30. kesäkuuta 2011

Berliinin taivaan alla (1987)

Als das Kind Kind war,
wußte es nicht, daß es Kind war,
alles war ihm beseelt,
und alle Seelen waren eins.

Wim Wendersin Berliinin taivaan alla (Der Himmel über Berlin, 1987) on sukupolvielokuva, jossa väreilee ajan ja paikan henki. Peter Handken runo ”Als das Kind Kind war” on jäänyt lähtemättömästi mieleen ajalta, joka edelsi Berliinin muurin murtumista. Ajan henkeä luo myös muistuma Länsi-Berliinistä vaihtoehtokulttuurin mekkana, mihin Sprung aus den Wolken -yhtyeen sävelet ja elokuvan lopussa nähtävä Nick Caven keikkakin viittaavat. Näin jälkeenpäin katsottuna ajatus siitä, että ”alle Seelen waren eins” on poliittinen, varsinkin jaetussa Berliinissä, jossa ykseys tai yhtenäisyys oli vain muisto. Tämä on kuitenkin vain yksi ulottuvuus: enkelit seuraavat berliiniläisten elämää, ja inhimillinen syntyy lopulta siitä, että ihmisessä on aavistus enkelten kosketusta. Berliinin taivaan alla päättyy kahden ihmisen liittoon.

Warum bin ich ich und warum nicht du?
Warum bin ich hier und warum nicht dort?
Wann begann die Zeit und wo endet der Raum?

Berliinin taivaan alla herättää ajatuksia paikoista ja kartoista. Elokuvan alussa enkeli Damiel (Bruno Ganz) seisoo tärkeän maamerkin, Kaiser-Wilhelm-Gedächtnis-Kirchen laella. Juuri tämä kirkko on Berliinin traumaattisen historian symboli: kirkko rakennettiin 1800-luvun lopussa, mutta se tuhoutui pommituksissa vuonna 1943. Sodan jälkeen rauniot oltiin purkamassa, mutta kaupunkilaiset asettuivat puolustamaan menneisyyden muistoa, varsinkin kun sota oli pyyhkäissyt lähes kaiken vanhasta rakennuskannasta maan tasalle. Lopulta vain päätorni jäi pystyyn, eikä ole sattumaa, että juuri tämän tornin laelta enkelin on hyvä katsella kaupunkilaisten toimia. Myöhemmin elokuvassa enkelit päivystävät Siegessäulen kultaisen ornamentin päällä. Voitonpylväs on Saksan yhdentymisen 1871 muistomerkki ja samalla viittaus yhtenäisyyteen, jonka toinen maailmansota oli katkaissut.

Berliinin muuri saa Wim Wendersin ohjauksessa ja Henri Alekanin kuvauksessa tärkeän roolin: se tulee vastaan kaikkialla. Enkelit voivat kävellä muurin läpi, mutta eivät kuolevaiset. Viime kädessä, kuten elokuvassa todetaan, meidän kaikkien ympärillä on muuri, jota me vain kuljetamme mukanamme. On rajoja, joiden yli emme koskaan mene.

Elokuvan hellyttävin hahmo on vanhus, joka istuu kirjastossa katsomassa valokuvia menneisyydestä ja etsii epätoivoisesti Potsdamer Platzia, löytämättä. Potsdamer Platz sijaitsi Brandenburger Torista etelään, paikalla, joka jäi idän ja lännen väliin. Vanhuksen mielessä elää kuitenkin kartta, joka ei vuonna 1987 voinut johtaa perille.

*

Berliinin taivaan alla on jäänyt mieleen elokuvana, jossa Peter Falk näytteli itseään. Falk menehtyi 23. kesäkuuta 2011, joten on lohdullista ajatella häntäkin enkelinä. Tuoreessa bluray-levyssä on Wendersin ja Falkin kommenttiraita: se täytyy kuunnella seuraavaksi!

Mitäs me nyrkkeilijät (1925)

Majakka ja Perävaunu -elokuva Dødsbokseren (1925) nähtiin televisiossa 1990-luvun alussa nimellä Mitäs me nyrkkeilijät. Aikanaan 20-luvulla suomalaiset oppivat tuntemaan sen nimillä Jymyä, jyrinää ja jääkarhuja tai Jymyä, jyskettä, jääkarhuja. Kaikki nimet vastaavat sisältöä: 20-luvun nimet ovat kuvaavia siinä mielessä, että komedia alkaa arktisissa olosuhteissa. Carl Schenstrømin ja Harald Madsenin tulkitsema kaksikko on urheilemassa jäällä, mutta yhtäkkiä jäälautta irtoaa. Puoli tuntia kuluu lautalla seilatessa, ja miekkakalakin käy pistämässä kumpaakin takapuoleen. Pikkuhiljaa juoni käynnistyy. Tanskasta on lähdössä laiva kohti Espanjaa ja kapteenin on määrä etsiä käsiinsä hämäriin espanjalaisiin piireihin eksynyt löytölapsi. Laiva pyydystää Majakan ja Perävaunun merestä, ja kaksikko pääsee seikkailuun. Kadonnut tyttökin löytyy, ja monien vaiheiden jälkeen Perävaunu päätyy nyrkkeilykehään Le Havressa, Ranskassa. Toisin kuin amerikkalaiset kollegansa Majakka ja Perävaunu eivät ole vannoutuneita poikamiehiä, sillä Perävaunu nai lopussa pelastetun tytön ja hoivaa pian pikku-Perävaunuaan.

Mitäs me nyrkkeilijät kertoo tanskalaishuumorin vankkumattomasta suosiosta 1920-luvulla. Komediaa on kuvattu Tanskan lisäksi Espanjassa ja Ranskassa, mikä tuo kertomukseen turistista vihahdusta. Espanja-näkymät ovat elokuvan loistavinta antia. Epäilemättä komediaa on myös tehty pitkään. Alku on kuvattu jäällä, talvisaikaan, mutta hurjimmat vesileikit toteutettu vasta kesällä.

29. kesäkuuta 2011

Peilin takana (1956)

Nicholas Rayn ohjaama ja James Masonin tuottama Peilin takana (Bigger Than Life, 1956) ei esittelyjä kaipaa: se on Rayn pääteoksia. Alunperin elokuva menestyi huonosti, ehkä siksi, että se kuvasi kriittisesti yhdysvaltalaista esikaupunkielämää, mutta Cahiers du cinéma nosti teoksen kaanoniin 1960-luvun alussa. Peilin takana alkaa koulun ovelta: päähenkilö Ed Avery (James Mason) on opettaja, mutta matalan palkan vuoksi hän työskentelee myös taksikeskuksessa pari päivää viikossa, salaa vaimoltaan Loulta (Barbara Rush). Kolmihenkisen perheen elämä näyttää niukalta mutta onnelliselta. Koti esikaupungialueella toteuttaa sosiaalisia odotuksia, ja varmaankin perhe haaveilee jostakin muusta, sillä seinät on täytetty matkailujulistein: Firenze, Bologna, Eurooppa... Perheen elämä järkkyy, kun isä sairastuu ja saa mystiseen tautiinsa lääkkeeksi kortisonia. 50-luvulla kortisoni oli ihmelääke, johon liitettiin myös pelkoja. Nicholas Rayn tulkinnassa yliannostus johtaa persoonallisuushäiriöihin.

Peilin takana on parhaimmillaan kuvatessaan Ed Averyn vähittäistä muutosta. Siitä ensimmäinen merkki on reteä täsmäisku muotiliikkeeseen, johon perheellä aiemmin ei ole ollut varaa. Ed saa yhä ahdasmielisempiä sävyjä, joiden huipentumana on lopun lähes vanhatestamentillinen vimma: Ed on vakuuttunut siitä, että hänen poikansa on elinkelvoton. Isän ylimielisyys huipentuu lauseeseen: ”God is wrong.”

Nicholas Rayn pelottavassa perhedraamassa on monta särmää: isän kortisoniaddiktio tuntuu viittaukselta ajankohtaiseen huumekysymykseen, tosin tässä vaara iskee suoraan ydinperheen ytimeen. Isän vainoharhaistuminen muistuttaa myös aikakauden poliittisesta tilanteesta, kylmän sodan ilmapiiristä. Kun Peilin takana -elokuvaa katsoo tämän päivän psyykelääkkeiden kannalta, on kiinnostavaa, miten elokuva leikittelee ihmisen medikalisaatiolla. Lääkkeillä on tunnevaikutuksia, ja ihminen on lopulta vain kemiallisen säätelyn kohde.

Ed Averyn rooli on tehty mittatilaustyönä James Masonille, joka pääsee näyttämään parastaan. Mason olikin hiljattain näytellyt alkoholistia George Cukorin elokuvassa

28. kesäkuuta 2011

Vakoilija jota kukaan ei halunnut (1968)

Vakoilija jota kukaan ei halunnut (A Dandy in Aspic, 1968) jäi Anthony Mannin viimeiseksi elokuvaksi. Mann kuoli huhtikuussa 1967 Länsi-Berliinissä, jossa suurin osa elokuvasta tapahtuu, ja pääroolia esittänyt Laurence Harvey saattoi työn loppuun. Tähän nähden kokonaisuus toimii yllättävän hyvin. Hankin elokuvan alunperin juuri siksi, että se on Berliini-kuvaus. Alussa elokuva tuntuu viipyvän Englannissa turhankin kauan, ja ehdin jo miettiä, onko päähenkilön nimi ainoa viittaus Berliiniin: keskushahmo on nimittäin Alexander Eberlin (Laurence Harvey), mikä tuntuu viittavaan Itä-Berliiniin. Lopulta agentti rantautuu kuin rantautuukin Saksaan, mutta itäpuolelle hän ei koskaan pääse. Eberlin on itse asiassa kaksoisagentti, oikealta nimeltään Krasnevin. Tilanne muuttuu tukalaksi, kun Eberlin saa tehtäväkseen surmata Neuvostoliiton tunnetun salamurhaajan, itsensä. Kuvat vuoden 1967 Länsi-Berliinistä ovat vaikuttavia, ja tuntuu, että kaupungista rakentuu paitsi turistinen kuva myös kylmän sodan maisema, jossa muurin läheisyys on konkreettinen.

Eberlinin osoitteena Länsi-Berliinissä on Bristol Hotel Kempinski, Kurfürstendammilla. Muita tapahtumapaikkoja ovat Tempelhofin lentokenttä, 20-luvulla rakennettu Funkturm, Tiergartein ja Friedrichstrassen metroasemat sekä Automobil-Verkehrs- und Übungs-Straße eli AVUS.

27. kesäkuuta 2011

Paavi Johanna (2009)

Sönke Wortmannin ohjaama Die Päpstin on ilmestynyt Suomessa dvd:nä nimellä Paavi Johanna, ja hiljattain elokuvasta ilmestyi Saksassa erinomainen teräväpiirtoversio. Viime aikoina on ollut vaikea jaksaa katsoa pitkiä spektaakkeleja, mutta Die Päpstin on jo aiheensa puolesta niin kiehtova, että silmät pysyvät auki loppuun asti. Keskiössä on 800-luvulla elänyt paavi Johannes Anglicus, joka tarinan mukaan oli nainen. Elokuvan lähtökohtana on yhdysvaltalaisen kirjailijan Donna Woolfolk Crossin menestysromaani Pope Joan. Nykykäsityksen mukaan ei ole todisteita siitä, että naispuolista paavia olisi 800-luvulla elänyt: pikemminkin on niin, että ajatus naispaaviudesta syntyi jo sydänkeskiajalla, ja se palveli erilaisia tarkoituksia: 1000-luvulla leviteltiin tarinaa itäisen kirkon naispuolisista piispoista, vain jotta olisi tehty eroa kilpailevan kirkon turmeltuneisuuteen. Kertomus paavi Johannasta tuli tunnetuksi 1200-luvulla ja ilmeisesti sen tehtävänä oli korostaa nykypaavien erinomaisuutta menneisiin nähden. Karnevalistisessa kertomuksessa kuvattiin muun muassa sitä, miten paavi Johanna oli matkalla Lateraanikirkkoon, kun synnytyksen aika tuli. Juuri tätä aihetta Donna Woolfolk Cross käytti romaaninsa lopetuksena. Samoin käy elokuvassakin: Johanna (Johanna Wokalek) menehtyy verenhukkaan samaan aikaan, kun hänen rakastettunsa Gerold (David Wenham) saa surmansa.

Myyttinen paavi Johannan tarina palveli keskiajalla erilaisia tarkoituksia. Tiedän, että Paavi Johannaa on arvosteltu sen epähistoriallisuudesta, mutta miksei tarinaa voisi kertoa tänäkin päivänä? Keskiaikainen kuvitelmakin on osa keskiajan historiaa. Vaikka todisteita 800-luvun naispaavista ei olisikaan, se ei poista sitä tosiasiaa, että mieheksi pukeutuminen oli keskiajan yhteiskunnassa, niin kuin myöhemminkin, keino elää miesten hallitsemassa maailmassa. Paavi Johannassa puhuttelee nuoren Johannan kyltymätön tiedonjano, jota patriarkaalisen kasvatuksen maailmassa pidetään paheena. Ainoa vaihtoehto on kätkeä naiseus. Elokuvassa Johanna elää pitkän tovin Fuldan luostarissa ja perehtyy muun muassa Hippokrateen lääketieteellisiin ajatuksiin. Kun sukupuoli uhkaa paljastua, Johanna pakenee ja päätyy Roomaan, lopulta paavin kuuriaan, jossa hän parantaa paavi Sergiuksen (John Goodman) kivuliaan kihdin. Arkhimedeen oppien avulla hän luo ihmeen, joka taltuttaa itsensä kuningas Lotharin (Gerald Alexander Held).

Toisaalta Paavi Johannassa ärsyttää sen tietoinen ”keskiaikainen toiseus”. Miksi keskiaika täytyy aina kuvata väkivallan, mässäilyn ja piereskelyn kulta-aikana?

26. kesäkuuta 2011

Hiljaisuus (1963)

Ingmar Bergmanin Hiljaisuus (Tystnaden, 1963) päätti uskoa käsittelevän trilogian, johon kuuluivat myös Kuin kuvastimessa (1961) ja Talven valoa (1963). Kolmen elokuvan kokonaisuus on hämmentävä jo siitä syystä, että Hiljaisuus lähtee tyyliltään niin eri suuntaan kuin aiemmat kaksi elokuvaa. Kuin kuvastimessa ja Talven valoa olivat askeettisia psykologiseen realismiin nojaavia puhedraamoja, mutta Hiljaisuus on modernistinen, tyylitelty ja kaiken lisäksi vähäpuheinen. Elokuva alkaa junassa, kaksi naista ja pieni poika matkustavat. On kuuma, ja juna kiitää tunnistamattomassa maassa kohti tuntematonta päämäärää. Tapahtumat siivilöityvät lapsen havaintojen kautta. Ohi kiitävät panssarivaunut tuntuvat viittavan lähellä olevaan sotaan. Lopulta paljastuu, että naiset ovat sisaruksia: Ester (Ingrid Thulin) on sairas ja ripustautuu sisareensa, Anna (Gunnel Lindblom) pyristelee vapaaksi ja etsii ratkaisua eroottisista haaveistaan. Annan poika Johan (Jörgen Lindström) hämmästelee elämää oudossa keskieurooppalaisessa kaupungissa.

Sanomalehtien teksteissä vilahtaa tutun tuntuisia sanoja, mutta itse asiassa elokuvan kuvaama maa on kuvitteellinen. Bergman yhdisteli vaikutteita puolasta, tšekistä ja unkarista. Juuri vieras kieli – ja kyvyttömyytemme ymmärtää – on olennaista. Ester on kuuluisa kääntäjä, joka työkseen ylittää kulttuurien välisiä eroja ja rakentaa siltoja, mutta lopulta ihmisten välillä ammottaa kuilu. Ester ja Anna eivät lopulta koskaan löydä toisiaan. Ehkä elokuvan voisi tulkita niin, että Ester ja Anna viime kädessä edustavat ihmisen eri puolia, eikä hahmoja pitäisi tulkita erillisinä. Hiljaisuus on unenomainen varjonäytelmä, jossa vain Bachin musiikki tuntuu hetkeksi tuovan ihmiset toistensa yhteyteen.

Talven valoa (1963)

Talven valoa (Nattvardsgästerna, 1963) alkaa kymmenminuuttisella jumalanpalvelukohtauksella: pieneen keskiaikaiseen kivikirkkoon on talvipakkasella tullut vajaa kymmenen seurakuntalaista. Pastori Tomas Ericsson (Gunnar Björnstrand) hoitaa työnsä rutiininomaisesti, vaikka penkit ammottavat tyhjyyttään. Luterilaisen kirkon sanomalla ei tunnu olevan ottajia. Yleisö koostuu vakiovieraista, ja mukana ovat muun muassa suntio Algot (Allan Edwall) ja pastoriin ihastunut opettaja Märta (Ingrid Thulin). Aloitus on erinomainen sekä karun luterilaisuuden kuvaajana että elokuvan henkilöiden sanattomana esittelynä. Itse asiassa henkilögallerian herkullisuus saa odottamaan enemmänkin kuin mitä elokuva lopulta antaa.

Vähitellen paljastuu, että Tomas on yhtä tyhjä kuin itse kirkko. Tomas on kadottanut uskonsa vaimonsa kuoleman jälkeen. Jumala on hiljaa eikä tunnu vastaavan. Tomas saa tilaisuutensa sielunpaimenena, kun kalastaja Jonas Persson (Max von Sydow) tulee ahdistuneena keskustelemaan messun jälkeen, vaimonsa Karinin (Gunnel Lindblom) pyynnöstä. Tomas on niin käpertynyt omaan ahdistukseensa, ettei hän pysty auttamaan Jonasta. Vielä samana päivänä tulee tieto Jonasin itsemurhasta.

Talven valoa on askeettinen ja hätkähdyttävä. Yllättävintä elokuvassa on päähenkilön täydellinen sulkeutuneisuus: hän ei vain torju Märtan rakkautta vaan nöyryyttää tätä. Samaan aikaan hän ei tunnu tunnistavan omaa osuuttaan Jonasin itsemurhaan, tai sitä tosiasiaa, että hän olisi itse voinut vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Elokuvan lopussa aamu on vaihtunut iltaan, ja Tomas aloittaa uuden jumalanpalveluksen - tällä kertaa täysin vailla yleisöä, tavan vuoksi.

A Tale of Two Cities, Lux Radio Theater 26.3.1945

Lux Radio Theater lähetti maaliskuussa 1945 kuunnelmaversion Charles Dickensin eeppisestä vallankumousromaanista A Tale of Two Cities. Pohjana oli osin Jack Conwayn vuonna 1935 ohjaama elokuva, jossa Sydney Cartonin roolissa loisti Ronald Colman. Lux Radio Theater pisti vieläkin paremmaksi: Cartoniksi kiinnitettiin Orson Welles, jonka rautainen ammattitaito äänityöläisenä pääsee tässä kuunnelmassa oikeuksiinsa. Wellesillä oli roolista kokemusta siksikin, että hän oli tehnyt jo vuonna 1938 aiheesta oman kuunnelmansa Mercury Theaterin kanssa. Dickensin alkuperäinen romaani on laaja, eikä se ole ongelmitta siirtynyt vajaan tunnin mittaiseksi kuulokuvaksi. Silti Sydney Cartonin kertojanääni pitää teoksen koossa, viimeisiin traagisiin giljotiinin iskuihin asti.

Kuunnelma on ladatavissa mp3-tiedostona osoitteesta http://www.archive.org/download/Lux10/Lux_45-03-26_ATaleofTwoCities.mp3.

25. kesäkuuta 2011

Kuin kuvastimessa (1961)

Kuin kuvastimessa (Såsom i en spegel, 1961) on Ingmar Bergmanin hienoimpia elokuvia. Samalla se oli aloitus uskoa käsittelevien teosten sarjalle, jossa seuraavina olivat vuorossa Talven valoa (Nattvardsgästerna, 1963) ja Hiljaisuus (Tystnaden, 1963). Kuin kuvastimessa viittaa nimensä puolesta Uuden testamentin Ensimmäiseen korinttolaiskirjeeseen, jonka 13. luvun 12. jakeessa lukee: ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.” Viimeinen jae on klassinen: ”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.”

Näissä jakeissa kiteytyy Kuin kuvastimessa -elokuvan keskeinen jännite: alussa ihmiset ovat ”arvoituksia”, yksin, ja ponnistelevat voidakseen katsoa toisiaan kasvoista kasvoihin. Jae 12 on dynaaminen: ihmisen tietämys on vajavainen, mutta hänellä on pyrkimys parempaan. Jakeen 13 ajatus muistuttaa Kuin kuvastimessa -elokuvan viimeisiä sanoja: vain rakkaudessa on mahdollisuus, se voi olla naurettavaa tai ylevää, karkeaa tai jalostunutta, mutta muuta vaihtoehtoa ei ole.

Kuin kuvastimessa vetoaa askeettisuudellaan. Teos on karu jo tapahtumapaikaltaan: draamaa kehystää kivinen saari, joka viheriöi kituliaasti. Yhtä ankaraa on dramaturgia. Kaikki ylimääräinen on veistetty pois. Elokuvan alussa tarinan neljä henkilöä nousevat esiin merestä, leskeksi jäänyt kirjailijaisä David (Gunnar Björnstrand), hänen poikansa Minus (Lars Passgård), tyttärensä Karin (Harriet Andersson) ja tämän lääkärimies Martin (Max von Sydow). Elokuvan aikana skitsofreniaa sairastavan Karinin persoonallisuus hajoaa. Oikeastaan kaikki elokuvan henkilöt ovat vetäytyneet omaan yksinäiseen maailmaansa, piirtäneet ympärilleen kehän, kuten David toteaa, josta on vaikea murtautua esiin. Karinille tämä yksinäisyys on kohtalokasta. Fantasioissaan hän etsii Jumalaa, mutta kun salaperäinen ovi vihdoin aukeaa, jumala onkin säälimätön ja tyly. Vastausta ei lopulta löydy ihmisen ulkopuolelta, maailmaa täytyy muuttaa itse. Minus valittaa elokuvan alussa, ettei isä puhu hänelle koskaan. Viimeisessä kohtauksessa tämä noidankehä murtuu, kun isä toteaa todisteeksi Jumalan olemassaolosta rakkauden, kaikissa halveksituissakin muodoissaan. Viimeisenä repliikkinä Minus toteaa: ”Isä puhui minulle...”

24. kesäkuuta 2011

Puhumattakaan naisista (1964)

Puhumattakaan naisista (För att inte tala om dessa kvinnor, 1964) oli Ingmar Bergmanin ensimmäinen värielokuva: mustavalkoisten alkutekstien jälkeen elokuva ikään kuin puhkeaa väreihin, jotka alun tyylitellyssä hautajaiskohtauksessa ovat äärimmäisen hillityt. Puhumattakaan naisista on Bergmanin keveimpiä elokuvia, yhdessä Erland Josephsonin kanssa käsikirjoitettu, tyylitelty kokonaisuus, joka sijoittuu 1920-luvulle. Cornelius (Jarl Kulle) on kirjoittamassa tunnetun sellistin, Felixin, elämäkertaa ja tulee asumaan tämän kartanoon Villa Tremoloon. Felixiä Cornelius ei koskaan tapaa, mutta hän tutustuu tämän vaimoon Adelaideen (Eva Dahlbeck) ja rakastajattariin, Isoldeen (Harriet Andersson), Traviataan (Gertrud Fridh), Madame Tussaudiin (Karin Kavli), Ceciliaan (Mona Malm), Beatricaan (Barbro Hiort af Ornäs) ja Humlaniin (Bibi Andersson). Elokuva alkaa Felixin hautajaisfantasialla, ja hautajaisiin teos päättyykin. Bergman itse totesi, ettei Puhumattakaan naisista onnistunut kovin hyvin ja että teos oikeastaan tehtiin vain, jotta Svensk filmindustri selviäisi taloudellisista vaikeuksistaan. Tuntuu, että Bergman on tässä astunut tyylilajiin, joka oli hänelle vieras, eikä päällimmäisenä tunteena jää mieleen muuta kuin Jarl Kullen loistava performanssi Corneliuksen roolissa. Elokuvaa katsoessa jäin oikeastaan miettimään sivuseikkaa, sitä tapaa, jolla elokuva kuvaa 1920-lukua. Vuonna 1964 20-luvun maailma ei ollut kovinkaan kaukana. Puhumattakaan naisista kuvaa 20-lukua seksuaalisesti vapaamielisenä aikana, mutta samalla vuosikymmeneen liitetään mykkäelokuvamaista koomisuutta. Tietysti se, että mykkäelokuva edustaa koomista, on jo itsessään vahva tulkinta. Pitiköhän vuoden 1964 yleisö nopeutettua elehtimistä huvittavana? Nyt se tuntuu oikeastaan vain väärään osuneelta tulkinnalta...

23. kesäkuuta 2011

Kasvot (1958)

Ingmar Bergmanin Kasvot (Ansiktet, 1958) sijoittuu 1840-luvulle. Seurue, joka kutsuu itseään ”magneettiseksi teatteriksi”, lähestyy Tukholmaa. Takana on laaja Euroopan kiertue, ja menestys on ollut laihanlaista. Ryhmään kuuluu mykkä taikuri Vogler (Max von Sydow), nuorukaiseksi pukeutunut Manda (Ingrid Thulin), joka paljastuu Voglerin puolisoksi, rohdoksia keräävä ja taikajuomia valmistava isoäiti (Naima Wifstrand), seurueen markkinamies Tubal (Åke Fridell) sekä hevoskuski Simson (Lars Ekborg). Epäilemättä tällaisia seurueita liikuinkin ympäri Eurooppaa 1800-luvun alussa: aikalaisia kiinnosti magnetismi, niin luonnonilmiönä kuin ihmisten välisenä vetovoimana. Franz Lisztin menestystäkin selitettiin toisinaan taiteilijan magneettisuudesta johtuvaksi.

Kasvot liikkuu järjen ja tunteen, rationaalisen ajattelun ja mystisten voimien rajamaastossa. Kun huijariryhmä elokuvan alussa kulkee salaperäisen metsän halki, he itse tuntuvat uskovan aaveisiin. Tukholmassa ryhmä joutuu välittömästi poliisipäällikkö Starberckin (Toivo Pawlo) kynsiin. Ryhmä viedään konsuli Egermanin (Erland Josephson) ja tämän puolison (Gertrud Fridh) kotiin, ja paikalla on myös ”järjen ääni” tohtori Vergerus (Gunnar Björnstrand). Vogler, joka on pitkään ollut vaiti, on kuin heijastuspinta, jossa ympäristö näkee toiveitaan ja pelkojaan. Egermanin pariskunta kärsii lapsen kuolemasta, ja kumpikin odottaa muutosta.

Bergman totesi myöhemmin, että alunperin hän ajatteli tekevänsä eroottisen huvinäytelmän, ja tällaista latausta elokuvassa onkin paljon. Samaan aikaan kun säätyläistö nöyryyttää ja kätketysti palvoo mystistä seuruetta, palvelusväki solmii suhteitaan, Tubal varttuneempaan Sofiaan (Sif Ruud) ja Simson nuoreen Saraan (Bibi Andersson). Kepeistä lähtökohdista Kasvot siirtyy painostaviin, ahdistaviin tunnelmiin. Jo kertaalleen kuollut, juopahtanut näyttelijä (Bengt Ekerot) palaa henkiin – vain heittääkseen kohta uudestaan henkensä. Voglerkin tekeytyy kuolleeksi näyttävän numeronsa päätteeksi ja ryhtyy kummittelemaan Vergerukselle, joka on tehnyt ruumiinavauksen väärälle vainajalle.

Kasvot on samanaikaisesti kiehtova ja pelottava kuva ihmisten välisistä suhteista ja tunteista. Yllättävät käänteen ovat Bergmanin tapa korostaa elokuvaa 1800-luvun silmänkääntötemppujen perillisenä. Kun Vogler on säikäyttänyt Vergerusta, vain hetkeä myöhemmin valtasuhteet kääntyvät, ja seurue joutuu häipymään taskut tyhjinä. Yllätyksellinen on lopetus, joka on kuin kirkkaalta taivaalta laskeutunut deus ex machina: Vogler ja Manda odottavat sateessa lähtöä, kun yhtäkkiä poliisipäällikkö saapuukin auringon paistaessa ja esittää seurueelle kuninkaan esiintymiskutsun!

Ingmar Bergman on itse viitannut elokuvan henkilökohtaisiin siteisiin. Tarina kumpusi niistä kokemuksista, jotka hänellä oli Malmön kaupunginteatterista 1952–59. Malmössä teatterilaiset olivat outoja lintuja, ja yleisön ja näyttelijöiden välissä ammotti kuilu. Kasvoissa poliisipäällikkö, tohtori Vergerus ja konsuli Egelman edustavat juuri tätä epäileväistä, varautunutta yleisöä.

20. kesäkuuta 2011

Wagner and Me (2010)

BBC:n tuottama dokumenttielokuva Wagner and Me alkaa turhankin päivittelevään sävyyn, kun Stephen Fry astuu Bayreuthin Wagner-teatteriin ja kaikki on ”absolutely amazing”. Mutta lopulta elokuvan idea toimii: kaikki tiivistyy siihen, voiko juutalaistaustainen Fry astua paikkaan, jonka symbolinen merkitys on suuri. Tuomio on vapauttava. Ratkaisun tekemiseksi elokuva käy pähkinänkuoressa läpi Richard Wagnerin elämänvaiheet ja tuotannon, unohtamatta sitä jälkeä, jonka Adolf Hitler faniudellaan Wagneriin painoi. Dokumentti paikantaa Wagnerin uran kulminaation Sveitsin-kauteen, joka alkoi 1849. Tästä ratkaisusta voi olla eri mieltä, vaikka toki elokuvaa varten asioita on täytynyt tiivistää. On perusteltua väittää, että juuri 1830- ja 1840-luvun tapahtumista ja vaikutteista kumpusivat ideat myöhempään tuotantoon ja myös niihin taideteoreettisiin kirjoituksiin, jotka Wagner kirjoitti Zürichissa 1840- ja 1850-lukujen taitteessa. Varsinkin vaihe Dresdenissä 1842–49 olisi ansainnut pohdiskelua, nyt Sveitsi korostuu kummasti niin etteivät myöhemmät Münchenin ja Bayreuthin ajatkaan tunnu vetävän sille vertoja. Parhaimmillaan Wagner and Me on Stephen Fryn omakohtaisissa kokemuksissa, pyrkimyksessä käsitteellistää Wagnerin taidetta ja sen vaikutusta. Fry on aidosti liikuttunut niin Tristanista ja Isoldesta kuin Nibelungin sormuksestakin. Kiinnostavia ovat myös keskustelut asiantuntijoiden, kuten Valeri Gergijevin ja Joachim Köhlerin kanssa, mutta silti lopun kohtaaminen Auschwitzin orkesterissa soittaneen sellistin kanssa on vaikuttavin: yhtäkkiä kyselijä muuttuukin itse vastaajaksi. Juuri tästä on viime kädessä kyse. Vastaus kysymykseen siitä, voiko historian painolastin tuntien Wagner-teatteriin astua, täytyy löytää henkilökohtaisesti. Sitä eivät muut voi antaa.

19. kesäkuuta 2011

Limonadi Joe (1964)

Vuonna 1964 sai ensi-iltansa Sergio Leonen käänteentekevä eurowestern Kourallinen dollareita (Per un pugno di dollari), mutta samana vuonna valmistui myös rautaesiripun tuolla puolen Oldřich Lipskýn huikea, omituinen westernparodia Limonadi Joe (Limonádový Joe). Lipskýn musiikkipitoinen komedia versoo pitkästä Villin Lännen perinteestä, ja elokuva tuo mieleen mykkäkauden western-sankarit, William S. Hartin ja Tom Mixin. Ja koska päähenkilö Joe (operettitähti Karel Fiala) myös laulaa, Gene Autry on epäilemättä ollut tärkeä esikuva. Mykkäfilmimäisyttä antaa edelleen se, että mustavalkoinen elokuva on värisävytetty kohtauksittain ja ohjaaja käyttää tavan takaa myös nopeutettuja jaksoja. Limonadi-Joe tuo mieleen myös Jean Renoir'n Herra Langen rikoksen Arizona Billin.

Limonadi Joe sijoittuu Stetson City -nimiseen kaupunkiin, joka elokuvan alussa on paheen pesä, viski virtaa ja laulu raikaa. Arizonalainen herätysliike yrittää opettaa tapoja nuoren Winifredin (Olga Schoberovà) ja hänen isänsä (Bohus Záhorský) johdolla. Sattumalta juuri silloin kaupunkiin saapastelee Joe, joka vannoo Kolaloka-virvoitusjuoman nimeen. Joe ei edusta yksiselitteisesti hyvää, sillä hän on Kolaloka-yhtiön myyntiedustaja, joka saa omat prosenttinsa kaikista voitoista. Hämmästyttävää kyllä, elokuvan lopussa niin hyvät kuin pahatkin osoittautuvat toistensa sukulaisiksi, ja Kolaloka muuttuu Wiskykolaksi, jota niin alkoholistit kuin raittiitkin voivat nauttia.

Samaan tapaan kuin Karel Zemanin elokuvissa, Oldřich Lipský yhdistää näyteltyihin otoksiin animaatiotekniikkaa. Tuloksena on yllätyksellinen kokonaisuus, jossa ei pysty arvaamaan, mitä seuraava otos tuo tullessaan.

Eläköön kummitukset! (1977)

Nyt kun pääsin Oldřich Lipskýn makuun, on pakko katsoa myös Tšekistä hankittu mutta toistaiseksi katsomatta jäänyt lastenelokuva At zijí duchové (1977), jonka voisi kääntää Eläköön kummitukset! Pääosassa on lapsikatras, joka haluaa kunnostaa hylätyn linnan nuorisokäyttöön, mutta kunnan virkamiehet ovat toista mieltä. Kun kaupunginisät päättävät tehdä linnasta sienifarmin, lapset liittoutuvat kummitusten kanssa. Linnan raunioissa elelee ritari Brtník (Jirí Sovák) ja hänen tyttärensä Leontýnka (Dana Vávrová). Lipskýn fantasia on hellyttävää ja voin kuvitella, että tämä on aikanaan jättänyt lähtemättömän jäljen nuoreen yleisöönsä. Efektit eivät myöskään ole tippaakaan vanhentuneet. Esimerkiksi kohtaus, jossa ritari Brtník ja lapset värväävät lauman lilliputteja tekemään linnan korjaustöitä, toimii erinomaisesti. Elokuva on täynnä ihmeitä, joista vaikuttavimpia on loppu: Leontýnka muuttuu ihmiseksi, mutta lupaa tuoda raunioilla vaeltavalle isälleen olutta joka viikko.

Karpaattien linna (1981)

Ostin Saksan-matkalta Oldřich Lipskýn kulttielokuvana pidetyn kauhuparodian Karpaattien linna (Tajemství hradu v Karpatech, 1981). Elokuvaa ei Suomessa tiettävästi ole esitetty, mutta se voitaneen suomentaa Jules Vernen romaanin mukaan, sillä teos pohjautuu Vernen teokseen Le chǎteau des Carpathes (1892). Lipskýn elokuvista olen aiemmin nähnyt ainakin Limonadi Joen (Limonádový Joe, 1964) ja TV:ssä 80-luvulla esitetyn Adele ei ole vielä syönyt (Adéla jeste nevecerela, 1977). Karpaattien linnan päähenkilö on kreivi Felix Teleke von Tölökö (Michal Docolomanský), oopperalaulaja, joka palvelijansa Ignazin (Vlastimil Brodský) kanssa vaeltaa Karpaateilla. Vuorilla vastaan tulee yksinäinen linna, jossa paroni Gorc (Milos Kopecký) tekee hullun keksijänsä johdolla kaikenlaisia kokeita. Oudon linnan kätköissä käytetään jo elokuvaa ja televisiota mutta myös monia kuvitteellisia teknologioita. Lipskýn elokuvaa voisi pitää jonkinlaisena steampunk-scifinä, jossa fantasioidaan 1800-luvun lopun tieteellä ja teknologialla. Tärkeä osuus surrealismiin on ollut Jan Švankmajerilla, joka on ollut suunnittelemassa elokuvan visuaalista ilmettä.

Paroni Gorc on Karpaattien linnassa eksentrikko, joka jumaloi musiikkia, ennen kaikkea oopperaa. Pyhäinjäännöskokoelmassaan hän vaalii muun muassa Richard Wagnerin baskeria. Gorcin todellinen intohimo on ooppera, ja linnan yksinäisyydessä hän palvoo sopraano Salsa Verdeä (Evelyna Steimarová). Laulajan ääni huumaa myös Teleke von Tölökön, mutta lopulta salaisuus paljastuu. Karpaattien linna sisältää mahtavaa oopperaparodiaa, kuten kohtauksessa, jossa Teleke von Tölökö kuristaa veltosti Desdemonaa Verdin Otellossa.

18. kesäkuuta 2011

Konepistooli-McCain – elävänä tai kuolleena (1969)

Giuliano Montaldon ohjaama Konepistooli-McCain – elävänä tai kuolleena (Machine Gun McCain, 1969) on italialaisen gangsterielokuvan pioneeri, joka valmistui jo ennen Kummisedän aiheuttamaa mafiakuumetta. Nyt Montaldon elokuvasta on tuore Blue Undergroundin teräväpiirtojulkaisu, jossa on mukana myös vuonna 2010 toteutettu ohjaajan haastattelu. Konepistooli-McCain sijoittuu Yhdysvaltoihin, ja sitä kuvattiin New Yorkissa, San Franciscossa, Los Angelesissa ja Las Vegasissa. Sisäkuvat tehtiin Roomassa, ja halvalla tehty teos saatiin näyttämään ison budjetin elokuvalta. Montaldo itse kertoo, että kaahauskohtaus tehtiin kahdella Hertziltä vuokratulla amerikanraudalla ja San Quentinissäkin kuvattiin ilman lupaa.

Konepistooli-McCain kuuluu John Cassavetes- ja Gena Rowlands -fanien ehdottomaan ohjelmistoon. Cassavetes saatiin McCainin rooliin, sillä hän tarvitsi kipeästi rahaa omiin independent-tuotantoihinsa. Suunnitteilla oli elokuva Aviomiehet, joka valmistui vuonna 1970. Vanha ystävä Peter Falk lähti mukaan gangsteri Charlie Adamon rooliin. Rowlandsin osuus Rosemary Scottin roolissa jää valitettavan lyhyesti, mutta tuntuu, että Cassavetesin ja Rowlandsin kohtaaminen sähköistää koko elokuvan loppuosan.


Konepistooli-McCain tuntuu alussa vaikeasti seurattavalta: on hankalaa hahmottaa, mihin tarina kulkee. Charlie Adamo hamuaa itselleen jalansijaa Las Vegasissa. Samaan aikaan McCain armahdetaan lunnaita vastaan San Quentinistä, ja hänelle on varattu rooli mafiapomojen keskinäisessä välienselvittelyssä. Nuoren Irenen (Britt Ekland) kanssa McCain kuitenkin pakenee saatuaan miljoonat itselleen – vain tullakseen lopussa tuhon omaksi. Kukaan päähenkilöistä ei säily hengissä. Montaldo tuli jo 1960-luvulla tunnetuksi poliittisesti värittyineistä elokuvistaan, ja myös tässä lopputuloksena on armoton kuva äärimmilleen virittyneestä kapitalismista. Mafian monopolisoimaan maailmaan ei muilla ole mitään pääsyä. Elokuvassa on myös ajankohtainen poliittinen viittaus, kun heinäkuun 1968 sanomalehti vilahtaa kuvassa. Neuvostoliiton ja Tšekkoslovakian neuvotelut olivat käynnissä. Kansainvälistä tilannetta vahvemmin Konepistooli-McCain on kapitalismin karikatyyri ja ehkä samalla viittaus myös Italian sisäiseen tilanteeseen.

Konepistooli-McCain on kulttuurinen hybridi. Englanninkielisessä versiossa vilisee italialaisia näyttelijöitä, joiden repliikit on dubattu. Ulkokuvaukset on tehty lähestulkoon turistin asemasta, ja Ennio Morriconen musiikki rakentaa kuvaa amerikkalaisuudesta. Yhdysvallat on myös silmiinpistävän moderni: Roomassa kuvatuissa sisäkuvissa asunnot ovat pullollaan poptaidetta. Kansianvälisille markkinoille elokuvaa kaupattiin välivaltaisuudellaan, mutta loppujen lopuksi konepistooli pauhaa vain muutaman lyhyen hetken. Italiassa elokuvan nimi oli Gli intoccabili, joka puolestaan viittaa yhdysvaltalaiseen tv-sarjaan Lahjomattomat (The Untouchables, 1959–63).

Montaldo jatkoi gangsterismin kuvausta kaksi vuotta myöhemmin teoksella Julma kierre (Sacco e Vanzetti, 1971). Myöhemmin Montaldo ohjasi myös historiallisia aiheita, kuten elokuvan Giordano Bruno (1973) ja minisarjan Marco Polo (1982–83).

17. kesäkuuta 2011

Seitsemän (1995)

Seitsemän kuoleman syntiä innoitti kahta samannimistä episodielokuvaa, Les sept péchés capitaux, vuosina 1952 ja 1962: studiokauden ja uuden aallon ranskalaiset ohjaajat esittivät niissä näkemyksiään ylpeydestä, kateudesta, vihasta, laiskuudesta, ahneudesta, ylensyönnistä ja himosta. Keskiaikaisen teologian luokittelu paheista on jättänyt lähtemättömän jäljen länsimaiseen kulttuuriin. Viime vuosien vaikutusvaltaisin syntikuvaus lienee David Fincherin vuonna 1995 ohjaama film noir -henkinen trilleri Seitsemän (Seven/Se7en). Luvulla seitsemän on elokuvassa konkreettinen merkitys: päähenkilönä on poliisi William Somerset (Morgan Freeman), jolla on enää seitsemän päivää jäljellä ennen eläkkeelle siirtymistä. Hän saa työparikseen nuoren David Millsin (Brad Pitt) ja ajautuu haasteellisen murhavyyhdin tutkimuksiin. Syntejä enemmän Fincherin elokuvan nimi korostaa numeroa seitsemän. Tällä on laaja symbolinen merkitys: antiikissa maailman ihmeitä oli seitsemän, Ilmestyskirjassa maailmanloppua enteilevät seitsemän karitsaa, seitsemän pasuunaa ja seitsemän enkeliä. Lukua 7 on mystifioitu myös elokuvassa, Tay Garnettin Seitsemästä syntisestä Kurosawan Seitsemään samuraihin ja Bergmanin Seitsemännestä sinetistä Sturgesin Seitsemään rohkeaan mieheen.

Tuore bluray-julkaisu tekee oikeutta Fincherin elokuvan mustille sävyille, pimeille sokkeloisille asunnoille ja sateisille katunäkymille. Alku on hämmentävän tyly, armoton, ja hetkeksi synkkään maailmaan tulee pilkahdus, kun Somerset istahtaa kirjastoon lukemaan Dantea ja Chauceria. Tuntuu, että kirjasivistys on utooppinen toiseuden maailma, joka hetkeksi välähtää vain painuakseen uudelleen lohduttoman nykypäivän tuolle puolen. Käsikirjoittaja Andrew Kevin Walker vilahtaa elokuvassa ruumiina, lisäksi mieleen jäävät Richard ’Shaft’ Roundtree asianajaja Martin Talbotina, Gwyneth Paltrow Millsin Tracy-puolisona ja Kevin Spacey karismaattisena sarjamurhaajana. Spaceyn rooli on lyhyt mutta sitäkin tehokkaampi. Elokuvan lopun koukku siitä, että vihaa edustaa lopulta toinen poliiseista, Mills, ja kateutta murhaaja, on osin arvattava, ja epäilemättä Walkerilla ja Fincherillä on ollut vaikeuksia tarinan lopettamisessa. Tästä kertoo sekin, että käsikirjoitusvaiheessa teokseen suunniteltiin hyvin erilaisia lopetuksia. Mielessä oli myös sellainen vaihtoehto, jossa Somerset olisi pelastanut Millsin uhrautumalla itse, mutta elokuvaan päätyi pessimistinen ratkaisu, jossa seitsemän kuoleman synnin mastermind onnistuu tavoitteessaan.

16. kesäkuuta 2011

Mainz: kampuselämää

Viimeiset neljä päivää ovat kuluneet Mainzissa, tiiviissä seminaarissa, jossa turkulaiset ja mainzilaiset ovat suunnitelleet yhteistä hanketta. Eilinen ilta vietettiin paikallisten historianopiskelijoiden ja laitoksen kesäjuhlassa, jota edelsi – nähtävästi – legendaarinen jalkapallo-ottelu opiskelijoiden ja henkilökunnan välillä. Jos oikein ymmärsin, joukkueita oli kuusi, ja opiskelijat taisivat voittaa sarjamuotoisen kilvan kärkisijat. Hämmästyttävää oli se, miten urheilulliselta yliopistoelämä täällä näytti. Kampuksella oli oma stadion, soutulaitteita nurmikolla, uimahalli, palloiluhalli… Kaikkialla vilisi pikajuoksijoita, seiväshyppääjiä, maratoonareita… Kraft durch Freude. Ehkäpä tämä johtuu siitä, että Mainzissa on vahva liikuntatieteellinen koulutus.

Mainzin yliopistossa on tällä hetkellä 40 000 opiskelijaa. Kun yliopiston rakennukset ovat yhtenäisenä alueena, akateemisena korttelina, kampuselämä tuntuu aktiiviselta.

Kesäjuhlien aikana ihmettelimme, kuinka eilinen täysikuu oli nyt pelkkä sirppi. Vasta hotellilla ymmärsin, että olimme todistaneet kuunpimennyksen.

12. kesäkuuta 2011

Valkyyria Wienin valtionoopperassa

Wienin valtionoopperan nykyinen Valkyyria sai kantaesityksensä vuonna 2007. Nyt teoksesta oli 15. esitys, enkä saanut tilaisuutta kuulla Juha Uusitaloa Wotanina. Nyt roolin esitti puolalainen baritoni Tomasz Konieczny, erittäin hyvin mielestäni, vaikka välillä muhkea orkesteri tahtoi peittää äänen alleen. Siegmundina lauloi Christopher Ventris, Sieglindenä Ricarda Merbeth, Hundingina Ain Anger ja Brünnhildenä Eva Johansson. Ventris ja Merbeth ruumiillistivat hienosti sisarusten rakkauden, mutta sen jälkeen kun on kuullut Matti Salmista Hundigina, kukaan muu ei tahdo kelvata. Eva Johanssonille yleisö ei tuntunut lämpenevän, mutta minusta hänessä oli juuri oikeanlaista uhmakkuuta. Istuin ylhäällä parvella iäkkään itävaltalaisrouvan vieressä: hän palvoi Franz Welser-Möstiä, Oberösterreichin lahjaa, ja kyllä teos pysyikin alusta lähtien tiiviinä ja jännitteisenä. Vierustoverini odotti erityisesti Wotanin jäähyväisiä, ja kohtaus oli esityksen ehdoton kohokohta.

Vaikka Valkyyria sijoittuu myyttiseen aikaan ja sisältää aineksia niin Eddasta kuin Nibelungenliedistäkin, sitä voi tulkita 1800-luvun historiaa vasten: keskiössä ovat rakkaus, avioliitto ja perhe. Yleensä 1800-luvusta puhutaan viktoriaanisen moraalin aikana, mutta Saksaan nämä koodit eivät päde, ainakaan samassa määrin. On hämmentävää, että oopperan ytimessä voi olla insestinen rakkaus, sisaren ja veljen suhde, jonka molemmat tiedostavat mutta eivät silti voi kieltää tunteitaan. He saavat yhteisen lapsen, Siegfriedin, jonka edesottamuksia seurataan oopperatetralogian seuraavassa osassa. Kaiken kukkuraksi poika rakastuu tätipuoleensa, mutta se onkin jo seuraavan musiikkidraaman ainesta. Valkyyriassa Wotan ja Fricka keskustelevat pitkään epäonnistuneesta avioliitostaan ja samalla Wotanin uskottomuudesta, jonka hedelmiä Siegmund ja Sieglinde ovat. Erityisen traagista on se, että Wotan lähettää tyttärensä Brünnhilden auttamaan velipuolensa surmaamisessa, mutta Brünnhilde kapinoi isäänsä vastaa pelastamalla sisarpuolensa Sieglinden. Brünnhilde kiistää isänsä aseman ja samalla viime kädessä naisen alistetun aseman. Seuraavassa oopperassa isä jo poistuukin näyttämöltä: hänelle ei uudessa maailmassa ole sijaa.

11. kesäkuuta 2011

Wien: säveltäjien asuntomarkkinat

Olen käynyt Wienissä kolme kertaa aiemmin, mutta pyhiinvaellusretki paikallisten säveltäjien kotimuseoille on jäänyt tekemättä. Aikaa on tällä kertaa liian vähän, sillä varsinkin Beethoven-kultin kiintopisteitä löytyy määrättömästi. Pelkästään Heiligenstadtissa Beethoven ehti asua kahdeksassa eri osoitteessa. Kaikista ei tosin ole tehty museosta, joten vielä on wieniläisillä parantamisen varaa. Lopulta tavoitan vain kolme kohdetta, sillä Beethovenin Pasqualatihaus (Mölker Bastei 8) on siestalla ja Johann Strauss Wohnung (Praterstrasse 54) suljettu ennen aikojaan. Lähellä majaapaikkaani, Hotel Boltzmannia, on Franz Schubertin synnyinkoti (Nussdorfer Strasse 54) – tai siis oikeastaan talo, joka voisi olla Schubertin ensimmäinen kortteeri ja jota on palvottu nimenomaan synnyinkotina. Mutta juuri tämähän on olennaista pyhiinvaelluskultille: tärkeää on se, että paikkaa on kunnioitettu pyhänä. Sisältä talo on askeettinen, lähes huonekaluton, ja vitriineissä on kopioita Schubertin partituureista ja aikalaiskuvista. Tärkein reliikki ovat silmälasit, Schubertin todellinen attribuutti. Vieressä komeilee jäljennös August Riegerin kuuluisasta Schubert-muotokuvasta, josta voi nähdä, että taiteilija ei ole katsonut kohdettaan tarkasti. Säveltäjän pyöreät silmälasit nimittäin ovat kaksiteholasit…

Asuntokatselmuksen seuraava kohde on Beethoven Wohnung Heiligenstadt (Probusgasse 6). Mikäli oikein ymmärrän, ei tämänkään kodin autenttisuudella voi kehua, ja miksi pitäisikään, kun esillä on kolme Beethoven-reliikkiä, hiuskiehkura, rasiassa säilytettävä ovensalpa – ja kuolinnaamio. Musiikinhistoriallisesti kiinnostava on viereisessä asunnossa sijaitseva Wiener Beethoven-Gesellschaftin näyttely, jonka virttyneet jäljennökset ovat muistuma menneiltä ajoilta. Kokoelman hedelmänä on Beethovenin varhainen testamentti.

Viimeisenä etappina on Mozarthaus (Domgasse 5), joka poikkeaa sarjasta siinä, että se on moderni, multimediaa hyödyntävä museo. Erityisen kiinnostava on wieniläisestä vapaamuurariudesta kertova huone, ja varsinkin wieniläisen maurin Angelo Solimanin kohtalo jää mieleen. Mielenkiintoinen on myös rekonstruktio seurusteluhuoneesta, jonka ikkunasta avautuu näkymä Blutgasselle.

Seuraavaan Wienin vierailuun jäävän Haydnhaus, Beethoven Eroicahaus, Pasqualatihaus, Schubert Sterbewohnung ja Johann Strauss Wohnung. Olisipa hienoa, jos sarjaa jatkettaisiin vielä Korngold Wohnungilla tai Schönberg Wohnungilla…

Lauantai-ilta ja koko sunnuntaipäivä kuluvatkin sitten Aboagora-symposiumin suunnitteluun. Reitti hotellilta Wissenschaftkollegiin kulkee kutkuttavasti Berggassea pitkin, Sigmund Freundin asuinsijan ohi…

10. kesäkuuta 2011

Sveitsi: Jungfraun äärellä

Elämä on täynnä yllätyksiä: perjantaina 10. kesäkuuta tuli äkkilähtö Sveitsiin, kun kävin hakemassa sairastuneen interreilaajan Lauterbrunnenista. Sveitsi on ollut minulle aina läpikulkumaa: 1980-luvun puolivälissä palasin Espanjasta Geneven kautta koti-Suomeen, rahat oli käytetty mutta onneksi oli kahvilasta siepattuja sokeripaloja, joilla selvittiin Tukholmaan. 2000-luvun alussa pyyhälsimme alppien yli junamatkalla Firenzeen. Nyt retki oli yhden päivän pikainen hin und zurück: aamulla lento Zürichiin ja junalla Bernin ja Interlakenin kautta Lauterbrunneniin, perillä vajaan tunnin, jonka jälkeen samaa reittiä takaisin lähtöruutuun. Aikataulut olivat pünktlich, ja Zürichin lentokentällä olimme juuri ajoissa. Vasta Lauterbrunnenissa oikeastaan ymmärsin, mistä paikasta on kyse. Pääkadun takaa hohti valkoisena Jungfrau, Bernin alppien korkein huippu, joka kohoaa 4 158 metriä merenpinnan yläpuolelle. Juuri tänä vuonna Jungfraun valloituksesta tulee kuluneeksi 200 vuotta. Ensimmäisenä Jungfraun huipulle kiipesivät sveitsiläiset Meyerin veljekset 3. elokuuta 2011.

Kesäkuisena perjantaina Lauterbrunnen kuhisi matkailijoita. Samalla tulee sellainen olo, että paikalla pitäisi olla vähän pidempään, ainakin kauemmin kuin mihin nyt on mahdollisuus. Ehkäpä aika olisi kypsä tulle Sveitsiin muutenkin kuin vain hin und zurück.

4. kesäkuuta 2011

Uskollinen rakkaus (1946)

Curtis Bernhardtin Uskollinen rakkaus (Devotion, 1946) on biopic-elokuva kuuluisista Brontën sisaruksista, jotka Yorkshiren laitamilla omistautuvat kirjalliselle uralle ja kamppailevat paitsi luovuuden myös lemmen tuskissa. Anne, Charlotte ja Emily Brontën elämänvaiheisiin elokuva perustuu vain viitteellisesti, mutta se ei vähennä kirjallisuuskuvitelman kiinnostavuutta. Itse asiassa teos on harvoja Hollywood-elokuvia, joissa kuvataan kirjoittavia naisia. Elokuvan alussa huomio kiinnittyy siihen, että sisarusten veljen Branwellin (Arthur Kennedy) ura koetaan tärkeämmäksi kuin esimerkiksi Emilyn (Ida Lupino) tai Charlotten (Olivia de Havilland): sisaret tekevät kaikkensa tukeakseen veljeään, joka on lopulta täydellinen hulttio. Tämän jälkeen elokuva yksinkertaistaa Emilyn ja Charlotten taiteilijuutta palauttamalla heidän luovuutensa siihen, että he rakastuvat samaan mieheen, pastori Arthur Nichollsiin (Paul Henreid). Emily kätkee rakkautensa ja synnyttää tuskistaan Humisevan harjun. Charlotten rakkaus on valoisampi ja tuloksena on Kotiopettajattaren romaani (Jane Eyre). Asetelma on käsikirjoittajan luomus, vaikka todellisuudessa Charlotte menikin lopulta naimisiin pastori Nichollsin kanssa. Oikeastaan todellisuus oli paljon elokuvaa traagisempi siinä mielessä, että Charlotte kuoli vuonna 1855 kahdeksan kuukautta avioitumisen jälkeen, vain 38-vuotiaana. Emily oli menehtynyt tuberkuloosiin jo kuusi vuotta aiemmin 30-vuotiaana ja Anne heti perään 29-vuotiaana. Bernhardtin Uskollinen rakkaus mytologisoi ennen kaikkea Emilyn neroutta, ja viimeisissä kuvissa kuoleva kirjailija näkee mustan ratsumiehen humisevan harjun rinteellä.

Taiteilijaelokuvissa on aiemmin ja myöhemminkin kuvattu täyttymättömän rakkauden synnyttämää luomisen vimma. Silti tuntuu, että Uskollisessa rakkaudessa on myös 1940-lukulainen, sota-ajan konteksti. Rakkauden kaipuu tuo mieleen Bernhardtin vuonna 1947 ohjaaman film noirin Mieletön rakkaus, joka yltyy lähes patologiseen vimmaan. Samaan tapaan kuin Charles Vidorin Varjojen talossa (1941) tässäkin soisen syrjäseudun koti tuntuu kuin toisen maailmansodan kotirintaman ponnistelujen näyttämöltä.

Uskollisen rakkauden roolisuorituksista kannattaa mainita Sydney Greenstreetin muheva William Makepeace Thackeray, joka johdattaa Charlotten kuuluisuuden kukkuloille. Rooli on lyhyt mutta merkittävä. Toinen kiinnostava roolisuoritus on Montagu Loven (1880–1943) esittämä isä-Brontë. Reginald Sheffield vilahtaa Charles Dickensinä. Kun Uskollinen rakkaus sai ensi-iltansa Montagu Love oli ollut haudassa jo kolme vuotta. Taustana on tosiasia, että elokuva valmistui jo vuonna 1943, mutta joutui odottamaan Warnerin ja Olivia de Havillandin oikeudenkäynnin vuoksi.

Hankin Uskollisen rakkauden alunperin siksi, että se kuuluu Erich Wolfgang Korngoldin parhaisiin elokuvasävellyksiin. Lopulta musiikkia tuntuu olevan niukasti ja hillitysti, mutta erityisesti loppukohtauksessa rikas orkestrointi soi loistavasti. Emilyn kuolema muistuttaa 1800-luvun traagisen oopperan päätöstä.

1. kesäkuuta 2011

Mainiot matkamiehet (1928)

Majakka ja Perävaunu, Fy og Bi, olivat Tanskan lahja mykkäkomedialle: Carl Schenstrømin ja Harald Madsenin esittämä kaksikko seikkaili vuodesta 1921 lähtien Palladium-yhtiön farsseissa, jotka olivat useimmiten Lau Lauritzenin ohjauksia. Komedia Mainiot matkamiehet (Cocktails, 1928) on kuitenkin kiinnostava poikkeus sikäli, että sen tuotti British International Pictures Ltd ja ohjaajakin oli Monty Banks. Siinä mielessä valtamerihöyrylle ja Lontooseen sijoittuva elokuva ei kuitenkaan poikkea linjasta, että Majakka ja Perävaunu -elokuviin liittyi alusta alkaen turistisuus: komedioita kuvattiin Tanskan ohella Itävallassa, Espanjassa, Ruotsissa ja Saksassa.

Katsomani Mainiot matkamiehet on kopio, jonka TV2 esitti kesäkuussa 1990, 21 vuotta sitten. Saksassa Majakka ja Perävaunu ovat säilyneet suosiossa, ja 1980-90-lukujen taitteessa Suomessa nähty tv-kimara koostui nimenomaan saksalaisista editioista, joista välitekstit oli kokonaan poistettu. Tekstistys on laitettu kuvien päälle, mikä välillä nopeuttaa elokuvan rytmiä liikaa. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, täydellinen Fy og Bi -restaurointi odottaa vielä tekijäänsä. Sen nämä koomikot ehdottomasti ansaitsisivat.

Mainiot matkamiehet alkaa valtamerihöyryllä, joka on lähestymässä Englantia. Tässä elokuvassa Majakka on patologinen taskuvaras, mutta hän tuntuu viattomalta sen rinnalla, että laivalla vehkeilee joukko huumekuriireja. Kokaiinipaketti ujutetaan viattoman matkustajan taskuun, ja Majakka ja Perävaunu ehtivät juuri ja juuri hätiin ennen kuin väärä mies saa tuomion oikeudessa. Parivaljakon tähtikuva salli asettumisen rikollisten maailmaan, eivätkä Majakan viiksetkään ole pyhää, sillä ne leikataan kylmästi pois, jotta naamioituminen naiseksi onnistuisi. Elokuvan hauskimpia osuuksia on travestiajakson huipentava pitkä bussiajelu läpi Lontoon. Tämän elokuvan perusteella Majakan ja Perävaunun identiteetti saattoi vaihtua elokuvasta toiseen: Majakka paljastuu lopulta kadonneeksi isäksi ja englantilaiseksi aateliseksi!