Pako (1941)

Michael Powellin Pako (49th Parallel, 1941) sai Suomen ensi-iltansa syyskuussa 1946. Mitähän suomalaiset ajattelivat nähdessään saksalaisten näkökulmasta tehdyn sotaelokuvan? Tarinan keskiössä on kuusi saksalaista sotilasta, jotka haaksirikkoutuvat Hudsoninlahdelle. He rantautuvat ja ottavat haltuunsa paikallisen postiaseman. Elokuva valmistui tilanteessa, jossa Yhdysvallat ei vielä ollut sodassa mukana, joten sotilaat pyrkivät kaikin keinoin Kanadan puolelta rajan, 49. leveyspiirin, yli Yhdysvaltoihin. Fanaattisen komentaja Bernsdorffin (Rchjard George) rinnalta nousee esiin luutnantti Hirth (Eric Portman), johon katsoja lopulta identifioituu. Käsikirjoitus on episodimainen mutta yllätyksellinen. Hirthin hahmosta kasvaa positiivinen vihollishahmo, jollaisia toisen maailmansodan aikaisesta propagandaelokuvasta ei useinkaan löydä.

Hotel du Nord (1938)

Marcel Carnén Hotel du Nord (Hôtel du Nord, 1938) on ranskalaisen poeettisen realismin klassikoita. Rakastavaiset Renée (Annabella) ja Pierre (Jean-Pierre Aumont) kirjautuvat Saint-Martinin kanavan lähellä sijaitsevaan hotelliin ja suunnittelevat itsemurhaa, lähes Wagnerin Tristanin ja Isolden hengessä. Suunnitelma epäonnistuu: Pierre vain haavoittaa rakastattuaan ja pakenee paikalta. Viereisessä huoneessa asuu sutenööri Edmond (Louis Jouvet) yhdedssä prostituoitunsa Raymonden (Arletty) kanssa. Pian kahden pariskunnan elämät punoutuvat toisiinsa tavalla, jonka käänteitä ei ole syytä tässä paljastaa. Jean Aurenchen ja Henri Jeansonin käsikirjoittamassa draamassa hotelli on maailman metafora: hotellin huoneet ovat kuin toisistaan erillään olevia elämänkohtaloita, jotka yllättäen kietoutuvat toisiinsa.

Kikin lähettipalvelu (1989)

Kikin lähettipalvelu valmistui Totoron jälkeen, Miyazakin neljäntenä pitkänä ohjauksena. Tarinan mukaan Miyazaki oli kiinnostunut Peppi Pitkätossun oikeuksista ja matkusti Tukholmaan. Oikeuksia ei tullut, mutta Itämeren kaunis kaupunki antoi inspiraation Kikin kuvitteelliselle kaupunkille, jonne 13-vuotias pikkunoita kotiutuu. Kiki on sympaattinen elokuva, herkkä, ja oikeastaan jatkaa Totoron lämmintä tunnelmaa. Aikaisemmista Miyazakeista (Lentävä linna) tuttu viehtymys julesvernemäisiin lentokoneisiin on yhä mukana: tällä kertaa nuoren noidan luuta saa vastapainokseen ilmalaivan. Teknologisen taidon vastapainoksi nousee luottamus omiin kykyihin, jotka lopulta tekevät Kikistä sankarin. Vastakkain ovat teknologia ja ”henki”, mutta samala Kiki kuvaa itsenäisyyttä, luottamusta itseen.

Takaikkuna (1954)

Muistan, kun 1980-luvulla sarja Alfred Hitchcockin elokuvia palasi valkokankaalle pitkän tauon jälkeen. Kävin Helsingissä katsomassa Vertigon ensi-illan, ja oli yhtä juhlaa nähdä kankaalta vanhoja klassikoita loitokopioina. Hitchcock-buumi jatkui muutaman vuoden ajan, jolloin maahantuojat toivat kankaille myös muuta tuotantoa. Noina vuosina näin Takaikkunan (Rear Window, 1954) niin monta kertaa, että sen jälkeen siihen on ollut vaikea syttyä. Vaikka elokuva on arvostettu, se tuntuu monen katsomisen jälkeen hiukan liiankin teoreettiselta ja viimeiseen asti harkitulta. Hitchcock kertoi Truffaut'lle haastattelussa, että tarkoitus oli testata Kulesovin koetta näytelmäelokuvan muodossa. James Stewartin kasvokuviin yhdistettiin tirkistelykuvia vastapäisestä talosta. Kaikki ilmeet, jotka katsoja on näkevinään Stewartin kasvoilla, syntyvät oikeastaan katsojan mielikuvituksessa. Silti jännitys pitää yhä otteessaan. Tosin huomio kiinnittyy välillä myös kuriositeetteihin. Pohjoismaat eivät saa Takaikkunassa kovinkaan mairittelevaa mainosta. Suomi mainitaan ikuisen pakkasen maana, ja murhaajan nimi, Lars Thorwald, viittaa Skandinavian suuntaan. Thorwaldin roolissa nähdään Raymond Burr, joka sittemmin tuli tutuksi tv-ruuduilla oikeuden puolustajana, ensin rullatuolissa istuvana Ironsidena, myöhemmin Perry Masonina.

Hääkarkuri (1936)

Katsoimme George Stevensin Hääkarkurin (Swing Time, 1936) monessa osassa, joten kovin ehyttä dramaattista kaarta ei mieleen piirtynyt. Parhaimmillaan räiskyvä musiikkikomedia tuntuu olevan alussa, jossa John 'Lucky' Garnett (Fred Astaire) valmistautuu häihin. Myöhemmin Lucky tutustuu Penelope 'Penny' Carroll (Ginger Rogers), jonka kanssa tanssi sujuu kuin siivillä. Ginger Rogers on loistava niin kuin aina: musikaalien lisäksi hän selviytyi hienosti komediennen rooleistaan, mieleen tulee esimerkiksi Garson Kaninin Poikamiesäiti (Bachelor Mother, 1939). Hääkarkurin helmiin kuuluvat Jerome Kernin melodiat, varsinkin ”A Fine Romance”.

Rocco ja hänen veljensä (1960)

Pitkään aikaan en ole nähnyt tätä Viscontin loistavaa elokuvaa, joka on nyt ilmestynyt restauroituna kopiona. Lähes kolmituntisessa melodraamassa Visconti kertoo Etelä-Italiasta Milanoon muuttaneen siirtolaisperheen tarinan. Perheeseen kuuluu leskeksi jäänyt Rosaria (Katina Paxinou) ja hänen poikansa Vincenzo (Spiros Focás), Simone (Renato Salvatori), Rocco (Alain Delon), Ciro (Max Cartier) ja Luca (Rocco Vidolazzi). Elokuva on jaettu dramaattisiin jaksoihin, jotka on otsikoitu veljien mukaan, vanhimmasta nuorimpaan. Tarina on ehyt, mutta päähuomio kohdistuu vuorotellen kuhunkin veljeen. Huikeinta on Simonen ja Roccon tarina. Jos elokuva alkaa neorealistissävyisenä siirtolaiskertomuksena, jo tunnin katsomisen jälkeen Visconti antaa melodraamalleen oopperallisia piirteitä. Simone on pakkomielteisesti rakastunut Nadiaan (Annie Girardet), johon myöhemmin myös Rocco rakastuu. Rocco seuraa veljeään nykkeilykehään, ja kolmiodraama huipentuu juuri, kun Rocco on voittamassa tärkeää ottelua. Simone surmaa Nadian Po-joen rannalla. Kohtaus tuo mieleen George Bizet'n Carmenin loppukohtaukseen, jossa lemmentragedian karmivan hetken rikkovat taustalta kantautuvat härkätaisteluareenan huudot. Toreadoria juhlitaan veriteon hetkellä. Rocco ja hänen veljensä saa myyttisiä, raamatullisia piirteitä. Simone on Juudas, perheyhteyden petturi, kun taas Rocco on sijaiskärsijä, joka tekee kaikkensa puhdistaakseen veljensä synneistä. Veljeksistä Vincenzo ja Ciro ovat realisteja, jotka elävät tässä päivässä, normaalia, arkista elämää. Lopussa juuri Ciro ilmiantaa Simonen poliisille. Melodraaman taustalla on varmasti myös yhteiskunnallinen vihje. Veritekojen ja sukuyhteyden maailma on Etelässä, mutta pohjoisen kaupungissa on elettävä kansalaisyhteiskunnan mukaan. Viimeisissä kuvissa Luca, jonka on vaikea ymmärtää Ciron tekoa, kävelee autiolla kadulla. Tehtaan pilli on puhaltanut Alfa Romeon työntekijät liukuhihnan ääreen. Loppukuva on kaunis, niin kuin koko kohtaus Lucan ja
Ciron kesken. Toinen elokuvan helmi on Nadian ja Roccon kohtaus kahvilassa: rakkaus orastaa, ja samalla toivo paremmasta maailmasta, jota ei koskaan tule.

Hyvää yötä, majesteetti (1982)

Olen käyttänyt Ettore Scolan elokuvan Hyvää yötä, majesteetti (La Nuit de Varennes) alkukohtausta luentonäytteenä jo vuosien ajan: Pariisissa, Seinen rannalla, italialainen seurue esittää kurkistuskaapin avulla tarinan Ranskan suuren vallankumouksen tapahtumista. Scola vihjaa oman elokuvansa olevan vain osa pitkää, audiovisuaalisen tarinankerronnan perinnettä. Mieleen juolahtaa väistämättä Jean Renoir'n Marseljeesin kohtaus, jossa käydään katsomassa varjonäytelmää, hyvin elokuvankaltaisessa esitystilanteessa. Kurkistuskaapilla oli 1700-luvun maailmassa usein italiankielinen nimi, il mondo nuovo: sen tarjoama visuaalinen spektaakkeli oli uusi maailma, toinen maailma. Italiassa Hyvää yötä, majesteetti nähtiinkin juuri nimellä Il mondo nuovo. Myös elokuvan päähenkilöt ovat astumassa uuteen maailmaan, jossa ei enää ole kuninkaita ja jossa uusi yhteiskuntajärjestys on astumassa vanhan tilalle. Catherine Rihoit'n romaaniin perustuva tarina edustaa eräänlaista virtuaalihistoriaa, imaginääristä historiaa: Pariisista lähtevässä vaunussa kohtaa outo yhdistelmä aikalaisia, poliittisista ja pornografisista kirjoistaan tunnettu Restif de la Bretonne (Jean-Louis Barrault), ikääntyvä naistenmies Giacomo Casanova (Marcello Matroianni), yhdysvaltalainen itsenäisyysmies Thomas Payne (Harvey Keitel) ja kreivitär Sophie de la Borde (Hanna Schygulla), joka on salakuljettamassa kuninkaan juhla-asua. Jossakin edellä kiitävää kuningasperheen vaunu, joka lopulta pysäytetään pienessä Varennesin kylässä. Kuningasvallan viimeinen pyristys historian muutosvoimia vastaan epäonnistuu. Yhtä lailla epäonnistuu Casanova, joka elokuvan lopussa joutuu palaamaan velkojansa kreivi Waldstenin luo Böömiin. Restif de la Bretonne ja Thomas Payne edustavat oikeastaan niitä skribenttejä, jotka olivat rakentemassa edellytyksiä poliittiselle muutokselle. Lopussa tunnelma on kuitenkin nostalginen, empivä. Sophie pukee kuninkaan asun nukelle ja kumartuu. Ehkä kuningas ei koskaan ollutkaan lihaa ja verta: hän oli alamaistensa synnyttämä. Kun vanha katoaa, olo on turvaton, kuten Sophie toteaakin. Oli turvallista herätä maailmaan, joka oli paikallaan.

Mies jonka minulle annoit (1954)

George Seatonin melodraama Mies jonka minulle annoit (The Country Girl, 1954) oli minulle entuudestaan tuntematon: se perustuu Clifford Odetsin näytelmään, ja juuri Odetsin dialogi kannattelee elokuvaa hienosti. Keskiössä on kolmiodraama, jonka muodostavat juopahtanut näyttelijä Frank Elgin (Bing Crosby), tämän puoliso Georgie (Grace Kelly) ja ohjaaja Bernie Dodd (William Holden). Crosby tekee elämänsä roolin epävarmana, itselleen valehtelavana ex-tähtenä, jolle pojan kuolema on tekosyy kallistaa pulloa. Dodd pestaa Elginin musiikkinäytelmänsä päätähdeksi ja uskoo dominoivan puolison olevan syy heikkoon itsetuntoon. Draama on uskottava, ja Odets saa yllättävän paljon irti tavanomaisesta asetelmasta. Vain Doddin rakastuminen Georgieen tapahtuu yllättäen, eikä käänne ole edes tarpeen.

Minun on kosto (1945)

Vuonna 1950 sydänkohtaukseen menetynyt John M. Stahl oli Hollywoodin suurimpia melodramaatikkoja ennen Douglas Sirkin aikaa. Stahlia ja Sirkiä yhdistää ainakin se, että molemmat tekivät Magnificent Obsession ja Imitation of Life -elokuvat, Stahl jo 1930-luvulla. Minun on kosto (Leave Her to Heaven, 1945) on Stahlin viimeisiä teoksia: se on hehkuvissa väreissä kuvattu film noir, vaikka teos tapahtuukin enemmän kirkkaassa auringonpaisteessa kuin sateisilla suurkaupungin kaduilla. Gene Tierneyn esittämä Ellen on mielipuolinen rakastaja, joka haluaa omistaa rakkautensa kohteet ja varjella niitä mustasukkaisesti. Ellen antaa miehensä (Cornel Wilde) veljen hukkua, ja lopuksi surmaa itsensä voidakseen vierittää syyn viattoman sisarpuolensa niskoille. Elokuva on omituisen patologinen, oikeastaan kummallinen siinä suhteessa, ettei se tuo paljonkaan ymmärrystä Ellenin maanisuuteen.

Sekamelskahuvila (1948)

Suomalaiset muistavat H. C. Potterin elokuvasta Farmarin tytär (The Farmer's Daughter, 1947), joka perustui Hella Wuolijoen näytelmään. Sekamelskahuvila (Mr. Blandings Builds His Dream House, 1948) valmistui seuraavana vuonna, ja on etäinen muistuma loisteliaimmista Cary Grant -elokuvista. Newyorkilaisen pariskunnan asuntohuoliin keskittyvä komedia saa kuitenkin yllättävän paljon irti aiheesta, joka käsittelee vain ja ainoastaan talon rakentamista (tai oikeastaan talon rakennuttamista). Screwball-henkistä uudelleenavioitumista ei pääse tapahtumaan, kun puolisoiden erimielisyydetkin jäävät melko laimeiksi. Pientä mustasukkaisuutta tietysti Hollywood-kaavan mukaan löytyy, mutta kaikki päättyy nopeasti harmoniaan. Sekamelskahuvila ei taida olla Juoksuhaudantien kaltainen kulttuurinen puheenvuoro...

Jerry Tuhkimona (1963)

Frank Tashlin on ohjannut riemastuttavat Jerry Lewis -elokuvat Vaarattomia vakoilijoita, Huoleton härkätaistelija ja Jerry kipusiskona, mutta Jerry Tukhimona (Cinderfella, 1963) ei kuulu sen paremmin ohjaajansa kuin tähtensäkään parhaimmistoon. Yksi kohtaus on kuitenkin mahtava ja antaa anteeksi hukkaan heitetyn puolitoistatuntisen, kohtaus, jossa Jerry saapuu alas portaita mestaritanssijaksi muutuneena. Tässä on jo Tohtori Jerry ja Mr. Hyde (1963) -elokuvan henkeä, mutta tietysti eri mielessä, ja Jerry Lewisin akrobatia pääsee oikeuksiinsa!

Vieras yöstä (1971)

Michel Bouquet'n esittämä Charles Masson murhaa ystävänsä vaimon, Lauran, Claude Chabrolin tinkimättömän rikoselokuvan alkukohtauksessa. Uuden aallon estetiikalle pyhittäytynyt historiografia unohtaa herkästi Chabrolin, joka teki työtään ”kaupallisten” lajityyppien, ennen muuta rikoselokuvan, parissa. Mutta Vieras yöstä (Juste avant la nuit, 1971) on mestariteos, tarkkasilmäisempi tutkielma keskiluokan moraalista kuin Truffaut'n elokuvat. Keskiluokkainen moraali on niin järkähtämätön, että murhakin hyväksytään - jottei harmoninen illusio särkyisi. Charlesin puoliso (Stéphane Audran) osoittaa ymmärrystä miehensä ”hairahdusta” kohtaan, ja lopulta päättää miehensä päivät vain siksi, etteivät tämän tunnontuskat johtaisi murhan paljastumiseen ja kasvojen menetykseen!

Pitkä matka (2004)

Ismaël Ferroukhin elokuvassa Pitkä matka (Le Grand voyage, 2004) marokkolaistaustainen nuorukainen (Nicholas Cazalé) lähtee viemään isäänsä (Mohamed Majd) pyhiinvaellukselle Mekkaan. Automatka Ranskasta Saudi-Arabiaan on pitkä, ja uskonnollisen road movien aikana maallistunut nuori joutuu kohtaamaan isänsä vakaumuksen. Elokuvan visuaalinen tyyli tukee teemaa: sitä mukaa, kun auto lähestyy islamilaista maailmaa, kuvallinen aineisto avartuu. Ahtaan tuntuinen Eurooppa jää taakse. Käännekohtana on Turkin raja, jonka merkitys kulttuurirajana hahmottuu hienosti.

Urhea räätäli (1956)

Saksalainen MDR-kanava näyttää säännöllisesti entisen Itä-Saksan elokuvatuotantoa. DEFA-yhtiön studiotuotannot olivat 1950-luvulla loisteliaita, mutta Helmut Spiessin ohjaama Das tapfere Scheiderlein ei ehkä kuulu parhaimpiin. Silti elokuvan liioitellut, keinotekoiset kulissit tuntuvat surrealistisen vaikuttavilta. Studiotekniikalla ei edes tavoiteltu mukaansatempaavuutta tai illusionistisuutta Hollywood-tyyliin. Ilmaisu on vieraannutettua ensimmäisistä kuvista lähtien. Tarina urheasta räätälikokelaasta oli jo vuonna 1956 useaan kertaan filmattu: nokkela nuorukainen selviää jättiläisistä, yksisarvisesta ja villisiasta ja saa lopulta koko kuninkaanlinnan hoidettavakseen.

Harry Potter ja salaisuuksien kammio (2002)

Näin ensimmäisen Harry Potter -elokuvan vasta televisiosta, ja niin kävi myös tämän toisen kohdalla. Chris Columbusin ohjaama Harry Potter ja salaisuuksien kammio (Harry Potter and the Chamber of Secrets, 2002) on edeltäjänsä tapaan hauskaa katsottavaa siksi, että englantilaisen sisäoppilaitoksen repressiivinen ilmapiiri on saatu muunnettua fantasioiden ja mielikuvituksen paikaksi. Varsinainen salaisuuksien kammio ei ehkä lopulta olekaan Tylypahkan uumenista löytyvä mystinen holvisto vaan itse Tylypahka hämärine menneisyyksineen ja kätkettyine tunteineen. Kahden ensimmäisen Potter-elokuvan kohdalla silmiinpistävää on se, ettei uhka tai seikkailu tule ulkoapäin: draaman keskus on Tylypahkassa, yhteisön sisällö. Loppujen lopuksi Salaisuuksien kammio vaikuttaa minusta onnistuneemmalta kuin edeltäjänsä: loppuhuipentuman käärme luo kauhuelokuvallisia efektejä, mutta ratkaisu on tyylikkäämpi kuin Viisasten kiven hirviö. Ehdoton plussa on myös Kenneth Branagh Gilderoy Lockhartin roolissa.

Nürnbergin tuomio (1961)

Stanley Kramerin Nürnbergin tuomio (Judgment at Nuremberg, 1961) perustuu Abby Mannin käsikirjoitukseen: teos kuvaa Nürnbergin oikeudenkäyntiä mutta fiktion keinoin, eivätkä elokuvan henkilöt ole historiallisia hahmoja. Yhdysvaltalainen tuomari Dan Haywood (Spencer Tracey) saapuu elokuva alussa sodan runtelemaan Nürnbergiin. Vuosi on 1948, ja pitkään jatkuneet oikeudenkäynnit eivät ota loppuakseen. Nyt on vuorossa natsi-Saksan oikeuslaitoksen ruotiminen. Syytettyjen penkillä on etunenässä Ernst Janning (Burt Lancaster), jonka aristokraattinen olemus muistuttaa Saksan pitkistä kulttuurisista perinteistä. Neljä syytettyä muodostavat oudon tyyppigallerian, joka on jo sinänsä tulkinta natsismista: Emil Hahn (Werner Klemperer) on luihuin kaikista ja vieläkin Hitlerin kannattaja, Werner Lampe (Torben Meyer) vaikuttaa vanhalta elostelijalta ja on jonkinlainen Göring-viittaus, Friedrich Hofstetter (Martin Brandt) taas on pikkuvirkamies, joka on vain totellut määräyksiä. Vaikka Nürnbergin tuomio on lähes kolme tuntia pitkää, elokuvan dramaturgia toimii hyvin. Jännite syntyy vaikenevan Ernst Janningin arvoituksellisuudesta: mikä sai arvostetun oikeusoppineen tukemaan diktatuuria. Dramaturgiaa tukevat myös erinomaiset sivuosat, joista varsinkin Montgomery Cliftin esittämä Rudolf Petersen on maanisuudessaan loistava. Vaikka tarinalla on useita tapahtumapaikkoja, pääosa kestosta sijoittuu oikeussaliin. Kramer käyttää paljon liikkuvaa kameraa, eikä tunkkaisuuden vaikutelmaa pääse syntymään. Nürnbergin tuomio herätti monenlaisia ajatuksia, ja keskustelua olisi elokuvan jälkeen voinut jatkaa vaikka kuinka kauan. Elokuvassa käsitellään syyllisyyttä ja oikeudenmukaisuutta: vakava teema tulee valaistua monelta suunnalta. Silti elokuvan näkökulma on selkeän amerikkalainen. Spencer Traceyn edustama tuomari Haywood edustaa common sense -ajattelua, jonka kyky erottaa oikea väärästä on lopulta vahvempi kuin aiempien tuomioistuinten ennakkotapaukset ja Jannignin edustamien akateemikkojen pohdiskelut. Haywood pitää kiinni kannastaan, mutta hän ei lopulta voi mitään sille, että myös Nürnbergin oikeudenkäynti on poliittisten intressien näyttämö. Vuonne 1948 Saksan jakaantuminen on idullaan, ja oikeusistuimelle esitetään vaatimus lievistä tuomioista Saksan kansan tuen saamiseksi. Olisi kiinnostavaa asettaa elokuva valmistumisvuoden 1961 kontekstiin: juuri tuolloin elettiin kylmän sodan hyytävintä aikaa. Joissakin tuomari Haywoodin sanoissa tulee mieleen se, että kylmä sota oli vielä hiljattain aiheuttanut ahdistusta myös Hollywoodissa, ja kuulustelut ja kommunistijahti olivat tuoreessa muistissa.

Ritarin tarina (2001)

Brian Helgelandin ohjaama Ritarin tarina (A Knight's Tale, 2001) sijoittuu 1300-luvulle ja kertoo katontekijän pojasta William Thatcheristä (Heath Ledger), joka on pienestä pitäen halunnut ritariksi. Elokuvan henkilöhahmoihin kuuluu kirjailija Geoffrey Chaucer (Paul Bettany), johon William kaveruksineen törmää tiellä. Chaucer kulkee alastomana, uhkapelissä kynittynä, ja väärentää Williamille aatelisen paperit... Valenimellä Sir Ulrich von Lichtenstein William kiertää turnajaisissa ja saavuttaa menestystä. Jos Ritarin tarinaa katsoo historiallisena elokuvana, se herättää puistatuksia. Mutta olisi väärin ryhtyä oikomaan elokuvan "nykyaikaisuuksia", kun perusideana on käyttää anakronismeja tyylikeinona. Ritarin tarina on tietoisesti nykypäivän populaarikulttuurin kautta tehty keskiaikafantasia. Silti anakronismejakin voi viljellä monin tavoin. Esimerkiksi Alain Chanat'n Asterix & Obelix: Tehtävä Kleopatra (2002) oli James Brown -episodeineen loistava, mutta Ritarin tarinassa minun oli vaikea sulattaa Thin Lizzyä tai Queeniä turnajaisten taustamusiikkina. Olisiko oikeudenmukaisempaa arvioida Ritarin tarinaa urheiluelokuvana, joka on vain kätketty keskiaikaisten haarniskojen alle. Sir Ulrich kiertää Ranskaa turnajaisissa aivan kuin maailmancupin kisoja. Ja teos huipentuu turnajaisten maailmanmestaruuskilpailuihin Lontoossa! Historiakulttuurina Ritarin tarina ei kuitenkaan ole viaton: lopputekstien jälkeen elokuvan päähenkilöt nähdään ”hauskassa” sketsissä istumassa vierekkäin tarpeitaan tekemässä ja ilmaa päästelemässä. Turnajaiset on vaihtuneet piereskelykisaksi. Juuri tällaista estotonta ja brutaalia elämä keskiajalla oli, vai mitä?

Seitsemän meren tiikeri (1963)

Ennen spagettiwesternin läpimurtoa Cinecittàssa tehtiin sekalaista lajityyppielokuvaa, myös merirosvoseikkailuja, joista Luigi Capuanon Seitsemän meren tiikeri (La tigre dei sette mari, 1963) käy esimerkistä. Tarina kertoo ikääntyneestä merirosvosta, Tiikeristä (Carlo Ninchi), joka luopuu Santa Maria -aluksen johdosta. Isän odotuksien vastaisesti taistelun kapteeniudesta voittaa merikarhun oma tytär Consuelo (Gianna Maria Canale). Eipä aikaakaan, kun Tiikeri murhataan ja syylliseksi epäillään Consuelon rakastettua Williamia (Anthony Steel). Kaikki tietysti järjestyy, rakastavaiset saavat toisensa ja jäävät loppukohtauksessa kiistelemään siitä, kumpi oikeastaan on laivan kapteeni. Seitsemän meren tiikeri on värikäs ja vauhdikas mutta myös monin tavoin keinotekoisen tuntuinen. Hollywood-komedioiden tapaan pinnanalaisena juonteena on sukupuolten välinen taistelu, mutta tässä Consuelo ei lopulta kuitenkaan palaudu patriarkaatin valtaan: loppu jää avoimeksi.

Eroica (1958)

Andrzej Munk ohjasi lyhyeksi jääneen uransa aikana viisi pitkää näytelmäelokuvaa, ja tämä on neljäs, jonka näen. Eroica tuntuu alussa hyvin samankaltaiselta mustalta komedialta kuin Kierosilmäinen onni, mutta lopulta teos kääntyy vakavammaksi. Eroica on alkutekstiensä mukaan ”sankarillinen sinfonia kahdessa osassa”, mikä viitannee Beethovenin kolmanteen sinfoniaan. Myös elokuvan episodit on nimetty musiikillisesti, ensimmäinen on ”Scherzo alla polacca” ja toinen ”Ostinato - lucubre”. Puolalainen schrezo on tunnelmaltaan reipas ja ilkamoiva: päähenkilö on mustan pörssin kauppias, joka joutuu tekemisiin vastarintaliikkeen kanssa mutta sankaruuden sijasta vetäytyy leikistä. Elokuvan päätösepisodi sijoittuu vankileirille, jossa ihaillaan Zawistowski-nimistä, saksalaisten vartijoiden ohi karannutta upseeria. Lopulta paljastuu, että Zawistowski on elänyt välikaton pimennossa kuukausien ajan. Turek (Kazimierz Rudzki) varjelee salaisuutta, mutta Zawistowskin kuolema uhkaa paljastaa kaiken. Rikkoutuneessa boilerissa vainaja kuitenkin siirretään pois, ilman että sen paremmin vartijat kuin vangitkaan saavat sitä tietää. Sankaruus jää eloon, myyttinä. Kaiken kaikkiaan Eroica on yllättävänkin kriittinen toisen maailmansodan sankarillista vastarintaliikettä kohtaan. Se kohdistaa huomionsa pelkuruuteen, tavallisuuteen, joka yrittää säilyä vaikean kriisin keskellä.

Pojat (1962)

Tänä vuonna Suomalaisen elokuvan festivaali meni lähes täydellisesti ohi. Oli pakko kirjoittaa rästiin jäänyttä artikkelia. Ehdin katsomaan vain viimeisen näytöksen, Mikko Niskasen Pojat, joka oli hienoa nähdä kankaalta. Vesa-Matti Loiri oli elokuvan alussa kertomassa läpimurtoroolistaan: Niskanen oli hoksannut hänet helsinkiläisestä nuorisomusikaalista. Kuvaukset Oulussa tehtiin kesän ja talven aikana, ja jo ensimmäisenä kuvauspäivänä Loiri tutustui näyttelijä Eino Raitaan, Marjatta Raidan, sittemmän rouva Turhapuron, isään. Pojat perustuu Paavo Rintalan romaaniin, ja aihe on kipeä: suomalaisten suhteet saksalaisiin sodanaikaisessa pikkukaupungissa. Jaakon roolissa Loiri on koskettava, mutta muutoin elokuvassa on paljon esikoisteoksen karkeutta: yllättävä kertojaäänen (Paavo Noponen!) käyttö alussa, hämmentäviä kerronnan epäjatkuvuuksia.