkia tiehensä. Syntynyt tappamaan on film noir -elokuvista tylyimpiä. En ole sen erinomaisuudesta aivan vakuuttunut, mutta toisaalta on virkistävää, ettei Sam Wilden väkivallalle etsitä psykoanalyyttisia syitä, niin kuin monessa muussa aikalaiselokuvassa. Kiinnostavaa on myös Samin ja Helenin mystinen vetovoima, josta Helen vaivoin riistäytyy irti.