Päällystakki (Il cappotto, 1952)

Italialaisen ohjaajan Alberto Lattuadan neorealistissävytteinen Päällystakki (Il cappotto, 1952) on jäänyt mieleeni, sillä se esitettiin televisiossa vuonna 1978. Olin silloin lukioikäinen, ja muistan vieläkin, miten riipaiseva oli hetki, jossa varas vie onnettoman päähenkilön päällystakin, hänen kalleimman aarteensa. Kohtaus öisellä sillalla on painunut muistiin, öinen viima, joka heittelee lunta kulkijoiden ylle, takaa-ajaja, joka lähestyy lähestymistään, ja ohi ajavan yövartijan välinpitämättömyys. Apua ei ketään tunnu tarjoavan köyhälle, jonka hädälle pikemminkin nauretaan. Nyt kun katsoin elokuvan pitkän tauon jälkeen, huomaan, että moni yksityiskohta on unohtunut, ja myös se musta huumori, jota elokuvassa on.

Päällystakki perustuu Nikolai Gogolin vuonna 1842 julkaisemaan tarinaan, mutta Lattuada on siirtänyt venäläisen byrokratian ja yhteiskunnan hierarkkisuuden onnistuneesti 1900-luvun Italiaan. Elokuvassa ei tarkkaan kerrota, mihin vuoteen tapahtumat sijoittuvat, mutta usein tapahtuma-ajaksi on tulkittu 1930-luku. Päällystakki kuvattiin talvisessa Paviassa, jonka maisemat näyttävät ankeilta. Päähenkilö Carmine De Carmine (Renato Rascel) on kaupungin virastossa työskentelevä kirjuri, joka passitetaan elokuvan alussa kirjaamaan pormestarin vierailua arkeologisilla kaivauksilla. Samassa yhteydessä kaupungin isät fantasioivat suuria rakennussuunnitelmia näkemättä sitä köyhyyttä, jonka keskellä paikalliset, kuten juuri kirjuri De Carmine, elävät.

Lattuada kuvaa tarkkanäköisesti kaupungin virkahierarkiaa ja vallankäyttöä. De Carminen lähiesimies kärsii Napoleon-kompleksista ja simputtaa häikäilemättömästi alaisiaan. De Carminen elämän käännekohdaksi osoittautuu uuden päällystakin teettäminen. Kun räätälin upea luomus valmistuu, De Carmine on kuin uusi ihminen. Samalla hänen ihmisyytensä riistetään, kun uusi vaate äkkiä varastetaan. De Carminen kohtalo on traaginen, ja hän kylmettyy hengiltä. Vielä kuoleman takaa hän tulee vaikuttamaan aikalaistensa elämään. Kun pormestari pitää puhettaan, De Carminen ruumisvaunut tulevat vaientamaan tilaisuuden. Elokuva taittuu fantasiaksi loppukohtauksessa, jossa kirjurin rauhaton sielu jää vaeltamaan Pavian kaduille.

Mafioso (1962)

Alberto Lattuadan ohjaama musta komedia Mafioso (1962) tempaa mukaansa ensimmäisistä kuvista lähtien. Elokuva alkaa Milanossa, autotehtaalla, joka tuntuu symboloivat modernia elämää. Päähenkilö Antonio Badalamenti (Alberto Sordi) kävelee määrätietoisesti työmaallaan. Hän saa johtajalta paketin vietäväksi etelään, kotikonnuille Sisiliaan, jonne hän on perheineen lähdössä lomaa viettämään. Antoniolla on vaimo Marta (Norma Bengell) ja kaksi vaaleaa tytärtä. Alussa huomio kiinnittyy kaupunkikuvaan, Milanon liikenteeseen, jota Piero Piccionin ja Nino Rotan sävelet tahdittavat. Teollistuneen pohjoisen ja köyhän etelän jännite konkretisoituu, kun pohjoiseen lähtenyt Antonio saapuu sukulaistensa ja vanhojen ystäviensä luokse. 

Lattuada oli itse kotoisin Milanon läheltä, Vaprio d'Addasta, ja väistämättä elokuvaa ajautuu katsomaan pohjoisen representaationa sisilialaisesta elämäntavasta. Jos Antonio on elänyt Milanossa ydinperheensä keskellä, Sisiliassa hän on koko sukunsa syleilyssä. Sukupuolijärjestelmää kuvastaa uimarantajakso: kun Antonio on viettämässä päivää perheensä kanssa, paikalliset naiset ovat työssä, kun taas miehet lojuvat rannalla ja sivelevät aurinkorasvaa iholleen. Aluksi Marta tuntee olonsa vieraantuneeksi, mutta hän kotiutuu vähitellen ja avustaa Antonion siskoa Rosaliaa (Gabriella Conti) pääsemään eroon viiksistään ja häiritsevistä ihokarvoistaan. 

Kuten elokuvan nimi kertoo, Antonio ei lopulta voi välttää mafian otetta. Hän vannoo uskollisuutta Don Vincenzolle (Ugo Attanasio), jolle hän on kuljettanut lahjan pohjoisesta. Kun paljastuu, että Antonio on yhä, vanhana metsästäjänä, taitava ampuja, Don Vincenzo esittää tarjouksen, josta Antonio ei voi kieltäytyä. Hänet kiidätetään Yhdysvaltoihin tekemään veriteko, eikä hänellä ole mahdollisuutta muuhun, kun perhe on tiivisti kotikylässä tarkkailun alla. Kerrotaan, että elokuvan lähtökohdilla olisi vahva totuuspohja, ja käsikirjoittajana mukana ollut Bruno Caruso olisi kuullut sen tutultaan. Lopputulos on joka tapauksessa häiritsevä. Antonio palaa lopussa tehtaalle, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta hänen sisäinen maailmansa on järkkynyt. Väkivalta on uinut yhteiskunnan rakenteisiin tavalla, johon on vaikea puuttua. Komediallisesti alkanut elokuva saa traagisen päätöksen.

Il bandito (1946)

Dino de Laurentiisin tuottama Il bandito (1946) oli Alberto Lattuadan kolmas pitkä ohjaus. Käytän elokuvasta alkuperäistä nimeä, sillä sitä ei tiettävästi ole esitetty Suomessa sen paremmin elokuvateatterissa kuin televisiossakaan. Lattuada oli tullut alalle jo sota-aikana, käsikirjoittajana ja Mario Soldatin apulaisohjaajana. Il bandito merkitsi hänelle itsenäisen uran varsinaista aloitusta, ja teos valmistui toisen maailmansodan päättymisen jälkeisessä hämmentävässä tilanteessa. Il bandito alkaa neorealismin hengessä: italialaiset sotilaat ovat palaamassa kotiin ja odottavat läheisiään. Kuvissa on puolidokumentaarista tuntua, kun Ernesto (Amedeo Nazzari) palaa vankeudesta kotikaupunkiinsa Torinoon. Hän löytää tuhoutuneita koteja ja saa pian huomata, että kova kohtalo on kohdannut myös hänen omaa perhettään: äiti on kuollut ja sisar Maria (Carla Del Poggio) kadonnut. Kun puoli tuntia elokuvasta on kulunut, Ernesto eksyy ilotaloon ja tapaa sieltä sisarensa. Kohtaaminen on Il banditon ehdottomia kohokohtia, ja Lattuada saa traagisesta kohtauksesta paljon irti.

Tässä kohtaa Il bandito muuttuu täydellisesti, ja tyylilajin muutos tuntuu liiankin äkkinäiseltä. Toisaalta juuri muotopuolisuus on elokuvassa kiinnostavinta. Yhtäkkiä neorealismi muuttuukin amerikkalaiseksi film noiriksi, tai pikemminkin gangsterielokuvaksi Howard Hawksin Arpinaaman hengessä. Neorealismin ja Hollywood-tyylin yhdistämisen suhteen viitataan usein Giuseppe de Santisin elokuvaan Katkeraa riisiä (Riso amaro, 1949), mutta Lattuada on selvästi ollut askeleen edellä. Sisarensa kohdattuaan Ernesto käy sutenöörin kimppuun ja syöksee tämän kuolemaan. Samalla harhalaukaus surmaa Marian, ja hetkessä kaikki on mennyttä. Sotaveteraanista tulee rikollinen. Onneksi apuun ilmaantuu seurapiirikaunotar Lidia (Anna Magnani), ja tuota pikaa Ernesto onkin pesunkestävä gangsteri. Loppua kohden Il bandito palaa raiteilleen: Ernesto ajautuu umpikujaan, lumihuippuisten vuorten tuntumaan, ehtii pelastaa eksyneen lapsen ja lunastaa tarinassa jälleen kunniallisuutena – mutta liian myöhään.