Alcatrazin vanki (Birdman of Alcatraz, 1962) ja Pako Alcatrazista (Escape from Alcatraz, 1979)

Vietimme Alcatraz-illan, silläkin uhalla, että tunnetun vankilan nimi tahtoo minulta lipsahtaa aina Tintin seikkailujen kuuluisan kenraalin sukunimeksi, Alcazariksi. Mutta ehkä en ole ainoa! Katsoimme peräkkäin John Frankenheimerin Alcatrazin vangin (Birdman of Alcatraz, 1962) ja Don Sieglin jännityselokuvan Pako Alcatrazista (Escape from Alcatraz, 1979). Molemmat perustuvat tositarinaan ja tuovat valkokankaalle kaksi Alcatrazin kuuluisinta vankia. Frankenheimerin elokuvan keskiössä on Robert Stroud, väkivaltaiseksi psykopaatiksi luokiteltu elinkautisvanki, joka tuli tunnetuksi ”lintumiehenä”. Hän eli kaltereiden takana vuodesta 1909 kuolemaansa vuoteen 1963 asti. Siegelin elokuvan päähenkilö on puolestaan Frank Morris, joka pakeni kesäkuussa 1962, juuri niihin aikoihin, kun Frankenheimerin elokuvaa valmistettiin. Morrisia, ja hänen kanssaan paenneita Anglinin veljeksiä, ei koskaan löydetty. Elokuvia yhdistää kriittinen suhtautuminen vankeinhoitojärjestelmään, mutta ne eroavat siitä suhteessa, että Frankenheimerin teoksen valmistuessa Stroud oli vielä elossa ja Alcatraz voimissaan. Siegelin elokuva valmistui tilanteessa, jossa kuuluisa vankila oli ollut suljettuna jo pitkään. Stroudin ja Morrisin tarinat sijoittuvat vankilan historian loppuvaiheeseen, sillä viimeiset vangit lähtivät saarelta vuonna 1963. 

Frankenheimerin Alcatrazin vanki perustuu Thomas E. Gaddisin vuonna 1955 julkaisemaan teokseen ja fiktionalisoi Stroudin elämää mm. korostamalla tämän äitisuhdetta ja siirtämällä sivuun homoseksuaalisuuden, jota Stroud itse piti yhtenä syynä siihen, että häntä pidettiin vankina niin pitkään. Elokuvan vaikuttavin jakso ei itse asiassa sijoitu Alcatraziin vaan Kansasissa sijainneeseen Leavenworthin vankilaan, jossa psykopaatista kehkeytyi ornitologi ja lintujen sairauksien asiantuntija. Burt Lancaster tekee vakuuttavan roolityön vanhenevana vankina, niin vakuuttavan, että monet Alcatrazin vangit pitivät lopputulosta liiankin miellyttävänä. Lancaster osaa todella tulkita iän tuomaa seesteisyyttä, ja lopun jäähyväiset Alcatrazille on mieleenpainuva päätös.

Jos Alcatrazin vanki on lavea draama, jonka ajallinen kaari on pitkä, Pako Alcatrazista on ytimekäs, keskittynyt jännityselokuva. Don Siegelillä oli rautainen ammattitaito nasevien, taloudellisesti kerrottujen toimintaelokuvien taitajana. Alcatraz näyttäytyy ankarana epätodellisuutena, johon sopeutuminen ei ole vaihtoehto. Jos Frankenheimer koetti psykologisoida Stroudin rikollista uraa, Siegelillä Morrisin elämäntarinaan ei kiinnitetä juuri mitään huomiota. Clint Eastwoodin vähäeleisyys ja -ilmeisyys on kuin tehty tätä roolia varten. Sinänsä vankilapaot ovat klassinen fiktion aihe: Siegelin teos on Hollywoodin vastine Robert Bressonin askeettiselle pakoelokuvalle Kuolemaantuomittu on karannut (Un condamné à mort s’est échappé, 1956). Pako Alcatrazista jättää karkureiden kohtalon avoimeksi, mutta lopussa katsojalle kerrotaan Alcatrazin sulkemisesta pian elokuvan kuvaamien tapahtumien jälkeen. Frankenheimerin elokuvassa Stroudin suhde vankilanjohtaja Shoemakeriin (Karl Malden) on kantava teema, ja samantapainen asetelma on myös Siegelin tulkinnassa. Viimeisissä kuvissa vankilanjohtaja (Patrick McGoohan) jää vakuuttamaan itselleen, ettei kukaan pääse Alcatrazia pakoon.

Juna (The Train, 1964)

Saimme äkillisen kohtauksen: tänään on katsottava jokin seikkailullinen Burt Lancaster -elokuva. Valitsimme John Frankenheimerin ohjauksen Juna (The Train, 1964), jossa Lancaster esittää ranskalaista Labichea, rautatietarkastajaa ja vastarintaliikkeen aktiivia. Uransa aikana Lancaster esitti sujuvasti italialaista aristokraattia (Viscontin Tiikerikissa ja Bertoluccin 1900),  mutta kieltämättä kesti hetken aikaa tottua ajatukseen, että Lancaster voisi olla ranskalainen... Varsinkin kun Junassa esiintyvät sellaiset ranskalaisen elokuvan symbolit kuin Michel Simon ja Jeanne Moreau. Mutta vakuuttava hän lopulta on. Sodasta oli elokuvan valmistumisen aikaan kulunut vain kaksi vuosikymmentä. Lancasterillä oli omakohtaista kokemusta rintamalta, sillä hän oli palvellut Yhdysvaltain maavoimissa.

Juna sijoittuu miehitettyyn Ranskaan. Asetelma tuo mieleen René Clémentin klassikkoelokuvan Taistelu rautateistä (La bataille du rail, 1946), joka välittömästi sodan jälkeen kuvasi rautatieläisten ja vastarintaliikkeen läheisiä suhteita. Clément kuvasi taistelijoita kollektiivina, eikä elokuvasta noussut esiin sankareita. Frankenheimerin tulkinta edustaa aivan toisenlaista lähestymistapaa ja näkökulmaa. Juna keskityy voimakkaasti Labichen persoonaan, vaikka elokuva korostaakin, että menestyksekäs operaatio saksalaisia vastaan onnistui vain kollektiivisen yhteistyön ansiosta. Frankenheimerin kerrontatyylissä ei vain ole sijaa niille nimettömille vastarintaliikkeen työmyyrille, jotka mahdollistivat sankariteon. Itse elokuva kuvaa miehittäjien pyrkimystä viedä Ranskan taideaarteita Saksaan vain hieman ennen liittoutuneiden saapumista. Pohjana on tositapahtuma, mutta todellisuudessa juna ei päässyt kovinkaan kauas Pariisista.

Alun perin Junan ohjaajan piti olla Arthur Penn, mutta kolmen kuvauspäivän jälkeen tuottaja vaihtoi ohjaajaksi John Frankenheimerin. On oikeastaan hämmästyttävää, miten hän on näin nopealla aikataululla onnistunut toteuttamaan itsenä näköisen elokuvan: Frankenheimerin ohjaukset ovat viileän toiminnallisia, ja sitä on myös Juna.

Kovaotteiset miehet II (1975)

William Friedkinin Kovaotteiset miehet (1971) oli menestys, jolle vanhan Hollywood-reseptin mukaan ryhdyttiin oitis tekemään jatko-osaa. Kovaotteiset miehet II (The French Connection II, 1975) syntyi neljän vuoden viiveellä John Frankenheimerin johdolla. Frankenheimerin elokuvista todetaan usein, että ne vain paranevat vuosien saatossa, mutta Kovaotteiset miehet II ei tähän ryhmään kuulu. Marseilleen sijoittuvassa trillerissä newyorkilainen poliisi Doyle (Gene Hackman) on saapunut jäljittämään edellisessä jaksossa kadonnutta arkkivihollistaan, huumetehtailija Alain Charnier'ta (Fernando Rey). Tarinassa on omituisia, kulmikkaita käänteitä, aivan kuin elokuvasta olisi leikkausvaiheessa poistettu aineistoa. Ummikkona Ranskaan saapunut Doyle joutuu avustamaan paikallista poliisia ja pääsee jyvälle asioista vain sattumalta. Charnier havaitsee Doylen, sieppaa tämän ja pumppaa täyteen heroiinia. Vaikuttavinta elokuvassa on sen ruumiillisuus; Doylen vieroitushoito marseillelaisessa sellissä on piinaavaa katsottavaa, ja Gene Hackman pääsee näyttämään kaiken osaamisensa. Samaan tapaan kuin Friedkinin ohjaamassa avauselokuvassa, tässäkin poliisi on voimaton suurimittaisen huumebisneksen rinnalla. Poliisin operaatiot tuntuvat toivottomilta, ja tietyllä tavalla voimattomuutta kuvastaa myös loppuratkaisu, jossa Doyle on jälleen yksin. Hän voi suorittaa tehtävänsä loppuun, mutta samalla hetkellä kun ase laukeaa, kaikki tietävät, ettei teolla lopulta ole merkitystä tai että sen merkitys on korkeintaan henkilökohtainen.

Toukokuun seitsemän päivää (1964)

Toukokuun seitsemän päivää (Seven Days in May, 1964) on John Frankenheimerin tunnetuimpia elokuvia, kylmän sodan aikaa kommentoiva poliittinen trilleri, jossa Yhdysvaltain armeijan kenraali James Mattoon Scott (Burt Lancaster) johtaa salaliittoa demokaattisesti valittua presidentti Jordan Lymania (Frederic March) vastaan. Elokuva kommentoi kylmän sodan aikaista invaasion pelkoa, sillä Scott perustelee toimintansa sillä vaaralla, johon istuvan presidentin ”rauhanomainen myöntyväisyyspolitiikka” oli johtanut. Kenraalin mukaan presidentti ei tiedosta sitä reaalista vaaraa, jonka keskellä Yhdysvallat elää. Todellisuus ja fiktio punoutuivat yhteen: presidentti John F. Kennedy piti Fletcher Knebelin ja Charles W. Bailey II:n kirjoittamaa alkuperäisromaania realistisena ja uskoi, että teoksen kuvaama kehityskulku oli Yhdysvalloissa mahdollinen. Vaikka Pentagon vastusti Frankenheimerin ajankohtaiselokuvaa, Valkoinen talo antoi sille auliisti tukensa.

Ronin (1998)

John Frankenheimer (1930–2002) siintää elokuvaharrastajien mielessä Suurkaupungin susien (The Young Savages, 1961), Alcatrazin vangin (Birdman of Alcatraz, 1962) ja Mantshurian kandidaatin (The Manchurian Candidate, 1962) ohjaajana, mutta loppuvaiheen tuotantoon kuulunut Ronin jättää kolkon vaikutelman. Robert De Niron, Jean Renon, Natascha McElhonen, Stellan Skarsgårdin ja Sean Beanin tähdittämä toimintaelokuva kaahaa Pariisista Nizzaan ja käväisee Arlesin kuuluisassa amfiteatterissa synnyttämässä pinon ruumiita. Elokuvan nimi viittaa japanilaiseen samuraikulttuuriin, mutta 1990-luvun rikollisuuden ja kansainvälisen politiikan lonkeroihin samurain kunnian tuntuu istuvan heikosti. Silti teosessa on hämärä ajatus: se kuvaa nykypäivää keskiaikaisena vasallisuhteiden maailmana, jossa luottamusta täytyy jatkuvasti punnita. Samalla Ronin on hitchcockmainen kokeilu siinä mielessä, että – aivan kuin Hitchcockin Vaarallisessa romanssissa – Frankenheimer taituroi olemattomien motiivien varassa. Truffaut'n haastattelussa Hitchcock kutsui ”MacGuffiniksi” trillerin koossapitävää voimaa, joka voi lopulta olla vaatimatonkin. Vaarallisessa romanssissa salaperäisen vehkeilyn motiivi on lopulta olematon. Samaa voi sanoa Roninista: kaikki metsästävät hopeanväristä luistinlaukkua, ja viime kädessä on yhdentekevää, mitä se sisältää.

Frankenheimerin ja Hitchcockin välillä on kuitenkin merkittävä ero. Frankenheimerin tarinassa peltiä romuttuu ja ruumiita syntyy niin paljon, ettei laskuissa pysy. Kun Hitchcock rakensi jännitysmomentin Royal Albert Halliin elokuvassa Mies joka tiesi liikaa, Frankenheimerin Roninissa yleisön joukkoon kätkeytynyt tarkka-ampuja onnistuu tehtävässään. Ihmishengellä ei salaperäisen laukun metsästyksessä ole arvoa. Tarkka-ampujan uhriksi joutuu taitoluistelija Natacha Kirilova (Katarina Witt), jonka ruumis jää virumaan jäälle, kun sankarit rientävät ”MacGuffinin” perään.