The Mummy’s Ghost (1944)

Universal tuotti 1940-luvulla pienen budjetin kauhuelokuvia, joilla oli useimmiten mittaa vain tunnin verran. Tätä napakkaa tuotantoa edustaa Reginald Le Borgin ohjaama The Mummy’s Ghost (1944). Tarinaltaan se palautuu siihen muumiofiktion aaltoon, joka sai alkunsa Tutankhamonin haudan avaamisesta 1920-luvun alussa. Muumiokauhun klassikko oli Karl Freundin vuonna 1932 ohjaama Muumio (The Mummy), jossa pääroolia esitti Boris Karloff. Muumioelokuvissa historia nousi haudasta ahdistamaan modernin maailman kansalaisia, palatakseen jälleen lopputekstien myötä haudan lepoon. The Mummy’s Ghost edustaa neljän elokuvan sarjaa, jonka Universal tuotti vuosina 1940–1944. Kaikissa muumiota, Kharista, näytteli Lon Chaney Jr., joka tosin häärii sideharsoon kääriytyneenä alusta loppuun, eikä näyttelijää juurikaan näe. Olennainen hahmo on elokuvan aloituskohtauksessa nähtävä Yousef Bey (John Carradine), egyptiläinen ylipappi, joka tulee Yhdysvaltoihin noutamaan muumiota takaisin.

Mummy’s Ghost käynnistyy tehokkaasti, mutta käsikirjoittaja on joutunut myös kertaamaan aiempien elokuvien tapahtumia, jotta katsoja pysyisi mukana. Helppoa se ei ole, jos ei ole aiemmin vihkiytynyt muinaisen Egyptin salaisiin kultteihin... Mummy’s Ghost, kuten monet muutkin muumioelokuvat, on koloniaalisen kulttuurin kommentaari. Muumion rauhaton vaellus vaikuttaa traagiselta juuri siksi, että hänet on riistetty pois kotikonnuiltaan. Vaikka elokuva on hätäisesti kyhätty, siinä on yksi vaikuttava kohta, tilanne, jossa muumio museossa vilkaisee tyhjää sarkofagia, paikkaa, jossa ruumiin kuuluisi levätä. Toki muumioelokuvat rakentavat myös eksoottista toiseutta, pesunkestävällä Hollywood-tyylillä. Kiinnostava on Yhdysvaltoihin muuttaneen egyptiläisen neidon Aminan (Ramsay Ames) hahmo. Hänen kauttaan viitataan myös moderniin Egyptiin, jonka todetaan olevan jo kaukana vuosituhansien takaisesta muumioiden maailmasta.

Hyvästi, Mr. Chips (Goodbye, Mr. Chips, 1939)

Sam Woodin ohjaama Hyvästi, Mr. Chips (Goodbye, Mr. Chips, 1939) lasketaan brittiläisen elokuvan klassikoksi, mutta sen tuotti MGM:n Lontoon yksikkö ja ohjaajaksi pestattiin tunnettu Hollywood-veteraani. Hollywood-yhtiöt olivat jalkautuneet Eurooppaan, mikä osaltaan vaikutti siihen ketteryyteen, jolla lahjakkuuksia 30-luvulla voitiin ottaa studiotuotannon palvelukseen, vanhan mantereen kiristyvän poliittisen tilanteen keskeltä. Hyvästi, Mr. Chips on kuin omistettu sille Euroopalle, joka olisi pian taistelutantereena. Woodin ohjaus sai ensi-iltansa toukokuussa 1939. Itse tarina ei sinänsä ole vanha. Pohjana oli James Hiltonin samanniminen romaani, joka oli ilmestynyt vuonna 1934. Se suomennettiinkin jo heti seuraavana vuonna. Hyvästi, Mr. Chips on romaanifilmatisointi, ja tätä myös elokuvan juliste korostaa.

Hyvästi, Mr. Chips on ennen kaikkea erinomaisten näyttelijöiden draama. Pääroolia, latinanopettajaa herra Chippingiä esittää Robert Donat, joka elokuvan alussa on yli 80-vuotias. Donat on maskeerattu niin hyvin, että häntä on todella vaikea tunnistaa. Epäilemättä aikalaiset osasivat tätä tarkkailla, kun lehdistössä kerrottiin jo etukäteen, että Donat tulee näyttelemään nuorta, keski-ikäistä ja vanhaa päähenkilöä. Muuntautumiskykyinen Donat sai roolistaan Oscar-palkinnon. Todella hienon roolisuorituksen tekee myös Greer Garson, jonka läpimurroksi elokuva muodostui. Garson esittää Kathyä, johon Chipping tutustuu Itävallassa ja joka muuttaa peruuttamattomasti latinanopettajan elämän. Hyvästi, Mr. Chips on monella tapaa vanhan maailman elokuva, mutta sen herkkyydessä on viehätystä: mieleen jää nuoren Chippingin epävarmuus, kun hän saapuu ensimmäistä kertaa opettajan tehtävään vuonna 1870, samoin se vaatimattomuus, jolla rakkaus Kathyyn syntyy. Hyvästi, Mr. Chips ulottuu ensimmäiseen maailmansotaan asti: iäkäs Chipping ottaa vastuun koulusta samaan aikaan, kun entiset opettajat ja oppilaat kaatuvat rintamalla. Jäin elokuvan jälkeen myös pohtimaan sotien välistä suhdetta. Ensimmäisen maailmansodan kuvaus viittaa siihen sodan pelkoon, joka oli kouriintuntuvasti läsnä vuonna 1939. Kiinnostava on myös Wieniin sijoittuva jakso. Kun elokuvaa tehtiin, Itävalta oli jo joutunut Saksan käsiin. Viittaukset Tonava kaunoiseen ja tanssivaan Wieniin kielivät nostalgiasta sitä maailmaa kohtaan, joka tuntui jo kadonneen. 

Young Mr. Pitt (1942)

Carol Reed (1906–1976) nousi maailmanmaineeseen toisen maailmansodan jälkeen sellaisilla elokuvilla kuin Neljän tuulen talo (Odd Man Out, 1947) ja Kolmas mies (The Third Man, 1949). Hän oli kuitenkin jo 1930-luvulla vakiinnuttanut paikkansa alalla, ja sodan aikana tuotannot muuttuivat kunnianhimoisemmiksi. Olen viimeksi katsonut vuonna 1940 valmistuneen jännityselokuvan Yöpikajuna (Night Train to Munich), joka Suomessa nähtiin vasta vuonna 1949. Historiallisen prestiisiaiheen pariin Reed tuli elokuvalla Young Mr. Pitt (1942), jota ei tuotu Suomeen levitykseen lainkaan. Sodan keskellä elokuva ammensi aiheensa 1700- ja 1800-lukujen taitteen poliittisen voimahahmon William Pitt nuoremman (1759–1806) elämästä. Pitt nousi kaikkien aikojen nuorimpana poliitikkona pääministeriksi ja joutui luotsaamaan maata Ranskan suuren vallankumouksen jälkeisessä myllerryksessä.

Young Mr. Pitt on sujuvasti kerrottu, vaikkakin sitä kangistavat aikalaistilanteen intohimot. Elokuvassa on paljon poliittisia palopuheita, ja Pitt (Robert Donat) joutuu usein vastakkain Charles James Foxin (Robert Morley) kanssa. Fox olikin Pittin päävastustajia, ja Young Mr. Pitt antaa auliisti tilaa kaksinkamppailuille. Juuri tässä Donat ja Morley ovat parhaimmillaan! Käsikirjoittajat Sidney Gilliat ja Frank Launder ovat hyödyntäneet alkuperäisiä puheita, mutta nykyhetkenkin puheet ovat tarinaan tunkeutuneet: Pittin sanat Napoleonista muistuttavat sitä tapaa, jolla Churchill puhui Hitleristä. Lopulta Young Mr. Pitt on kuitenkin kiinnostava elämäkertaelokuva, jonka ajallinen kaari ulottuu Yhdysvaltain itsenäistymisestä 1800-luvun alkuun. Huomiota herättää myös elokuvan nimi, sillä itse asiassa tarinan kuvaama Pitt ei ole enää nuori. Miksi nimetä elokuva Young Mr. Pitt? En keksi mitään muuta selitystä kuin sen, että John Ford oli Yhdysvalloissa ohjannut kolme vuotta aiemmin elokuvan Young Mr. Lincoln (1939). Ehkä elokuvantekijät ovat sodan keskellä halunneet nostaa rauhan aatetta puolustaneen Pittin Lincolniin verrattavaksi esikuvaksi.

Maan alla Pariisissa (Madame Pimpernel /Paris Underground, 1945)

Gregory Ratoffin jännityselokuva Maan alla Pariisissa (Madame Pimpernel /Paris Underground, 1945) valmistui heti toisen maailmansodan jälkeen, kuten moni muukin miehitetyn Ranskan vaiheita käsitellyt elokuva. Kyse oli paluusta sota-ajan tapahtumiin mutta kyse oli myös Ranskan vastarintaliikkeen tietoisesta heroisoinnista. Kiinnostavaksi Ratoffin elokuvan tekee sen viittaus vanhempaan brittiläiseen tarinaperinteeseen, paroonitar Orczyn romaaniin Punainen neilikka (The Scarlett Pimpernel, 1905), joka oli saanut myös monta jatko-osaa. Kun Punainen neilikka kuvasi englantilaista aatelismiestä, joka pelasti aatelisia Ranskan vallankumouksen jälkeisen terrorin kynsistä, Ratoffin elokuvan keskiössä on Rouva Pimpernel, Kitty de Mornay (Constance Bennett), joka auttaa saksalaisten miehittämässä Ranskassa brittisotilaita takaisin kotiinsa.

Maan alla Pariisissa perustuu Etta Shiberin muistelmateokseen Paris Underground, joka oli ilmestynyt jo sodan aikana 1943 ja kuvasi kirjailijan yhteistyötä vastarintaliikkeen kanssa. Elokuva alkaa vuodesta 1940. Kitty de Mornay on taustaltaan yhdysvaltalainen, ja hän on vastikään eronnut ranskalaisesta aviomiehestään. Tapahtumat käynnistyvät, kun Kitty pakenee Pariisista seuralaisensa Emmyline Qualen (Gracie Fields) kanssa. Majatalossa he törmäävät RAF:n lentäjään (Leslie Vincent) ja ajautuvat rooliin, johon he eivät alun alkaen arvanneet joutuvansa. Ennen pitkää Kitty ja Emmyline onnistuvat toimittamaan 300 liittoutuneiden sotilasta pois vihollisen maaperältä. Tarina ei itsessään ole kummoinen, mutta Lee Garmesin kuvausta on ilo seurata. Käsikirjoitukseen muuten osallistui riikalaissyntyinen Boris Ingster, omintakeisen rikoselokuvan Murha 3. kerroksessa (Stranger on the Third Floor, 1940) ohjaaja. 

Makuuvaunu Triesteen (Sleeping Car to Trieste, 1948)

Kun edellinen katsomani brittielokuva oli sodan aikana tehty Salainen panos (The Adventures of Tartu, 1943), siirryin nyt viisi vuotta ajassa eteenpäin: John Paddy Carstairsin ohjaama Makuuvaunu Triesteen (Sleeping Car to Trieste, 1948) sijoittuu Eurooppaan, jossa rajojen yli voi jälleen liikkua, vaikkakin sodan muisto ja uhka ovat yhä olemassa. Tunnelmassa on kuitenkin merkittävä ero aiempaan nähden: Makuuvaunu Triesteen on otteeltaan kevyempi ja paikoin komediallinenkin, vaikka ytimessä on vakoilutarina. Makuuvaunu Triesteen oli uudelleenfilmatisointi Walter Forden ohjaamasta jännäristä Rome Express (1932). Kun 30-luvun alun elokuvassa matkustettiin Pariisista Roomaan, 40-luvun lopun päähenkilöt astuvat Idän pikajunaan, joka matkaa  Wienin kautta Triesteen. Makuuvaunu Triesteen alkaa yllättävänkin sähäkästi: pariisilaisessa suurlähetystössä tapahtuu varkaus, ja tuota pikaa ryöstäjät osoittautuvat vakoojiksi, jotka pyrkivät pois maasta rautateitse. Koko loppuelokuva tapahtuu junamatkan aikana.

Jo tarinan alkuvaiheessa selviää, että lähetystöstä varastettu esine on päiväkirja, jonka sisältö voi vaarantaa maailmanrauhan. Junassa kirja katoaa ryöstäjien käsistä, ja tapahtumat sotkeutuvat. Junan matkustajat ovat hämmentävä joukko: mukana on muun muassa autoritäärinen brittikirjailija, yhdysvaltalainen sotilas ja kaksi ranskalaista neitoa, jotka kuljettavat mukanaan valtavaa määrää hattulaatikoita. Kovin usein elokuvissa ei törmää ornitologiin, mutta tässä elokuvassa junan matkustajiin kuuluu lintuharrastaja, joka selittää amerikkalaissotilaalle kiinnostustaan taivaanvuohiin! Hykerryttävä on brittimatkustaja, joka tavan takaa antaa ruuanvalmistusohjeita junan ranskalaiselle kokille. Hän toteaa muun muassa, miten vaikeaa on nykypäivänä saada Kiiinasta riisiä, mutta ohra käy mainiosti korvikkeeksi. Kaiken kaikkiaan Makuuvaunu Triesteen on viihdyttävä jännityselokuva, jossa on kosolti komediallisia piirteitä. Sen voisi hyvin esittää junaelokuvien sarjassa!

Salainen panos (The Adventures of Tartu, 1943)

Ryhdyin katsomaan Harold S. Bucquetin vakoiludraamaa The Adventures of Tartu (1943) kuvitellen, että Tartu viittaa Tarttoon ja että kyse olisi viittauksesta Viroon. Lopulta paljastui, että Tartu onkin sukunimi. Elokuvan päähenkilö on brittikapteeni Terence Stevenson (Robert Donat), joka lähetetään erikoistehtävään Tšekkoslovakiaan, Romanian kautta. Stevenson on opiskellut Saksassa ja osaa sujuvasti sekä saksaa että romaniaa. Voidakseen soluttautua vihollisen alueelle hän omaksuu Romanian Rautakaartin kapteenin Jan Tartun identiteetin. Ajatuksena on, että Tartu/Stevenson jatkaisi Romaniasta Tšekkoslovakiaan tutkimaan natsien myrkkykaasutehdasta. Suomessa The Adventures of Tartu nähtiin vuonna 1950 nimellä Salainen panos. Sota-ajan olosuhteissa valmistunut elokuva tuli siis Suomeen vasta viisi vuotta maailmanpalon päättymisen jälkeen. 

The Adventures of Tartu on ennen kaikkea Robert Donatin (1905–1958) elokuva. Manchesteriläissyntyinen Donat oli 1930-luvulla näytellyt muun muassa Alfred Hitchcockin vakoilutrillerissä 39 askelta (The 39 Steps, 1935), René Clairin komediassa Kummitus muuttaa länteen (The Ghost Goes West, 1935) ja Jacques Feyderin draamassa Kaksoiskotkan sortuessa (Knight Without Armour, 1937). Oscarin Donat sai vuonna 1939 roolistaan Sam Woodin elokuvassa Hyvästi, Mr. Chips (Goodbye, Mr. Chips), mikä olikin hänen uransa huipennus. Mutta vakuuttava hän on myös elokuvassa The Adventures of Tartu ja saa näyttää eri rekistereitään muuntuessaan kultivoituneesta brittisotilaasta kovaotteiseksi rautakaartilaiseksi. Suomessa Vapaa Sana -lehden kriitikko kiinnitti heinäkuussa 1950 huomiota siihen, miten ”puumaisia” propagandatarkoituksessa rakennetut natsihahmot olivat. Sen sijaan Donat sai kriitikolta ylistystä: ”Salainen panos olisi aivan mitätön vakoiluelokuva, ellei sen pääosassa olisi Robert Donat, sympaattinen ja hienostunut näyttelijä, jota kumman vähän on viime aikoina nähty valkokankaalla. Hänen luomanaan romanialainen rautakaartilainen Jan Tartu on ylikarrikoitunakin niin mainio ilmestys, että elokuvan muut heikkoudet antaa anteeksi.”

Pygmalion (1938)

Unkarilaissyntyinen Gabriel Pascal tuotti 1930-luvulla sarjan George Bernard Shaw’n näytelmiin perustuvia elokuvia. Näistä tunnetuin on Leslie Howardin ja Anthony Asquithin ohjaama Pygmalion (1938), joka  nähtiin Suomessa heti talvisodan jälkeen 24. maaliskuuta 1940. Sittemmin komedia on nähty televisiossa kahteen kertaan, vuosina 1977 ja 1999. Kun Pygmalion sai Suomen ensi-iltansa, näytelmä oli katsojille tuttu sekä aiemmista elokuvista että näyttämöltä. Muistissa oli varmaankin Ernst Engelin saksalainen tulkinta vuodelta 1935, päärooleissaan Jenny Jugo ja Gustaf Gründgens. Näyttämöltä teos oli tietenkin myös tuttu. Elsa Turakainen näytteli keväällä 1938 Eliza Doolittlen roolin. Olisipa mahtavaa, jos siitä olisi jokin tallenne! 

Leslie Howardin ja Anthony Asquithin Pygmalion toimii alusta lähtien erinomaisesti. Käsikirjoitus saikin sittemmin Oscarin, ja vaikka teos on uskollinen Shaw’n näytelmälle, se on myös sopivan elliptinen. Vuoden 1938 Pygmalionin kiinnostavuutta lisää se, että Eliza Doolittlen roolin esittäjä, Wendy Hiller, oli Shaw’n suosikki. Ja Hiller onkin toden totta vakuuttava. Hän on suorastaan tyrmäävän verbaalinen ensimmäisessä seurapiirikohtauksessa, jossa hän saa briljeerata kielellisellä nokkeluudellaan. Hiller on myös erittäin uskottava alun kukkaistyttönä, jonka puheenpartta Howardin esittämä Higgins jää kirjaamaan ylös. Erinomaisen roolisuorituksen tekee myös Wilfrid Lawson Elizan isänä. Lawson oli pitkän linjan luonnenäyttelijä, joka nähtiin usein myös valkokankaalla.

Sepä vasta mies! (The Card, 1952)

Ronald Neamen komedia Sepä vasta mies! (The Card, 1952) pohjautuu Arnold Bennettin romaaniin, josta Eric Ambler teki käsikirjoituksen. Bennettin romaani valmistui vuonna 1911, ja se kuvasi humoristisesti köyhän pyykkärin pojan Dendry Machinin sosiaalista nousua vuosisadan vaihteen yhteiskunnallisen myllerryksen keskellä. Romaanin, kuten elokuvankin, nimi The Card viittaa ilmeisesti puhekieliseen ilmaisuun, joka Oxford Dictionary of Englishin mukaan on ”omaperäinen luonne”, a clever, audacious, person. Ainakin elokuvan perusteella cardilla on myös muita merkityksiä, sillä koko tarina käynnistyy kortista. Elokuvan avauskohtauksessa Dendry (Alec Guiness) seisoo näyteikkunan edessä, kun ohikulkija pudottaa lompakkonsa. Pulleasta kukkarosta löytyy omistajan käyntikortti, ja tuota pikaa Dendry palauttaa löytämänsä lomakon. Vastineeksi hän saa työpaikan, ja ensimmäinen askelma sosiaalisilla portailla on otettu. (Tosin aiemmin ohjaaja on ehtinyt kertoa, että Dendryllä oli jo lapsena tapana avittaa kohtaloaan luvattomin konstein...)

Itse tulkitsen kortin elokuvan avainmotiiviksi. Elokuvan alkupuolella Dendry tutustuu kreivittäreen (Valerie Hobson), ja Dendry saa tehtäväkseen lähettää kutsukortteja vieraille. Jälleen hän käyttää tilaisuutta hyväkseen ja lähettää kutsun myös itselleen. Tuota pikaa hän on paikkakunnan seurapiireissä. Kortti symboloi luottamusta. Dendry työskentelee vuokrien kerääjänä, mutta varsinainen menestys koittaa, kun hän keksii tavaran myynnin luotolla. Juuri luottamuksen varassa yhteisö alkaa vähitellen kukoistaa. Veijarimaisena Dendrynä nähtiin Alec Guiness, joka tunnettiin muuntautumiskykyisenä näyttelijänä. Aikalaiskritiikeistä tosin heijastui lievä pettymys siitä, ettei Guiness ollut niin moni-ilmeinen tai hauska kuin hiljattain valmistuneissa menestyselokuvissa Varastin miljoonan (The Lavender Hill Mob, 1951) ja Mies valkoisessa puvussa (Man in the White Suit, 1951). Aikalaiskommenteista huolimatta Guiness on mielestäni erinomainen vaikeassa roolissa, jossa katsojaa suostutellaan katsomaan veijarimaisen päähenkilön moraalia läpi sormien. Elokuvan roolisuorituksista jää mieleen myös Nellien roolissa nähtävä Petula Clark, joka täytti 20 vuotta vuonna 1952. Clarkin läpimurto laulajana tapahtui kaksi vuotta myöhemmin kappaleella ”The Little Shoemaker”.

Vainooja (The Chase, 1946)

Arthur Ripleyn ohjaus Vainooja (The Chase, 1946) on pesunkestävä film noir. Ohjaajana Arthur Ripley on jäänyt tuntemattomaksi, mutta hän oli monipuolinen elokuvantekijä, joka toimi myös leikkaajana, käsikirjoittajana ja tuottajana. Ohjauksia Riplyn uralle kertyi vain muutama, valitettavasti. Vainooja on joka tapaksessa hämmentävä kokonaisuus, ja sen tiimissä moni asia on loksahtanut kohdalleen. Elokuvan pohjana on Cornell Woolrichin romaani The Black Path of Fear, jonka Philip Yordan muokkasi käsikirjoitukseksi. Sittemmin Yordan teki näyttävän uran käsikirjoittajana (mm. Johnny Guitar). Myös näyttelijäkaarti on pysäyttävä: Robert Cummings, Michèle Morgan, Steve Cochran, Peter Lorre... Morgan oli paennut sotaa Hollywoodiin, ja kun Vainooja sai ensi-iltansa, hän oli jo palanut Ranskaan.

Vainoojan alussa nuori mies Chuck Scott (Robert Cummings) katsoo nälkäisenä baarin ikkunaa. Yhtäkkiä hänen jalkojensa juuressa on lompakko. Chuck ei voi vastustaa kiusausta vaan nostaa kukkaron ja ostaa rahalla itselleen aamiaisen. Tämän jälkeen rehtiys palaa: hän löytää lompakosta omistajan käyntikortin ja päättää palauttaa sen oikealle omistajalle. Chuck tutustuu gangsteriin, Eddie Romaniin (Steve Cochran), tämän apuriin Ginoon (Peter Lorre) ja tuota pikaa myös Eddien puolisoon Lornaan (Michèle Morgan), joka kaipaa irti liitostaan. Toisen maailmansodan varjo lepää kaiken yllä: Chuck osoittautuu veteraaniksi, joka ei epäilemättä ole löytänyt sijaansa maailmassa.

Vainooja tuo mieleen monet suuret film noir -klassikot: se sekoittaa unen ja valveen, toden ja epätoden, ja myös tarinan perusajatus, the chase tai vainoaminen, saa monitasoisia merkityksiä. Ohjaus ei ehkä kaikilta osin ole hiottua, mutta tarinan yllätykselliset käänteet pitävät elokuvan elossa. Arhur Ripleyn jännityselokuvaa katsoessa voi vain ihmetellä Hollywoodin sulatusuunia, jossa tekijät ovat jälleen kerran kohdanneen outojen tähtien alla. 

Venäläinen poika (Malchik russkiy, 2019)

YLE Teema esitti Alexander Zolotukhinin esikoiselokuvan Venäläinen poika (Malchik russkiy, 2019), jota jäin katsomaan katse lasittunena. Zolotukhin on ilmeisesti Alexander Sokurovin oppilaita ja, jos oikein tulkitsin, Sokurovin säätiö on tuottanut myös tämän elokuvan. Äkkiseltään vaikuttaa siltä kuin Venäläinen poika olisi kuvattu 16-milliselle filmille: kuva on rakeinen ja perinteisessä kuvakoossa. Värit ovat lisäksi haaleat, maalaukselliset, ja tuovat mieleen takavuosien Sovcolorin. Tapahtumat sijoittuvat ensimmäisen maailmansodan aikaan, mutta mieleen nousevat monet venäläisen elokuvan sotakuvaukset, varsinkin Sergei Bondartšukin Ihmisen kohtalo (Sudba tšeloveka, 1959) ja Andrei Tarkovskin Ivanin lapsuus/Ei paluuta (Ivanovo detstvo, 1962). 

Venäläinen poika on armoton. Nuori päähenkilö sokeutuu, häntä kohdellaan kaltoin lähes joka käänteessä, mutta nuorukainen lunastaa paikkansa lähestyvien lentokoneiden ”kaukokuuntelijana”. Zolotukhinin omintakeinen teos ei kuitenkaan ole vain elokuva sodasta. Teoksessa on kaksi aikatasoa: ensimmäisen maailmansodan katkerien hetkien rinnalla kulkee dokumentaarinen linja, joka kuvaa musiikkiesityksen harjoituksia. Pianisti kamppailee Rahmaninovin huippuvaikean kolmannen konserton kanssa, ja tempo vain kiihtyy elokuvan loppua kohden. Rinnastus sadan vuoden takaisten tapahtumien ja nykypäivän välillä on rohkea ja raju, vaikkakaan en tiedä, kannattaako asetelmaa kutsua rinnastukseksi. Menneisyys on pohjattoman kaukana, mutta yhteys aikatasojen välillä on, ainakin sitkeässä pyrkimyksessä luoda kaaokseen järjestystä.

Johnny Come Lately (1943)

Johnny Come Lately (1943) on veljesten voimannäyte. Pääroolissa esiintyy legendaarinen James Cagney (1899–1986), ja elokuvan tuottaja oli hänen pikkuveljensä William Cagney (1905–1988), jonka oma tuotantoyhtiö William Cagney Productions ei koskaan noussut kunnolle siivilleen. Ehkä tämä on yksi syy siihen, miksi Johnny Come Lately on jäänyt pitkälti unholaan. Tämä ei kuitenkaan ollut veljesten ensimmäinen yhteinen produktio. William Cagney oli Warnerin tuottajana vuonna 1940 elokuvassa Suurkaupungin varjot (City for Conquest, 1940), jonka Anatole Litvak ohjasi ja jossa James Cagney teki komean pääroolin. Johnny Come Lately puolestaan perustuu Louis Bromfeldin romaaniin, joka sijoittuu vuosisadan vaihteeseen. On helppo ymmärtää, että tarina on viehättänyt James Cagneya, jonka uralla on gangsteriroolien ohella myös nostalgisia, menneisyyteen kurkottavia draamoja. 

Johnny Come Lately lukeutuu yhdysvaltalaisten pikkukaupunkielokuvien kirjavaan ja laajaan joukkoon. Tällä kertaa ollaan paikkakunnalla nimeltä Plattsville, jota W. M. Dougherty (Edward McNamara) hallitsee. Vanha rouva Grace George (Vinnie McLeod) yrittää pitää yllä sanomalehteä nimeltä Shield and Banner, mutta elossa se pysyy vain vaivoin. Elokuvan alussa maankiertäjä Tom Richards (James Cagney) kulkee kaupungin läpi ja joutuu oikeuden eteen, sillä kulkureita ei paikkakunnalla suvaita. Lopulta Tom päätyy Grace Georgen lehden toimittajaksi ja vastahankaan Doughertyn kanssa. James Cagney on juuri tässä roolissa mielestäni parhaimmillaan, energinen mutta samalla näyttelemisessään hienosyinen ja herkkä. Elokuvan Johnny Come Lately ohjaaja oli William K. Howard, joka toivoi nostetta uralleen, mutta box office -hittiä teoksesta ei koskaan tullut.

Maihinnousu uhkaa (Confirm or Deny, 1941)

Maihinnousu uhkaa (Confirm or Deny, 1941) on kreditoitu vanhan konkarin Archie Mayon ohjaukseksi, mutta tiettävästi toisen maailmansodan ajankohtaisiin tapahtumiin sijoittuvaa draamaa ohjasi kreditoimattomasti myös Fritz Lang, tosin vain kuuden päivän ajan ennen kuin yhtiö vaihtoi ohjaajaa. Usein todetaan, että Hollywood oli suhteellisen vaitelias Euroopassa käytävän sodan vaiheista ennen Pearl Harborin hyökkäystä, mutta Maihinnousu uhkaa on poikkeus: se kiinnitti huomiota Iso-Britannian tapahtumiin, Lontoon pommituksiin ja myös pelkoon saksalaisten invaasiosta. Tapahtumien keskiössä on yhdysvaltalainen toimittaja Mitch Mitchell (Don Ameche), joka on saapunut Lontooseen välittämään amerikkalaisille lukijoille mielikuvia brittien taistelusta. Hänen vastavoimanaan on paikallinen Jennifer Carson (Joan Bennett), jonka tehtävä on huolehtia, ettei toimittaja lähetä arkaluontoista tietoa eteenpäin.

Maihinnousu uhkaa etenee sujuvasti. Tyylilajiltaan se on paikoitellen yllättävänkin kepeä romanttinen draama, ja arvaan kyllä, ettei Fritz Lang tuntenut oloaan kotoisaksi käsikirjoituksen parissa. Mayo kuljettaa elokuvaa kuitenkin varmaotteisesti. Vaikuttavimpia ovat jaksot, joissa elokuva tavoittelee realistista tunnelmaa sodan runtelemasta Lontoosta. Esimerkiksi jakso metrotunnelissa, jonne kansa kokoontuu turvaan pommituksilta, on vaikuttava. Muutoinkin elokuvassa on uutisfilmimäisiä kohtauksia, jotka on toteutettu lavasteissa. Kuriositeettina voi todeta, että käsikirjoitustiimiin kuului Samuel Fuller, myöhempi elokuvaohjaaja, joka oli aloittanut käsikirjoittajana jo 30-luvulla.

Kivettynyt metsä (Petrified Forest, 1936)

Hal B. Wallisin tuottama ja Archie Mayon ohjaama Kivettynyt metsä (Petrified Forest, 1936) on odottanut katsomista jo jonkin aikaa: viimeksi olen tainnut nähdä sen tv-esityksenä 1980-luvun alussa. Robert E. Sherwoodin näytelmää olivat elokuvaksi sovittamassa kirjailijan lisäksi Charles Kenyon ja Delmer Daves. Olen aiemmin ollut paljonkin kiinnostunut Davesin urasta: alun perin lakia Stanfordissa opiskellut tekijä tuli elokuva-alalle jo 20-luvulla. Sittemmin Daves kuvasi lännenelokuviaan Arizonassa jylhissä maisemissa. Kivettyneessä metsässä Daves pääsi jo fantasioimaan Arizonasta, vaikkakin 30-luvun elokuva tehtiin sujuvasti lavasteissa. Tarina sijoittuu syrjäiselle huoltoasemalle, jota pitävät isä-Jason (Porter Hall) ja hänen tyttärensä Gabrielle (Bette Davis). Jason häipyy aseharjoituksiin, ja Gabrielle jää yksin, kun paikalla saapuu yksinäinen kulkija Alan Squier (Leslie Howard). Äkkiä Arizonan autiomaan keskellä lausutaan François Villonin runoja, kun Gabrielle kertoo ranskalaisesta äidistään ja haaveilee Euroopasta. Alan taas on kuljeksimassa Yhdysvaltain halki ja etsimässä itseään. 

Tuntuu, että Kivettynyt metsä vaatisi muutaman katselukerran lisää. Mitä merkitsee se vahva yhdysside Ranskaan ja Iso-Britanniaan, jota elokuva säteilee? Mitä merkitsee Villonin runouden tuoma raadollisuuden ja melankolian yhdistelmä? Mitä merkitsevät Alanin ja Gabriellen keskustelut taiteesta ja viittaukset moderniin kulttuuriin? Kiinnostava on myös huoltamon baarin seinällä näkyvä kyltti ”Tipping is un-American. Keep your change.” Tämä viittaa Yhdysvalloissa sisällissodan jälkeen käytyyn keskusteluun juomarahoista ja niiden moraalittomuudesta. Kivettyneessä metsässä vaihtorahoista ei sinänsä kiistellä, mutta Alan on rahaton, ja Gabrille antaa hänelle dollarin kolikon. Myöhemmin Alan pyrkii ”maksamaan takaisin”. 

Lopuksi: Kivettyneestä metsästä ei voisi puhua ilman Duke Manteeta, gangsteria, joka saapuu yksinäiselle huoltamolle. Hänen mukanaan muuttuu kaikki. Käänne tuo mieleen John Hustonin Myrskyvaroituksen (Key Largo, 1948). Hustonin elokuvassa tasapainoa järkyttävää gangsteria esittää Edward G. Robinson, jonka piti alun perin esittää Duke Manteeta. Leslie Howard kuitenkin vaati rooliin Humphrey Bogartin, ja tämä lopulta myös toteutui. Loppu on historiaa...