3. lokakuuta 2021

Kurjat (Les Misérables du vingtième siècle, 1995)

Victor Hugon romaani Kurjat on filmattu lukemattomia kertoja, ja olen täällä blogissa viimeksi kirjoittanut Raymond Bernardin kolmiosaisesta tulkinnasta vuodelta 1934. Ehdottomasti mielenkiintoisimpiin muunnelmiin lukeutuu Claude Lelouchin ohjaus vuodelta 1995. Suomessa elokuva esitettiin nimellä Kurjat, ja ranskaksi se tunnetaan sekä nimellä Les Misérables että Les Misérables du vingtième siècle. Jälkimmäinen nimi kuvaa ideaa parhaiten: Lelouchin ajatus on ollut sijoittaa Hugon romaani 1900-luvulle, ja teos todellakin liikkuu vuosisadan vaihteesta toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan asti. Ajauduin katsomaan elokuvan juuri nyt siksi, että pääroolissa esiintyy hiljattain menehtynyt Jean-Paul Belmondo. Rooli on kuin mittatilauksena hänelle tehty.

Elokuvan alkuteksteissä todetaan, että Kurjien käsikirjoituksen on laatinut Claude Lelouch vapaasti sovittaen. Vapaus tarkoittaa tässä muutakin kuin tapahtumien siirtämistä 1800-luvulta 1900-luvulle. Olennaisin idea on se, ettei elokuva suoraan filmatisoi Hugon romaania vaan Hugon tarinamaailma toimii pikemminkin elokuvan henkilöhahmojen johdattajana. Tämä tuo mieleen tuoreen ranskalaisen tv-sarjan Lupin, jossa Maurice Leblancin romaanit antavat inspiraatiota nykypäivässä eläville henkilöhahmoille. Lelouchin päähenkilö on lukutaidoton Fortin (Jean-Paul Belmondo), joka elokuvan alussa joutuu syyttömänä vankilaan. Pian paljastuu, että Belmondolla onkin kaksoisrooli, sillä hän esittää myös Fortinin poikaa. Tämäkin on lukutaidoton, mutta kun Fortin pelastaa juutalaisperhettä toisen maailmansodan kurimuksesta, André Ziman (Michel Boujenah) lukee hänelle Hugon romaania pitkän ajomatkan aikana. Yhtäkkiä Henri alkaa nähdä elämänsä Hugon Kurjien valossa, ja palaset loksahtavat kohdalleen. Olipa virkistävää katsoa tämä yllätyksellinen 1900-luvun historian kuvaus, jossa leikiteltiin fiktion vaikutuksella elämään. Elokuva ei tavoittele katsojan samastumista menneisyyden tapahtumiin tai uppoutumista historiaan vaan antaa liikkumatilaa pohtia yksilön ja historian suhdetta.

20. syyskuuta 2021

Herttua saa rukkaset (Le Mariage de Chiffon, 1942)

Vuonna 1942 Claude Autant-Lara (1901–2000) oli jo kokenut ohjaaja, mutta Herttua saa rukkaset (Le Mariage de Chiffon, 1942) merkitsi hänelle noususuhdanteen alkua. Tämän jälkeen valmistuivat Lettres d'amour (1942), Douce (1943) ja Sylvie et le fantôme (1946), joista kaikista on Criterionin melko tuore julkaisu. Näistä neljästä elokuvasta vain Herttua saa rukkaset tuotiin Suomeen, ja se sai ensi-iltansa toukokuussa 1944, jatkosodan loppuvaiheessa. Elokuva-aitta totesi, että ranskalainen uutuus oli ”oikein veikeä ja hauska huvinäytelmä”, jossa on ”aimo annos pikantteriaa aitogallialaiseen älykkääseen tapaan”. Totta on, että Herttua saa rukkaset on kuin vastakuva sille sodan kurimukselle, jonka keskellä elettiin. Autant-Laraa on kutsuttu jopa ”anti-Clouzot’ksi”: samaan aikaan kun Clouzot teki Korppiaan (Le Corbeau, 1943), joka oli allegoria saksalaismiehityksen ajasta, Autant-Lara vetäytyi nykyhetkestä vuosisadan vaihteen haaveellisiin tunnelmiin. Toisaalta, paljon on kiinni tulkinnasta: Herttua saa rukkaset voi nähdä myös paluuna sellaiseen ranskalaisuuteen, jonka saksalaismiehitys oli väkivaltaisesti työntänyt syrjään.

Herttua saa rukkaset sijoittuu vuoteen 1904. Keskiössä on nuori Corysande (Odette Joyeux), jota kutsutaan Ciffoniksi. Elokuvan alussa ikääntynyt herttua (André Luguet) ihastuu häneen, ja alkaa mutkikas ihmissuhdepeli, joka ulottuu koko elokuvan läpi. Ciffonin sosiaalinen verkosto avautuu katsojalle vähitellen. Tytön isäpuolen veli Marc (Jacques Dumesnil) on keksijä, joka puuhailee lentokoneteknologian parissa. Autant-Lara kuljettaa seurapiirikomediaa kevyesti, ehkä liiankin kevyesti, mutta nautin siitä tavasta, jolla historia saa merkitystä, mitä pidemmällä elokuva etenee. Alku on melko ahtaasti perheen ja sosiaalisten verkostojen sisällä, mutta puolivälin jälkeen yhä enemmän kiinnekohtia vuosisadan vaihteen historialliseen tilanteen tarjotaan katsojalle. Lopun huipennuksiin kuuluu Marcin onnistunut lentoyritys. Tässä tulkinnassa moderni teknologia ei ole uhka vaan uusi syntyy vanhan sisältä, sen rinnalla.

19. syyskuuta 2021

Naamiot (Masques, 1987)

Claude Chabrol -tuntemuksessani on pahoja aukkoja, mutta nyt tuli mahdollisuus katsoa vuonna 1987 valmistunut Naamiot (Masques, 1987), jota ei käsittääkseni tuotu aikanaan Suomeen elokuvateatterilevitykseen, eikä siitä taida olla tv-esityksiäkään. Naamiot tuo mieleen monet muut Chabrol-elokuvat, joissa ruoditaan ankaralla kädellä porvarillista elämäntyyliä. Elokuva alkaa ja päättyy tv-visailulla, jota juontaa Christian Legagneur (Philippe Noiret). Vanhuksille suunnattu musiikkihupailu on melkein liiankin äärimmäinen karikatyyri, jolla Chabrol viittaa siihen, miten lopulta kaikki on pelkkää pintaa, tai naamiota, jonka taakse todellisuus kätkeytyy. Televisiojuontajan rooli on Legagneurille yksi hänen naamioistaan. Toinen on se rooli, jota hän esittää kotioloissa sekä lähimmilleen että vierailleen.

Naamioita kutsutaan usein trilleriksi, ja totta on, että Chabrol sai moneen muuhunkin elokuvaansa vaikutteita Alfred Hitchcockilta. Silti ohjaajan tyylissä on jotakin vieraannuttavaa, ainakin tällä kertaa, mikä estää heittäytymästä tarinan vietäväksi. Ainakin itse katsoin elokuvaa ikään kuin etäältä, jännitykselle antautumatta. Draama käynnistyy, kun Legagneurin kotiin majoittuu nuori reportteri Roland Wolf (Robin Renucci) haastattelemaan tunnettua juontajaa tämän muistelmateosta varten. Vähitellen totuus pintakuoren alta paljastuu. Chabrol on selvästi panostanut yhteisiin ruokailuhetkiin, ja tuntuu, että gastronominen intohimo on suoraan verrannollinen henkilöiden sisäisen maailman salaisuuksiin.

Turha oli unelmani (Dragonwyck, 1946)

Turha oli unelmani (Dragonwyck, 1946) oli käsikirjoittajana kunnostautuneen Joseph L. Mankiewiczin esikoisohjaus ja 20th Century Foxin näyttävä epookkituotanto. Mankiewicz sovitti käsikirjoituksen Anya Setonin kaksi vuotta aiemmin ilmestyneestä historiallisesta romaanista Dragonwyck, joka julkaistiin suomeksikin vuonna 1947 nimellä Miranda linnanrouvana. Ehkä romaani oli saanut vaikutteita Daphne du Maurierin Rebekasta (Rebecca), jonka Hitchcock oli tehnyt elokuvaksi vuonna 1940. Yhdistävänä tekijänä on goottilainen, ahdistava kartano, jossa menneisyyden haamut kummittelevat. Toisaalta mieleen tulee Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani, jonka Hollywood-filmatisointi oli juuri nähty Robert Stevensonin ohjaamana vuonna 1944. Turha oli unelmani alkaa Connecticutissa, maaseudulla, jossa Jumalaa pelkäävän Ephraim Wellsin (Walter Huston) perheen elämä järkkyy, kun tytär Miranda (Gene Tierney) saa kirjeen kaukaiselta serkultaan Nicholas Van Rynilta (Vincent Price). Nicholas pyytää Mirandaa tyttärensä seuralaiseksi ja opettajaksi. Isä empii, mutta suostuu lopulta saattelemaan Mirandan New Yorkiin, josta matka jatkuu vesiteitse Van Rynin kartanolle.

Turha oli unelmani sijoittuu vuoteen 1844. Setonin romaanin historiallisena kehyksenä on Anti-Rent War, kamppailu, jossa vuokraviljelijät nousivat vastustamaan paternalistista järjestelmää. Elokuva ottaa historiaan vahvasti kantaa, sillä Ephraim Wells ei voi ymmärtää sitä, ettei viljelijällä ole omaa maata. Hollantilaistaustainen Nicholas Van Ryn on patruuna, jonka vauraus perustuu torppareiden verottamiselle. Vincent Price on loistava valinta juuri tähän rooliin: hänessä on (aina) ripaus katoavan aatelin dekandenssia. Alusta lähtien katsojalle on selvää, että Nicholas hamuaa itselleen nuorta Mirandaa. Loistava on Nicholasin ja Mirandan dialogi laivamatkan aikana, sillä Mankiewicz on saanut Pricen näyttelemään silmillään: Nicholasin katse kertoo tarinan suunnan ennen kuin käytännössä mitään on tapahtunut. Vasta myöhemmin selviää, että Nicholas toivoisi itselleen poikaa, jota nykyisestä liitosta ei ollut syntynyt. Tarinan keskiössä on lopulta Dragonwyck, joka on eurooppalaisen kulttuurin musée imaginaire, pelottavan kerrostunut, aavemainen tragedioiden syntysija. Joseph L. Mankiewiczin ohjaajanuralle Turha oli unelmani oli vasta lähtölaukaus, ja parhaat teokset siinsivät tulevaisuudessa. Mutta gootiikan ystävälle Dragonwyckin portaikot ja käytävät tarjoavat sopivasti väristyksiä.

25. elokuuta 2021

Jostakin muusta (O necem jiném, 1963)

Věra Chytilován Jostakin muusta (O necem jiném, 1963) oli tšekkoslovakialaisen uuden aallon lähtölaukauksia ja läpimurtoteoksia. Näin elokuvan ensimmäisen kerran 1980-luvun alussa, ja se teki lähtemättömän vaikutuksen. Alkutekstien aikana, elokuvan ensimmäisissä kuvissa, nähdään voimistelija, joka suorittaa liikkeitään uutterasti. Kuvan rakeisuus paljastaa, että voimistelija on kuvattu televisioruudusta. Kamera irtoaa vähitellen ruudulta ja paljastaa olohuoneen, jossa urheiluohjelmaa katsonut poika patistetaan tuota pikaa yöpuulle. Jo aloituskohtaus määrittelee lähtökohdan: Chytilová rinnastaa kahden naisen elämäntilanteen, voimistelijan ja kotiäidin, eivätkä nämä tarinat lopulta kohtaa lainkaan. Ainoa yhdysside on tuo aloituskohtauksen televisioruutu!

Samaan aikaan kun Chytilová korostaa kahden elämänkohtalon erillisyyttä ja kaukaisuutta, hän rinnastaa ne haasteet, joita naiset elämän eri tasoilla kohtaavat. Ilmeisesti Chytilován piti alun perin tehdä elokuva vain voimistelijasta, mutta vähitellen hahmottui ajatus liikkua kahdella tasolla. Voimistelija Evaa näytteli olympiavoittaja ja maailmanmestari Eva Bosáková (1931–1991), joka oli voittanut pronssia jo Helsingin olympialaisissa ja joka oli 50- ja 60-lukujen vaihteen menestyneimpiä voimistelijoita. Läpi elokuvan Eva ponnistelee valmentajansa johdolla ja painostamana tavalla, joka tuntuu piinaavalta. Věra (Věra Uzelacová) on puolestaan kotiäiti, jonka elämä tukahtuu neljän seinän sisään ja jonka mies kotitöihin osallistumisen sijaan moittii puolisoaan siitä, miten tämä kasvattaa lapsiaan. Dokumentaarisen ja fiktiivisen kerronnan yhdistäminen tuntui todella tehokkaalta silloin, kun näin elokuvan ensi kertaa. Ensimmäisellä katsomiskerralla katsoja ei voi aavistaa sitä suuntaa, jonka elokuva ottaa. Tarinan radikaalisuus on elämänkohtaloiden dramaattisessa erillisyydessä, niissä olosuhteissa, jotka estävät Evan ja Věran keskinäisen solidaarisuuden.

24. elokuuta 2021

César (1936)

Marcel Pagnol ohjasi elokuvan César vuonna 1936: se päätti Marseille-trilogian, jonka aiemmat osat olivat Marius (1931) ja Fanny (1932). Viimeisessä osassa on kaksi poikkeavaa piirrettä. Edelliset episodit Pagnol oli antanut Alexander Kordan ja Marc Allégret'n ohjattaviksi, mutta nyt hän kantoi itse päävastuun. Toinen seikka oli se, että edelliset osat olivat perustuneet Pagnolin kirjoittamiin näytelmiin, mutta César valmistui suoraan elokuvakäsikirjoitukseksi. Césarin alkuteksteissä silmiinpistävää on, että aiemmat osat mainitaan, mutta niiden perässä olevat vuosiluvut viittaavat näytelmien valmistumisvuosiin, ei elokuvien. Aivan kuin Pagnol pitäisi keskeisinä juuri näyttämöteoksia, joiden jatko César-elokuva on. Toki elokuva, kuten koko trilogia, kulkee vahvasti Pagnolin kirjoittaman draaman varassa.

César alkaa herkullisella kohtauksella, jossa Fannyn (Orane Demazis) puolisokseen ottanut Panisse (Charpin) on vakavasti sairaana ja puhuu kuolinvuoteellaan ystävilleen. Paikalle kutsutaan pappi, jonka johdolla Panisse tekee tunnustuksen, ystäviensä kuunnellessa. Fanny ja Mariuksen (Pierre Fresnay) poika Césario (André Fouche) on kasvanut aikuiseksi, ja vähitellen hänelle valkenee, ettei Panisse ollutkaan hänen oikea isänsä. César kokoaa yhteen aiempien elokuvien tarinalinjat ja jännitteet ja huipentaa ne humaaniin loppuratkaisuun, jonka arkkitehti Mariuksen isä César on. Viimeisen osan teemana on juuri isyys ja sen merkitykset, sillä keskiössä on Césarin suhde poikaansa, Mariuksen suhde isäänsä ja tietysti Césarion suhde sekä Panisseen että Mariukseen. Elokuva on ehdottomasti Raimun, eli Jules Auguste Murairen (1883–1946), uran huippua, vaikka Pagnol-tulkinnan rinnalle voisi nostaa myös Jean Grémillonin vaikuttavan draaman Mies ja hänen varjonsa (L'étrange Monsieur Victor, 1938). Nyt kun YLE Teema on esittänyt Marseille-trilogian, olisi hienoa, jos televisioon saataisiin vielä edustava Jean Grémillon -sarja! 


5. elokuuta 2021

Monte Criston kreivi (Le Comte de Monte-Cristo, 1961)

Alexandre Dumas vanhemman romaani Monte-Criston kreivi (Le Comte de Monte-Cristo, 1844–46) on klassinen seikkailukertomus ja samalla kuvaus aikakaudesta, joka ulottuu Napoleonin vallan romahtamisesta Ludvig Filipin valtakauteen. Romaani on myös kaikkien aikojen filmatuimpia teoksia. Ranskankielisen alkuteoksen nimellä Internet Movie Databasesta löytyy 24 tuotantoa. Varhaisin elokuvaversio valmistui tiettävästi vuonna 1908. Kun Claude Autant-Lara tarttui romaaniin, teos oli nähty kankaalla jo monia kertoja, Ranskassakin Robert Vernayn tulkintana vuonna 1954. Autant-Laran eeppinen tulkinta levittäytyi anamorfisella Dyaliscope-menetelmällä laajakankaalle, ja kaksiosaiselle teokselle kertyi mittaa yli kolme tuntia. Ensimmäinen elokuva oli omistettu pelkästään sille, miten Edmond Dantès (Louis Jourdan) joutuu petetyksi, päätyy vangiksi ja vapautuu rikkauksien kera. Toinen elokuva kertoo loput.

Claude Autant-Lara on kieltämättä ohjaajana melko staattinen ja tuntuu, että laajakankaan käyttäjänä hän on tyytynyt lähinnä kuvaamaan asetelmia. Lähikuvia elokuvassa on yllättävän vähän siihen nähden, että laajakankaan käytöstä oli 60-luvun alkuun mennessä kertynyt jo paljon kokemusta. Monte Criston kreivin vahvuus on sen pitkässä kestossa: se lataa jännitystä toisen osan kavalkadiin, jossa Dantès maksaa kalavelkansa pettureille. Erityisesti tästä elokuvatulkinnasta jää mieleen René Cloërecin musiikki, joka kannattelee tunteita silloinkin, kun ohjaaja ei onnistu niitä välittämään. Erinomainen on toki myös Louis Jourdanin roolisuoritus Dantèsina.

31. heinäkuuta 2021

Fanny (1932)

Marc Allégret (1900–1973) jatkoi vuonna 1932 Marcel Pagnolin Marseille-trilogiaa, joka oli käynnistynyt edellisenä vuonna Alexander Kordan ohjauksella Marius (1931). Allégret oli taustaltaan juristi, mutta hän siirtyi elokuva-alalle kuvattuaan setänsä André Giden Kongon-matkan vuonna 1927. Ensimmäisen pitkän näytelmäelokuvansa Mam’zelle Nitouche hän ohjasi vuonna 1931. Ryhtyessään yhteistyöhön Marcel Pagnolin kanssa hän oli vielä kokematon, ja epäilemättä haastatta tarjosi myös tuore äänielokuvateknologia. Ääntä Fannyssä riittääkin, sillä Pagnolin käsikirjoitus on hyvin dialogipainotteinen. Elokuva on kauttaaltaan teatterillinen, mutta Allégret on selvästi yrittänyt avartaa visuaalista mielikuvaa Marseillesta: elokuvan alussa nähdään laajoja kaupunkikuvia, ja alkupuolella on myös ulkona kuvattu petankkikohtaus.

Fanny jatkuu täsmälleen siitä kohtaa, mihin Marius päättyi. Marius (Pierre Fresnay) on lähtenyt merille, ja Fanny (Orane Demazis) on jäänyt yksin. Kutsumus merelle on ollut liian kova. Marius ei ole kuitenkaan aavistanut Fannyn olevan raskaana, ja tämä valkenee elokuvan alussa Mariuksen isälle Césarille (Raimu) ja Fannyn äidille Honorinelle (Alida Rouffe). Marius on pestautunut laivalle viideksi vuodeksi, mikä tuntuu ikuisuudelta. Tässä tilanteessa Fanny avioituu itseään iäkkäämmän Panissen (Charpin) kanssa. Elokuva huipentuu kahden vuoden jälkeen, kun Marius yllättäen tulee hetkeksi takaisin kotikaupunkiinsa. Melodramaattisuus kohoaa oopperallisiin mittoihin, ja puhuttelevaa on erityisesti se tapa, jolla Pagnol ja Allégret tuovat tarinaan inhimillisyyttä. Vaikuttava on Césarin monologi, jossa hän pohtii vanhemmuutta ja sen perusteita, samoin Panissen näkökulma, joka vähitellen valottuu katsojalle.

30. heinäkuuta 2021

Kostaja Nevada Smith (Nevada Smith, 1966)

Kostaja Nevada Smith (Nevada Smith, 1966) edustaa Henry Hathawayn westernien myöhäiskautta. Lännenfiktio oli suosittua niin kirjallisuudessa kuin televisiosarjoissakin, mutta elokuvatuotannossa painopiste oli siirtynyt Eurooppaan italowesternin läpimurron jälkeen. Kostaja Nevada Smith on klassinen kostowestern, joka tuo mieleen monet aiemmat Hollywood-elokuvat, mutta siinä on samalla aimo annos spagettiwesternin kovuutta ja väkivaltaisuutta. Vahvimmin Hathawayn elokuva on kuitenkin 50-luvun Hollywood-länkkäreiden perillinen. Päähenkilö on nuori Max Sand (Steve McQueen), joka on puoliksi kiowa-intiaani, ja tämä lähtökohta muistuttaa monista 50-luvun puoliveriselokuvista. Kostoteeman käsittely taas tuo mieleen Marlon Brandon ohjauksen Vihan riivaama (One-Eyed Jacks, 1961), varsinkin kun Karl Malden esittää molemmissa elokuvissa keskeistä roolia.

Kostaja Nevada Smith alkaa rajulla väkivallan kuvauksella: kolmikko Jesse Coe (Martin Landau), Bill Bowdre (Arthur Kennedy) ja Tom Fitch (Karl Malden) surmaa Max Sandin vanhemmat. Kostowesternille tyypillisesti Max ryhtyy jäljittämään surmaajiaan, yksi kerrallaan. Ehkä hämmentävintä, mutta samalla kiinnostavinta, on se tapa, jolla Max saa apua kohtaamiltaan ihmisiltä. Vanhimmaksi tukijaksi osoittautuu kiertelevä asekauppias Jonas Cord (Brian Keith), joka opettaa Maxille välttämättömät selviytymisen taidot. Kaikki Maxin kohtaamat ihmiset koettavat kertoa, miten tukahduttavaa kostonkierre lopulta on, mutta nuori päähenkilö ei ota sanoista opikseen. Hän vapautuu vasta elokuvan viimeisissä kuvissa, mutta elokuvan traagisuus on siinä, miten hitaasti päähenkilön ajatukset muuttuvat. Lopulta hänen kostonsa on tuhoisaa monille muille, kuten onnettomalle Pilarille (Suzanne Pleshette), joka menehtyy käärmeen puremaan. Elokuvan loppupuolella on myös yllättävä viittaus eurooppalaiseen kulttuuriin, kun Max törmää lampaitaan paimentavaan italialaiseen munkkiin (Raf Vallone), keskellä erämaata!

27. heinäkuuta 2021

Seitsemän vuotta Tiibetissä (Seven Years in Tibet, 1997)

Jean-Jacques Annaud tuli kansainvälisiin parrasvaloihin vuonna 1981 esihistorialliseen aikaan sijoittuvalla, dialogittomalla elokuvallaan Taistelu tulesta (La guerre du feu), ja menestys jatkui viisi vuotta myöhemmin Umberto Econ romaaniin pohjautuvalla ranskalais-italialais-saksalaisella tuotannolla Ruusun nimi (Le Nom de la rose). Ohjaajan uraa kuvastaa hyvin se, että seuraava elokuva oli jälleen jotakin aivan muuta, luontodokumenttia ja fiktiota yhdistävä Karhu (L’Ours, 1988). Viime vuosina, tai vuosikymmeninä, en ole Annaudin eriskummallista uraa juurikaan seurannut, mutta nyt katsottavaksi valikoitui vuonna 1997 valmistunut Seitsemän vuotta Tiibetissä (Seven Years in Tibet, 1997). Se on historiallisesti kiinnostava jo pelkästään siksi, että sen keskushenkilöksi kohoaa Tenzin Gyatso eli dalai lama, joka oli saanut Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1989. Elokuvantekijät ottivat laajemminkin kantaa Tiibetin tilanteeseen, sillä Martin Scorsese teki lähes samasta teemasta elokuvansa Kundun, joka sai ensi-iltansa aivan Annaudin elokuvan läheisyydessä.

Seitsemän vuotta Tiibetissä perustuu itävaltalaisen vuorikiipeilijän Heinrich Harrerin samannimiseen muistelmateokseen. Toisen maailmansodan syttyessä Harrer oli Himalajalla kiipeämässä Nanga Parbat -vuorelle, kun britit pidättivät hänet vihollisena ja toimittivat vankileirille. Vasta vuonna 1944 Harrer kumppaneineen onnistui pakenemaan, eikä näköpiirissä ollut muuta vaihtoehtoa kuin hakeutua Lhasaan, Tiibettiin. Tästä alkoi seitsemän vuoden jakso, johon elokuva viittaa. Harrer ystävystyi nuoren dalai laman kanssa mutta joutui samalla todistamaan Tiibetin pakolaishallinnon syntyä, kun Kiinan joukot ottivat alueen hallintaansa. Annaudin käsittelyssä tarina kulkee kohtuullisen jouhevasti, vaikkakin kiinnostavin jakso alkaa vasta elokuvan puolivälissä. Tarinaan on istutettu henkilökohtainen taso, joka Harrerin muistelmateoksesta puuttuu: elokuvassa Harrerin (Brad Pitt) puoliso on raskaana, ja teoksen läpikulkevana juonteena on suhde poikaan, jota Harrer ei saa tavata. Tämän vastapainona suhde nuoreen Tenziniin (Jamyang Jamtsho Wangchuk) muodostuu erityisen läheiseksi. Tuntuu, että suhteen kuvaukseen Annaud on saanut vaikutteita Bertoluccin Viimeisestä keisarista, joka myös kuvaa opettajan ja nuoren johtajan suhdetta. Seitsemän vuotta Tiibetissä sisältää muutamia kuvia Tiibetistä, mutta pääasiassa elokuva kuvattiin Argentiinassa. Mieleen jää erityisesti bhutanilaisen Jamyang Jamtsho Wangchukin valovoimainen roolisuoritus.

21. heinäkuuta 2021

Marius (1931)

Kirjailija Marcel Pagnol (1895–1974) syntyi Etelä-Ranskassa, lähellä Marseillen kaupunkia, juuri samoihin aikoihin, kun elävä kuva otti ensiaskeleitaan. Kirjalliselle uralle hän suuntautui 1920-luvulla ja julkaisi vuonna 1929 näytelmänsä Marius. Teoksesta tuli Marseille-trilogian lähtökohta, joka sai myöhemmin jatkokseen draamat Fanny ja César. Vuonna 1929 Pagnol vieraili Lontoossa ja pääsi tutustumaan äänielokuvan tuotantoon. Kokemus oli käänteentekevä, ja epäilemättä hän ymmärsi, millaisia mahdollisuuksia elokuva tarjoaisi puhedraaman esittämiseen. Samassa yhteydessä virisi ajatus Marius-näytelmän toteuttamisesta elokuvana, ja ohjaajaksi löytyi unkarilaistaustainen Alexander Korda. Ajan hengen mukaisesti Pagnol etsi kansainvälistä menestystä toteuttamalla samanaikaisesti elokuvan eri kielillä, ranskan lisäksi Marius tehtiin myös saksaksi nimellä Zum goldenen Anker ja ruotsiksi nimellä Längtan till havet. Ruotsinkielistä versiota oli ohjaamassa John W. Brunius, ja Mariuksen roolin tulkitsi Edvin Adolphson.

Ranskankielinen Marius on jäänyt elämään klassikkoelokuvana: siinä yhdistyivät Kordan kokemus ja Pagnolin draaman taju. Toki elokuva oli teatterinomainen ja rakentui pääosanesittäjien, Pierre Fresnayn (Marius), Raimun (César) ja Orane Demazis (Fanny), intensiivisen näyttelijäntyön varaan. Näyttämömäisyys on toisaalta myös vahvuus: Césarin isännöimä baari vaikuttaa ahtaalta, ja juuri tämän ahtauden Marius haluaa murtaa lähtemällä merille. Korda näyttää Marseillen laajassa kokonaiskuvassa sekä elokuvan alussa että lopussa, jossa laiva lipuu kaukaisuuteen. Äänielokuvan teknologiaa ei ole hyödynnetty vain dialogin välittämiseen, sillä teos alkaa laivan torven kutsuvalla törähdyksellä. Etusijalla on kuitenkin kieli, puhuttu kieli. Olisi kiinnostavaa tutkia tarkemmin eri maiden ensimmäisiä puheäänielokuvia ja sitä, millaisia merkityksiä kieleen liitettiin. Ranskassa nimenomaan Marius näytti suuntaa äänielokuvalle, ja ehkä juuri siksi Marseille sai niin mytologisoituneen aseman. Marius oli Ranskassa valtava menestys, ja samalla se tarjosi Pagnolille mahdollisuuden jatkaa elokuva-alalla, tuottajana ja käsikirjoittajana, myöhemmin myös ohjaajana. Trilogian toisen osan Fanny (1932) ohjasi Marc Allégret, mutta viimeisen osan César (1936) ohjasi kirjailija itse.


20. heinäkuuta 2021

Amadeus (1984/2002)

Olen viimeksi katsonut Milos Formanin ohjauksen Amadeus (1984) kauan sitten – blogini mukaan vuonna 2005 – enkä ole varma, näinkö silloin ohjaajan version, joka oli valmistunut vuonna 2002. Director’s Cut on noin 20 minuuttia alkuperäistä teatterikopiota pidempi. Ensimmäisen kerran näin elokuvan ensi-iltakierroksella, jolloin kopio pyöri Turussakin ennätyksellisen kauan. Vuonna 1984 161 minuutin kesto tuntui aivan riittävältä: se toi eeppistä laveutta kertomukseen, jota piti koossa Antonio Salierin (F. Murray Abraham) kertomus. Ohjaajan versiossa on joitakin kokonaan uusia jaksoja, muun muassa kohtaus, jossa Salieri nöyryyttää Constanzea (Elizabeth Berridge), mutta kovin olennaisilta erot eivät tunnu. Teatterin ystävät olivat muuten jo ehtineet kokea eeppisen laveuden ennen elokuvaa, sillä Peter Shafferin näytelmä kesti vuonna 1981 Tampereen Teatterin esityksessä kolme tuntia. Luin Jukka Kajavan arvion Helsingin Sanomista, ja hän hehkutti erityisesti Tapani Pertun suoritusta Salierina. Kajava kiinnitti huomiota myös Esko Elstelän kansainomaiseen suomennokseen, jossa Constanze kiitti sanomalla ”Tattista vaan”.

Peter Shaffer ja Milos Forman kutsuivat elokuvaansa fantasiaksi Mozartista ja Salierista. He olivat tietoisia siitä, että Salierin osallisuus Mozartin kuolemaan oli pelkkää huhupuhetta, vailla todellisuuspohjaa. Mutta myytti oli elänyt sitkeästi. Salieri ei suinkaan viettänyt viimeisiä päiviään mielisairaalassa vaan eli vuoteen 1825 asti. Venäjällä Aleksander Pushkin kirjoitti pian Salierin kuoleman jälkeen näytelmän, jossa säveltäjä oli muuttunut murhamieheksi. Sittemmin tarina nähtiin muun muassa Nikolai Rimski-Korsakovin oopperatulkintana. Shafferille, kuten Formanillekin, tarina on ollut käyttökelpoinen kahdeltakin kannalta. Ensinnäkin Mozartin elämä on ylipäätään mytologisen kerrostunut, joten miksi fiktion raaka-aineena ei voisi käyttää fiktiivistä kertomusta. Pikemminkin juuri sitä kautta säveltäjän mytologisoituneisuus parhaiten tulee esiin. Toiseksi, Salierin näkökulma on antanut mahdollisuuden katsoa Mozartia (Tom Hulce) aikalaisen silmin ja korostaa yleisempiä teemoja. Mozartin luovuus ja kekseliäisyys ovat välineitä käsitellä paitsi kateutta myös yritystä rakentaa omaa yksilöllisyyttä, erottautumista muista. Vaikka Milos Formanin Amadeuksen voi nähdä karhunpalveluksena historialliselle Salierille, paradoksaalisesti elokuva herätti uteliaisuuden unohdettua säveltäjää kohtaan, ja 1980-luvulta lähtien Salierin musiikkia on kuultu aiempaa enemmän. Katsoin Google Ngram Viewerin kautta, miten Googlen digitoimissa kirjoissa Salieria on käsitelty. Näyttää siltä, että juuri Amadeus-elokuva oli nostamassa Salierin uudelleen parrasvaloihin. Laitan tähän loppuun haun tuloksen, jossa Antonio Salierin nimen esiintyminen on jaettu vuosittain digitoitujen sivujen määrällä:


16. heinäkuuta 2021

Paholainen kyydissä (The Devil Thumbs a Ride, 1947)

Felix E. Feistin ohjaama ja RKO:n tuottama musta elokuva Paholainen kyydissä (The Devil Thumbs a Ride, 1947) nähtiin Yle Teeman film noir -sarjassa vuonna 2010, ja käsittääkseni esitys oli Suomen ensi-ilta. Aikanaan, 1940-luvulla, tätä väkivaltaista rikoselokuvaa ei Suomessa nähty. Felix E. Feist (1910–1965) oli newyorkilaissyntyinen ohjaaja, joka teki sittemmin työtä myös televisiolle. Jostakin syystä en ole blogiini aiemmin kirjoittanut Feistin tuotannosta, vaikka hänen elokuviaan on tullut vuosien varrella katsottua. Yle Teeman taannoinen noir-sarja sisälsi toisen Feistin klassikon Uhka (The Threat, 1949). Televisiossa on usein esitetty myös Kirk Douglasin tähdittämää draamaa Suurten metsien miehen (The Big Trees, 1952). Mieleen tulee myös antikommunistinen Guilty of Treason (1950).

Paholainen kyydissä on ytimekäs, tiiviisti kerrottu tarina rikollisesta Steve Morganista (Lawrence Tierney), joka elokuvan aloituskohtauksessa varastaa elokuvateatterin kassan ja samalla syyllistyy murhaan. Hän lyöttäytyy Los Angelesiin matkalla olevan kaupparatsun Jimmy Fergusonin (Ted North) kyytiin. Morgan sieppaa mukaan Beulah Zornin (Nan Leslie) ja Agnes Smithin (Betty Lawford) ja pakottaa koko ryhmän syrjäiseen rantahuvilaan. Elokuvan vaikuttavuus on sen napakkuudessa: mitään ylimääräistä ei ole tarinaan lisätty. Morganin maanisuudelle ei saada selitystä, vaikka hän jossakin kohtaa kertookin repliikin onnettomasta lapsuudestaan. Lopulta elokuvan koossapitävä voima on Lawrence Tierneyn kylmän viileä näyttelijäsuoritus, joka ei selittelyjä kaipaakaan. Pidin erityisesti elokuvan ensimmäisestä puolituntisesta, jonka aikana Feist liikuttaa draamaa jouhevasti eteenpäin. Toden tuntua lisää kohtausten realistinen esitystapa. Mieleen jäävät esimerkiksi uhkapeliä vapaa-aikana harrastavat poliisit sekä huoltoasemajakso, jossa Ferguson soittaa puolisolleen samaan aikaan, kun Morgan paukuttaa takana tupakka-automaattia.

Blake & Mortimer: Keltainen merkki

Aloitin Edgar P. Jacobsin Blake & Mortimer -sarjan lukemisen vuosia sitten, kun Egmont julkaisi kolmiosaisen Miekkakalan salaisuus -tarinan ensi kertaa suomeksi. Alkuperäinen teos oli ilmestynyt Tintin-lehdessä vuodesta 1946 lähtien. Albumeina kokonaisuus julkaistiin vuosina 1950–53. Jatkoin lukemista alkuperäisen ilmestymisjärjestyksen mukaan, ja hankin englanninkielisenä käännöksenä kaksiosaisen kokonaisuuden Suuren pyramidin arvoitus (Le Mystère de la Grande Pyramide, 1954–55). Nyt, monen vuoden jälkeen sain hankittua Jacobsin vuonna 1956 julkaiseman tarinan Keltainen merkki (La Marque jaune), jonka Semic julkaisi suomeksi jo 1990-luvun alussa. Tässä tarinassa Blake ja Mortimer palaavat kotikonnuilleen Lontooseen, jossa mystisten rikosten sarja saattaa Scotland Yardinkin ymmälleen.

Keltainen merkki alkaa vauhdikkaasti kruunun kalleuksien varkaudella. Piirrostyyli tuo mieleen Tintin seikkailut, joita Jacobs olikin kehittämässä yhdessä Hergén kanssa vuodesta 1943 alkaen. Omissa töissään Jacobs käyttää kuitenkin huomattavasti enemmän tekstiä, ja Keltaisessa merkissä lukijalle tarjotaan verbaalista kehystystä lähes jokaisessa kuvassa ja siirtymässä. Alkuosassa uhrit odottavat mystisen rikollisen iskua melkein samaan tapaan kuin tiedemiehet Hergén Seitsemässä kristallipallossa (Les Sept Boules de cristal, 1948)Kuva, jossa Septimus alistuu osaansa, tuo mieleen professori Bergamotten, joka odottaa Rascar Capacin kostoa. Loppua kohti tarina nostaa pinnalle teknologisoitumisen vaarat ja vallanhimon samaan tapaan kuin Miekkakalan salaisuus tai Jacques Martinin ensimmäiset Lefranc-albumit. Vuoden 1956 aikalaismaailmaa enemmän Jacobs tuntuu viittavan toisen maailmansotaan, totalitarismin varjoon, mutta lopun viittaus mielten hallintaan muistuttaa myös Korean sodan aivopesukeskustelusta. Kokonaisuutena Keltaista merkkiä oli ilo lukea, erityisesti laaja satamajakso jää mieleen.


14. heinäkuuta 2021

Mies Marokosta (The Man from Morocco, 1945)

Mies Marokosta (The Man from Morocco, 1945) -elokuvan ohjaaja Max Greene oli oikealta nimeltään Mutz Greenbaum (alk. Grünbaum), saksalaissyntyinen kuvaaja, joka oli aloittanut uransa kameran takana jo vuonna 1915. Greenbaum teki yhteistyötä muun muassa Urban Gadin ja Max Mackin kanssa. Kuvaajana hän toimi vuoteen 1967, yhteensä lähes 150 produktiossa, ja näki elokuva-alan valtavan teknologisen kehityksen. Sodan aikana hän jatkoi uraansa Iso-Britanniassa ja muutti myös nimensä. Samalla tarjoutui mahdollisuus kokeilla ohjaustehtäviä, joista hänellä toki oli jo aiempaa kokemusta mykkäelokuvakaudelta. Greenen tunnetuin ohjaus on sodan loppuvaiheessa valmistunut Mies Marokosta, jossa ohjaaja ei ollut elokuvan ainoa emigrantti: käsikirjoitusta oli laatimassa itävaltalaissyntyinen Rudolph Cartier (Katscher), musiikin sävelsi venäläissyntyinen Mischa Spoliansky, ja pääroolia näytteli itävaltalainen Anton Wohlbrück, joka teki Englannissa pitkän uran nimellä Anton Walbrook.

Mies Marokosta on silmiinpistävästi kuvaajan elokuva: erityisen hienoja ovat tarinan taitekohdassa nähtävät film noir -henkiset valon ja varjon risteytymät. Elokuvan tarinaa voi pitää tyypillisenä sota-ajan kommentaarina ajankohtaisesta kohtalonkysymyksestä, taistelusta Saksan kuristavaa otetta vastaan. Omintakeisuutta tuo elokuvan alku, joka lähtee liikkeelle Espanjan sisällissodasta. Päähenkilö Karel Langer (Anton Walbrook) osallistuu tasavaltalaisten kansainväliseen joukkoon ja päätyy sodan jälkeen Etelä-Ranskassa sijainneelle vankileirille. Espanjassa Karel on tutustunut Manuelaan (Margaret Steen), jolle tasavaltalaiset ovat kauhistus mutta joka lopulta ihastuu muukalaiseen. Tämän jälkeen juoni saa melko fantastisen käänteen, kun Karel joukkoineen lähetetään vankileiriltä Saharaan rakentamaan rautatietä saksalaisille! Ennen pitkää Karelin käsiin joutuu lista ”luotettavista ranskalaisista”, eikä tämä tulenarka dokumentti saa päätyä vihollisen käsiin... Mies Marokosta -elokuvaa on sinänsä helppo katsoa ja tarina pysyy vauhdissa, mutta viimeinen puolituntinen ei ole käsikirjoittajilta onnistunut. Silti elokuvan katsomisesta nauttii, ehkä juuri siksi, että siinä orastaa hienon elokuvan mahdollisuus – vaikka lupaukset eivät lopulta täytykään.

9. heinäkuuta 2021

Diamantino (2018)

Portugalilainen elokuva Diamantino valmistui vuonna 2018 Gabriel Abrantesin ja Daniel Schmidtin yhteisohjauksena. Mustalla huumorilla varustettu fantasiakomedia sisältää häkellyttäviä scifi-aineksia, eikä ihme, että se on jakanut mielipiteitä. Aiheensa se ammentaa jalkapallosta ja sen merkityksestä Portugalissa, mutta teos levenee nopeasti nykykulttuurin ja lähitulevaisuuden kommentaariksi. Päähenkilö on maailman eliittiin kuuluva jalkapalloilija Diamantino (Carloto Cotta), joka muistuttaa erehdyttävästi Christiano Ronaldoa. Jalkapallon supertähdellä on läheinen suhde isäänsä, ja tätä alussa voimakkaasti painotetaan. MM-kisoissa 2018 Portugali pelaa ratkaisupelinsä Ruotsia vastaan (mitä ei todellisuudessa tapahtunut), ja Diamantino epäonnistuu rangaistuspotkussa. Samalla hetkellä isä saa sydänkohtauksen ja kaatuu kuolleena maahan. Jalkapalloillessaan Diamantino elää fantasiamaailmassa, sumun ja jättiläiskokoisten puudeleiden keskellä, mutta yhtäkkiä juhlat ovat ohi. Ura romahtaa, ja Diamantinon on katsottava tulevaisuuteen.

Tämä kaikki ei varmaankaan kuulosta vielä kovin ihmeelliseltä. Mutta alusta lähtien elokuvan ote on hyvin tyyliltelty. Diamantinoa vakoillaan rahanpesusta epäiltynä, mutta todellisuudessa syyllisiä ovat sankarin kaksossiskot, jotka muistuttavat Tuhkimon sisarpuolia. Diamantino on viettänyt aikansa jalkapallokentällä, mutta on henkiseltä tasoltaan pikku lapsi, viaton ja tietämätön. Luksusveneellään hän törmää Afrikasta saapuviin pakolaisiin, haluaa muuttaa elämänsä ja adoptoida lapsekseen tuntemattoman Rahimin, joka on todellisuudessa vain jalkapalloilijan elämää vakoileva petturi. Kun tähän keitokseen lisätään Portugalin äärioikeiston pyrkimys rahoittaa EU-eroa kampanjalla, jonka mannekiiniksi Diamantino tietämättään joutuu, sotku on valmis. Ehkä en tässä yhteydessä kerro elokuvasta enempää... Diamantino on kummallinen kokonaisuus mutta samalla oudon kiehtova. Diamantino-lakanoissa liikkuva ja Diamantino-alusvaatteita käyttävä sankari on todellinen surullisen hahmon ritari, nykypäivän Don Quijote.

6. heinäkuuta 2021

Kylmä hiki (Aragh-e Sard, 2018)

Jatkoimme jalkapalloaiheisten elokuvien katselua Soheil Beiraghin draamalla Aragh-e Sard (2018), jonka Ruotsin tv esitti hiljattain jalkapallosarjassaan nimellä Rött kort. Englanniksi teosta on esitetty nimellä Permission ja Cold Sweat, joista jälkimmäinen vastannee parhaiten alkuperäisnimeä. Beiraghin toinen pitkä elokuva kommentoi Iranin patriarkaalista yhteiskuntaa, ennen kaikkea lainsäädäntöä, joka antaa miehelle mahdollisuuden päättää puolisonsa ulkomaanmatkoista. Monen iranilaisen naisurheilijan kilpailumatka on pysähtynyt Teheranin lentokentälle. Beiraghin elokuvan päähenkilönä on Iranin futsal-maajoukkueen kapteeni ja tähtipelaaja Afrooz  (Baran Kosari). Avauskohtauksessa hänet nähdään elementissään, maajoukkueen avainpelaajana, puolustamassa omaa maalia ja viimeistelemässä ratkaisuosumia. Iran selvittää tiensä turnauksen loppuotteluun, mutta Malesiassa pelattavaan finaaliin Afrooz ei pääse, sillä lentokentällä odottaa aviomiehen tyly kielto.

Beiraghin käsikirjoittamassa tarinassa paljastuu, että Afrooz on jo jonkin aikaa asunut erillään miehestään Yaserista (Amir Jadidi), joka on suosittu talk show -juontaja. Televisiossa Yaser puhuu rakkaudesta, uskonnollisessa hengessä, mutta puolisoaan hän piinaa. Lentokentältä Afrooz palaa kaupunkiin ja yrittää taivuttaa puolisoaan. Hän hakee myös oikeuslaitoksen päätöstä, mutta mikään ei kumoa aviomiehen oikeutta, jota ei tarvitse edes perustella. Beiraghi kuvaa oikeudenkäyntiä näyttämällä vain Afroozia ja Yaseria: tuomari säilyy koskemattomana, tuonpuoleisena. Lopulta elokuva ei kuvaa vain naisen asemaa avioliitossa vaan myös urheilussa: Afrooz riitautuu myös liiton kanssa, sillä tukea hän ei saa yritykselleen päästä toteuttamaan unelmaansa. Aragh-e Sard on kokonaisuutena puhelias, ihmiskeskeinen teos. Se sijoittuu moderniin Iraniin, mutta kamera ei juurikaan paljasta miljöötä laajemmin. Ehkä tämä on tarkoituskin: elokuvan ahdistavuus on juuri siinä ahtaudessa, joka elokuvaa sävyttää.

5. heinäkuuta 2021

Pako voittoon (Escape to Victory, 1981)

John Hustonin ohjaama Pako voittoon (Escape to Victory, 1981) perustui Zoltán Fábrin kaksi vuosikymmentä aiemmin ohjaamaan jalkapalloaiheiseen draamaan Kaksi puoliaikaa helvetissä (Két félidö a pokolban, 1961). Fábri puolestaan ammensi historiallisista tapahtumista, Ukrainassa vuonna 1942 käydystä ottelusta, jossa Kiovan Dynamon ja Lokomotivin pelaajat ottelivat Luftwaffen joukkuetta vastaan. Fábrin loistavassa elokuvassa unkarilaisten vankien ja saksalaisten vallanpitäjien kamppailu on ankara tutkielma pelin sääntöjen ja sodan realiteettien yhteensopimattomuudesta, mutta John Hustonin käsissä tarina on muovautunut kokonaan toisenlaiseksi. Tälläkin kertaa tuomarit ovat puolueellisia, mutta fokus ei lopulta ole säännöissä vaan symbolisessa vapaudessa, jonka liittoutuneiden yhteishenki tuottaa. Fábrillahan pelin lopputulos on yhtä surullinen kuin toisen maailmansodan inhimillisen kärsimyksen määrä.

Pako voittoon ei sijoitu Itä-Euroopan nurmettuneelle pallokentälle vaan Pariisiin, suurelle stadionnille, jossa Saksan joukkueen ja liittoutuneiden joukkueen ottelusta tehdään näyttävä propagandaoperaatio. Lähtokohtana on majuri Karl von Steinerin (Max von Sydow) brittiläiselle kapteeni John Colbylle (Michael Caine) esittämä jalkapallohaaste, jossa Colbyn tehtävä on koota kansainvälinen joukkue Saksaa vastaan. Colbyn ensimmäinen vastaus on naseva: joukkueesta tulisi kansainvälinen, sillä se koostuisi englantilaisista, walesilaisista, pohjoisirlantilaisista ja skotlantilaisista... Atleettinen yhdysvaltalaiskapteeni Robert Hatch (Sylvester Stallone) ei ota mahtuakseen joukkueeseen, sillä hänen käsityksensä jalkapallosta on kertakaikkisen väärä. No, ennen pitkää hän päätyy maalivahdiksi. Sitkeän neuvottelun tuloksena joukkueesta sukeutuu todella globaali, ja jalkapalloilevia vankeja näyttelevät muun muassa Pelé, Osvaldo Ardiles, Bobby Moore, Paul Van Himst ja Kazimierz Deyna. Joukkueessa on myös pohjoismaista väriä, sillä mukana ovat  norjalainen Hallvar Thoresen ja tanskalainen Søren Lindsted.

John Huston ei Pako voittoon -elokuvaa ohjatessaan ole selvästikään ollut kotonaan, eikä lopputulosta voi mitenkään edes verrata Zoltán Fábrin elokuvaan. Historiakulttuurisesti se on kuitenkin kiinnostava: toisen maailmansodan kuvausta ei ole voitu toteuttaa ilman viittausta Ranskan vastarintaliikkeeseen. Ranskalaiset eivät ole liittoutuneiden avuksi pallokentällä, mutta vastarintaliikkeen aktiivit ahertavat pelaajille pakoreittiä viemäritunneleiden kautta. Tätä ei lopulta tarvita, kun pariisilaisyleisö alkaa laulaa Marseljeesiä sen jälkeen, kun Hatch torjuu saksalaisten rangaistuspotkun ja pelastaa tasapelin, ja ryntää ulos areenalta. Neuvostoliitto ei elokuvassa näy, mutta säveltäjä Bill Conti lainaa sujuvasti Dmitri Šostakovitšin viidettä sinfoniaa jalkapallo-ottelun tuoksinassa. Toista maailmansotaa elokuvaa kuvaa oikeastaan vain leikkimielessä, ja elokuva on enemmänkin viihdeteollisuuden tribuutti sodanjälkeiselle kansainväliselle jalkapallokulttuurille. Ottelun koreografian on suunnitellut Pelé, joka pääsee näyttämään saksipotkunsa ja monta muutakin kikkaa.

30. toukokuuta 2021

Thomas Crownin tapaus (The Thomas Crown Affair, 1968)

Kanadalaissyntyisen Norman Jewisonin läpimurtoelokuva oli vuonna 1965 valmistunut Täyskäsi-Kid (The Cincinnati Kid, 1965), josta alkoi ohjaajan yhteistyö Steve McQueenin kanssa. Jewisonin ura jatkui komedialla Venäläiset tulevat, venäläiset tulevat (The Russians Are Coming, The Russian Are Coming, 1966) ja draamalla Yön kuumuudessa (In the Heat of the Night, 1967). Jewison palasi yhteistyöhön McQueenin kanssa romanttisessa rikoselokuvassa Thomas Crownin tapaus (The Thomas Crown Affair, 1968), joka on tullut tunnetuksi sekä split screenin käytöstä että Michel Legrandin musiikista. Tunnusmelodian levytti Suomessa Tapio Heinonen nimellä ”Samanlainen onni”. Elokuvassa kappale on nimeltään ”Windmills of Your Mind”, ja pohdittavaksi jää, mitä ”mielen tuulimyllyt” tässä elokuvassa lopulta tarkoittavat. Ehkä ne ovat elokuvan päähenkilön, bostonilaisen miljonäärin Thomas Crownin (Steve McQueen) päähänpinttymiä.

Thomas Crownin tapaus alkaa tiivistunnelmaisella rikosjaksolla, jossa Crown orkestroi vakuutusrahojen ryöstön. Ennen pitkää vakuutusyhtiö pestaa Vicki Andersonin (Faye Dunaway) tutkimaan tapausta, eikä aikakaan, kun Crown on kiikarissa. Kaiken kaikkiaan Thomas Crownin tapaus on kummallinen kokonaisuus: tiiviin alun jälkeen elokuvan rytmi hidastuu. Kuvaava on Vickin ja Thomasin välinen shakkiottelu, joka venyy venymistään. Elokuva on myös melko vähäpuheinen, eikä käsikirjoitus juurikaan avaa Thomas Crownin perfektionismin psykologisia taustoja. Loppua kohden elokuva saa veijarimaisia piirteitä, kun hybriksensä saattelemana Crown toteuttaa saman rikoksen uudelleen, saman kaavan mukaan.

26. toukokuuta 2021

Kauppa kulman takana (The Shop Around the Corner, 1940)

Ernst Lubitschin tunnetuimpiin komedioihin kuuluva Kauppa kulman takana (The Shop Around the Corner, 1940) perustui unkarilaissyntyisen Miklós Lászlón näytelmään Illatszertár vuodelta 1937. Näytelmä tunnettiin myös nimellä Parfumerie, ja se on ollut pohjana kahdessa muussakin elokuvassa, Robert Z. Leonardin ohjauksessa Rakastan sinua, lurjus! (In the Good Old Summertime, 1949) ja Nora Ephronin komediassa Sinulle on postia (You've Got Mail, 1998). Lubitschin elokuva on hyvä muistutus siitä, miten paljon klassisen Hollywoodin komediaperinteessä oli keskieurooppalaista juurta. László itse muutti Yhdysvaltoihin kiristyvän eurooppalaisen tilanteen keskeltä vuonna 1938 ja epäilemättä menestysnäytelmä vauhditti uuteen kotimaahan asettumista. Suomessa Lubitschin tulkinta nähtiin nimellä Pikku myymälä helmikuussa 1941.

Vaikka Kauppa kulman takana on pesunkestävä Hollywood-komedia, se kuljettaa katsojan uskottavasti toista maailmansotaa edeltävään Budapestiin. Elokuvan alussa katsoja tutustuu Hugo Matuschekin (Frank Morgan) kauppaliikkeeseen, jossa myydään erilaisia nahkatuotteita, hansikkaista laukkuihin. Kaupan myyntitykki on nuori Alfred Kralik (James Stewart), joka on käymässä romanttista kirjeenvaihtoa tuntemattoman naisen kanssa. Lopulta paljastuu, että kirjekumppani on Klara Novak (Margaret Sullavan), joka saapuu Matuschekin liikkeeseen työtä hakemaan. Elokuvan näytelmällisyyttä korostaa se, että tapahtumat sijoittuvat pääasiassa kauppaan, mutta nopea dialogi pitää katsojan mielenkiinnon yllä. Taitavasti Lubitsch kuvaa sekä kohtaamisia että ihmisten etäisyyttä toisiinsa. Jouluaattoon huipentuvassa elokuvassa onneton Matuschek saa lopulta seuraa juhlapäivän viettoon, ja Alfredin ja Klaran epäsymmetrinen suhde loksahtaa kohdalleen.

James Stewartin ja Margaret Sullavanin yhteispeli on elokuvan kantavia voimia. Sanotaan, että nimenomaan Sullavanilla oli keskeinen merkitys James Stewartin uran tukijana 30-luvun lopulla, ja he myös tekivät useita yhteisiä elokuvia, joista Lubischin Kauppa kulman takana on tunnetuin. Erityisesti jäin pohtimaan Sullavanin uraa, joka jäi valitettavan lyhyeksi. Hän menehtyi vuonna 1960 barbituraattien yliannostukseen, vain 50-vuotiaana. Sullavan oli kärsinyt mielenterveysongelmista 1950-luvun puolivälistä lähtien. Kauppa kulman takaa tekee todella kunnia Sullavanin komediennen taidoille.

18. toukokuuta 2021

Topkapi (1964)

Katselimme muutama vuosi sitten ahkerasti Jules Dassinin (1911–2008) elokuvia. Ylirajaisen uran tehnyt ohjaaja rantautui Eurooppaan 1950-luvulla Hollywoodin kiihtyvän kommunismihysterian jaloista. Ranskassa hän ohjasi tunnetuimpiin elokuviinsa kuuluvan trillerin Rififi (Du Rififi chez les hommes, 1955), joka pitäisikin pian katsoa uudelleen! Ranskan lisäksi Dassinin elämän tärkeisiin kulttuuripiireihin kuului Kreikka, jossa hän vietti elämänsä viimeiset vuodet. Hän avioitui Melina Mercourin kanssa vuonna 1966 mutta oli tuntenut tämän jo 50-luvun puolivälistä lähtien. Mercouri esitti pääroolia vuonna 1960 valmistuneessa prototyyppisessä Kreikka-kuvauksessa Ei koskaan sunnuntaisin (Pote tin Kyriaki / Never on Sunday, 1960). Mercourin ympärille rakentui myös vuonna 1964 valmistunut Topkapi, jossa siirrytään Kreikasta Turkkiin. Topkapi nähtiin Suomen televisiossa kahteen kertaan 1970-luvun alussa, vuosina 1972 ja 1973, ja näin sen silloin 11- tai 12-vuotiaana. En enää pysty sanomaan, kummasta esityksestä oli kyse. Mustavalkoisessa televisiossa Topkapin räiskyvät värit jäivät näkemättä, mutta lapseen vauhdikas varkaustarina teki vaikutuksen.

Topkapi on murto- tai varkauselokuva niin kuin monia seuraajia saanut Rififi. Rikollisryhmän tekemät näyttävät varkaudet olivat muutoinkin tapetilla, ajatellaanpa vaikka Lewis Milestonen elokuvaa Kovat kaverit (Ocean’s 11, 1960) tai Basil Deardenin toimintakomediaa Pankkirosvojen kerho (The  League of Gentlemen, 1960). Topkapin primus motor on Elizabeth Lipp (Melina Mercouri), joka vanhan ystävänsä Walter Harperin (Maximilian Schell) kanssa kokoaa ryhmän ryöstämään Topkapin palatsista sulttaani Mahmud I:n jalokivikoristeisen tikarin. Ryhmään liittyy mykkä akrobaatti Giulio (Gilles Ségal) ja voimamies Hans (Jess Hahn). Jälkimmäinen tosin loukkaantuu, ja hänen paikkansa nappaa brittiläinen onnenonkija Arthur Simpson (Peter Ustinov), jonka Turkin poliisi on vastikään pestannut vakoilijakseen. Varkauselokuvien tyypillisiin piirteisiin kuuluu ryhmän rituaalinen kokoaminen, ja Topkapissa tämä kestää jonkin aikaa. Mutta kun taiturimainen operaatio palatsissa alkaa, kerronta etenee rytmikkäästi. Kiinnostava kuriositetti on se, että ohjaajan poika, laulajana tunnetuksi tullut Joe Dassin esittää kiertelevää tivolityöntekijää Josephia, jonka tehtävä on kuljettaa tikari pois maasta. 

Mies lännestä (Man of the West, 1958)

Olen katsonut Anthony Mannin lännenelokuvia säännöllisin väliajoin, mutta jostakin syytä Mies lännestä (Man of the West, 1958) on jäänyt uupumaan elokuvapäiväkirjastani. Tämä laajakangaselokuva oli Mannin viimeisiä westernejä, ja sen jälkeen valmistui enää epäonninen Cimarron (1960). Jean-Luc Godardin suosikkilännenelokuviin kuulunut Mies lännestä on väkivaltaisuudessaan ja vääristyneisyydessään hämmentävä ja juuri siksi mieleenpainuva elokuva. Alkuperäisnimen Man of the West voi tulkita ironisena. Elokuvan päähenkilö Link Jones (Gary Cooper) tulee ”lännestä”, pienestä Sawmillin kylästä, syrjäseudulta, mutta samalla hän on ”lännenmies”, joka edustaa mennyttä maailmaa. Tässä elokuvassa Villissä Lännessä ei ole mitään ylevää tai tavoiteltavaa.

Elokuvan alussa Link Jones astuu junaan. Hänet on lähetetty palkkaamaan opettajaa, ja hän on saanut pienen kotikylänsä varat mukaansa. Junamatkan aikana, ja sen päätyttyä äkillisesti, Jonesin menneisyys alkaa paljastua. Hän on vuosia sitten ollut Dock Tobinin (Lee J. Cobb) johtaman rikollisryhmän jäsen, mutta hän on lähtenyt omille teilleen, etsimään uutta rehellisempää elämää. Nyt hän joutuu kohtamaan menneisyytensä. Seuraansa hän saa Billie Ellisin (Julie London), jota Tobinin miehet nöyryyttävät kerta kerran jälkeen. Lopulta rikollisryhmä on kuin vääristynyt heijastuma amerikkalaisesta perheideologiasta: serkut ja kasvattipojat julistavat rakkautta toisiaan kohtaan, mutta jo seuraavassa kohtauksessa ovat toistensa kimpussa. Heillä ei ole mitään muuta kuin toisensa. Pessimistisessä loppukohtauksessa erityisen vaikuttavaa on sivullisten kohtalo. Jäljelle jää suru ja epätoivo, kun Link Jones ja Billie Ellis poistuvat näyttämöltä.

17. toukokuuta 2021

Stan ja Ollie (Stan and Ollie, 2018)

Olen usein miettinyt, miten eri taidemuodot kertovat itse omasta historiastaan, omilla keinoillaan. Millaista olisi runouden historia, jos kertojana olisi runous itse, ei tutkija? Tai: miten elokuvat ovat kertoneet meille historiastaan, elokuvallisin keinoin? Yhdysvaltalaisessa tuotannossa elokuvantekemistä  on kuvattu paljon, ajatellaanpa vaikka sellaisia teoksia kuin Auringonlaskun katu (Sunset Boulevard, 1950), Laulavat sadepisarat (Singin’ In The Rain, 1952) tai Viimeinen valtias (The Last Tycoon, 1976). Viime vuosina on nähty paljon myös biopic-elokuvia, jotka rakentuvat tunnetun tekijän elämäkerrallisen kuvauksen varaan. Esimerkiksi käy David Fincherin tuore Mank (2020) – tai pari vuotta aiemmin valmistunut Jon S. Bairdin Stan ja Ollie (Stan and Ollie, 2018), jonka ehdin katsoa vasta nyt.

Stan ja Ollie kertoo nimensä mukaisesti elokuvahistorian tunnetuimpiin lukeutuvan parivaljakon yhteiselosta, sen viimeisistä hetkistä. Stan Laurel (Steve Coogan) ja Oliver Hardy (John C. Reilly) ovat vuonna 1953 kiertueella Iso-Britanniassa ja Irlannissa tavoitteenaan löytää rahoittaja uutta elokuvaa varten. Stan ja Ollie ei paljoakaan kerro koomikkoparin historiasta, mutta siellä täällä siihen viitataan. Stan kirjoittaa koko ikänsä repliikkejä tuleviin elokuviin, ja hän todellakin oli aktiivinen kirjoittaja alusta lähtien. Lavakiertueella Stan ja Ollie esittävät sketsejä, jotka viittaavat pitkään uraan: sairaalasketsi viittaa huikeaan lyhytelokuvaan Kaverukset sairaalassa (County Hospital, 1932) ja tanssijakso pitkään elokuvaan Kaksi kulkuria (Way Out West, 1937). Vaikka Stan ja Ollie on draamaelokuvana melko novellistinen, tarkasti rajattu, se viittaa pitkään kehityskulkuun ja tuo esille elokuvan intermediaaliset yhteydet. Stan Laurel ja Oliver Hardy olivat lavaviihdyttäjiä vuosien ajan toisen maailmansodan jälkeen. Heidän viimeiseksi elokuvakseen jäi Ohukaisen ja Paksukaisen jättiläisperintö (Atoll K, 1951), eivätkä myöhemmät yritykset enää toteutuneet. Stan ja Ollie on pienimuotoinen, viehättävä draama, jota hyvät näyttelijäsuoritukset kantavat, mutta silti jäin pohtimaan, olisiko elokuva voinut vahvemmin kommentoida myös 1950-luvun alun tilannetta, sitä, miten television tulo vaikutti vanhan polven viihdyttäjien mahdollisuuksiin tilanteessa, jossa elokuva oli saamassa vahvan kilpailijan olohuoneista.

9. toukokuuta 2021

Voittamattomat veljekset (The Sons of Katie Elder, 1965)

Henry Hathaway oli pitkän linjan ohjaaja, joka palasi aina uudelleen lännenelokuvan pariin. Katsoin pitkästä aikaa westernin Voittamattomat veljekset (The Sons of Katie Elder, 1965). Alun perin Paramount oli ostanut William Wrightin ja Talbot Jenningsin tarinan jo vuonna 1955. Ajatuksena oli, että ohjaajaksi pestattaisiin John Sturges ja päänäyttelijäksi Alan Ladd. Tuottaja Hal B. Wallis hankki kuitenkin projektin Paramountilta, kiinnitti ohjaajaksi Hathawayn ja päärooleihin John Waynen ja Dean Martinin. Itse tarina kertoo veljeksistä, jotka kerääntyvät yhteen äitinsä hautajaisiin. Lähtökohta-asetelma on elokuvassa miltei parasta: katsoja ei näe Katie Elderiä, mutta äidin hyvät teot paljastuvat vähitellen sekä veljeksille että katsojille. Pojat ovat kukin lähteneet taholleen, eivätkä ole juurikaan yhteyttä pitäneet. Näkymätön äiti on läsnä myös loppukohtauksessa, jossa keinutuoli jää kiikkumaan itsekseen.

Voittamattomat veljekset alkaa lupaavasti, ei vain Huuliharppukostajaa inspiroineen aloituskohtauksen ansiosta, vaan myös siksi, että menneisyyden tapahtumat hahmottuvat veljeksille vähitellen. Tämän jälkeen tarina ajautuu perinteisemmille urille, kun vallanhimoinen Morgan Hastings (James Gregory) on hamunnut Elderin tilukset itselleen ja palkkaa tunnetun pistoolisankari Curleyn (George Kennedyn) tekemään veljeksistä selvää jälkeä. Mieleenpainuvimman roolisuorituksen tekee Hastingsin poikaa Davea esittävä Dennis Hopper. Dave on elänyt autoritäärisen isänsä ikeessä, eikä lopulta pääse vapaaksi otteesta. Voittamattomat veljekset asettaa vastakkain Hastingsin destruktiivisuuden ja näkymättömän Katie Elderin kuolemankin yli yltävän vaikutuksen.