Hiihtopartio (1940)

YLE Teema esitti joulukuussa Lew Landersin ohjaaman ja Paul Hustonin käsikirjoittaman sotaelokuvan Hiihtopartio (Ski Patrol, 1940), joka keräilijä Jarmo Raition ansiosta nousi päivänvaloon yli seitsemän vuosikymmenen jälkeen. Elokuva esitettiin Ruotsissa vuonna 1940 nimellä Jägarpatrullen, mutta Suomeen tämä Universalin tuotanto ei saapunut. Suomen ensi-ilta oli vasta vuonna 2011 elokuvateatteri Orionissa. Hiihtopartio kytkeytyy siihen kansainväliseen mediahuomioon, jota talvisota herätti. Paavo Nurmi ja Taisto Mäki lähtivät tammikuussa 1940 Yhdysvaltoihin ”juoksemaan Suomelle myötätuntoa ja rahaa”. Saikohan Hiihtopartio alkunsa siitä julkisuudesta, jota Nurmi ja Mäki onnistuivat kokoamaan, varsinkin kun elokuvan keskeisiin hahmoihin kuuluu Paavo Luuki -niminen henkilö?

Pienen Suomen taistelu ylivoimaista vihollista vastaan herätti paljon huomiota lehdistössä, ja se sai aikaan muitakin kulttuurintuotteita kuin Lew Landersin Hiihtopartion. Kirjailija ja urheilutoimittaja Paul Gallico oli suuri Paavo Nurmi -fani ja kirjoitti talvisodan innoittamana novellin ”Stop Watch”, jossa yhdysvaltalainen toimittaja kohtaa pikajuoksijan talvisodan jäätävässä helvetissä. Kymmeniä nuorten romaaneja kynäillyt Roy J. Snell puolestaan julkaisi vuonna 1940 poikakirjan The Ski Patrol, jolla ei nimestään huolimatta ole yhteyttä Universalin tuottamaan elokuvaan. Snellin romaanissa joukko amerikkalaisia nuoria on hiihtoretkellä Suomessa mutta päätyykin metsästämään karhuja ja natseja... Innostuin tilaamaan kirjan antikvariaatista, mutta se ei ole vielä saapunut. Kiinnostavaa nähdä, minkälainen kuva talvisodasta siinä rakentuu.

Hiihtopartio alkaa vuoden 1936 talviolympialaisista, jotka todellisuudessa käytiin Garmisch-Partenkirchenissä. Oli yleisesti tiedossa, että suomalaiset ovat talviurheilukansaa. Johdanto-osuus onkin Hiihtopartion paras jakso: katsoja tutustuu suomalaiseen mäkihyppääjään Paavo Luukiin (Edward Norris) ja hiihtäjä Viktor Ryderiin (Philip Dorn). Viktor kisailee 18 kilometrin hiihdossa neuvostoliittolaista Ivan Dubrovskia (Reed Hadley) ja yhdysvaltalaista Dick Reynoldsia (John Arledge) vastaan. Viktor pelastaa Ivanin rotkosta ja antaa naapurimaan edustajalle mahdollisuuden voittaa kultamitalin. Dick puolestaan lausuu kauniita sanoja olympia-aatteesta ja kansojen veljeydestä. Eipä aikaakaan, kun kaikki muuttuu, sota puhkeaa, Dick saapuu vapaaehtoiseksi talvisotaan ja Ivankin saa lopulta maksaa velkansa Viktorille.

Näyttää selvältä, että Hiihtopartion idea syntyi kevättalvella 1940 ja elokuva pyrittiin saamaan nopeasti valmiiksi. Ensi-ilta koitti toukokuussa, jolloin talvisota oli jo ehtinyt päättyä. Henkilöiden nimet on aivan kuin revitty tietosanakirjasta, sillä tarinassa seikkailee tuttuja nimiä, Engel, Simberg, Vallgren, Gallen... Suomalaisesta metsämökistä löytyy niin olympiamitalisti kuin nobelistikin. New Yorkissa Hiihtopartio esitettiin elokuvateatteri Rialtossa 20.5.1940, ja seuraavana päivänä New York Timesin kriitikko totesi, että teos on todellakin ”studio-made rush job”. Kriitikko kiinnitti huomiota myös siihen, että elokuva on toisinto Karl Hartlin ja Luis Trenkerin elokuvasta Tuomittu pataljoona (Berge in Flammen, 1931), jossa itävaltalaiset joukot taistelevat Alpeilla italialaisia vastaan ensimmäisessä maailmansodassa. Hartlin ja Trenkerin elokuva löytyy kokonaisuudessaan Youtubesta ja, toden totta, paljon on kopioitu suoraan, muun muassa joukkojen sotaanlähtö kansan hurratessa. Ehkäpä itävaltalainen lähtökohta selittää sitä, miksi Hiihtopartion Suomi muistuttaa alppimaata ja miksi – kanteleen soitosta huolimatta – elokuvan kansa on etnografinen risteytymä suomalaisista ja itävaltalaisista. Jo New York Timesin kriitikko kiteytti vaikutelman, jonka varmasti moni katsoja jakoi vuonna 1940: ”The heroic defense of the Finns certainly deserves a better cinema memorial than this.”

Monte Christon kreivitär (1932)

Walter Reischin käsikirjoittama ja Karl Hartlin ohjaama Monte Christon kreivitär (Die Gräfin von Monte Christo, 1932) ei ole komedia, toisin kuin Reischin tuotannon kohdalla voisi luulla. Pikemminkin Monte Christon kreivitär on romanttinen jännitysdraama. Jälleen kerran voi ihailla Reischin taitoa koota tutuista aineksista tuore kokonaisuus. Kun viimeisen vuoden aikana olemme katsoneet useita 1930-luvun alun saksalaisia ja itävaltalaisia elokuvia, ne tuntuvat lähes vastakuvilta niille taloudellisesti ankeille ajoille, joita elettiin. Monte Christon kreivitär on siinä mielessä poikkeus, että se alkaa aineellisen köyhyyden kuvauksella. Ensimmäinen kohtaus näyttää melkein valkoiselta orjamarkkinalta: vähitellen selviää, että kyse on nuorten näyttelijöiden rekrytoinnista sivuosiin. Paikalla ovat Jeannette Heider (Birgitte Helm) ja Mimi (Lucie Englisch), jotka saavat pestin statisteina. Hieman myöhemmin paljastuu, että Jeanetten poikaystävä Stephan (Mathias Wieman) on saamassa potkut sanomalehdestä. Kesken kuvausten Jeanette ja Mimi saavat tarpeekseen ja nostavat kytkintä.  

Monte Christon kreivittäressä on kiinnostava metaelokuvallinen taso siinä mielessä, että pitkässä kohtauksessa näytetään, miten varhaista äänielokuvaa tehdään. Orkesteri soittaa, ja draamaan on punottu musiikkinumero. Ohjaaja ilmestyy palttoossaan jakelemaan ohjeita. Jos oikein ymmärsin, kuvattava tarina liittyy ”Monte Christon kreivittäreen”, sillä Jeanetten ja Mimin mukaan tulevassa rekvisiitassa on juuri tämä nimi. Eipä aikaakaan, kun kaverukset kirjautuvat hotelliin kummastusta herättävän salanimen suojissa, Jeanette kreivittärenä ja Mimi hänen palvelijanaan. Suihkuseurapiireissä kaikki ovat kuitenkin huijareita, ja Jeanette tutustuu mystiseen parooniin (Gustaf Gründgens, kuvassa oikealla) ja Rumowskiin (Rudolf Forster, vasemmalla).

Elokuva päättyy tietysti onnellisesti, Jeanette ja Mimi palaavat Wieniin, ja Stephan kirjoittaa tapauskesta niin mehevän sensaatiojutun, että päätoimittaja peruuttaa potkut. Surullista elokuvassa on toki se, että Jeanetten ja Mimin lähes Thelma ja Louise -henkinen irtiotto päättyy, eikä se maailma, jonka he löytävät, ole kaksinen. Vaihtoehtona on vain paluu lähtöpisteeseen. Toisaalta Monte Christon kreivitär väläyttää toisenlaisen elämän mahdollisuutta ja myös niitä radikaaleja ratkaisuja, joihin yhteiskunnallinen tilanne voi johtaa.

Arkadian prinssi (1932)

Walter Reischin käsikirjoittama Arkadian prinssi (Der Prinz von Arkadien, 1932) on yhtä nokkelaa työtä kuin muutkin kirjailijan 30-luvun alun käsikirjoitukset, mutta muista tämän erottaa se, ettei ohjaaja Karl Hartl ole visualistina samaa tasoa kuin Géza von Bolváry tai Reinhold Schünzel. Itävaltalainen Karl Hartl (1899–1978) osoittautui sittemmin tuotteliaaksi tekijäksi: hän oli aloittanut leikkaajana 20-luvulla ja siirtyi ohjaajaksi 30-luvun alussa. Pari vuotta myöhemmin valmistunutta teosta Kultaa (Gold, 1934) pidetään yhtenä aikakauden hienoimmista tieteiselokuvista.  

Arkadian prinssi on huvinäytelmä, joka jatkaa sitä elokuvaoperettien sarjaa, joka oli vakiintunut itävaltalaisen 30-luvun alun elokuvan bravuuriksi. Jälleen kerran musiikin on säveltäjänyt Robert Stolz ja pääroolin esittää Willi Forst, joka saa esittää muutaman laulunumeron pianon säestyksellä. Tästä elokuvasta on laulu ”Ich hab´ ein großes Heimweh”, jonka Forst myös levytti. Tällä kertaa Forst näyttelee kuvitteellisen maan, Arkadian, nuorta prinssiä, jonka pitäisi päästä naimisiin. Prinssi lähtee omille teilleen ja törmää nuoreen näyttelijään Mary Miranaan (Liane Haid). Kaksi kertaa ukkosenjyrähdys työntää rakastavaiset yhteen, ja studion peltien kolistelu tuntuu tietoisen liioitellulta.

Arkadian prinssin makuuhuonekohtaukset koettelevat rohkeuden rajoja, eikä tätä elokuvaa katsoessa voi olla ajattelematta niitä vakavuuden ja konservatiivisuuden aikoja, jotka olivat tulossa. Willi Forst ja Liane Haid olivat esiintyneet yhdessä Géza von Bolváryn komediassa Älä kysy miksi... (Das Lied ist aus, 1930), jossa, kiinnostavaa kyllä, suhde rakastavaisten välillä raukeaa. Arkadian prinssi päättyy loppusuudelmaan, kuten niin monet muutkin aikakauden musiikkikomediat. Jos Älä kysy miksi... ei mahdollista säätyrajan rikkomista, nyt prinssi ja näyttelijä voivat saada toisensa. Varmasti olennaista on se, miten luokka ylipäätään on sukupuolitettu. Arkadian prinssissä, kuten monessa muussakin ajan komediassa, mies on lähtökohtaisesti korkeammalla sosiaalisessa tasolla kuin nainen, ja tämä vaikuttaa elokuvien juonikaavioon. Kiinnostavana vertailukohtana voin suositella Gustav Machatýn melodraamaa Lauantaista sunnuntaihin (Ze soboty na neděli, 1931), joka on kahden työläisnuoren rakkaustarina.