Risen (2016)

Katsoimme pääsiäiselokuvana Kevin Reynoldsin ohjaaman Raamattu-elokuvan Risen (2016). En ole Reynoldsin uraa juurikaan seurannut Waterworldin (1995) jälkeen, enkä oikein osaa kommentoida, mitä siirtymä dystooppisesta tulevaisuuskuvasta Uuden Testamentin tapahtumiin voisi kertoa. Sinänsä siirtymässä ei ole mitään ihmeellistä, sillä Raamatun tapahtumat ovat olleet säännöllinen elokuvauksen aihe niin kauan kuin elokuvia on tehty. Kristuksen kärsimyshistoriaa on puitu varmaankin yli sadassa elokuvassa 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta lähtien. Raamattu-aiheisilla elokuvilla on ollut myös kerronnallisia vaikutuksia, sillä eeppisten mittasuhteiden käsittelyä on kehitetty pitkälti juuri tämänkaltaisten elokuvien kautta 1900-luvun alusta lähtien.

Paul Aiellon käsikirjoitukseen perustuva Risen tuo mieleen ensimmäisenä CinemaScope-elokuvana tunnetun, Henry Kosterin ohjaaman spektaakkelin Näin hänen kuolevan (The Robe, 1953), jossa tarina ristiinnaulitsemisesta kerrotaan roomalaisen legioonalaisen näkökulmasta. Tällä kertaa päähenkilönä on roomalainen tribuuni Clavius (Joseph Fiennes), jonka Pontius Pilatus (Peter Firth) määrää Golgatalle tarkkailemaan epäilyttävänä pidetyn kapinallisen viimeisiä hetkiä. Käsikirjoitukseen on yhdistetty dekkarin piirteitä, sillä Clavius saa tehtäväkseen selvittää, mitä oikeastaan tapahtui Jeesuksen haudalle kuoleman jälkeen, ja hän lähtee pyydystämään opetuslapsia arvellen heidän piilottelevan ruumista. Joseph Fiennes tekee uskottavan roolityön Claviuksena, mutta muutoin voi sanoa, ettei casting ole loppuun asti onnistunut: osa henkilöhahmoista on kuin suoraan lainattu 2000-luvun tv-sarjoista. Kevin Reynoldsin ohjaustyö kulkee lopulta sujuvasti, ja kiihkeän alun jälkeen rytmi rauhoittuu sitä mukaa, kun totuus alkaa Claviukselle valjeta.

Waterworld (1995)

Kevin Reynoldsin Waterworld (1995) käsittelee tulevaisuutta, mutta kovin paljon kerrottavaa siitä itsestään ei jälkipolville jää. Muhkea kertojaääni julistaa aluksi pessimistisen tulevaisuuden vision: jäätiköt ovat sulaneet ja meri on peittänyt maapallon. Mieleen tulevat australialaiset Mad Max -elokuvat, joissa ihmiskunta vaipuu barbariaan ja taistelee viimeisistä bensakanistereista. Samanlainen ”uusbarbaria” elää Waterworldissä, mutta kaikki tapahtuu vetten päällä. Suolaveden valtaamassa maailmassa hiekanmurut ovat kovaa valuuttaa ja etäisiä tarinoita kerrotaan valtameren takana häämöttävästä kuivasta maasta. Lopulta messianistinen unelma toteutuukin: lapsen (Tina Majorino) selkään tatuoitu kartta johdattaa Merenkävijän (Kevin Costner) ja Helenin (Jeanne Tripplehorn) maan kamaralle. Loppu on kuin 1950-luvun westernistä: miessankari jatkaa matkaansa muiden jäädessä rannalle. Pieni koukku on kätkettynä tosiasiaan, että Merenkävijä on mutantti: maailma on muuttunut jo siinä määrin, ettei paluuta vanhaan oikeastaan enää ole, eikä Merenkävijästä ja Helenistä voi tulla uuden maailman Aatamia ja Eevaa.

Varmaankin muutaman vuosikymmenen päästä Waterworld näyttäytyy todistuskappaleena siitä, miten 1990-luvun puolivälissä alettiin keskustella ilmastonmuutoksesta ja sen dystooppisista vaikutuksista, vaikkei ilmiö yhtä suurta huolta herättänytkään kuin 2000-luvun puolella.