Olen potenut elämäni karmeinta influenssaa - ja seurannut enemmän tekstitelevisiota kuin koskaan. Kolme outoa diplomaattista konfliktia on herättänyt ihmetystä. Suomi vastasi viime viikolla Pohjois-Korean noottiin, jossa väitettiin suomalaisten viranomaisten polkeneen diplomaattien ihmisoikeuksia Kouvolassa. Suomen vastineen mukaan Moskovasta Tukholmaan matkalla olleet diplomaatit eivät esittäneet mikäänlaisia todisteita diplomaattiudestaan. Samaan aikaan Ruotsin ja Kuuban välillä on astetta kiivassanaisempi kärmähä.
Kun Ruotsin ulkoministeri Carl Bildt oli YK:ssa pitämässään esitelmässä kritisoinut Kuuban ihmisoikeustilannetta, vastapuolen tunteet ryöppyivät yli äyräiden. Kuuban YK-suurlähettilään mukaan "Ruotsi on verinen imperialistivalta, joka omistautuu etnisille puhdistuksille, vainoaa muukalaisia ja heittää maasta kaikki, joiden suonissa ei viikinkiveri virtaa". Bildt syytti selkkauksen tiimelyksessä Kuubaa samasta kuin Pohjois-Korea Suomen tullilaitoksen virkailijoita, diplomaattipostin avaamisesta.
On selvää, että pohjoiskorealaisten diplomaattien aggressiiviseksi väitetty käyttäytyminen Kouvolassa on oma lukunsa, eikä nootin jälkeen asiaan varmaankaan palata. Mutta Kuuban ja Ruotsin välienselvittely on pykälää tärkeämpi. En kommentoi Kuuban ihmisoikeustilannetta, mutta kiinnostavaa on se, miten yllätetyksi Skandinavian maa on joutunut kohdatessaan syytöksen imperialismista, kolonialismista ja etnisisistä puhdistuksista. Tilanteen voisi rinnastaa kolmanteen - ehkä vielä vakavampaan konfliktiin - jonka keskelle Suomi on joutunut Argentiinan ja Uruguayn rajalla. TV:ssä hiljattain esitetyssä Silminnäkijä-dokumentissa annettiin ymmärtää, että Suomi on Gualeguaychússa jo menettänyt täydellisesti kasvonsa. Miksi Suomen hallitus katsoo vielä, ettei tämä ole valtion asia? Globalisaatiohuumassa olevan eurooppalaisen maan näkökulmasta kyse on vain yrityksen kansainvälisestä toiminnasta. Mutta juuri raskaan teollisuuden siirtyminen pois Suomesta johtaa kysymykseen, eikö halpojen raaka-aineiden ja edullisen työvoiman etsintä ole jatketta vuosisataiselle eurooppalaiselle kolonialismille. Kaikki eivät ehkä ole ymmärtäneet sitä, että tilanne on Suomen kannalta muuttunut: Suomi edustaa korkean teknologian maana modernin kolonialismin ydintä. Vaikka Suomi muodollisesti - valtiona - olisikin ulkopuolinen, juuri tämä ulkopuolisuus, kulttuurin muutos, vaatisi pohdintaa, politiikassakin. Samaan aikaan kun kansainväliset uraaninetsijät paaluttavat Lapin metsiä, Suomi voisi ottaa vahvemmin kantaa paikallisen näkökulman puolesta.
25. maaliskuuta 2007
21. maaliskuuta 2007
Kadonnut Mullintie 36: lapsuusmuisto
Kärsämäkeläisyyteni muuttuu todeksi aina, kun kysytään, missä koulussa olen käynyt. Joudun punastumaan ja mutisemaan, että olin ensin Kärsämäen kansakoulussa ja sitten Pallivahassa. Yritän kääntää tilanteen voitoksi tokaisemalla, että olihan siellä sellainen ruokalakin kuin Kärsäkuppi, tosin paljon myöhemmin. Hämmennys on yleensä täydellinen, kun mainitsen vielä, että asuimme Mullintiellä.
Kun muutama vuosi sitten kävin katsomassa vanhaa asuinpaikkaa, juuri mitään ei ollut jäljellä. Osoitekin on vaihtunut. Mullintie 36 on nykyään Kairialankadulla. Siihen aikaan, 1960- ja 1970-luvuilla, Markulantie katkaisi Mullintien, joka jatkui takiaisten reunustamana, kapeana kinttupolkuna, kunnes alkoi uudelleen nykyisen Kairialankadun päässä ja yhtyi lopulta Punomontiehen. Osoitteen takia minua oltiin passittamassa Raunistulan kouluun, mutta äitini Aili oli jämäkkä ja taisteli oikeuksieni puolesta: lähimpään kouluun piti päästä. Opettajakseni tuli Ruth Harjala, joka oli koulinut jo isääni Taunoa. Isäkin oli asunut lapsuutensa Mullintiellä, siinä pienessä punaisessa talossa, joka ikkunat peitettynä uhmaa aikaa ja löytyy vieläkin Kairialankadun päästä. Keittiössä ja kamarissa asui monilapsinen työläisperhe. Isoisäni Arvo oli kaupungin hevoskuskeja, ja tallit olivat aivan vieressä, Kärsämäen kupeessa. Isoisää en koskaan ehtinyt tavata, mutta mamma, Signe, asui punaisessa mökissään ja tarjosi aina auliisti pullamössöä ja kauraryynejä.
Me asuimme vuokralla Tuomen Einon ja Annikin naapurissa, vanhassa keltaisessa talossa, joka oli rakennettu ylemmäs, kallioiselle mäelle. Jos sattui ukkostamaan, ikkunat helisivät vuorenvarmasti. Talon omisti Irja Reinilä, jonka äiti oli ollut töissä Kaerlan myllyssä. Helsinkiläinen omistaja kävi käymässä kerran kesässä, istui hetken vintissä vanhojen valokuvien ja vaatteiden keskellä ja vaipui muistoihinsa. Sitten hän lähti. Talon ympärillä avautui iso, vehreä tontti; omenapuita, luumupuita, kirsikkapuita ja kitulias päärynäpuu. Luumun tuoksu sateen jälkeen on iskostunut muistiini, ja se, etteivät päärynäpuun antimet olleet yhtä meheviä ja houkuttelevia kuin Ikuisten kertomusten hyvän ja pahan tiedon puussa. Pihapiiriin kuului punainen liiteri, jossa oli vessa, puuvaja, ”palokalut” ja mankelihuone. Lapselle ihmeellisin paikka oli mankeli, jossa naapurit kävivät suoristamassa lakanoitaan. Suurta pyörää kampeamalla saatiin laitos liikkumaan. Se oli mysteeri.
Menin kouluun vuonna 1968, autuaan tietämättömänä kaikista niistä levottomuuksista, jotka samaan aikaan kuohuttivat maailmaa. Kävelyreittini kulki Punomontieltä Tuulismäentielle – siihen tiivistyi koko maailma. Koulutie on piirtynyt mieleen käsittämättömän tarkasti: voisin vieläkin ummistaa silmäni ja kuvitella matkan portille asti. Alku oli tosin hankalaa. Käännyin kotiin jo ensimmäisessä mutkassa ja äiti joutui viemään minut pyörällä.
Kärsämäen kansakoulu oli parhaimmillaan silloin, kun läheiseltä Hellaksen tehtaalta leyhähti suklaan tuoksuinen pilvi. Se antoi lupauksen jostakin paremmasta, ainakin kouluruokaan verrattuna. Olin tietysti hämmentynyt opintielle joutumisesta. Yhtäkkiä ympärillä oli lapsia, kun tähän asti olin leikkinyt vain siskoni Annen kanssa. Luokalta löytyi lopulta monta kaveria: Saarisen Juha, joka oli sukua moottoripyöräilijä Jarno Saariselle, Ruoholan Jouni, jota en ole nähnyt sen koommin, ja tietysti Liippalan Kari, joka oli paras kaverini koko kouluajan. Kari asui Punomontiellä.
Ensimmäisellä luokalla käytiin koulua vielä lauantaisin, mutta sitten tapahtui arjen kumous: vapaat lauantait mullistivat elämän Mullintielläkin. Saunapäivä oli pelastettu. Tosin meillä ei ollut omaa saunaa, vaan kävimme aina Lehtosella, mäen alapuolella. Taapersimme saunatakit päällä, pesuvadit kainalossa naapuriin joka lauantai, ja ilta päättyi saunakahvien jälkeen Taistelevien Virtasten äärelle. Viikonloppuisin oli aikaa paitsi nukkua pitkään myös penkoa lähimetsiä. Neil Armstrong laski jalkansa kuun pinnalle heinäkuussa 1969, mutta minun tunnettu maailmankaikkeuteni rajautui Mullientien metsiköihin, jotka silloin tuntuivat tiheiltä ja läpikäymättömiltä, toinen avautui tien toisella puolella, toinen oli mamman vessan takana, täynnä pähkinäpensaita, kiviä ja kallioita. Siellä oli tilaa intiaanien ja kalpeanaamojen taistelulle.
Nyt tuo maailma on kadonnut: Mullintie 36 ei ole kartalla, ja vanha kaunis talokin on purettu. Ovatko Irja Reinilän salaisen huoneen muistot tuhoutuneet? Mitä on tapahtunut sille aarrearkulle, jonka kaivoimme maahan kellarin taakse? Eikö kukaan löytänyt sitä voipaperiin piirrettyä aarrekarttaa, jonka kätkin vintin portaiden viereen, repaleisen seinäpaperin taakse, vanhojen sanomalehtien väliin?
Mankeli on päätynyt kaatopaikalle, liiteri on poissa, ja lähimetsään on noussut kerrostaloja. Siinä, missä ennen oli mielikuvituksellisen vääristynyt mänty, loistava kiipeilypuu, on nykyaikainen leikkiteline. Sammaloituneen kallion kohdalla on asvaltoitu parkkipaikka. Mutta muistista lapsuuden maisema ei katoa. Pihapiirin yksityiskohdat, pieninkin kivi ja ruohontupsu, ovat olemassa niin kauan kuin minäkin.
Kun muutama vuosi sitten kävin katsomassa vanhaa asuinpaikkaa, juuri mitään ei ollut jäljellä. Osoitekin on vaihtunut. Mullintie 36 on nykyään Kairialankadulla. Siihen aikaan, 1960- ja 1970-luvuilla, Markulantie katkaisi Mullintien, joka jatkui takiaisten reunustamana, kapeana kinttupolkuna, kunnes alkoi uudelleen nykyisen Kairialankadun päässä ja yhtyi lopulta Punomontiehen. Osoitteen takia minua oltiin passittamassa Raunistulan kouluun, mutta äitini Aili oli jämäkkä ja taisteli oikeuksieni puolesta: lähimpään kouluun piti päästä. Opettajakseni tuli Ruth Harjala, joka oli koulinut jo isääni Taunoa. Isäkin oli asunut lapsuutensa Mullintiellä, siinä pienessä punaisessa talossa, joka ikkunat peitettynä uhmaa aikaa ja löytyy vieläkin Kairialankadun päästä. Keittiössä ja kamarissa asui monilapsinen työläisperhe. Isoisäni Arvo oli kaupungin hevoskuskeja, ja tallit olivat aivan vieressä, Kärsämäen kupeessa. Isoisää en koskaan ehtinyt tavata, mutta mamma, Signe, asui punaisessa mökissään ja tarjosi aina auliisti pullamössöä ja kauraryynejä.
Me asuimme vuokralla Tuomen Einon ja Annikin naapurissa, vanhassa keltaisessa talossa, joka oli rakennettu ylemmäs, kallioiselle mäelle. Jos sattui ukkostamaan, ikkunat helisivät vuorenvarmasti. Talon omisti Irja Reinilä, jonka äiti oli ollut töissä Kaerlan myllyssä. Helsinkiläinen omistaja kävi käymässä kerran kesässä, istui hetken vintissä vanhojen valokuvien ja vaatteiden keskellä ja vaipui muistoihinsa. Sitten hän lähti. Talon ympärillä avautui iso, vehreä tontti; omenapuita, luumupuita, kirsikkapuita ja kitulias päärynäpuu. Luumun tuoksu sateen jälkeen on iskostunut muistiini, ja se, etteivät päärynäpuun antimet olleet yhtä meheviä ja houkuttelevia kuin Ikuisten kertomusten hyvän ja pahan tiedon puussa. Pihapiiriin kuului punainen liiteri, jossa oli vessa, puuvaja, ”palokalut” ja mankelihuone. Lapselle ihmeellisin paikka oli mankeli, jossa naapurit kävivät suoristamassa lakanoitaan. Suurta pyörää kampeamalla saatiin laitos liikkumaan. Se oli mysteeri.
Menin kouluun vuonna 1968, autuaan tietämättömänä kaikista niistä levottomuuksista, jotka samaan aikaan kuohuttivat maailmaa. Kävelyreittini kulki Punomontieltä Tuulismäentielle – siihen tiivistyi koko maailma. Koulutie on piirtynyt mieleen käsittämättömän tarkasti: voisin vieläkin ummistaa silmäni ja kuvitella matkan portille asti. Alku oli tosin hankalaa. Käännyin kotiin jo ensimmäisessä mutkassa ja äiti joutui viemään minut pyörällä.
Kärsämäen kansakoulu oli parhaimmillaan silloin, kun läheiseltä Hellaksen tehtaalta leyhähti suklaan tuoksuinen pilvi. Se antoi lupauksen jostakin paremmasta, ainakin kouluruokaan verrattuna. Olin tietysti hämmentynyt opintielle joutumisesta. Yhtäkkiä ympärillä oli lapsia, kun tähän asti olin leikkinyt vain siskoni Annen kanssa. Luokalta löytyi lopulta monta kaveria: Saarisen Juha, joka oli sukua moottoripyöräilijä Jarno Saariselle, Ruoholan Jouni, jota en ole nähnyt sen koommin, ja tietysti Liippalan Kari, joka oli paras kaverini koko kouluajan. Kari asui Punomontiellä.
Ensimmäisellä luokalla käytiin koulua vielä lauantaisin, mutta sitten tapahtui arjen kumous: vapaat lauantait mullistivat elämän Mullintielläkin. Saunapäivä oli pelastettu. Tosin meillä ei ollut omaa saunaa, vaan kävimme aina Lehtosella, mäen alapuolella. Taapersimme saunatakit päällä, pesuvadit kainalossa naapuriin joka lauantai, ja ilta päättyi saunakahvien jälkeen Taistelevien Virtasten äärelle. Viikonloppuisin oli aikaa paitsi nukkua pitkään myös penkoa lähimetsiä. Neil Armstrong laski jalkansa kuun pinnalle heinäkuussa 1969, mutta minun tunnettu maailmankaikkeuteni rajautui Mullientien metsiköihin, jotka silloin tuntuivat tiheiltä ja läpikäymättömiltä, toinen avautui tien toisella puolella, toinen oli mamman vessan takana, täynnä pähkinäpensaita, kiviä ja kallioita. Siellä oli tilaa intiaanien ja kalpeanaamojen taistelulle.
Nyt tuo maailma on kadonnut: Mullintie 36 ei ole kartalla, ja vanha kaunis talokin on purettu. Ovatko Irja Reinilän salaisen huoneen muistot tuhoutuneet? Mitä on tapahtunut sille aarrearkulle, jonka kaivoimme maahan kellarin taakse? Eikö kukaan löytänyt sitä voipaperiin piirrettyä aarrekarttaa, jonka kätkin vintin portaiden viereen, repaleisen seinäpaperin taakse, vanhojen sanomalehtien väliin?
Mankeli on päätynyt kaatopaikalle, liiteri on poissa, ja lähimetsään on noussut kerrostaloja. Siinä, missä ennen oli mielikuvituksellisen vääristynyt mänty, loistava kiipeilypuu, on nykyaikainen leikkiteline. Sammaloituneen kallion kohdalla on asvaltoitu parkkipaikka. Mutta muistista lapsuuden maisema ei katoa. Pihapiirin yksityiskohdat, pieninkin kivi ja ruohontupsu, ovat olemassa niin kauan kuin minäkin.
(ilmestyy Kärsämäki-kirjassa huhtikuussa 2007)
20. maaliskuuta 2007
Pitkät kihlajaiset (2004)
Katsoimme viikonloppuna Jean-Pierre Jeunet'n elokuvan Pitkät kihlajaiset (Un long dimanche de fiançailles, 2004). Mieleen tulevat Jacques Tardin sarjakuvat, varsinkin vuonna 1981 Ruotsissa julkaistu Den ödesdigra resan (Adieu Brindavoine). Tardille ensimmäinen maailmansota oli tärkeä historiallinen tapahtumasarja, vaikka suursodan traumaattisuus jäikin sittemmin toisen maailmansodan varjoon. Viimeksi Tardi käsitteli sotaa teoksessa C'était la guerre des tranchées (1993). Tuntuu aivan siltä kuin Jeunet olisi Tardin jalanjäljillä. Visuaalinen tyylikin on sarjakuvamaisen ytimekästä: teos koostuu hyvin lyhyistä kohtauksista, manipuloiduista otoksista. Sitkeä Mathilde (Audrey Tautou) jäljittää rakastettuaan Manechia (Gaspard Ulliel) ja lopulta onnistuu löytämäänkin hänet, muistinsa menettäneenä. Kokonaisuus on taidokkaasti rakennettu, vaikka itse olisin jättänyt koomiset elementit kokonaan pois. Omintakeinen tapa yhdistää sotaelokuva ja rakkaustarina on vaikuttava. Pitkien kihlajaisten alussa nähtävät kuvat juoksuhaudoista piirtävät karmean ja lohduttoman kuvan sodasta, joka aikalaisten mielestä oli maanpäällinen helvetti.
13. maaliskuuta 2007
Iskusanojen valtakunta
Eduskuntavaalit ovat pelottavan lähellä. Vaalilauseita ja avainsanoja singahtelee ilmaan, kun poliittisia tavoitteita yritetään tiivistää ja saada julkisuuteen. Kilpailu äänestäjien huomiosta on kovaa, vaikka äänestäminen onkin tänään suosittua vapaa-ajan huvia. Voimme äänestää Idolsin mukana ympäri vuoden, ja kohta saamme laittaa euroviisutkin järjestykseen. Onneksi tekstiviesti on keksitty, sillä nyt kansalainen voi vaikuttaa…
Samaan aikaan kun mediakulttuuri on saanut uusia muotoja ja foorumeita, yhteiskunnallinen keskustelu on muuttunut lyhyttavaraksi. Parhaimpina pidetään sellaisia ideoita, jotka voi tiivistää kymmeneen sekuntiin suorassa radio-ohjelmassa tai puristaa napakkaan PowerPoint-esitykseen. Raporttien luetuimpia osuuksia ovat tiivistelmät, joista toimenpide-esitykset siirtyvät käytäntöön melkein huomaamatta. Oppikirjat täyttyvät laatikoista ja tietoikkunoista.
Tiedotustutkijat pelottelivat informaatiotulvalla jo 1970-luvulla, ja Internetin ensiaskeleet muutamaa vuosikymmentä myöhemmin synnyttivät huolen lisääntyvästä ”infoähkystä”. Näitä synkkiä näkymiä ei kannata maalailla, mutta on selvää, että tietämisen tavat ja tiedon roolit ovat dramaattisesti muuttuneet. Avainsanat, tiivistykset ja mainoslauseet ovat päivän sana. Samalla julkisuus on yhä tavoitellumpaa. Tuoreessa kirjassa Ken leikkiin ryhtyy... Julkisuuden himo ja hinta Ville Blåfield ja Leena Sharma toteavat, että lähes puolet 15–25-vuotiaista nuorista haaveilee elämästä julkisuudessa.
Kuulin kerran, miten kokenut tutkija opetti nuorempaa kollegaansa väittämällä, että kansainväliseen menestykseen voi päästä kehittämällä oman käsitteen, avainsanan, joka muodostuu henkilökohtaiseksi tavaramerkiksi. Toki käsitteellinen ajattelu on kriittisen tiedon lähtökohta, mutta keyword-ajatus on myös tietoista itsetehostusta, oman uran kehittämistä muodikkain keinoin.
Tieteen pitäisi olla kriittistä, luovaa järjenkäyttöä, joka avaa uusia näköaloja ja tuottaa uutta tietoa. Silti iskusanojen ote on vahva niin tutkimuksessa kuin tiedepolitiikassakin. Tästä on kuvaava esimerkki aivan viime päiviltä. Valtiosihteeri Raimo Sailaksen johtama työryhmä luovutti opetusministeri Antti Kalliomäelle 19. helmikuuta selvityksen, jossa esitettiin huippuyliopiston perustamista Suomeen. Konkreettisena tavoitteena on Teknillisen korkeakoulun, Helsingin kauppakorkeakoulun ja Taideteollisen korkeakoulun yhdistäminen siten, että kokonaisuuden rahoitus kaksinkertaistuu nykyisestä. Esitys annettiin sopivasti vaalien alla, raaka-aineeksi poliitikkojen visioille kansainvälisen kilpailukyvyn lisäämisestä.
Eniten olen ihmetellyt sitä, miten ajatus ”huippuyliopistosta” on mennyt niin täydellisesti läpi – vaikka tietysti tämä on vain loogista jatkoa takavuosien puheelle ”huippuosaajista” ja ”keihäänkärjistä”. Jopa hankkeen vastustajat puhuvat esityksestä huippuyliopistona. Mutta: mikään yksikkö ei voi olla huipulla ennen kuin on antanut näyttöjä ja tehnyt ansiokasta työtä, puhumattakaan että se olisi huipulla ennen syntymäänsä. ”Huippuyliopisto” on avainsana, jonka merkitystä kukaan ei rohkene kiistää, sillä kukapa vastustaisi huipulla olemista. Avainsanan taakse kätkeytyminen on osa strategiaa, joka korostaa hallinnollisten ja teknisten toimenpiteiden merkitystä. Tiiviin idean kautta markkinoidaan pitkää taloudellista sitoumusta, valtiolta odotettua 500 miljoonan euron panostusta vuoteen 2012 mennessä.
Keihäänkärki-ajattelussa minua on aina harmittanut sen yhtäaikainen utooppisuus ja epädemokraattisuus. ”Huipulta” odotetaan samantapaista auvoisaa tulevaisuutta kuin nuoret odottavat tv-esiintymiseltä. Samaan aikaan tutkimuksen laaja kenttä näyttäytyy harmaana massana, jonka tehtävä on tuottaa ”huippuosaajia”. Avainsanojen ja tiivistämisen kulttuuri ei suosi vakavaa perusteiden pohtimista. Millaista olisi huippututkimus, joka ei suhtaudu kriittisesti omiin lähtökohtiinsa, ja jos se olisi kriittistä, olisiko se enää sitä, mitä huippujen tivaajat haluavat?
(kolumni Turun Sanomiin 13.3.2007)
Samaan aikaan kun mediakulttuuri on saanut uusia muotoja ja foorumeita, yhteiskunnallinen keskustelu on muuttunut lyhyttavaraksi. Parhaimpina pidetään sellaisia ideoita, jotka voi tiivistää kymmeneen sekuntiin suorassa radio-ohjelmassa tai puristaa napakkaan PowerPoint-esitykseen. Raporttien luetuimpia osuuksia ovat tiivistelmät, joista toimenpide-esitykset siirtyvät käytäntöön melkein huomaamatta. Oppikirjat täyttyvät laatikoista ja tietoikkunoista.
Tiedotustutkijat pelottelivat informaatiotulvalla jo 1970-luvulla, ja Internetin ensiaskeleet muutamaa vuosikymmentä myöhemmin synnyttivät huolen lisääntyvästä ”infoähkystä”. Näitä synkkiä näkymiä ei kannata maalailla, mutta on selvää, että tietämisen tavat ja tiedon roolit ovat dramaattisesti muuttuneet. Avainsanat, tiivistykset ja mainoslauseet ovat päivän sana. Samalla julkisuus on yhä tavoitellumpaa. Tuoreessa kirjassa Ken leikkiin ryhtyy... Julkisuuden himo ja hinta Ville Blåfield ja Leena Sharma toteavat, että lähes puolet 15–25-vuotiaista nuorista haaveilee elämästä julkisuudessa.
Kuulin kerran, miten kokenut tutkija opetti nuorempaa kollegaansa väittämällä, että kansainväliseen menestykseen voi päästä kehittämällä oman käsitteen, avainsanan, joka muodostuu henkilökohtaiseksi tavaramerkiksi. Toki käsitteellinen ajattelu on kriittisen tiedon lähtökohta, mutta keyword-ajatus on myös tietoista itsetehostusta, oman uran kehittämistä muodikkain keinoin.
Tieteen pitäisi olla kriittistä, luovaa järjenkäyttöä, joka avaa uusia näköaloja ja tuottaa uutta tietoa. Silti iskusanojen ote on vahva niin tutkimuksessa kuin tiedepolitiikassakin. Tästä on kuvaava esimerkki aivan viime päiviltä. Valtiosihteeri Raimo Sailaksen johtama työryhmä luovutti opetusministeri Antti Kalliomäelle 19. helmikuuta selvityksen, jossa esitettiin huippuyliopiston perustamista Suomeen. Konkreettisena tavoitteena on Teknillisen korkeakoulun, Helsingin kauppakorkeakoulun ja Taideteollisen korkeakoulun yhdistäminen siten, että kokonaisuuden rahoitus kaksinkertaistuu nykyisestä. Esitys annettiin sopivasti vaalien alla, raaka-aineeksi poliitikkojen visioille kansainvälisen kilpailukyvyn lisäämisestä.
Eniten olen ihmetellyt sitä, miten ajatus ”huippuyliopistosta” on mennyt niin täydellisesti läpi – vaikka tietysti tämä on vain loogista jatkoa takavuosien puheelle ”huippuosaajista” ja ”keihäänkärjistä”. Jopa hankkeen vastustajat puhuvat esityksestä huippuyliopistona. Mutta: mikään yksikkö ei voi olla huipulla ennen kuin on antanut näyttöjä ja tehnyt ansiokasta työtä, puhumattakaan että se olisi huipulla ennen syntymäänsä. ”Huippuyliopisto” on avainsana, jonka merkitystä kukaan ei rohkene kiistää, sillä kukapa vastustaisi huipulla olemista. Avainsanan taakse kätkeytyminen on osa strategiaa, joka korostaa hallinnollisten ja teknisten toimenpiteiden merkitystä. Tiiviin idean kautta markkinoidaan pitkää taloudellista sitoumusta, valtiolta odotettua 500 miljoonan euron panostusta vuoteen 2012 mennessä.
Keihäänkärki-ajattelussa minua on aina harmittanut sen yhtäaikainen utooppisuus ja epädemokraattisuus. ”Huipulta” odotetaan samantapaista auvoisaa tulevaisuutta kuin nuoret odottavat tv-esiintymiseltä. Samaan aikaan tutkimuksen laaja kenttä näyttäytyy harmaana massana, jonka tehtävä on tuottaa ”huippuosaajia”. Avainsanojen ja tiivistämisen kulttuuri ei suosi vakavaa perusteiden pohtimista. Millaista olisi huippututkimus, joka ei suhtaudu kriittisesti omiin lähtökohtiinsa, ja jos se olisi kriittistä, olisiko se enää sitä, mitä huippujen tivaajat haluavat?
(kolumni Turun Sanomiin 13.3.2007)
10. maaliskuuta 2007
Joukkohurman historia
Menneellä viikolla pohdimme joukkotapahtumien, massojen spektaakkelin, merkitystä populaarikulttuurissa. Millainen kokemus on olla kymmenien tuhansien ihmisten keskellä, yksilöllisyyden ja me-hengen rajapinnalla?
Asia jäi vaivaamaan. Olisi oikeastaan hauska kirjoittaa historiasta - tai ainakin tulkita mennyttä - joukossa olemisen kokemuksen kautta. Milloin ihmiset ovat olleet koolla, milloin on etsitty voimaa joukosta, johon voi ja on lupa hukkua? Mitkä asiat ovat saaneet ihmiset yhteen osoittamaan haluaan historian muutosvoimaksi tai ilmaisemaan ihailuaan ja vastustustaan? Walter Benjamin kirjoittaa "silmästä väkijoukossa": 1800-luvun metropolien vilinään saattoi sulautua, mutta samalla joukko antoi mahdollisuuden yksilölliseen erottautumiseen, flaneeraukseen. Yhteiskuntatieteilijät hurmaantuivat 1930-luvulla massojen tarkkailusta. Mass observation movementin inspiroimat tutkijat lähtivät tarkkailijoiksi urheilutapahtumiin tai elokuvaesityksiin, tekemään huomioita joukkohurman dynamiikasta. Samaan aikaan mediateknologia oli rakentamassa uudenlaista massakokemusta, suurten katsoja- ja kuuntelijalukujen maailmaa.
Ranskalainen kirjailija François-René de Chateaubriand kirjasi ainutlaatuisen joukkotapahtuman teokseensa Muistoja haudan takaa. Hän oli paikalla seuraamassa, kun kuninkaan vallan symboli, Bastiljin vankila, revittiin maan tasalle. Chateaubriand kuvaa joukkojen vimmaa:
"Kansa riensi Bastiljin ruumiinavaukseen. Väliaikaisia kahviloita pystytettiin telttoihin, ja kaikilla oli kiire kuin Saint-Germainin markkinoilla tai Longchampilla ikään. Vaunuja ajoi ohi tai pysähtyi tornien alapuolelle. Torneista heitettiin kiviä pölyn pyörteisiin. Elegantteja naisia ja muodikkaita nuoria miehiä liikkui goottilaisilla raunioilla ja sekoittui puolialastomiin työläisiin, jotka väkijoukon kannustaessa repivät seiniä alas."
Poliittinen teko oli karnevaali, ja joukkojen voima ryöstäytyi käsistä. Bastiljin hajottaminen kivi kiveltä muuttui villiksi kansanjuhlaksi:
"Kaiken murhaamisen keskellä antauduttiin orgioihin, kuten muinoin Rooman kuohuntojen aikana, Othon ja Vitelliuksen hallinnan alla. Bastiljin voittajia, kabareessa valloittajiksi julistettuja onnellisia juopuneita, kuljetettiin hevosrattaissa ympäri kaupunkia."
Joukkovoiman symboliksi tulivat Bastiljin avaimet, joita levitettiin matkamuistoina tuhansin kappalein. Chateaubriand kommentoi ironisesti myös omaa rooliaan, tarkkailijan asemaa. Jos hän olisi mennyt mukaan, hän nauttisi nyt hyvää eläkettä.
Asia jäi vaivaamaan. Olisi oikeastaan hauska kirjoittaa historiasta - tai ainakin tulkita mennyttä - joukossa olemisen kokemuksen kautta. Milloin ihmiset ovat olleet koolla, milloin on etsitty voimaa joukosta, johon voi ja on lupa hukkua? Mitkä asiat ovat saaneet ihmiset yhteen osoittamaan haluaan historian muutosvoimaksi tai ilmaisemaan ihailuaan ja vastustustaan? Walter Benjamin kirjoittaa "silmästä väkijoukossa": 1800-luvun metropolien vilinään saattoi sulautua, mutta samalla joukko antoi mahdollisuuden yksilölliseen erottautumiseen, flaneeraukseen. Yhteiskuntatieteilijät hurmaantuivat 1930-luvulla massojen tarkkailusta. Mass observation movementin inspiroimat tutkijat lähtivät tarkkailijoiksi urheilutapahtumiin tai elokuvaesityksiin, tekemään huomioita joukkohurman dynamiikasta. Samaan aikaan mediateknologia oli rakentamassa uudenlaista massakokemusta, suurten katsoja- ja kuuntelijalukujen maailmaa.
Ranskalainen kirjailija François-René de Chateaubriand kirjasi ainutlaatuisen joukkotapahtuman teokseensa Muistoja haudan takaa. Hän oli paikalla seuraamassa, kun kuninkaan vallan symboli, Bastiljin vankila, revittiin maan tasalle. Chateaubriand kuvaa joukkojen vimmaa:
"Kansa riensi Bastiljin ruumiinavaukseen. Väliaikaisia kahviloita pystytettiin telttoihin, ja kaikilla oli kiire kuin Saint-Germainin markkinoilla tai Longchampilla ikään. Vaunuja ajoi ohi tai pysähtyi tornien alapuolelle. Torneista heitettiin kiviä pölyn pyörteisiin. Elegantteja naisia ja muodikkaita nuoria miehiä liikkui goottilaisilla raunioilla ja sekoittui puolialastomiin työläisiin, jotka väkijoukon kannustaessa repivät seiniä alas."
Poliittinen teko oli karnevaali, ja joukkojen voima ryöstäytyi käsistä. Bastiljin hajottaminen kivi kiveltä muuttui villiksi kansanjuhlaksi:
"Kaiken murhaamisen keskellä antauduttiin orgioihin, kuten muinoin Rooman kuohuntojen aikana, Othon ja Vitelliuksen hallinnan alla. Bastiljin voittajia, kabareessa valloittajiksi julistettuja onnellisia juopuneita, kuljetettiin hevosrattaissa ympäri kaupunkia."
Joukkovoiman symboliksi tulivat Bastiljin avaimet, joita levitettiin matkamuistoina tuhansin kappalein. Chateaubriand kommentoi ironisesti myös omaa rooliaan, tarkkailijan asemaa. Jos hän olisi mennyt mukaan, hän nauttisi nyt hyvää eläkettä.
4. maaliskuuta 2007
Mielenilmaisemisen välttämättömyydestä
Eilen oli tutkijoiden ja taiteilijoiden mielenosoitus paremman sosiaali- ja työttömyysturvan puolesta. Työvoimaviranomaisten tulkinta siitä, että "tutkija työllistyy omassa työssään" ja on verrattavissa yrittäjään, on kestämätön. Oikeastaan tulkinnassa ei ole mitään epäloogista. Juha Siltala on pitänyt yrittäjyyttä olennaisena osana vuosituhannen vaihteen käsitystä yksilöllisyydestä - yksilö on omillaan, investoi resursseihinsa, kehittää osaamistaan. Meidän aikamme yksilöistä on tehty yrittäjiä.
Yrittäjyydestä puhuminen tutkimuksen kohdalla pitäisi asettaa sitä kehitystä vasten, joka on muuttanut yliopistoja dramaattisesti viimeisen kymmenen vuoden aikana ja jossa tutkimuksen asema on koko ajan kaventunut. Yliopistojen perusrahoitus ja virkarakenne ovat polkeneet paikallaan samaan aikaan, kun tulosodotukset, opiskelijamäärät ja valmistumispaineet ovat kasvaneet. Tässä tilanteessa voimavarat on ollut pakko keskittää opetukseen ja samalla tutkimusmahdollisuudet budjettirahoituksen sisällä ovat väistämättä kaventuneet. Yliopistot on pakotettu ulkoistamaan tutkimustoimintansa. Valtaosa tutkimuksesta tapahtuu tällä hetkellä kilpailutetun rahan avulla, apurahalla tai tutkimusprojekteissa, joissa tutkijan tehtävät ovat määräaikaisia ja palkkarahoitus niukkaa.
Se, että työttymyysturvaa ei ole suotu tutkijoille, koskee koko yliopistojärjestelmää. Samaan aikaan kun tutkimustoiminta on ulkoistettu yliopistoista, ei ole ymmärretty pitää huolta siitä tutkijakunnasta, jonka harteilla työn tekeminen jatkuvassa epävarmuudessa on. Apurahoilla ja tutkimusprojekteissa tehdään työtä, jota ilman suomalaisen yliopistojärjestelmän tutkimuksellinen panos olisi merkittävästi laihempi.
Viime aikaisessa keskustelussa on korostettu ennen kaikkea työttömyysturvan ongelmia. Mutta tilanne on onneton myös sairaustapauksissa. Jos Suomen Akatemian projektissa työskentelevä tutkija sairastuu, Kelan korvaukset eivät nykyisten säädösten mukaan voi palautua projektille takaisin. Tiedän, että tämä kuulostaa järjettömältä, mutta akatemiatilit ovat sellaisia, ettei niihin voi laittaa rahaa. Kelan palautukset menevät suoraan yleistilille, josta siirtäminen ei enää ole mahdollista ja valtiovarainministeriö imee ne pohjattomaan kitaansa.
Sairaslomalta palattuaan tutkija ei voi jatkaa suunnitelmansa toteuttamista. Viesti on karu: tutkija ei saisi sairastaa. Samalla projektin toteuttaminen vaarantuu, ja tutkijan on vaikea saada jatkorahoitusta. Luulisi olevan yksinkertaista korjata ongelma, mutta ehkä kukaan ei ole välittänyt. Rakenteet on luotu silloin, kun tutkimustoiminnan tekeminen ulkopuolisella rahoituksella oli huomattavasti vähäisempää. Jotta tutkimustoiminta olisi kannustavaa ja samassa asemassa kuin muukin työ, pitäisi sairastaminen sentään sallia!
Yrittäjyydestä puhuminen tutkimuksen kohdalla pitäisi asettaa sitä kehitystä vasten, joka on muuttanut yliopistoja dramaattisesti viimeisen kymmenen vuoden aikana ja jossa tutkimuksen asema on koko ajan kaventunut. Yliopistojen perusrahoitus ja virkarakenne ovat polkeneet paikallaan samaan aikaan, kun tulosodotukset, opiskelijamäärät ja valmistumispaineet ovat kasvaneet. Tässä tilanteessa voimavarat on ollut pakko keskittää opetukseen ja samalla tutkimusmahdollisuudet budjettirahoituksen sisällä ovat väistämättä kaventuneet. Yliopistot on pakotettu ulkoistamaan tutkimustoimintansa. Valtaosa tutkimuksesta tapahtuu tällä hetkellä kilpailutetun rahan avulla, apurahalla tai tutkimusprojekteissa, joissa tutkijan tehtävät ovat määräaikaisia ja palkkarahoitus niukkaa.
Se, että työttymyysturvaa ei ole suotu tutkijoille, koskee koko yliopistojärjestelmää. Samaan aikaan kun tutkimustoiminta on ulkoistettu yliopistoista, ei ole ymmärretty pitää huolta siitä tutkijakunnasta, jonka harteilla työn tekeminen jatkuvassa epävarmuudessa on. Apurahoilla ja tutkimusprojekteissa tehdään työtä, jota ilman suomalaisen yliopistojärjestelmän tutkimuksellinen panos olisi merkittävästi laihempi.
Viime aikaisessa keskustelussa on korostettu ennen kaikkea työttömyysturvan ongelmia. Mutta tilanne on onneton myös sairaustapauksissa. Jos Suomen Akatemian projektissa työskentelevä tutkija sairastuu, Kelan korvaukset eivät nykyisten säädösten mukaan voi palautua projektille takaisin. Tiedän, että tämä kuulostaa järjettömältä, mutta akatemiatilit ovat sellaisia, ettei niihin voi laittaa rahaa. Kelan palautukset menevät suoraan yleistilille, josta siirtäminen ei enää ole mahdollista ja valtiovarainministeriö imee ne pohjattomaan kitaansa.
Sairaslomalta palattuaan tutkija ei voi jatkaa suunnitelmansa toteuttamista. Viesti on karu: tutkija ei saisi sairastaa. Samalla projektin toteuttaminen vaarantuu, ja tutkijan on vaikea saada jatkorahoitusta. Luulisi olevan yksinkertaista korjata ongelma, mutta ehkä kukaan ei ole välittänyt. Rakenteet on luotu silloin, kun tutkimustoiminnan tekeminen ulkopuolisella rahoituksella oli huomattavasti vähäisempää. Jotta tutkimustoiminta olisi kannustavaa ja samassa asemassa kuin muukin työ, pitäisi sairastaminen sentään sallia!
3. maaliskuuta 2007
Ernestiyden merkitys
Oscar Wilden huvinäytelmä Tärkeintä on olla aito (The Importance of Being Earnest) nähtiin eilen televisiossa Oliver Parkerin vuonna 2002 ohjaamana elokuvaversiona, päärooleissa Colin Firth ja Rupert Everett. Näytelmä nähtiin Suomessa jo vuonna 1917 nimellä Sulhaseni Ernest. Sittemmin nimi on vaihdellut: Helsingin kaupunginteatteri esitti sen otsikolla Tärkeintä on olla Uno ja Turun ylioppilasteatteri nimellä Ernestiyden merkitys. Ernest-nimen ja earnest-sanan merkitysyhteyden tavoittelu on vapauttanut suomentajien mielikuvituksen: Italiassa näytelmä oli L'importanza di essere Franco, Saksassa Ernst sein ist alles. Mutta oikeastaan nimi on yhdentekevä, koska näytelmän - ja elokuvan - hauskuus on muualla. Wilden komedia nauraa viktoriaanisen melodraaman perinteelle: fiktio paljastuu todeksi, kuviteltu Ernest onkin oikea, orpo saa tietää vanhempansa, veljet löytävät toisensa ja avioliittojakin syntyy kolmin kappalein. Yhteiskuntaluokkien ja sukupuolten rajat ylittyvät ketterästi maailmassa, jossa säädyllisyyden periaatteet olivat tiukemmat kuin koskaan. Alkuperäisnäytelmän ensi-ilta oli helmikuussa 1895 ja saman kevään toukokuusssa Wilde oli oikeuden edessä homoseksuaalisuudesta syytettynä. "Aitous" ja "ernestiys" ei ollut mahdollista: Wilde kuoli Pariisissa viisi vuotta myöhemmin, maanpakolaisena.
1. maaliskuuta 2007
Kahvia ja suklaalaksatiivia
Eilen graduseminaarissa keskusteltiin suomalaisen kahvikulttuurin historiasta. Aihe kirvoittaa monenlaisia ajatuksia ja muistikuvia - varsinkin minun sukupolvelleni, joka on elänyt Heikin ja Kaijan ja Rintamäkeläisten kahvikeskustelujen ja pullareseptien seurassa. Sodan jälkeen kahvin kulutuksen kasvu Suomessa oli voimakasta. Oliko kahvi se voiteluaine, jolla "suuren muuton", yhteiskunnallisen rakennemuutoksen ja kaupungistumisen keskellä helpotettiin sosiaalisia hankauksia? Mutta miten kahvin yhteiskunnalliseen erottelevuuteen voisi päästä käsiksi?
Suomessa nähtiin 1960- ja 1970-lukujen kahvimainoksissa hahmo nimeltä Juan Valdez, jonka sanottiin poimineen kahvipapuja "yksitellen Andien rinteiltä". Juan Valdez oli itse asiassa fiktiivinen hahmo, jonka Kolumbian kahviteollisuus kehitteli vuonna 1959: viiksekäs Valdez opittiin tuntemaan sombrerostaan, ponchostaan, muulistaan ja ystävällisestä hymystään.
Kysymys kahvista ei välttämättä liity otsikkoni suklaalaksatiiviin, mutta mieleen tulee slovenialaisen filosofin Slavoj Žižekin havainto, että yhteiskunta toimii usein niin kuin Yhdysvalloissa suosittu suklaanmakuinen ummetuslääke, jonka on tarkoitus tehdä nautinnoksi juuri sen asian hoitaminen, johon yletön syöminen on syypää. Ehkä samantapainen ristiriita on kahvissa. Kahvin suosio Euroopassa on koloniaalisen kulttuurin tuote: viime vuosikymmenien aikana raaka-aineen maailmanmarkkinahinta on romahtanut samaan aikaan, kun länsimaissa tuotetaan yhä uusia, eksklusiivisempia jalosteita. Kahvi voitelee jännitteitä ja synnyttää niitä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)