Pelko (Sudden Fear, 1952)

David Millerin ohjaama ja Edna Sherryn romaaniin perustuva Pelko (Sudden Fear, 1952) on melko vähälle huomiolle jäänyt film noir, jota kannattelevat Joan Crawfordin ja Jack Palancen roolisuoritukset. Elokuva nähtiin Suomessakin vuonna 1953, ja se oli alle 18-vuotiailta kielletty. Lehdistössä vastaanotto oli tylyä. Ilta-Sanomat kutsui teosta ”nenästävetoelokuvaksi”, jossa nimenomaan katsojat tulevat huijatuiksi. Vapaa Sana puolestaan totesi, että sensuurin olisi elokuva pitänyt ilman muuta kieltää, sillä se oli täynnä ”kauhua, pelkoa, murhamaniaa ja kiristystä”. Normit ovat muuttuneet, todellakin, sillä nyt katsottuna Millerin ohjauksessa on kiinnostavuutta ja kekseliäisyyttä. Murhamaniaa siinä toki on. 

Pelko alkaa teatterissa, jossa harjoitellaan kirjailija Myra Hudsonin (Joan Crawford) uutta näytelmä. Lavalla on meneillään romanttinen kohtaus, jossa Lester Blaine (Jack Palance) tilittää rakkauden tuntojaan. Elokuva hyödyntää alusta lähtien Jack Palancen imagoa. Lester Blainen sanat ovat erittäin vakuuttavia, ja ehkäpä Palancen taitava näytteleminen uppoaa elokuvan katsojaankin. Ukrainalaistaustainen Palance, oik. Volodymyr Palahniuk, tuli tunnetuksi kivestä veistettynä hahmona, jonka kasvoja olivat muovanneet niin nyrkkeilyura kuin sotavuosien vammat. Juuri tähän tarina tarttuu, sillä Myra Hudsonin mielestä Lester Blaine ei todellakaan sovi ulkomuotonsa puolesta romanttiseksi sankariksi... 

Tästä tarina käynnistyy. Lester haluaa näyttää Myralle voivansa olla romanttinen, elävässä elämässä. Hän lyöttäytyy samaan junaan, päätyy Myran mukana San Fransiscoon ja lopulta avioituu kuuluisan kirjailijan kanssa. Silloin totuus paljastuu... David Miller ottaa aiheesta kaiken irti. Kun Myra pelkää tulevansa miehensä murhaamaksi, hän fantasioi kaikki mahdolliset kuoleman tavat. Miller näyttää nämä mahdolliset juonenkäänteet houreunien kavalkadina. Parhaimmillaan Miller on kohtauksessa, jossa Myra piilottelee vaatekaapissa samaan aikaan, kun Lester astuu huoneeseen. Lester ottaa peltilelun, vääntää vieterin äärimmilleen ja suuntaa mekaanisen koiran kohti raollaan olevaa kaappia... 

Sardiinimysteerio (Love Happy, 1949)

David Millerin komedia Love Happy (1949) tuotiin Suomessa ensi-iltaan vuonna 1953, ja se sai silloin omaperäisen nimen Sardiinimysteerio. Sardiineja elokuvassa todellakin esiintyy, vieläpä runsaasti, sillä elokuvan alussa gourmet-liike tuo maahan sardiineja ja salakuljettaa peltipurkeissa jalokiviä. Nämä jalokivet eivät ole mitä tahansa kiviä vaan kuuluisia Romanovin suvun kalleuksia, joita kertojana toimiva salapoliisi Sam Grunion (Groucho Marx) sanoo metsästäneensä yksitoista vuotta. Tästä käynnistyy ihmeellinen sekasotku, kun sardiinipurkkeja hamuavat rikolliset kansoittavat musikaaliteatterin, joka on valmistautumassa ensi-iltaan. Grouchon lisäksi kaaosta on luomassa kaksi muutamkin Marx-veljestä, Harpo ja Chico.

Millerin Sardiinimysteerio tunnetaan varhaisena Marilyn Monroe -elokuvana, mutta Marilynin esiintyminen kestää vain muutaman minuutin. Päärooleissa ovat pikemminkin Marx-veljekset, joiden menossa ei ehkä ole samaa anarkismia kuin 1930-luvun alun komedioissa, mutta hienoja hetkiä silti löytyy: Grouchon repliikit ovat puhdasta kultaa, ja Harpon kohellus elokuvan lopussa tuo mieleen veljesten parhaat päivät. Erityisesti mieleen jää Harpon ratsastus valomainoksen hevosella samaan aikaan, kun ääniraidalla tapaillaan Wagnerin Valkyyrioiden ratsastusta.

Ratsasta viimeinen taival (Lonely Are the Brave, 1962)

David Millerin ohjaama Ratsasta viimeinen taival (Lonely Are the Brave, 1962) on jäänyt mieleeni 1970-luvun tv-esityksestä, ja oli hienoa nähdä se nyt uudelleen Yle Teemalta. Edward Abbeyn romaaniin perustuvan modernin westernin käsikirjoitti Dalton Trumbo. Ohjaaja David Miller (1909–1992) oli pitkän linjan tekijä, jonka monet muistavat Marx-veljesten komediasta Sardiinimysteerio (Love Happy, 1949) ja Joan Crawfordin ja Jack Palancen tähdittämästä film noirista Pelko (Sudden Fear, 1952).

Ratsasta viimeinen taival on ehdottomasti ohjaajan parhaimmistoa. Päähenkilö Jack Burns (Kirk Douglas) on cowboy ja Korean sodan veteraani, jolla ei ole paikkaa modernisoituvassa maailmassa. Hänellä ei ole kotia eikä henkilöllisyyspapereita. Ainoa kontakti tuntuu olevan Paul Bondi (Michael Kane) ja hänen vaimonsa Jerry (Gena Rowlands). Paul on vangittuna siksi, että hän on auttanut laittomia maahanmuuttajia. Ennen pitkää myös Burns päätyy vankilaan, josta hän kuitenkin pakenee ja aloittaa epätoivoisen vaelluksensa kohti Meksikon rahaa. Näyttelijäkaartia täydentää Walter Matthau sheriffi Johnsonina.

David Millerin ohjauksessa viehättävät monet yksityiskohdat, sheriffin välinpitämätön apulainen, joka lukee sarjakuvaa, helikopteriaan lainaavan sotilaan sanat, jotka kuullaan vain puhelimen välityksellä, tai rekkakuski (Carroll O'Connor), jonka matkaa seurataan aina välillä, ikään kuin enteenä tulossa olevasta kohtaamisesta. Erityisesti jää mieleen Burnsin suhde hevoseensa Whiskeyyn, josta tulee elokuvan tärkeä hahmo ja joka kokee yhtä traagisen kohtalon kuin isäntänsäkin. Burnsin ja Whiskeyn suhde jää mieleen. Burns on välillä jo jättämässä kumppaninsa, mutta tunneside on niin vahva, että he kohtaavat kohtalonsa yhdessä.