8. toukokuuta 2022

Iloinen leski, Theater Vorpommern 6.5.2022

Franz Lehárin Iloinen leski (Die lustige Witwe, 1905) on kaikkien aikojen suosituimpia operetteja, mutta siitä huolimatta en ole koskaan aiemmin nähnyt sitä lavalla. Nyt siihen tarjoutui mahdollisuus Greifswaldissa, jonka uuden produktion korona ehti jo siirtää moneen kertaan. Ilmeisesti teos tuli lavalle vasta viime syksynä, ja sitä esitettiin täysille katsomoille. Nyt suosio oli ehtinyt jo laantua, sillä esityksessä sali oli vain puolillaan. Teos on joka tapauksessa ollut ehdoton kassamagneetti. On arvioitu, että jo Lehárin kuollessa vuonna 1948 sitä olisi esitetty yli 300 000 kertaa ympäri maailmaa. Suosioon on varmasti monia syistä: teos on musiikillisesti moniaineksinen ja sisältää muun muassa csárdásta, boleroa, hidasta ja nopeaa valssia, marssia, polkkaa ja masurkkaa. Musiikillinen kimara on kiedottu kepeään huvinäytelmään. Yksi suosion syy voi olla sekin, että Lehárin melodiat ovat lopulta melko lyhyitä, ja katsojalle tulee vähän väliä tunne: joko tämä loppui? Ehkä niukkuus on ollut edellytys sille, että osa katsojista on halunnut nähdä teoksen yhä uudelleen.

Victor Léonin ja Leo Steinin alkuperäinen libretto sijoittui tiettävästi Montenegroon, mutta Itävallassa näin suora viittaus ei ollut mahdollinen. Lopullisessa teoksessa viitataankin kuvitteelliseen Pontevedroon, joka on suurissa taloudellisissa vaikeuksissa. Tapahtumat sijoittuvat Pariisiin, jonne muhkean omaisuuden perinyt leski saapuu. Pontevedron Pariisin-suurlähettiläs Zeta ottaa tehtäväkseen löytää leskelle pontevedrolaisen sulhasen, jotta rahat pysyvät omassa maassa. Operetti leikittelee 1800- ja 1900-lukujen taitteen rahataloudella ja avioliittokäsityksillä, ja lopuksi koko liittoa ei edes tarvita. Etu-Pommerin teatterissa tulkinta eteni ensimmäisessä näytöksessä hitaasti, mutta toisen ja kolmannen näytöksen aikana musiikki ja komedia tempaisivat mukaansa. Ohjaus oli melko perinteistä, mutta solistit tekivät esityksestä mieleenpainuvan. Leskenä, Hanna Glawarina, lauloi Antje Bornemeyer, Danilona romanialainen Alexandru Constantinescu. Komeasti lauloi myös sveitsiläis-saksalainen tenori Semjon Bulinsky Camillen roolissa.



6. toukokuuta 2022

Caspar David Friedrich – Grenzen der Zeit (1986)

Kokeilin saksalaista Alles Kino -palvelua, josta on mahdollista ostaa tai vuokrata vanhempaa elokuvaa. Kokoelmista löytyi Peter Schamonin käsikirjoittama ja ohjaama draamadokumentti Caspar David Friedrich – Grenzen der Zeit (1986), joka valmistui aikanaan länsisaksalais-itäsaksalais-ranskalaisena yhteisproduktiona. Schamonin tuotannosta olen aiemmin nähnyt vuonna 1983 valmistuneen näytelmäelokuvan Kevätsinfonia (Frühlingssinfonie), joka kertoo Clara Wieckin ja Robert Schumannin rakkaustarinan. Vaikka Caspar David Friedrich -elokuvaa kutsutaan draamadokumentiksi, se muistuttaa fiktioelokuvaa. Dokumentaarisuutta edustavat lähinnä maisemakuvat Greifswaldista, Rügenin saarelta ja Saksin Sveitsistä sekä kertojaäänen esittämät otteet Friedrichin kirjeistä. Käsittelytapaan sopii erittäin hyvin se, että Friedrichiä itseään ei elokuvassa oikeastaan näytetä: hän on läsnä kuviensa ja äänensä kautta, sekä niissä monissa keskusteluissa, joissa aikalaiset hänen taidettaan yrittävät käsitteellistää.

Caspar David Friedrich – Grenzen der Zeit käynnistyy tilanteesta, jossa Friedrich on kuollut vuonna 1840. Hänen viimeisiä vaiheitaan on seurannut Carl Gustav Carus, jonka näkemykset ja tulkinnat ovat elokuvan kantava voima. Carus oli Friedrichin oppilas ja välitti tuleville polville tietoa arvoituksellisen taiteilijan ajatuksista. Schamonin elokuvaan on punottu avainhetkiä Friedrichin elämän vaiheista, alkaen lapsuudesta, jossa veli hukkui jään petettyä. Aivan varmaa tämän lapsuuden episodin kulku ei käsittääkseni ole, mutta on arveltu Friedrichin itsensä joutuneen veden varaan, jolloin pelastamaan tullut veli menehtyi itse. Elokuva dramatisoi tilanteita, joissa Friedrichin teoksia on julkisesti esillä ja miten aikalaiset niihin suhtautuivat. Erityisen hieno on jakso, jossa ihmetellään vuosina 1807/1808 valmistunutta Das Kreuz im Gebirge -alttarimaalausta. Ristiinnaulittu on sijoitettu metsän keskelle, mikä herätti aikalaisissa kummastusta.

Caspar David Friedrich – Grenzen der Zeit -elokuvan vaikuttavimpia kohtauksia on lopun huutokauppajakso, jossa taiteilijan kuoleman jälkeen arvioidaan tämän jäämistöä. Meklarit ovat kiinnostuneempia kehyksistä kuin maalauksista, ja varsinaisesti he innostuvat, kun Friedrichiltä löytyy pienoispurjelaiva... Leski jää kummastelemaan tilannetta, kuten epäilemättä me jälkipolvetkin. Kokonaisuutena Caspar David Friedrich – Grenzen der Zeit toimii hyvin omassa lajissaan, vaikkakin loppua kohti elokuvassa on liiankin laajoja keskustelujaksoja, joiden kautta Friedrichin luontosuhdetta ja taidefilosofiaa valotetaan katsojalle, jälleen Carusin kautta. Kokonaisuus on joka tapauksessa informatiivinen esimerkiksi kertoessaan, millaisin välinein ja tekniikoin Friedrich teoksiaan loi.