Isän pikku osinko (Fathers Little Dividend, 1951) oli itsenäinen jatko-osa Vincente Minnellin suositulle komedialle Morsiamen isä (Father of the Bride, 1950), joka perustui Edward Streeterin romaaniin. MGM oivalsi ryhtyä heti puuhaamaan menestykselle jatkoa ja kiinnitti saman kaartin jatkamaan tarinaa. Pääroolissa on jälleen Stanley T. Banks (Spencer Tracy), jonka tytär Kay
(Elizabeth Taylor) on juuri avioitunut Bukley Dunstanin (Don Taylor) kanssa. Katherinen äiti Ellie (Joan Bennett) jää sivuosaan, sillä elokuva tarkastelee tapahtumia isän näkökulmasta.Tuntuu, että Isän pikku osinko on vielä enemmän rakennettu Spencer Tracyn tähteyden varaan kuin edeltäjänsä, sillä Elizabeth Taylorkin tuntuu jäävän isän, ja tulevan isoisän, maallisten murheiden varjoon.
Isän pikku osinko alkaa samalla tapaa kuin Morsiamen isä: Stanley Banks puhuu suoraan katsojalle ja alkaa tilittää kokemuksiaan. Tästä elokuva takautuu kertomaan Katherinen ja Buckleyn avioliiton alkuvaiheesta, Katherinen raskaudesta ja valmistautumiseen perheen perustamiseen. Stanley elää tyttärensä mukana, ja aluksi hänen on vaikea sopeutua vanhuuteen, isoisäksi tulemiseen. Yllättävän vähistä aineksista Isän pikku osinko kehittää katselukelpoisen huvinäytelmän, johon mahtuu myös traaginen momentti: Stanley hairahtuu pelaamaan palloa ja unohtaa lapsenlapsensa hetkeksi. Lopussa kaikki, tietenkin, kääntyy parhain päin, ja lapsi saa kasteessa isoisänsä etunimen. Minnellin komedia ei kohoa elämää suuremmaksi, mutta miksi pitäisikään. Se käsittelee hyvin arkisia perhehuolia poikkeuksellisesti ikääntyvän miehen näkökulmasta.
22. maaliskuuta 2015
21. maaliskuuta 2015
Tanssiaiskortti (1937)
Julien Duvivierin tuotanto on laadultaan vaihtelevaa, mutta on selvää, että Tanssiaiskortti (Un carnet de bal, 1937) on ohjaajan parhaimmistoa, pakahduttava kuvaus muistista ja ajan kulumisesta. Televisiossa se on nähty viimeksi vuonna 1988. Tanssiaiskortti perustuu Duvivierin omaan käsikirjoitukseen, johon dialogin kirjoitti Henri Jeanson. Alkuasetelma tuo mieleen Duvivierin myöhemmän ohjauksen Nuoruuteni Marianne (Marianne de ma jeunesse, 1955), jossa on Cocteau-henkistä runollisuutta. Yhdistäviä tekijöitä ovat paitsi muistillisuus myös ympäristö, pohjoisitalialainen järvimaisema. Tanssiaiskortti alkaa melkein arkadisella näkymällä, jossa lampaat laiduntavat jylhissä maisemissa. Katsoja tutustuu Christine Surgèreen (Marie Bell), jonka puoliso on kuollut. Christine heittää takkatuleen menneisyyttään, kirjeitään ja muistiinpanojaan. Aviomies on kuollut hetkellä, jolloin hän on juuri ollut kirjoittamassa kirjettä elämästään, tuntemattomalle vastaanottajalle.
Yhtäkkiä vanhojen asiakirjojen joukosta putoaa kortti, joka osoittautuu tanssiaiskortiksi. Siinä on lista Christinen kavaljeereista, jotka valssien välissä olivat vakuuttaneet ikuista rakkautta. Kaikesta kuultaa, että Christinen oma liitto on ollut rakkaudeton, ja nyt vuosien jälkeen menetyt mahdollisuudet nousevat mieleen. Myöhemmin elokuvassa paljastuu, että tanssiaiset ovat olleet 18. kesäkuuta 1919. Vaikka elokuvassa ei ensimmäiseen maailmansotaan viitatakaan, tuntuu kuin tanssiaiset edustavat hetkeä, jolloin nuori polvi on ottanut suuntaa elämälleen, tietämättä minne lähteä. Versaillesin rauhansopimus muuten solmittiin kymmenen päivää myöhemmin, 28. kesäkuuta 1919, joten siinä mielessä kuvitteelliset tanssiaiset ovat olleet avainkohdassa. Tanssiaiskortin alun hienoimpia oivalluksia on historian paluu valssin tahdissa. Maurice Jaubertin sävelet hallitsevat elokuvan alkua ja loppua, kun varjot pyörivät Christinen ympärillä.
Tanssiaiskortti osoittautuu lopulta episodielokuvaksi, kun Christine käy läpi korttiaan ja etsii käsiinsä menneisyytensä kosijat. Samalla elokuvasta tulee 1930-luvun ranskalaisten näyttelijöiden kavalkadia. Ensimmäinen nuorukainen on kuollut, ja Christine tapaa vain menneisyyden vankina elävän äidin (Françoise Rosay). Seuraavana ovat vuorossa alamaailmaan päätynyt Pierre (Louis Jouvet), munkiksi erakoitunut entinen säveltäjä Alain (Harry Baur), romanttinen runoilija Eric (Pierre Richard-Willm), temperamenttinen François (Raimu), Saigonista palannut traaginen puoskari Thierry (Pierre Blanchar) ja humoristinen parturi Fabien (Fernandel), joka vie Christinen takaisin siihen saliin, jossa tanssiaiset muinoin tapahtuivat. Huikein episodi on satama-alueen rähjäiseen asuntoon sijoittuva kohtaus, jossa Christine tapaa Thierryn. Kamera on ekspressiivisesti vinossa, sataman nostokurki liikkuu ikkunan takana ja taustalta kantautuva melu tuntuu vahvistan kuvaa Thierryn kidutetusta mielestä. Tanssiaiskortti tuntuu pessimistiseltä siinä tavassa, jolla se kuvaa ajan tuhoisaa vaikutusta. Vajaassa kahdessa vuosikymmenessa nuorten unelmat ovat pirstoutuneet täysin. Toisaalta elokuva kuvaa myös vapautumista menneiden vaihtoehtojen ja toteutumattomien tulevaisuuspolkujen haaveilusta. Kun Christine lopussa lähtee uudelleen tanssiin, tuntuu, että hän on valmis ottamaan uusia askeleita elämässään.
Yhtäkkiä vanhojen asiakirjojen joukosta putoaa kortti, joka osoittautuu tanssiaiskortiksi. Siinä on lista Christinen kavaljeereista, jotka valssien välissä olivat vakuuttaneet ikuista rakkautta. Kaikesta kuultaa, että Christinen oma liitto on ollut rakkaudeton, ja nyt vuosien jälkeen menetyt mahdollisuudet nousevat mieleen. Myöhemmin elokuvassa paljastuu, että tanssiaiset ovat olleet 18. kesäkuuta 1919. Vaikka elokuvassa ei ensimmäiseen maailmansotaan viitatakaan, tuntuu kuin tanssiaiset edustavat hetkeä, jolloin nuori polvi on ottanut suuntaa elämälleen, tietämättä minne lähteä. Versaillesin rauhansopimus muuten solmittiin kymmenen päivää myöhemmin, 28. kesäkuuta 1919, joten siinä mielessä kuvitteelliset tanssiaiset ovat olleet avainkohdassa. Tanssiaiskortin alun hienoimpia oivalluksia on historian paluu valssin tahdissa. Maurice Jaubertin sävelet hallitsevat elokuvan alkua ja loppua, kun varjot pyörivät Christinen ympärillä.
Tanssiaiskortti osoittautuu lopulta episodielokuvaksi, kun Christine käy läpi korttiaan ja etsii käsiinsä menneisyytensä kosijat. Samalla elokuvasta tulee 1930-luvun ranskalaisten näyttelijöiden kavalkadia. Ensimmäinen nuorukainen on kuollut, ja Christine tapaa vain menneisyyden vankina elävän äidin (Françoise Rosay). Seuraavana ovat vuorossa alamaailmaan päätynyt Pierre (Louis Jouvet), munkiksi erakoitunut entinen säveltäjä Alain (Harry Baur), romanttinen runoilija Eric (Pierre Richard-Willm), temperamenttinen François (Raimu), Saigonista palannut traaginen puoskari Thierry (Pierre Blanchar) ja humoristinen parturi Fabien (Fernandel), joka vie Christinen takaisin siihen saliin, jossa tanssiaiset muinoin tapahtuivat. Huikein episodi on satama-alueen rähjäiseen asuntoon sijoittuva kohtaus, jossa Christine tapaa Thierryn. Kamera on ekspressiivisesti vinossa, sataman nostokurki liikkuu ikkunan takana ja taustalta kantautuva melu tuntuu vahvistan kuvaa Thierryn kidutetusta mielestä. Tanssiaiskortti tuntuu pessimistiseltä siinä tavassa, jolla se kuvaa ajan tuhoisaa vaikutusta. Vajaassa kahdessa vuosikymmenessa nuorten unelmat ovat pirstoutuneet täysin. Toisaalta elokuva kuvaa myös vapautumista menneiden vaihtoehtojen ja toteutumattomien tulevaisuuspolkujen haaveilusta. Kun Christine lopussa lähtee uudelleen tanssiin, tuntuu, että hän on valmis ottamaan uusia askeleita elämässään.
20. maaliskuuta 2015
Rakkautta ja bensiiniä (1930)
Rakkautta ja bensiiniä (Drei von der Tankstelle, 1930) edustaa varhaista saksalaista äänielokuvaa. Se oli myös aikansa suosituimpia musiikkikomedioita, joka nähtiin tuoreeltaan Suomessa lokakuussa 1930. Suomi oli autoistunut 1920-luvulla nopeasti, mutta Rakkautta ja bensiiniä edusti varmaankin kokonaan toisenlaista sfääriä: lempi leiskuu ja bensiinin katku levittää suloisen urbaania tuoksuaan. Aiheeltaan elokuva on niin puhtaasti 1920-luvun modernin kulttuurin hedelmä kuin vain olla voi, mutta teemalla oli kantavuutta myöhemminkin. Suomessa nimeä Rakkautta ja bensiiniä käytettiin vuonna 1938 Ray Enrightin komedian Hard to Get nimenä. Saksassa taas Thielen komediasta valmistui vuonna 1955 uudelleenfilmatisointi, joka sai Suomessa nimen Kaunissäärinen nainen valehtelee... Ehkä bensiinin katkulla ei enää ollut myyntiä edistävää vaikutusta...
Rakkautta ja bensiiniä alkaa vauhdikkaasti. Kolme kaverusta, Willy (Willy Fritsch), Kurt (Oskar Karlweis) ja Hans (Heinz Rühmann), kurvailevat automobiilillaan. Vakavia teemoja ei juurikaan käsitellä, mutta lama-ajan ympäristössä on varmaankin ollut ymmärrettävää, että kaverukset ajautuvat vararikkoon. Niinpä he joutuvat myymään autonsa mutta ostavat tuota pikaa huoltoaseman ja ryhtyvät yrittäjiksi. Ystävyys rakoilee, kun kolmikko rakastuu samaan naiseen, Lilian Cossmanniin (Lilian Harvey). Loppua kohti meno hiukan hyytyy, ainakin minun makuuni, mutta operettimainen keveys pitää elokuvan hyvin koossa.
Rakkautta ja bensiiniä mainitaan usein saksalaisen elokuvan ensimmäisenä blockbusterina. Ja valtaisa menestys se olikin, niin kotimaassaan kuin ulkomailla. Suomeen komedia rantautui erityisen nopeasti, sillä kun Saksan ensi-ilta oli 15. syyskuuta, Suomeessa elokuva nähtiin jo 20. lokakuuta. Vasta myöhemmin samana vuonna elokuva esitettiin Tanskassa, Ranskassa, Hollannissa ja Itävallassa. Yhdysvaltain ensi-ilta koitti 19. kesäkuuta 1931 New Yorkissa. Elokuvan tähtiparista Lilian Harveystä ja Willy Fritschistä tuli saksalaisen äänielokuvan ehdoton lemmenpari. Kun Rakkautta ja bensiiniä -elokuvaa katselee, tuntuu operetin vaikutus varhaiseen äänikomediaan vahvalta. Olisi kiinnostavaa tutkia lähemmin operetin ja elokuvan suhdetta juuri Saksassa ja Itävallassa 1930-luvun alussa.
Rakkautta ja bensiiniä alkaa vauhdikkaasti. Kolme kaverusta, Willy (Willy Fritsch), Kurt (Oskar Karlweis) ja Hans (Heinz Rühmann), kurvailevat automobiilillaan. Vakavia teemoja ei juurikaan käsitellä, mutta lama-ajan ympäristössä on varmaankin ollut ymmärrettävää, että kaverukset ajautuvat vararikkoon. Niinpä he joutuvat myymään autonsa mutta ostavat tuota pikaa huoltoaseman ja ryhtyvät yrittäjiksi. Ystävyys rakoilee, kun kolmikko rakastuu samaan naiseen, Lilian Cossmanniin (Lilian Harvey). Loppua kohti meno hiukan hyytyy, ainakin minun makuuni, mutta operettimainen keveys pitää elokuvan hyvin koossa.
Rakkautta ja bensiiniä mainitaan usein saksalaisen elokuvan ensimmäisenä blockbusterina. Ja valtaisa menestys se olikin, niin kotimaassaan kuin ulkomailla. Suomeen komedia rantautui erityisen nopeasti, sillä kun Saksan ensi-ilta oli 15. syyskuuta, Suomeessa elokuva nähtiin jo 20. lokakuuta. Vasta myöhemmin samana vuonna elokuva esitettiin Tanskassa, Ranskassa, Hollannissa ja Itävallassa. Yhdysvaltain ensi-ilta koitti 19. kesäkuuta 1931 New Yorkissa. Elokuvan tähtiparista Lilian Harveystä ja Willy Fritschistä tuli saksalaisen äänielokuvan ehdoton lemmenpari. Kun Rakkautta ja bensiiniä -elokuvaa katselee, tuntuu operetin vaikutus varhaiseen äänikomediaan vahvalta. Olisi kiinnostavaa tutkia lähemmin operetin ja elokuvan suhdetta juuri Saksassa ja Itävallassa 1930-luvun alussa.
14. maaliskuuta 2015
Täydellinen murha (1998)
En tiedä, miten on selitettävissä, että nimenomaan tämä jännityselokuva tuli katsottua, kun samaan aikaan moni vanhempi klassikko on työn alla. Mutta tehty mikä tehty. Andrew Davisin ohjaamaa Täydellistä murhaa (A Perfect Murder, 1998) markkinointiin Alfred Hitchcockin Täydellisen rikoksen (Dial M for Murder, 1954) uudelleenfilmatisointina, mutta kovin vahva ei linkki Hitchcockiin ole. Molempien teosten taustalla on Frederick Knottin näytelmä, mutta Davis erkaantuu melko lailla alkuperäisestä. Knottin näytelmän nimi viittaa puhelimen keskeiseen rooliin, ja puhelimia on toki myös Davisillä – sellaisina kuin ne vuonna 1998 tunnettiin. Täydellinen murha marssittaa kankaalle tähtisirkelmän, velkaantuva miljönääri Steven Taylor (Michael Douglas) vaanii puolisoaan Emilyä (Gwyneth Paltrow), jonka rakastaja, taiteilija David (Viggo Mortensen) on entinen ja nykyinen huijari. Steven palkkaa Davidin murhaamaan Emilyn, mutta tämä lähettää ulkopuolisen tappajan asialle.
Tarinaan kuuluu myös poliisi Mohamed Karaman (David Suchet), joka jää kuitenkin yllättävän vähälle roolille, suorastaan sivuhahmoksi, varsinkin jos poliisin asemaa tarinassa vertaa Knottin näytelmään ja Hitchcockin tulkintaan. Vuoden 1998 New Yorkissa poliisista ei juurikaan ole apua, vaan Emily selvittää itse petollisen aviomiehen ja petollisen rakastajan mysteerin. Tämän voi ehkä tulkita voimaannuttavana, mutta samalla se hämmentää. Loppukohtauksessa Emily paljastaa Stevenille ymmärtäneensä, mistä on kyse. Vähää aikaisemmin hän on löytänyt Stevenin laukusta sekä ratkaisevan todisteen että revolverin. Käsikirjoitus kuljettaa kertomuksen eskalaatioon, jossa Emily tekee jo toisen surmansa elokuvan aikana. Tarina kuljettaa Emilyn tilanteeseen, jossa muuta ratkaisua ei ole. Lopussa Mohamed tulee paikalle, mutta poliisilla ei ole osaa eikä arpaa rikoksen ratkaisemisessa.
Tarinaan kuuluu myös poliisi Mohamed Karaman (David Suchet), joka jää kuitenkin yllättävän vähälle roolille, suorastaan sivuhahmoksi, varsinkin jos poliisin asemaa tarinassa vertaa Knottin näytelmään ja Hitchcockin tulkintaan. Vuoden 1998 New Yorkissa poliisista ei juurikaan ole apua, vaan Emily selvittää itse petollisen aviomiehen ja petollisen rakastajan mysteerin. Tämän voi ehkä tulkita voimaannuttavana, mutta samalla se hämmentää. Loppukohtauksessa Emily paljastaa Stevenille ymmärtäneensä, mistä on kyse. Vähää aikaisemmin hän on löytänyt Stevenin laukusta sekä ratkaisevan todisteen että revolverin. Käsikirjoitus kuljettaa kertomuksen eskalaatioon, jossa Emily tekee jo toisen surmansa elokuvan aikana. Tarina kuljettaa Emilyn tilanteeseen, jossa muuta ratkaisua ei ole. Lopussa Mohamed tulee paikalle, mutta poliisilla ei ole osaa eikä arpaa rikoksen ratkaisemisessa.
7. maaliskuuta 2015
Vaalea Venus (1932)
Vaalea Venus (Blonde Venus, 1932) perustui ohjaaja Josef von Sternbergin ja käsikirjoittaja Jules Furthmanin tarinaan, josta Furthman teki käsikirjoituksen yhdessä S. K. Laurenin kanssa. Paramountin tuotanto alkaa kohtauksella, joka ei jätä epäselväksi sitä, että elokuva on ns. pre-Code-tuotanto. Teos valmistui ennen Hollywoodin kuuluisan itsesensuurijärjestelmän vakiintumista. Rohkeat kuvat saksalaisella metsälammella uivista näyttelijättäristä tuovat mieleen paitsi saman ajan Tarzan-elokuvat myös hieman myöhemmin valmistuneen Gustav Machatýn Hurmion (Ekstase, 1933), joka sai aikaan valtavan skandaalin. Rajoja koetteleva alku on tässä kuitenkin myös sisällöllinen, sillä katsoja pakotetaan tirkistelyyn ja siinä mielessä sopivuuden ja sopimattomuuden rajan pohdiskeluun, mutta itse elokuva ei tämän jälkeen sisällä juurikaan mitään sopimatonta – pikemminkin Vaalea Venus kyseenalaistaa vallitsevia moraalinormeja.
Vaalea Venus alkaa, kuten todettua, Saksassa, jossa yhdysvaltalaiset opiskelijanuorukaiset tutustuvat metsän siimeksessä saksalaisiin neitoihin. Elliptinen käsikirjoitus siirtää tarinan heti vuosia eteenpäin tilanteeseen, jossa Edward Faraday (Herbert Mitchell) on avioitunut saksalaistaustaisen Helenin (Marlene Dietrich) kanssa. He asuvat New Yorkissa yhdessä pienen poikansa Johnnyn (Dickie Moore) kanssa. Edward on kemisti, ja tuntuu melkein siltä, että hahmo on nimetty Faradayksi vain siksi, että syntyisi ”luonnontieteellinen” mielikuva. Hämmästyttävää tarinassa on se, että Edward on läpimurron kynnyksellä keksijänä, mutta hän on saanut radium-myrkytyksen. Vain 1500 dollaria maksava hoito Dresdenissä voi pelastaa Faradayn väistämättömältä kuolemalta, mutta rahat eivät riitä. Tässä tilanteessa Helen palaa vanhaan ammattiinsa estradiesiintyjänä, valloittaa miljonääri Nick Townsendin (Cary Grant) ja saa rahat miehensä hoitoon. Radium-myrkytys tuo mieleen William A. Wellmanin screwball-komedian Ei mitään pyhää (Nothing Sacred, 1937), jossa tosin tartunta on vain huijausta. Teema oli pinnalla siinäkin mielessä, että Marie Curie kuoli vuonna 1934 radium-säteilyn aiheuttamiin seurauksiin. Radium oli suosittua 1920-luvulla, mutta vähitellen sen vaarat alettiin ymmärtää.
Tuntuu, että Vaaleassa Venuksessa on kaksi tartuntaa, ja ainakin minua tämä asetelma kiehtoo enemmän kuin elokuvan ikoniset Dietrich-musiikkinumerot. Edward on radiumin merkitsemä, mutta Heleniin tarttuu se moraalittomuuden leima, jonka estradiesiintyminen ja miesten katseen kohteena oleminen tuottavat. Heleniä tämä ei sinänsä tunnu haittaavan, mutta yhteisön reaktio on musertava, sillä hänen äitiytensä kyseenalaistetaan. Helen pakenee Johnnyn kanssa kohti etelää, mutta ennen pitkää ajojahti tulee niin iholle, että hänen on pakko luovuttaa. Johnny päätyy isän hoteisiin, eikä äiti saa nähdä lastaan. Vaalean Venuksen voima on siinä tavassa, jolla se lopulta onnistuu ylittämään tämän vastakkainasettelun. Marlene Dietrichin ehdottomasti paras musiikkinumero on kehtolaulu, jonka hän lopussa esittää Johnnylle saksaksi, äidinkielellään.
Vaalea Venus alkaa, kuten todettua, Saksassa, jossa yhdysvaltalaiset opiskelijanuorukaiset tutustuvat metsän siimeksessä saksalaisiin neitoihin. Elliptinen käsikirjoitus siirtää tarinan heti vuosia eteenpäin tilanteeseen, jossa Edward Faraday (Herbert Mitchell) on avioitunut saksalaistaustaisen Helenin (Marlene Dietrich) kanssa. He asuvat New Yorkissa yhdessä pienen poikansa Johnnyn (Dickie Moore) kanssa. Edward on kemisti, ja tuntuu melkein siltä, että hahmo on nimetty Faradayksi vain siksi, että syntyisi ”luonnontieteellinen” mielikuva. Hämmästyttävää tarinassa on se, että Edward on läpimurron kynnyksellä keksijänä, mutta hän on saanut radium-myrkytyksen. Vain 1500 dollaria maksava hoito Dresdenissä voi pelastaa Faradayn väistämättömältä kuolemalta, mutta rahat eivät riitä. Tässä tilanteessa Helen palaa vanhaan ammattiinsa estradiesiintyjänä, valloittaa miljonääri Nick Townsendin (Cary Grant) ja saa rahat miehensä hoitoon. Radium-myrkytys tuo mieleen William A. Wellmanin screwball-komedian Ei mitään pyhää (Nothing Sacred, 1937), jossa tosin tartunta on vain huijausta. Teema oli pinnalla siinäkin mielessä, että Marie Curie kuoli vuonna 1934 radium-säteilyn aiheuttamiin seurauksiin. Radium oli suosittua 1920-luvulla, mutta vähitellen sen vaarat alettiin ymmärtää.
Tuntuu, että Vaaleassa Venuksessa on kaksi tartuntaa, ja ainakin minua tämä asetelma kiehtoo enemmän kuin elokuvan ikoniset Dietrich-musiikkinumerot. Edward on radiumin merkitsemä, mutta Heleniin tarttuu se moraalittomuuden leima, jonka estradiesiintyminen ja miesten katseen kohteena oleminen tuottavat. Heleniä tämä ei sinänsä tunnu haittaavan, mutta yhteisön reaktio on musertava, sillä hänen äitiytensä kyseenalaistetaan. Helen pakenee Johnnyn kanssa kohti etelää, mutta ennen pitkää ajojahti tulee niin iholle, että hänen on pakko luovuttaa. Johnny päätyy isän hoteisiin, eikä äiti saa nähdä lastaan. Vaalean Venuksen voima on siinä tavassa, jolla se lopulta onnistuu ylittämään tämän vastakkainasettelun. Marlene Dietrichin ehdottomasti paras musiikkinumero on kehtolaulu, jonka hän lopussa esittää Johnnylle saksaksi, äidinkielellään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)