Tapahtui kaukana (1950)

Tapahtui kaukana (1950) ei ole tunnetuimpia Edvin Laineen ohjauksia. Se on kevyt komedia, jonka pohjana on Ensio Rislakin eli Valentinin vuonna 1937 ensi-iltansa saanut näytelmä. Alkuperäisteoksessa kaksi ensimmäistä näytöstä sijoittui Lapin erämaakämpään ja kolmas näytös ivalolaiseen hotelliin. Elokuvaa varten tarinaa muokattiin niin, että mukaan saatiin enemmän tapahtumapaikkoja, ennen kaikkea luonnonnäkymiä. Vuonna 1951 valmistunut Rovaniemen markkinoilla oli vaikutusvaltainen Lappi-kuvaus, mutta jo Tapahtui kaukana sai Suomen Filmiteollisuuden tekemään kuvauksia pohjoisessa. Elokuvan talvimaisemat kuvattiin Enontekiössä keväällä 1950. Edvin Laine ei kuitenkaan tiettävästi ehtinyt paikalle ulkokuvauksiin, vaan ne toteutettiin Topo Leistelän johdolla.

Elokuvan tarina on kaiken kaikkiaan hämmentävä. Lapin erämaamökissä kolme miestä viettää yksinäistä elämää: insinöörit Antti Juvas (Joel Rinne) ja Eero Sarkonen (Kullervo Kalske) elävät niukkaa arkeaan yhdessä Sotka-Jussin (Aku Korhonen) kanssa. Miehisen yhteiselon katkaisee lumihangesta tuupertuneena löytynyt nainen, Maire Lehtinen (Helena Kara), joka saa miesten päät pyörälle. Elokuvan suolana ovat epätavalliset unijaksot: ensin Antti Juvas haaveilee wieniläisvalssien tunnelmasta, sen jälkeen Eero Sarkonen näkee täysin päinvastaisen vision kivikautisesta lemmentarinasta. Tämä taitaa olla suomalaisen elokuvan ainoa esihistoriaan sijoittuva episodi!

Suomalaisen elokuvan festivaali 2015

Suomalaisen elokuvan festivaali järjestettiin Turussa 16.–19. huhtikuuta 24. kerran. Ensi vuonna on siis tiedossa virstanpylväs, ja Logomo on jo varattu 7.–10. huhtikuuta 2016. Kannattaa laittaa kalenteriin nyt heti! Tämänvuotinen tapahtuma jatkoi edellisvuosien lajityyppiesittelyä keskittymällä 1980-luvun jälkeiseen neonoiriin. Film noir -henkisyyden helmiä on Pauli Pentin Pimeys odottaa (1985), joka tuntuu unohtuneen pohjoismaisen noir-buumin aikana. Pimeys odottaa kuvaa oman aikansa Helsingin rakennustyömaana: kaupungin suunta on yhtä epäselvä kuin niiden ihmisten tulevaisuus, jotka ytimekäs trilleri nostaa keskiöön.

Vuoden 2015 päävieras oli ohjaaja Markku Pölönen, joka nousi toden teolla parrasvaloihin vuonna 1993 elokuvallaan Onnen maa. Esikoispitkä johdatti katsojat 1960-luvun alun suomalaiselle maaseudulle, jota suuri muutto oli samaan aikaan muovaamassa nostalgian kohteeksi. Pölönen jatkoi maaseutuaiheiden parissa elokuvissaan Kivenpyörittäjän kylä (1995), Kuningasjätkä (1998) ja Koirankynnen leikkaaja (2004), joissa mentiin kerta kerralta syvemmälle menneisyyteen. Pölösen elokuvissa vaikuttavaa on yhteisöllisyys ja ihmisten välinen solidaarisuus. Mieleen jää Koirankynnen leikkaajan loppu: Eetvi (Taisto Reimaluoto) toteaa, että jos toisesta ihmisestä alkaa huolehtimaan, tehtävä täytyy hoitaa loppuun asti. Kaiken kaikkiaan Pölösen elokuvat olivat todella edukseen suurella kankaalla, jossa Kari Sohlbergin kuvaus häikäisi silmää. Baddingissä (2000) kuvauksen loisteliaisuus ilmenee jo ensimmäisistä kuvista, pienen Raulin fantasioista kaislikossa. Sarjan ehkä suurin paukku oli kotikonnuilleen palaavasta Ranesta kertova metaelokuvallinen Emmauksen tiellä (2001), jonka estetiikka tuntui aikanaan rajulta mutta nyt sisältää paljon sellaista, josta on tullut arkipäivää television kautta. Emmauksen tiellä on tulevaisuuden kulttielokuva.

Suomalaisen elokuvan festivaalilla nähtiin paljon muutakin kiinnostavaa. Erityisesti voisi nostaa esiin Kyllikki Mäntylän näytelmään perustuvan Oprin (1954), jossa Edvin Laine on ohjaajana parhaimmillaan. Opri on harvoja 1950-luvun elokuvia, joissa käsitellään muistia. Alun Karjala-muistot ovat olleet ajankohtaisia, kipeitäkin. Oprin (Raakel Laakso) irrallisuutta kuvaa se, että hän on yksin, puoliso on kuollut eikä heillä ole lapsia. Opri elää muiden nurkissa eikä hänellä tunnu olevan mitään sijaa uudessa maailmassa. Hänellä ovat vain unet, jotka ennakoivat tulevaisuutta. Mäntylän näytelmä ja Laineen elokuva pyrkivät hälventämään epäilyjä kunnalliskoteja kohtaan, ja lopulta Oprikin sulautuu vanhainhodin elämään. Hän lunastaa Akviliinan (Elsa Turakainen), Miinan (Elna Hellman) ja Tiinan (Liisa Pakarinen) luottamuksen.

Suomalaisen elokuvan festivaali 2014

Suomalaisen elokuvan festivaali järjestettiin 23. kerran 2.–6.4.2014. Teemoina olivat suomalainen film noir, animaatio sekä Pekka Lehdon tuotanto. Lehdon elokuvat olivat ehdottomasti virkistävä kokonaisuus, omintakeisia, tyylilajeja surutta yhdistäviä teoksia. Suurimman yleisömenestyksen sai Kalervo Palsa ja kuriton käsi (2013), joka oli loppuunmyyty. Itse teos ammentaa Palsan mielikuvituksesta, maalausten näkymistä ja sarjakuvien fantasioita. Surrealistisia olivat Palsan sarjakuviin perustuvat visiot karun pohjoisen maisemissa vaeltavista Tex Willerista ja Kit Carsonista, jotka puhuvat ranskaa!

Film noir -sarjan ensmmäisiä oli Roland af Hällströmin ohjaama Pikajuna pohjoiseen (1947), joka on pesunkestävä junaelokuva ja tuo mieleen monet ranskalaiset jännityselokuvat – ja tietysti Alfred Hitchcockin. Kohtalonomaisuuden rakentamisessa on kuitenkin paljon kotoista, jos ajatellaan pelastusarmeijan upseerin (Arvi Tuomi) väräjävää ääntä ja uskonnollista paatosta. Mieleen tulevat myös melodramaattisemmat saksalaiset jännityselokuvat. Ranskalaista sävyä antaa veturinkuljettaja Harrasin (Kalle Viherpuu) hahmo, joka joutuu yllättäen intohimoisten tunteiden valtaan saatuaan tietää apumiehensä (Unto Salminen) tyttärensä lapsen oikeaksi isäksi. Junamatkalla nähdään kiinnostavasti myös erilaisia parisuhteita, salaperäisen nuoren Reinon (Leif Wager) orastava kiinnostus Ilonaan (Liisa Tuomi), nuoren avioparin (Anja Kola, Tapio Nurkka) hämmentävä kainous, vanhenevan pariskunnan (Aku Peltonen, Lulu Paasipuro) suorapuheisuus ja avioeron partaalla häilyvä Maire Kytö (Ansa Ikonen), joka matkustaa rakastajansa Mauno Ismolan (Tauno Majuri) kanssa kohti pohjoista. Pikajuna pohjoiseen voidaan nähdä myös katastrofielokuvana, jossa kohtalo asettaa maalliset murheet oikeisiin mittasuhteisiinsa. Olisiko päättynyt sota läsnä juuri tässä kohtanomaisuudessa, ja trauman jälkeisessä päämäärättömyydessä? Tai siinä tavassa, jolla piinattu Reino valmistautuu kuolemaansa?

Tyylillisesti eniten film noiria muistuttaa Veikko Itkosen Silmät hämärässä (1952). Edvin Laineen Yhden yön hinta (1952) taas tuo mieleen toisen maailmansodan jälkeiset puolidokumentaariset rikoselokuvat, muun muassa Jules Dassinin ja Henry Hathawayn teokset. Kiinnostavaa oli nähdä kankaalta myös Laineen Kultainen kynttilänjalka (1946), jossa ohjaaja tekee hurjan näyttelijäsuorituksen rikollista taustaansa pakenevana johtaja Markus Hormina. Perinnöllisyyden ja sukurasitteen teema on suomalaisessa elokuvassa sitkeä, mutta tässä nuori polvi ei enää ole isiensä kirousten vallassa, ainakaan viimeisissä kuvissa, joissa astutaan kohti valoisampaa tulevaisuutta.

Laitakaupungin laulu (1948)

Katsoimme Olavi Veistäjän käsikirjoittaman ja Edvin Laineen ohjaaman Laitakaupungin laulun (1948) lähtölaukauksena elokuvahistorian tutkimusryhmän toiminnalle. Katsominen onnistui sujuvasti, mutta elokuvapäiväkirjan pitäminen onkin kiireiden takia ollut haasteellisempaa. Laitakaupungin laulu on aiemmilta katsomiskerroilta jäänyt mieleen muistumana ranskalaisesta runollisesta realismista, ja vaikka valmistumisajankohdan pohjalta melodraaman voisi rinnastaa neorealismiin, Veistäjän ja Laineen luomus tuntuu viittaavan enemmän sotaa edeltäneeseen aikaan. Tosin, jos toisen maailmansodan jälkimainingeissa nähtiin puolidokumentaarisia fiktioita, sen kaikuja on Laitakaupungin laulun ensimmäisissä kuvissa. Kamera näyttää Helsingin laitakaupungin näkymiä, ja kun mukaan soljuu kertojaääni, vaikutelma ei ole kovinkaan kaukana aikakauden opettavaisista lyhytelokuvista. Muutaman otoksen jälkeen elokuva siirtyy sisätiloihin, studion runollisen kuvitteellisuuden maailmaan. Elokuvan alkua voisi verrata Marcel Carnén Yön porttien  (Les portes de la nuit, 1946) ensimmäisiin kuviin Pariisista, mutta siirtymä kulisseihin ei ole yhtään niin jyrkkä kuin Laineella. Tuntuu melkein siltä, että Laitakaupungin laulu nimenomaisesti haluaisi korostaa siirtymää sodanjälkeisistä realiteeteista liioitellun, tyylitellyn fiktion maailmaan. Yön portit muuten nähtiin Suomessa vasta Laitakaupungin laulun jälkeen vuonna 1949.

Laitakaupungin laulun keskiössä on ”Synnin kuja”, ja synnin ruumiillistumana on paikalle muuttanut Juudit (Ella Eronen). Kertojaäänen mukaan ”varjojen katveessa kukkii synti, pahe ja rikos rehevämpänä kuin muualla”. Synnin pesä on eristynyt muusta maailmasta, sinne tullaan ja sieltä poistutaan tunnelin kautta. Huoltotarkkaaja Helmi Heino (Ansa Ikonen) tutustuu sokeaan Hanskiin (Aku Korhonen), tämän rampaan tyttäreen Railiin (Trina Taipale) ja ennen pitkää myös kulmakunnan kuninkaaseen Jukka Kyröön (Tauno Palo), jonka karskin olemuksen alla sykkii lämmin sydän, ainakin siinä mielessä, että Jukka pitää huolta Railista. Samaan aikaan Jukan poika Reino (Veli-Matti) ajautuu huonoille teille. Seura tekee kaltaisekseen, ainakin suomalaisessa sodanjälkeisessä elokuvassa.

Mieleen jää Heikki Aaltoilan musiikki, varsinkin sokean Hanskin haitarimelodia, joka toistuu toistumistaan. Elokuvan jälkeen jäin miettimään, vaihtuuko Hanskin ohjelmisto sen jälkeen, kun hän elokuvan fiktiomaailmassa saa radion. Teknologia on ääni ulkopuolelta, ”Synnin kujan” tuolta puolen, ja vähitellen pysähtynyt paheen pesä asettuu liikkeeseen. Tähän viittaa tietysti loppuratkaisukin, kun Jukka joutuu oikeuden eteen ja puoliso Aliina (Mirjam Novero) saa puhekykynsä takaisin.

Pinsiön parooni (1962)

Edvin Laine ohjasi Suomen Filmiteollisuudelle vuonna 1962 Pinsiön paroonin, joka perustui Leena Härmän kaksi vuotta aiemmin valmistuneeseen menestyskomediaan. Härmä oli kuvannut Virtasissa ja Lahtisissa keskiluokkaista elämää, mutta nyt ytimessä oli työläisyhteisö, joka elää modernisaation kourissa. Pinsiön paroonin voimahahmo on Eero Roine (1904–1966), jonka ura alkoi Turun työväen teatterissa, mutta 30-luvulta lähtien hän vaikutti Tampereen työväen teatterissa ja oli sen kantavia voimia. Roine esittää Taavetti Nurmea, joka siirtyy kaupunkiin sukulaisiaan katsomaan. Pojan Heikki Nurmen (Eino Kaipainen) perhe on rakentamassa omaa kotia, mutta kun aravalaina jää saamatta, unelma on vaarassa kariutua. Samaan aikaan Taavetin kotikunta haluaa ostaa maalle jääneen isoisän tilukset, ja sovinnollisena lopetuksena Taavetin rahojen avulla työläisperheen sosiaalinen nousu mahdollistuu.

Eero Roine on Taavettina vastustamaton, ja Pinsiön parooni elää muutoinkin erinomaisista näyttelijäsuorituksista. Mieleen jäävät erityisesti Elsa Turakaisen esittämä Holopaiska ja Elna Hellmanin Moisioska. Epäilemättä Edvin Laine on ohjaajana ollut elementissään tällaisen näyttelijäkaartin kanssa: hänen vahvuutensa on aina henkilöohjauksessa. Varsinaisia kuvallisia juhlahetkiä Pinsiön paroonissa ei sitten olekaan. Leena Härmän näytelmä ja Edvin Laineen ohjaus voidaan asettaa laajempaan toisen maailmansodan jälkeisen modernisaation kommentoinnin perinteeseen. Sen asetelma tuo vahvasti mieleen René Clairin viimeisiin elokuviin kuuluneen komedian Koko maailman kulta (Tout l'or du monde, 1961), joka nähtiin Helsingin Maximissa maaliskuussa 1962 ja jonka keskushahmona oli Bourvilin näyttelemä maalaismies. Pinsiön parooni nähtiin kuukautta myöhemmin, ja se oli astetta positiivisempi modernisaation kuvaus. Elokuva päättyy tilanteeseen, jossa Taavetti muuttaa kaupunkiin poikansa perheeseen, eikä maaltamuutto näytä särkevän yhteisöllisyyttä. Televisiokin on jo tullut, mutta vain orastavana tulevaisuuden kajastuksena. René Clairin elokuvassa mediamaailma on peruuttamattomasti muuttunut.

Niskavuori taistelee (1957)

Niskavuori taistelee (1957) oli Edvin Laineen viimeinen Niskavuori-elokuva, jonka käsikirjoituksen Juha Nevalainen sovitti Hella Wuolijoen näytelmästä Entäs nyt, Niskavuori? Näytelmä oli valmistunut vuonna 1953, ja se jäi Wuolijoen viimeiseksi. Teos käsittelee kiinnostavasti toisen maailmansodan tuntoja ja ehkäpä välillisesti myös niitä epäilyjä, joiden kohteeksi kirjailija itse oli joutunut jatkosodan aikana. Tarinassa Malviinan avioton poika Juhani Mattila (Tauno Palo) joutuu Valpon kuulusteluihin epäisänmaallisudesta, mutta osoittautuu syyttömäksi. Wuolijoen näytelmässä Mattila on käpykaartilainen, mutta elokuvassa tätä on lievennetty. Alkutekstejä edeltävässä prologissa nähdään, miten Juhani ei suostu tottelemaan väestönsuojelumääräyksiä Helsingin pommituksissa, kadottaa henkilöllisyyspaperinsa ja joutuu takaa-ajon kohteeksi. Varmaankin elokuvan ensi-illan aikaan katsojille on ollut selvää, että Tauno Palo näyttelee Juhani Niskavuoren aviotonta poikaa, mutta myös hämmennys on mahdollinen, sillä katsoja voisi luulla henkilöä Aarneksi, jonka pitäisi olla rintamalla. Tauno Palo ehti näytellä kolmea Niskavuoren roolia. Tämä kierrätys tekee jo vaikeaksi ymmärtää, etteivät elokuvan henkilöt välittömästi tunnista tilalle saapuneen pakolaisen kuuluvan Niskavuoriin. Vanha emäntä (Elsa Turakainen) pestaa työtä, ja piilopaikkaa, kaipaavan Juhanin pehtooriksi, sillä Niskavuori on sodan kurimuksessa elänyt Ilonan (Mirjam Novero) ja tämän lasten Paavon (Martti Katajisto) ja Lillin (Leila Väyrynen) johdolla.

Elsa Turakainen jatkaa erinomaista työtään Loviisana, ja tässä roolissa hän niitti mainetta myös näyttämöllä. Elokuvan ensi-illan aikaan Turakainen oli vain 53-vuotias. Edvin Laine on tehnyt kunnianosoituksen suomalaiselle Niskavuori-perinteelle tuomalla Loviisan syntymäpäiväkohtaukseen myös Olga Tainion, joka esitti Loviisaa Valentin Vaalen Niskavuoren naisissa (1938). Tainio esiintyi Loviisan-päivän vieraana myös Niskavuoren Aarnessa (1954). Pilkettä silmäkulmassa on myös siinä mielessä, että eräässä kohtauksessa Juhani kysyy Ilonalta, ajatteleeko tämä hänen olevan ”mies toiselta tähdeltä”. Tauno Palon seuraava elokuva oli Juha Nevalaisen käsikirjoittama Mies tältä tähdeltä (1958).

Edvin Laineen ohjaus on sujuvaa, ja erityisen säväyksen tekee alun prologi, joka luo arvoituksellisen jännitteen. Lopetus paljastaa kuitenkin Laineen melodramaattisuuden melkein venäläishenkisessä kohtauksessa: Loviisa kuolee ja Ilona astuu tuulessa paukkuvien ulko-ovien tuntumaan. Juhani astuu vierelle, ja yhdessä pariskunta katsoo yläviistoon, kameran lipuessa katsomaan ulkopuolelta sateen vihmomaa Niskavuorta.

Niskavuoren Aarne (1954)

Hella Wuolijoen Niskavuori-näytelmiä ovat saattaneet elokuviksi Valentin Vaala, Edvin Laine ja Matti Kassila. Lisäksi Kalle Pursiainen on ohjannut draamoja televisioteatterille. Edvin Laineen ohjaama Niskavuoren Aarne sai ensi-iltansa 25. maaliskuuta 1954, mutta sitä ei Wuolijoki enää nähnyt, sillä hän ehti menehtyä 2. helmikuuta. Tauno Palo oli tulkinnut Niskavuoren Aarnea jo Valentin Vaalan ohjauksessa Niskavuoren naiset (1938). Kun todellisessa elämässä aikaa oli kulunut 16 vuotta, fiktion maailmassa tarina eteni vain viisi vuotta. Niskavuoren Aarne alkaa tilanteesta, jossa Aarne (Tauno Palo) ja Ilona (Rauni Ikäheimo) ovat eläneet kaupungissa viisi vuotta ja Aarnen suhde äitiinsä Loviisaan (Elsa Turakainen) on katkennut. Sisimmässään Loviisa toivoo Aarnen vielä palaavan maalle, ja lopulta tämä onnistuukin. Loviisa tekee jopa matkan Helsinkiin ja käy itsensä Kyösti Kallion (Vilho Siivola) puheilla.

Niskavuoren Aarne perustui näytelmään Niskavuoren leipä, ja leipä näkyy Laineen tulkinnassakin: välillä kuvataan tansseja orsien yläpuolelta. Kun ilonpito hälvenee, leivät jäävät orsille tulevaisuutta vartomaan aivan kuin viljava maaseutu, jonka kaupunkikulttuurin hurma on hetkeksi saanut unohtamaan. Loviisan roolia olivat aiemmin valkokankaalla näytelleet Olga Tainio ja Emma Väänänen. Niskavuoren Aarnessa ei ole Valentin Vaalan ohjausten visuaalista taitoa, mutta näyttelijäohjaajana Edvin Laine oli erinomainen, ja tässä varsinkin Elsa Turakaisen Loviisa jää mieleen. Jämäkkyyden ohella Loviisassa on lempeyttä ja inhimillisyyttä.

Kuudes mies (1956) ja Kultamitalivaimo (1947)

Viikonloppu kului tekstejä lukiessa, mutta kahteen elokuvaan riitti aikaa. John Sturgesin lännenelokuvan Kuudes mies (Backlash, 1956) ei aluksi tuntunut kovinkaan mukaansa tempaavalta. Jim Slater (Richard Widmark) etsii Gila Valley -nimisestä paikasta isäänsä, joka on kuollut apassien piirityksessä. Slater tutustuu Karyl Ortoniin (Donna Reed), joka on samantapaisella asialla, etsimässä miestään. Kuudesta väijytykseen joutuneesta miehestä vain yksi on pelastunut - ja siepannut mukaansa kultasaaliin. Tähän asti kaikki on suht' tavanomaista. Varsinainen draama alkaa jännitteestä, onko "kuudes mies" - luopio - Slaterin isä vai Ortonin puoliso. Jos elokuvan suhteuttaa 1950-luvun lopun muihin westerneihin, vastaus on selvä. Etsinnän kohteena on Slaterin isä, ja elokuvasta kasvaa isän ja pojan suhteen kuvaus. Juuri 50-luvulla monessa lännenelokuvassa käsiteltiin perhesuhteita: ajan hengessä ollut sukupolvien konflikti projisoitiin Villiin Länteen. Slaterin isä Jim Bonniwell (John McIntire) ei ole vain hylännyt poikaansa vaan osoittautuu alhaisimmaksi roistoksi, mitä kuvitella saattaa. Yhteentörmäys isän ja pojan välillä on väistämätön, mutta käsikirjoittaja Borden Chase välttää isänmurhan - vaikka lähellä se on...

Samaan aikaan toisaalla: jos John Sturgesin Kuudes mies on isän ja pojan suhteiden katkeraa tilitystä, Edvin Laineen Kultamitalivaimo (1947) jatkaa Hollywoodin screwball-perinteitä käsittelemällä sukupuolten välistä taistelua. Toivo Kauppisen käsikirjoittamassa tarinassa kuvataan kahta avioparia, joiden elämä kriisiytyy naisurheilun vuoksi. Ville Suvisen (Tapio Rautavaara) puoliso Enni (Ritva Arvelo) voittaa aloituskohtauksessa aitajuoksukilpailun ja nousee suomalaisen urheilun lupaavimmaksi tähdeksi. Sirpa Orava (Hillevi Lagerstam) puolestaan voittaa kuulantyönnön samaan aikaan, kun aviomies Aarne (Hannes Häyrinen) kuuntelee miehisen suuttumuksen vallasta radiosta "vaalean amatsoonin" menestystä. Kultamitalivaimo yrittää tavoittaa Hollywood-tyylistä sanailua, mutta melko hidasliikkeiseltä lopputulos vaikuttaa esikuviin nähden. Elokuvan lopputulos on kaksijakoinen. Toisaalta teos kritisoi ennakkoluuloja naisurheilua kohtaan. Aarnen tuohtumus osoitetaan naurunalaiseksi. Sirpa ei kuitenkaan kestä konfliktia miehensä kanssa vaan lopettaa urheilun. Villen ja Ennin välirikko kestää kauemmin. Ville nöyrtyy ja alkaa harrastaa keihäänheittoa: hänen pitää saavuttaa puolisonsa kunnioitus kilpakentillä. Tämä ratkaisu tuntuu sinänsä hyvältä - vaikka tietysti Villen urheiluharrastuksesta tulee olympiavoittaja Tapio Rautavaaran performanssia. Lopun kaksinaisuus tulee oikeastaan siitä, että Ennin urheilu paljastuu tavoitteelliseksi. Hän on parantunut sairaudesta ja voi urheilemisen kuntouttamana tulla raskaaksi. Viimeisissä kuvissa annetaan ymmärtää, että Villen täytyykin jatkaa urheilua, kun taas Enni "kultamitalivaimona" voi omistautua äitiydelle. Sukupuolijärjestys palaa uomiinsa hetkellisen kumouksen jälkeen.