Purppuratasanko (The Purple Plain, 1954)

Robert Parrish tuli Hollywoodissa tunnetuksi ensin lapsinäyttelijänä, sittemmin leikkaajana ja ohjaajana. Esikoispitkä Kostaja iskee (Cry Danger, 1951) oli erinomainen film noir. Parrish sai onnistuneen aloituksen jälkeen tarjouksen Iso-Britanniasta: Two Cities Films palkkasi hänet ohjaamaan toisen maailmansodan tapahtumiin sijoittuvan H. E. Batesin romaanin Purppuratasanko (The Purple Plain), joka oli ilmestynyt vuonna 1952. Elokuvallinen tulkinta valmistui kaksi vuotta myöhemmin, ja se oli myös BAFTA-ehdokkaana kahdessa kategoriassa. Suomessa Purppuratasanko nähtiin marraskuussa 1954, mutta televisiossa se on nähty käsittääkseni vain kerran kesällä 1985. Purppuratasanko on ehdottomasti 1950-luvun brittielokuvan klassikoita: se kuvaa toisen maailmansodan tapahtumia Burmassa Royal Air Forcen sotilaiden näkökulmasta.

Purppuratasangon päähenkilö on kanadalainen lentäjä Bill Forrester (Gregory Peck), joka on RAF:n palveluksessa. Aloituskohtauksessa hän näkee painajaista ilmahyökkäyksestä, kunnes havahtuu. Traumatisoituneen päähenkilön taustat avautuvat vähitellen katsojalle: sodan alussa hän on ollut Lontoossa, ja nuori morsian on kuollut Blitzin aikana pommituksen uhrina. Tulevaisuuden uskonsa kadottanut Forrester on heittäytynyt sodan pauloihin, uhkarohkana ja kuolemaa pelkäämättömänä. Luutnantti Blore (Maurice Denham) muistuttaa, miten tärkeitä ovat perhe ja luottamus tulevaisuuteen. Näitä kumpaakaan Forresterilla ei ole. Ratkaisevaksi osoittautuu rutiinilento, jonka Forrester tekee Bloren ja nuoren navigaattori Carringtonin (Lyndon Brook) kanssa. Moottori syttyy tuleen, ja kolmikko putoaa keskelle japanilaisten hallitsemaa erämaata, tasankoa, joka on toivottoman kaukana brittien tukikohdasta. Yksilötarinan rinnalla kulkee kulttuurien välinen vuoropuhelu. Ennen retkeä Forrester tutustuu paikalliseen naiseen Annan (Win Min Than), mikä muuttaa perspektiiviä. Purppuratasanko kuvaa brittien ja burmalaisten suhdetta läheisenä, sillä molemmat taistelevat Japanin miehitystä vastaan. Elokuva ei juurikaan viittaa siihen, että Burma, nykyinen Myanmar, oli ollut britti-imperiumin siirtomaa vuodesta 1886 ja takana olivat katkerat sodat. Japanilaismiehityksen alussa Burman itsenäisyysarmeija liittoutui brittejä vastaan, mutta sodan lopussa, vuonna 1945, se vaihtoi puolta. Purppuratasankoa voisi tulkita juuri tätä käännettä vasten. Kun elokuva valmistui ensi-iltaan, Burma oli jo ehtinyt itsenäistyä vuonna 1948, vaikkakin monien ristiriitojen ja veristen kamppailujen tuloksena. Purppuratasanko on kuin jäähyväiselegia, joka haluaa muistaa vain myyttisen Burman.

Viimeinen kaksintaistelu (Saddle the Wind, 1958)

Viimeisen kaksintaistelun (Saddle the Wind, 1958) ohjaaja Robert Parrish (1916–1995) tuli tunnetuksi lapsinäyttelijänä muun muassa Murnaun Auringonnousussa (Sunrise, 1927) ja Chaplinin Kaupungin valoissa (City Lights, 1931). Sittemmin hän pääsi seuraamaan läheltä elokuva-alaa myös leikkaajana muun muassa Robert Rossenin, George Cukorin ja Max Ophülsin tuotannoissa. Parrishin esikoisohjaus oli vuonna 1951 valmistunut tiukka film noir Kostaja iskee (Cry Danger). Joitakin vuosia sitten tavoitteena oli katsoa Parrishin ohjauksia, mutta en päässyt alkua pitemmälle. Nyt otin katsottavaksi lännenelokuvan Viimeinen kaksintaistelu, joka on kiinnostava myös siksi, että sen käsikirjoituksesta vastaa myöhemmin Twilight Zone -tv-sarjasta tutuksi tullut Rod Sterling.

Viimeinen kaksintaistelu kuului siihen 1950-luvun westernien sarjaan, jossa sivutaan ajankohtaista nuorisoteemaa ja jossa hermoherkkien nuorukaisten on vaikea pitää asekättään kurissa. Viimeisessä kaksintaistelussa tässä roolissa nähdään John Cassavetes. Hän on Tony Sinclair, jonka vanhempi veli Steve (Robert Taylor) on rauhalliseen elämään vetäytynyt entinen revolverisankari ja konfederaation veteraanisotilas. Tony ja hänen tyttöystäväntä Joan (Julie London) saapuvat paikalle, eikä Tony tahdo kestää muuttuneita olosuhteita, piikkilangan vetämistä preerialle. Lopulta Viimeinen kaksintaistelu on melko tavanomainen 50-luvun lopun western, mutta kaksi sivuosaa jää erityisesti mieleen. Cassavetes on toki erinomainen, mutta elokuvassa tärkeässä roolissa on maanomistaja Dennis Deneen, jota esittää legendaarinen Donald Crisp, jo Kansakunnan synnystä tuttu veteraani. Hän oli muuttanut Englannista Yhdysvaltoihin vuonna 1906 ja teki pitkän elokuvauran. Toinen mieleenpainuva hahmo on Royal Danon esittämä maanviljelijä, jota Tony nöyryyttää.

Viimeisen kaksintaistelun jälkeen Parrish jatkoi lännenelokuvalinjalla: vuonna 1959 valmistui Seikkailija Rio Grandesta (The Wonderful Country, 1959), joka oli jo astetta onnistuneempi, siinäkin naispääroolissa Julie London.

Kostaja iskee (1951)

Kostaja iskee (Cry Danger, 1951) oli entisen lapsinäyttelijän Robert Parrishin esikoisohjaus. RKO:n tuottama trilleri kuvattiin Los Angelesissa 22 päivässä. William Bowersin käsikirjoitus perustui Jerome Cadyn tarinaan. Cady puolestaan oli muutamaa vuotta aiemmin käsikirjoittanut Henry Hathawayn puolidokumentaarisen poliisielokuvan Soittakaa Northside 777 (Call Northside 777, 1948). Bowersilla oli niin ikään vahvaa rikoselokuvataustaa, sillä hän oli ollut kreditoimattomasti mukaan André de Tothin Sudenpesässä (Pitfall, 1948). Hän oli hiljattain ollut käsikirjoittamassa myös Henry Kingin film noir -henkistä westerniä Ase kädessä (The Gunfighter, 1950). Kostaja iskee on ollut vaikeasti saatavissa, mutta nyt se ilmestynyt dvd:nä Espanjassa. Kopion laatu on heikko, mutta naseva käsikirjoitus ja napakka ohjaus pitävät mielenkiinnon vireillä.

Kostaja iskee kuuluu Dick Powellin film noir -uran kohokohtiin. Nyt Powell esittää vankilasta vapautuvaa Rocky Mulloyta, joka on joutunut syyttömästi viettämään viisi vuotta kiven sisässä. Mulloy on itse asiassa kärsimässä elinkautista ryöstöstä ja murhasta, kunnes Delong (Richard Erdman) todistaa oikeudessa ja tarjoaa alibin. Delong on sotaveteraani, alkoholisoitunut rampa, joka antaa alibin vain saadakseen osuuden oletetusta saaliista. Nopeasti kuitenkin selviää, ettei saalista ole odotettavissa, mutta yksinäinen veteraani saa ystävän ja auttaa rikosvyyhdin selvittämisessä. Mulloy intressinä on vapauttaa samaan aikaan vankilaan joutunut ystävänsä Danny, jonka puolisoa Nancya (Rhonda Fleming) hän ensitöikseen tulee tapaamaan. Rocky, Delong ja Nancy asuvat kaikki camping-alueella, Trailer Parkissa, jonka johtaja elää kevyesti ukulelea soitellen. Vaikutelmana on, että kaikki elokuvan henkilöt elävät asunnottomina marginaalissa, ja varsinkin veteraani Delongin kohtalo piirtää surullisen kuvan sodanjälkeisestä tilanteesta.

Rocky Mulloyn vastavoimana on vedonvälittäjä Louis Castro, jota näyttelee William Conrad. Sittemmin Conrad tuli tunnetuksi tv-sarjasta Cannon, mutta vuonna 1920 syntynyt näyttelijä teki jo alle 30-vuotiaana kivikovia gangsterirooleja, muun muassa Robert Siodmakin Tappajissa (The Killers, 1946). Kostaja iskee on rajuimmillaan kohtauksessa, jossa Mulloy tulee kuulustelemaan Castroa. Väkivaltainen jakso tiivistyy venäläiseen rulettiin, jossa Castro makaa pöydällä samaan aikaan, kun Mulloy painaa liipasinta... Suomessa elokuvatarkastamo puuttui juuri tähän kohtaukseen, ja asiakirjoista löytyy merkintä: ”Makaavan miehen lyömistä lyh. Pöydällä makaavan miehen aseella uhkaamisesta leikataan kohdat, jossa miehen kasvot nurinpäin kuvattuina.” Juuri Castron nurinpäin kuvatut kasvot toimivat kohtauksessa erinomaisesti, jonkinlaisena elokuvallisena kidutuksena, vääristymänä.

Seikkailija Rio Grandesta (1959)

Robert Parrish (1916–1995) oli yhdysvaltalainen näyttelijä, leikkaaja ja ohjaaja, joka näki Hollywoodin koko kehityskaaren eri näkökulmista. Jo lapsena hän esiintyi näyttelijänä muun muassa Murnaun Auringonnousussa (Sunrise, 1927), Allan Dwanin Rautanaamiossa (The Iron Mask, 1929), Lewis Milestonen elokuvassa Länsirintamalta ei mitään uutta (All Quiet on the Western Front, 1930), Raoul Walshin westernissä Suuri lännen tie (The Big Trail, 1930), Charles Chaplinin Kaupungin valoissa (City Lights, 1931) ja John Fordin draamassa Tuomari Priest (Judge Priest, 1934). Kun Parrishin näyttelijänura päättyi vuonna 1938, hän oli ehtinyt työskennellä keskeisten Hollywood-ohjaajien ja -näyttelijöiden kanssa. Vuonna 1939 alkoi ura leikkaajana, ja Parrish työskenteli Fordin lisäksi George Cukorin, Robert Rossenin ja jopa Max Ophülsin kanssa. Vuodesta 1951 lähtien Parrish ehti vielä ohjatakin yli 20 elokuvaa. Näistä kaksi ensimmäistä, Kostaja iskee (Cry Danger, 1951) ja Satamapoliisi (The Mob, 1951), olivat kivikovia rikosdraamoja.

YLE TV 2 esitti uusintana Parrishin parhaisiin westerneihin kuuluvan Seikkailija Rio Grandesta (The Wonderful Country, 1959), naispääroolissa Julie London, joka oli edellisenä vuonna näytellyt myös Parrishin länkkärissä Viimeinen kaksintaistelu (Saddle the Wind, 1958). Seikkailija Rio Grandesta on kuitenkin ennen kaikkea Robert Mitchumin star vehicle. Mitchum on erittäin vakuuttava murhasyytettä Meksikoon paenneena Martin Bradynä, joka ei kuulu sen paremmin rajan etelä- kuin pohjoispuolellekaan. Parrishin elokuvassa kiehtoo nimenomaan sen ylirajaisuus. Tom Lean romaaniin perustuvassa teoksessa huomio kiinnittyy myös sen alkuperäisnimeen The Wonderful Country. Elokuvaa hallitsevat tilat, maisemat ja ympäristö, Rio Grande -joki, joka kuin sattuman oikusta on päätynyt rajaksi pohjoisen ja etelän välillä, ja jylhät erämaamaisemat, joiden keskellä päähenkilöt etsivät itseään.