Eilen vietettiin kirjailija Mika Waltarin 100-vuotisjuhlaa, ja Turun kaupunginkirjasto esitti kaikki komisario Palmu -elokuvat. En ehtinyt töiden takia katsoa ainoatakaan, mutta illalla kaivoin vanhoista videolaatikoista esiin viimeisen Palmu-elokuvan Vodkaa, komisario Palmu, jonka Fennada tuotti vuonna 1969, seitsemän vuotta edellisen jälkeen. Waltarilla ei ollut Palmun hahmon jälkilämmittelyssä osaa eikä arpaa; hän oli jo vetäytynyt hiljaisuuteen, mutta ennen toista maailmansotaa syntyneet hahmot olivat alkaneet elää omaa elämäänsä. Nyt katsottuna Vodkaa, komisario Palmu näyttäytyy yrityksenä yhdistää salapoliisitarinaan samanaikaisesti hankalasti yhteensopivia elementtejä, Suomen ja Neuvostoliiton suhteita ja James Bond -elokuvien tyyliä. Ensimmäisten Palmujen modernismikin on poissa. Tämän huomaa jo musiikkiraidalta: kolmen ensimmäisen Palmun säveltäjä Osmo Lindeman on korvautunut Rauno Lehtisellä. Vaikka elokuvan poliittinen asetelma muistuttaakin etäisesti 1960-luvun Suomen vastakkainasetteluja, varsinainen rikos on yksinkertainen intohimomurha. Polittinen maailma tuntuu karikatyyrien kokoelmalta: äärioikeistolainen aktivisti ja vasemmistolainen toimittaja rakastavat samaa iskelmälaulajaa, Yleisradio elää ylhäisessä yksinäisyydessään, kuin valtiona valtiossa, suomalaista viihdekenttää hallitsee venäläinen folklorismi ja neuvostoagentti seuraa suomalaisia poliiseja kuin hyvä hengetär. Eniten jää mietityttämään loppulaulu "Isoveli näkee sen", jonka Inga Sulin ja Viktor Klimenko yhdessä esittävät samaan aikaan kun poliisit kaahaavat läpi kesämaiseman Palmun mökille. Kalastajatorpalla neuvostoagentti siemailee tyynesti drinkkiään. Halutaanko siis sanoa, että suomalaiset vain kaahailevat päättömästi, mutta kaikki tapahtuu isoveljen hellässä huolenpidossa?
Vodkaa, komisario Palmu valmistui oikeastaan historian oikusta. Heti Tähdet kertovat, komisario Palmu -elokuvan jälkeen Matti Kassila ja Mika Waltari lähtivät suunnittelemaan neljättä elokuvaa, jonka työotsikkona oli Lepäisit jo rauhassa, komisario Palmu. Murhamysteerin piti sijoittua Vanhalle ylioppilastalolle, jossa veriteko tapahtuu juuri Shakespearen Macbethin esityksen aikana. Mieleen tulee George Cukorin loistava film noir Kaksoiselämää (A Double Life, 1947), jossa rikos tapahtuu kesken Othellon. Waltari kirjoitti käsikirjoituksen vain dialogina, eikä Kassila jostakin syystä innostunut. Sattumalta samaan aikaan alkoi näyttelijälakko, joka kesti yli kaksi vuotta. Palmua ei olisi voinut tehdä ilman Joel Rinteen, Leo Jokelan ja Matti Raninin panosta.
Lopuksi: Mika Waltarille Palmu-elokuvat olivat tärkeämpiä kuin ehkä voisi ensi alkuun kuvitella. Kaksi ensimmäistä Palmua perustuivat Waltarin vuosina 1939 ja 1940 julkaisemiin dekkareihin. Kun Kaasua, komisario Palmu sai ensi-iltansa, Waltari oli vakavassa luovuuskriisissä. Hän oli istunut kaksi vuotta tyhjän paperiarkin edessä. Ensi-illan jälkeen Waltari tokaisi: "Olen hyvin virkistynyt." Kahdessa viikossa hän kirjoitti uuden salapoliisiromaanin Tähdet kertovat, komisario Palmu, joka julkaistiin vuonna 1962, 22 vuotta edellisen Palmu-kirjan jälkeen. Samalla puhkesi luovuuskriisin aiheuttama muuri. Välittömästi uuden Palmun jälkeen Waltari kirjoitti viimeisen suuren historiallisen romaaninsa Ihmiskunnan viholliset (1964).
20. syyskuuta 2008
19. syyskuuta 2008
Raha ratkaisee - mutta mitä?
Vajaa kaksi ja puoli vuotta erottaa Turun haaveestaan, kulttuuripääkaupungin toteutumisesta. Kuluvana vuonna parrasvaloihin ovat nousseet Liverpool ja Stavanger. Ensi vuonna vuoroon astuvat Vilna ja Linz, ja vuonna 2010 kaupunkeja on kolme, Essen, Pécs ja Istanbul. Tulevien vuosien aikana Turku ja Tallinna saavat aitiopaikalta seurata, mihin EU:n aloitteesta syntynyt ohjelma johtaa. Idea kulttuurikaupunkien nimeämisestä syntyi jo vuonna 1983, ja ensimmäisen tittelin kaappasi Ateena, ”länsimaisen demokratian kehto”. Perusajatus oli poliittinen siinä mielessä, että tavoitteena oli lisätä Euroopan maiden ja kansalaisten vuorovaikutusta sekä korostaa eurooppalaisen kulttuuriperinnön rikkautta ja tehdä sitä näkyväksi.
Julkisuudessa on taitettu peistä kulttuuripääkaupunkihankkeen kustannuksista, ja myös yleisönosastossa on huolestuttu siitä, mihin kustannusarvioissa esitellyt summat käytetään. Irwin Goodman lauloi aikanaan lentävän lauseen: ”Raha ratkaisee…” Rahakin on kulttuurintuote, symbolinen maksuväline, jolla on taipumus muuttaa asioita. Se ei ole vain välttämätön paha vaan aktiivinen toimija – samoin kuin tietysti ne tahot, jotka rahaa käsittelevät.
Selvää on, että kulttuuripääkaupunki edellyttää merkittäviä investointeja. Jo lähtökohtana on, että valittu kaupunki laatii ”kulttuurisisällöistä ja -tapahtumista” koostuvan ohjelman. Kulttuuripääkaupungin täytyy mahdollistaa toimintaa ja luoda edellytyksiä kohtaamisille. Tässä mielessä raha ratkaisee, mutta aina voi kysyä, millä perusteilla resursseja jaetaan ja tekevätkö päätökset riittävästi oikeutta erilaisille kulttuurikäsityksille. Mieleen tulee Juha Räikän pohdiskelu hyvän elämän lähtökohdista. Perustellusti voi väittää, että yhteiskunnassa on useita mahdollisia tapoja tavoitella hyvää elämää, eikä vain yhtä ja ainoaa. Koska näin on, oikeudenmukaisen yhteiskunnan täytyy antaa yksilölle mahdollisuus tavoitella hyvää elämää: se voi tarkoittaa oopperassa käyntiä, mutta se voi tarkoittaa myös opiskelua, askartelua, urheilukilpailuissa käyntiä, kirjaston lukusalissa istumista, sienestämistä, matkustamista, lähiravintolassa väittelyä, rauhallisia koti-iltoja.
Samaa voi sanoa kulttuurista. Yhdysvaltalaiset tutkijat löysivät 1950-luvulla kulttuurin käsitteelle häkellyttävät 161 määrittelyä. Tästä rikkaudesta huolimatta yhteiskunnallisessa puheessa kulttuuri esiintyy hyvin kapeassa merkityksessä. Kulttuuri sysätään yhteiskunnallisen toiminnan osa-alueeksi ja sidotaan instituutioihin. Laki kuntien kulttuuritoiminnasta toteaa kulttuurin viittaavan ”taiteen harjoittamiseen ja harrastamiseen, taidepalvelujen tarjontaan ja käyttöön, kotiseututyöhön sekä paikallisen kulttuuriperinteen vaalimiseen ja edistämiseen”. Kulttuuritoimen alle sijoitetaan kirjastot, nuorisotyö, liikunta, museot ja teatteri- ja orkesterilaitos. Nämä määrittelyt elävät kulttuuripuheessa, vaikka kulttuurin tutkijat jäävätkin jupisemaan: eikö kulttuuri ole pikemminkin se elämänkokonaisuus, jossa me elämme, jatkuvasti muuttuva virta, jossa me ihmiset merkityksellistämme ympäröivää maailmaa; jota me muovaamme ja joka muovaa meitä?
Turussa kulttuuripääkaupunkihanke on ollut huolellisesti valmisteltu ja, mikä parasta, käsitys kulttuurista on ollut laaja. Silti vaarana on instituutiokeskeinen kulttuurikäsitys. Tämä tulee luonnostaan jo EU.n tavoitteista, joihin liittyy näkemys kulttuurista tuotettuina palveluina. Kun kulttuuripääkaupunki lähestyy, myös taloudelliset intohimot kasvavat. Samalla korostuvat vääjäämättömästi epäilyt siitä, käytetäänkö rahat ”oikein”, kenelle ”sisällöt ja tapahtumat” on suunnattu ja olisiko ollut vaihtoehtoisia tapoja käyttää resursseja. Kulttuurin käsitteen alla on aina käyty ankaria kädenvääntöjä, kamppailuja, joissa on luotu vastakkainasetteluja ja arvostelmia.
Kulttuuri ei lopulta ole kulttuuripääkaupunkihankkeen ulkopuolella: se luo sitä itse. Institutionaalisella kulttuurin kentällä erot ja arvostukset syntyvät helposti, mutta yhtä hyvin hanke voi tehdä turkulaista, varsinaissuomalaista ja eurooppalaista kulttuuria näkyväksi tavalla, joka murtaa lukkiutuneita raja-aitoja.
(ilmestynyt Turun Sanomissa 19.9.2008)
Julkisuudessa on taitettu peistä kulttuuripääkaupunkihankkeen kustannuksista, ja myös yleisönosastossa on huolestuttu siitä, mihin kustannusarvioissa esitellyt summat käytetään. Irwin Goodman lauloi aikanaan lentävän lauseen: ”Raha ratkaisee…” Rahakin on kulttuurintuote, symbolinen maksuväline, jolla on taipumus muuttaa asioita. Se ei ole vain välttämätön paha vaan aktiivinen toimija – samoin kuin tietysti ne tahot, jotka rahaa käsittelevät.
Selvää on, että kulttuuripääkaupunki edellyttää merkittäviä investointeja. Jo lähtökohtana on, että valittu kaupunki laatii ”kulttuurisisällöistä ja -tapahtumista” koostuvan ohjelman. Kulttuuripääkaupungin täytyy mahdollistaa toimintaa ja luoda edellytyksiä kohtaamisille. Tässä mielessä raha ratkaisee, mutta aina voi kysyä, millä perusteilla resursseja jaetaan ja tekevätkö päätökset riittävästi oikeutta erilaisille kulttuurikäsityksille. Mieleen tulee Juha Räikän pohdiskelu hyvän elämän lähtökohdista. Perustellusti voi väittää, että yhteiskunnassa on useita mahdollisia tapoja tavoitella hyvää elämää, eikä vain yhtä ja ainoaa. Koska näin on, oikeudenmukaisen yhteiskunnan täytyy antaa yksilölle mahdollisuus tavoitella hyvää elämää: se voi tarkoittaa oopperassa käyntiä, mutta se voi tarkoittaa myös opiskelua, askartelua, urheilukilpailuissa käyntiä, kirjaston lukusalissa istumista, sienestämistä, matkustamista, lähiravintolassa väittelyä, rauhallisia koti-iltoja.
Samaa voi sanoa kulttuurista. Yhdysvaltalaiset tutkijat löysivät 1950-luvulla kulttuurin käsitteelle häkellyttävät 161 määrittelyä. Tästä rikkaudesta huolimatta yhteiskunnallisessa puheessa kulttuuri esiintyy hyvin kapeassa merkityksessä. Kulttuuri sysätään yhteiskunnallisen toiminnan osa-alueeksi ja sidotaan instituutioihin. Laki kuntien kulttuuritoiminnasta toteaa kulttuurin viittaavan ”taiteen harjoittamiseen ja harrastamiseen, taidepalvelujen tarjontaan ja käyttöön, kotiseututyöhön sekä paikallisen kulttuuriperinteen vaalimiseen ja edistämiseen”. Kulttuuritoimen alle sijoitetaan kirjastot, nuorisotyö, liikunta, museot ja teatteri- ja orkesterilaitos. Nämä määrittelyt elävät kulttuuripuheessa, vaikka kulttuurin tutkijat jäävätkin jupisemaan: eikö kulttuuri ole pikemminkin se elämänkokonaisuus, jossa me elämme, jatkuvasti muuttuva virta, jossa me ihmiset merkityksellistämme ympäröivää maailmaa; jota me muovaamme ja joka muovaa meitä?
Turussa kulttuuripääkaupunkihanke on ollut huolellisesti valmisteltu ja, mikä parasta, käsitys kulttuurista on ollut laaja. Silti vaarana on instituutiokeskeinen kulttuurikäsitys. Tämä tulee luonnostaan jo EU.n tavoitteista, joihin liittyy näkemys kulttuurista tuotettuina palveluina. Kun kulttuuripääkaupunki lähestyy, myös taloudelliset intohimot kasvavat. Samalla korostuvat vääjäämättömästi epäilyt siitä, käytetäänkö rahat ”oikein”, kenelle ”sisällöt ja tapahtumat” on suunnattu ja olisiko ollut vaihtoehtoisia tapoja käyttää resursseja. Kulttuurin käsitteen alla on aina käyty ankaria kädenvääntöjä, kamppailuja, joissa on luotu vastakkainasetteluja ja arvostelmia.
Kulttuuri ei lopulta ole kulttuuripääkaupunkihankkeen ulkopuolella: se luo sitä itse. Institutionaalisella kulttuurin kentällä erot ja arvostukset syntyvät helposti, mutta yhtä hyvin hanke voi tehdä turkulaista, varsinaissuomalaista ja eurooppalaista kulttuuria näkyväksi tavalla, joka murtaa lukkiutuneita raja-aitoja.
(ilmestynyt Turun Sanomissa 19.9.2008)
14. syyskuuta 2008
Suuret toiveet (1946)
Suuret toiveet (Great Expectations, 1946) on tunnetuimpia Charles Dickens -filmatisointeja. Kaksi vuotta myöhemmin David Lean ohjasi vielä Oliver Twistin, joka lienee yhä vaikuttavimpia aiheen tulkintoja. Suuret toiveet tempaa heti alkumetreillä mukaansa: nuori Pip (Tony Wagner) kohtaa hautausmaalla vankikarkurin (Finlay Currie), joka pyytää ruokaa ja viilan. Sepän kodissa asuva orpo auttaa, mutta karkuri jää ennen pitkää kiinni. Aikuisena Pip (John Mills) saa yhtäkkiä hyväntekijän, jota hän luulee mystiseksi neiti Havishamiksi (Martita Hunt). Neiti Havisham elää kopean kasvattinsa Estellan (Valerie Hobson) kanssa lukkojen takana, maailmasta erillään, ja hämähäkin seittien keskellä Havisham nauttii vain muiden tunteilla leikittelystä. Lopulta Pipille valkenee, kuka hänen oikea hyväntekijänsä on, ja samalla tarina kasvaa osoitukseksi siitä, miten pienin, vähäpätöisinkin hyvä teko ennen pitkää palautuu oikeaan osoitteeseen.
12. syyskuuta 2008
Nuori luotsi Taideteollisessa korkeakoulussa
Viikko on sujunut hektisesti, luentoja ja seminaareja on riittänyt joka päivälle. Perjantai kului TAikissa, suomalaisen mykkäelokuvan parissa. Oli suoranaista luksusta katsoa kankaalta luentojen päätteeksi Ahon ja Soldanin lyhyt Sylvi-elokuva ja Erkki Karun Nuori luotsi vuodelta 1928. Kummassakaan ei ollut säestystä, joten katsomiskokemusta oli mahdollista ryydittää kommentein ja sutkautuksin niin kuin aikalaisetkin epäilemättä tekivät. Nuori luotsi perustui Yrjö Veijolan kansannäytelmään, joka oli aikanaan niin suosittu, että vielä vuonna 1928 uumoiltiin kaikkien katsojien joskus esittäneen jotakin näytelmän roolia. Nyttemmin Nuori luotsi on painunut aika lailla unholtaan, mutta aikalaisille se oli elävää draamaa. Kun Karu tarttui tarinaan, teos oli ehditty jo kertaalleen filmata. Sen sovitti elokuvaksi Kaarle Halme vuonna 1914 Hjalmar V. Pohjanheimon suosiollisella tuella. Luotsi Eero Luotolaa näytteli Konrad Tallroth ja hänen morsiantaan Annikkia Hilma Rantanen. Karun versiossa rooleista vastasivat Joel Rinne ja Lillan Järnefelt, Arvid Järnefeltin tytär. Halmeen tulkinnassa loppu on alkuperäisnäytelmän tapaan traaginen. Kaupungista saaristoon rantautunut viekas taiteilija Viklund on onnistunut houkuttelemaan Annikin mukaansa saarelle. Paluumatkalla puhkeaa myrsky, ja Annikki ja Viklund joutuvat veden varaan. Eero ryntää jalomielisesti pelastamaan rakastettuaan. Aaltojen temmellyksessä Eero kysyy: ”Annikki, oletko sama kuin saareen mennessä?” Annikki vastaa lakonisesti: ”En.” Tätä Eero ei kestä vaan antaa meren hukuttaa itsensä. Kun Karun elokuva vuonna 1928 valmistui, kaikki varmaankin tunsivat tarinan kulun. Epäilemättä yleisö oli ällikällä lyöty, kun kertomus saikin myönteisen lopun. Itse asiassa Karun tulkinnassa Viklund ja Annikki eivät joudukaan veden varaan myrskyn takia, vaan mustasukkainen Eero ajaa heidät moottoriveneellä kumoon. Jälleen Eero kysyy: ”Annikki, oletko sama kuin saareen mennessä?” Tällä kertaa Annikki vastaa: ”Kyllä.” Eero saa katsojalta anteeksi mustasukkaisuutensa, pelastaa Annikin ja kantaa tulevan puolisonsa tuvan lämpöön.
Olisi kiinnostavaa tietää, miten aikalaiset tulkitsivat tämän muutoksen? Ehkä aika oli kypsä irrottautua saksalaistyyppisestä melodraamasta ja tarjota katsojille hollywoodmainen happy end. Toisaalta loppuratkaisut eivät käänteisyydestään huolimatta ole toistensa vastakohtia. Radikaalimpi vaihtoehto olisi ollut, jos Annikin olisi sallittu vastata ”En” ja Eero olisi hänet silti pelastanut. Lopetusten ero on näennäinen. Vuoden 1914 Eeron on yhtä vaikea kestää häpeää kuin vuoden 1928 Eeron. Silti on selvää, että elokuvakerronnan konventiot olivat muuttuneet 14 vuodessa: kaanoniin kuuluneen näytelmän loppuratkaisu oli mahdollista muuttaa siksi, ettei elokuva enää ollut vain teatterikappaleen esitys vaan itsenäinen ilmaisumuoto.
Kuva vuoden 1914 Nuoresta luotsista: Eero (Konrad Tallroth) makaa kuolleena, ja Annikki (Hilma Rantanen) ja äiti (Mia Backman) surevat vierellä.
Olisi kiinnostavaa tietää, miten aikalaiset tulkitsivat tämän muutoksen? Ehkä aika oli kypsä irrottautua saksalaistyyppisestä melodraamasta ja tarjota katsojille hollywoodmainen happy end. Toisaalta loppuratkaisut eivät käänteisyydestään huolimatta ole toistensa vastakohtia. Radikaalimpi vaihtoehto olisi ollut, jos Annikin olisi sallittu vastata ”En” ja Eero olisi hänet silti pelastanut. Lopetusten ero on näennäinen. Vuoden 1914 Eeron on yhtä vaikea kestää häpeää kuin vuoden 1928 Eeron. Silti on selvää, että elokuvakerronnan konventiot olivat muuttuneet 14 vuodessa: kaanoniin kuuluneen näytelmän loppuratkaisu oli mahdollista muuttaa siksi, ettei elokuva enää ollut vain teatterikappaleen esitys vaan itsenäinen ilmaisumuoto.
Kuva vuoden 1914 Nuoresta luotsista: Eero (Konrad Tallroth) makaa kuolleena, ja Annikki (Hilma Rantanen) ja äiti (Mia Backman) surevat vierellä.
7. syyskuuta 2008
Peter Burke Turussa
Kulttuurihistorioitsija Peter Burke vieraili viikonloppuna Turussa luennoimassa ja vastaväittämässä. Englannissa hän on ollut epäilemättä yksinäinen susi, joka toimi kulttuurihistorian professorina jo ennen kuin ”kulttuurinen käänne” pyyhkäisi humanististen tieteiden yli. Burken työssä viehättää nöyryys: hän janoaa jatkuvasti uutta mutta tiedostaa tietämisen rajoitukset. Tosin hänellä, jos kellä, on mahdollisuus seurata, mitä kansainvälisessä tutkimuksessa tapahtuu – harva hallitsee kahtatoista kieltä. Kahvipöytäkeskusteluissa Burke kertoi sellaisia tarinoita, jotka pitäisi ehdottomasti taltioida muistelmiksi. Hän oli Robert Darntonin tapaan Berliinissä tutkijana juuri, kun muuri murtui syksyllä 1989. Burke vetäytyi kammioonsa, mutta Darnton keräsi kuulumisia milloin mistäkin päin entistä Itä-Saksaa. Burke oli muuten Saksassa Gadamer-luennoitsijana juuri, kun Gadamer oli ehtinyt kuolla. Silti tarinat yli satavuotiaasta filosofista elivät, ja niitä oli tarttunut mukaan tukkukaupalla. Burke kertoi olleensa Marokossa ”taistelevien antropologien” Clifford Geertzin ja Marshall Sahlinsin kanssa, mutta ajankohta jäi minulle hämäräksi: Geertz ja Sahlins olivat kuulemma aina napit vastakkain, eivätkä Marokossakaan pystyneet toimimaan yhdessä. Geertz sulkeutui hotelliinsa, sillä hän tiesi – aiempien kenttätutkimustensa valossa – marokkolaisesta elämänmenosta jo aivan riittämiin.
Kuvassa Bruce Johnson ja Peter Burke ihmettelevät Mikaelin kirkon kattoa.
Kuvassa Bruce Johnson ja Peter Burke ihmettelevät Mikaelin kirkon kattoa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)