Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ray Nicholas. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ray Nicholas. Näytä kaikki tekstit
11. helmikuuta 2021
55 päivää Pekingissä (55 Days at Peking, 1963)
29. kesäkuuta 2011
Peilin takana (1956)
Nicholas Rayn ohjaama ja James Masonin tuottama Peilin takana (Bigger Than Life, 1956) ei esittelyjä kaipaa: se on Rayn pääteoksia. Alunperin elokuva menestyi huonosti, ehkä siksi, että se kuvasi kriittisesti yhdysvaltalaista esikaupunkielämää, mutta Cahiers du cinéma nosti teoksen kaanoniin 1960-luvun alussa. Peilin takana alkaa koulun ovelta: päähenkilö Ed Avery (James Mason) on opettaja, mutta matalan palkan vuoksi hän työskentelee myös taksikeskuksessa pari päivää viikossa, salaa vaimoltaan Loulta (Barbara Rush). Kolmihenkisen perheen elämä näyttää niukalta mutta onnelliselta. Koti esikaupungialueella toteuttaa sosiaalisia odotuksia, ja varmaankin perhe haaveilee jostakin muusta, sillä seinät on täytetty matkailujulistein: Firenze, Bologna, Eurooppa... Perheen elämä järkkyy, kun isä sairastuu ja saa mystiseen tautiinsa lääkkeeksi kortisonia. 50-luvulla kortisoni oli ihmelääke, johon liitettiin myös pelkoja. Nicholas Rayn tulkinnassa yliannostus johtaa persoonallisuushäiriöihin.Peilin takana on parhaimmillaan kuvatessaan Ed Averyn vähittäistä muutosta. Siitä ensimmäinen merkki on reteä täsmäisku muotiliikkeeseen, johon perheellä aiemmin ei ole ollut varaa. Ed saa yhä ahdasmielisempiä sävyjä, joiden huipentumana on lopun lähes vanhatestamentillinen vimma: Ed on vakuuttunut siitä, että hänen poikansa on elinkelvoton. Isän ylimielisyys huipentuu lauseeseen: ”God is wrong.”
Nicholas Rayn pelottavassa perhedraamassa on monta särmää: isän kortisoniaddiktio tuntuu viittaukselta ajankohtaiseen huumekysymykseen, tosin tässä vaara iskee suoraan ydinperheen ytimeen. Isän vainoharhaistuminen muistuttaa myös aikakauden poliittisesta tilanteesta, kylmän sodan ilmapiiristä. Kun Peilin takana -elokuvaa katsoo tämän päivän psyykelääkkeiden kannalta, on kiinnostavaa, miten elokuva leikittelee ihmisen medikalisaatiolla. Lääkkeillä on tunnevaikutuksia, ja ihminen on lopulta vain kemiallisen säätelyn kohde.
Ed Averyn rooli on tehty mittatilaustyönä James Masonille, joka pääsee näyttämään parastaan. Mason olikin hiljattain näytellyt alkoholistia George Cukorin elokuvassa
29. joulukuuta 2010
Suolla tuulee (1958)
Suolla tuulee (Wind Across the Everglades, 1958) kuuluu Nicholas Rayn tuotannon harvinaisuuksiin, ainakin siinä mielessä, että se on esitetty Suomessa televisiossa vain kerran vuonna 1966. Budd Schulbergin käsikirjoitukseen perustuva draama sijoittuu vuosisadan vaihteen Floridaan, joka hankkii hyvinvointiaan välittämällä eksoottisten lintujen höyheniä muualle Yhdysvaltoihin. Suolla tuulee on 1950-luvun yhdysvaltalaisessa elokuvassa harvinainen ekologinen puheenvuoro. Päähenkilö on liittovaltion Miamiin lähettämä Walt Murdock (Christopher Plummer), jonka tehtävänä lopettaa lintujen järjetön salametsästys. Floridan rämeikössä elää metsästäjien johtaja Cottonmouth (Burl Ives), jonka miehistö on kuin lännenelokuvan lainsuojaton perhe, villeyden ja sivistyksen rajamailla mellastava ryhmä. Samalla kun lintujen elinolot heikkenevät, kaventuvat myös paikallisten seminole-intiaanien elämän edellytykset.Suolla tuulee valmistui epämääräisissä olosuhteissa, ja tuottajat Budd ja Stuart Schulberg antoivat ohjaaja Nicholas Raylle potkut aivan kuvausten loppuvaiheessa. Budd Schulberg ohjasi puuttuvat kohtaukset ja valvoi leikkaustyön. Arvoitukseksi jää, miten kokonaisuus lopulta muodostui ja mikä oli Rayn panos. Taitavassa värien käytössä on sittemmin nähty yhtäläisyyksiä Rayn muuhun tuotantoon, eikä ekologinen virityskään ole kaukana seuraavana vuonna valmistuneesta elokuvasta Paholaisen hampaat (The Savage Innocents, 1959). Tuotannon epätietoisuus näkyy toisaalta siinä, että varsinkin elokuvan keskivaiheilla tapahtumien kuljetus on kulmikasta ja sekavaakin.
Schulbergin ja Rayn myrksyisästä yhteistyöstä seurasi joka tapauksessa poikkeuksellisen kiinnostava puheenvuoro. Yhteiskuntakriittinen särmä terästyy loppua kohti, kun Murdock paljastaa höyhenien salakuljetuksen Miamiin, mutta oikeusistuin ei ole kiinnostunut välittäjien tuomitsemisesta. Sen sijaan Murdock lähetetään Cottonmouthia vangitsemaan, aivan kuin ongelma ratkeaisi metsästäjäjoukon toimiminnan lopettamisella. Parasta elokuvassa onkin sen lopetus: Murdock ja Cottonmouth juovat läpi yön, kunnes seuraavana aamuna he lähtevät yhdessä kohti Miamia - Cottonmouth vakuuttuneena siitä, ettei kokematon lintujen puolustaja, Bird Man, pysty kuljettamaan vankiaan suon yli.
Lopulta Murdock jää yksin. Käärme puree Cottonmouthia, joka tuupertuu kosteikkoon. Viimeisinä hetkinään hän näyttäisi ymmärtävän lintujen kauneuden, mutta yllä leijuukin jo korppikotka. Metsästäjät muistuttavat lännenelokuvan lainsuojattomia, jotka edustavat väistyvää sukupolvea: he elävät luonnon keskellä, sen ehdoilla ja sitä vastaan taistellen, mutta heille ei ole sijaa modernissa maailmassa. Samalla on kyse luontokäsitysten törmäyksestä. Cottonmouthin ryhmälle luonnossa elämäminen on olemassaolon kamppailua. Tätä näkökulmaa tekijätkin korostavat näyttämällä vähän väliä, miten kaimaani hotkaisee tielleen osuvan linnun tai käärmeen. Murdockille luonnosta on tullut suojelun kohde, estetisoitu maailmansa, ja hän näkeekin Floridan rämeen maapallon alkukotina, paratiisina, jossa elollinen luonto on juuri noussut esiin alkumerestä. Viimeisellä matkallaan Murdock ja Cottonmouth tavallaan ymmärtävät olevansa samassa veneessä: luontoa ryöstävä yhteiskunta on lopulta kaukana Floridan suolta, se on laajempi ja abstraktimpi hyväksikäyttäjä, jota on vaikea horjuttaa.
Lopuksi pari huomiota näyttelijäsuorituksista: Burl Ives on jälleen loistava, varsinkin viimeisissä kohtauksissa. Christopher Plummer esiintyi tässä elokuvassa ensimmäistä kertaa pääroolissa, ja Cottonmouthin joukoissa debytoi Peter Falk ensimmäisessä näytelmäelokuvassaan.
5. huhtikuuta 2010
Hermot pinnalla (1950)
Nicholas Rayn ohjaama Hermot pinnalla (In a Lonely Place, 1950) on Humphrey Bogartin Santana-yhtiön tuotantoa: tiheätunnelmainen draama väkivaltaisesta Hollywood-käsikirjoittajasta Dixon Steelestä kommentoi kiinnostavasti Bogartin omaa tähtikuvaa. Kun naapurin Laurel Gray (Gloria Grahame) ilmaisee ihastuksensa Steeleä kohtaan, tämä tokaisee: ”You know, you're out of your mind - how can anyone like a face like this? Look at it...” Kun Bogart oli 1940-luvulla urautunut melko samantyyppisiin rooleihin, Hermot pinnalla koettelee tähtikuvan rajoja: päähenkilö jää väkivaltaisen minänsä yksinäisyyteen. Aikalaiset suhtautuivat elokuvan lopetukseen ambivalentisti, ja tarinan päätös oli ongelma myös Nicholas Raylle. Alkuperäisessä käsikirjoituksessa Steelen väkivalta ryöpsähtää yli äyräiden, ja juuri kun hän on selviämässä murhaepäilyistä, hän syyllistyy veritekoon. Kohtausta oltiin jo toteuttamassa, kun Ray päätti muuttaa koko idean. Loppuratkaisu improvisoitiin, ja tarina jäi vaille Hollywood-elokuville tyypillistä sulkeumaa. Katsojalle ei anneta sen paremmin romanssia kuin rikostakaan.Edellisestä katsomisesta on paljon aikaa: en muistanutkaan, että Dixon Steelen hahmo on sotaveteraani. Viisi vuotta toisen maailmansodan päättymisestä on kulunut, mutta päähenkilön tunteet ovat yhä solmussa.
1. heinäkuuta 2008
Katkera voitto (1957)
Nicholas Rayn Katkera voitto (Bitter Victory, 1957) on se elokuva, joka sai Jean-Luc Godardin huokaisemaan: "Le cinema, c'est Nicholas Ray." On helppo ymmärtää, että Rayn tyylin karkeus, kuvallisuus ja käsitteellisyys ovat saaneet ranskalaisen uuden aallon pioneerin repiäisemään ihokkaansa. Nicholas Rayta palvoi myös 1980-luvun elokuvakerhosukupolvi, vaikkakin tuohon aikaan kopiot olivat kiven alla, ja muistaakseni Katkeran voiton saattoi nähdä vain elokuva-arkiston esityssarjassa. Näin itse elokuvan edellisen kerran yli 20 vuotta sitten. Jotakin on selvästi muuttunut. Mutta missä? Minussako? Alusta lähtien Rayn tyyliin oli vaikea suhtautua, vaikka juuri hiljattain katsoimme Johnny Guitarin, jonka puolesta olisin vieläkin valmis vaahtoamaan pikkutunneille asti. Katkera voitto tuntui hiukan liiankin käsitteelliseltä. Myös teoksen "elokuvallinen karheus" vaikutti paikoin keskentekoiselta: nauru ei ollut kaukana kohtauksessa, jossa konekiväärimies ampuu kaksi vihollisen agenttia, joiden hevoset laukkaavat nopeutettuna kuin 1930-luvun Tarzan-filmissä. Muistan vieläkin elävästi, miten hurmaantunut olin tästä elokuvasta, kun sen edellisen kerran näin. Itse asiassa en edes muista kiinnittäneeni elokuvan tyyliin huomiota ainakaan negatiivisessa mielessä. Ehkä siihen aikaan kokeilevia, karheita, "elokuvallisia" elokuvia oli ohjelmistossa enemmän - tai pikemminkin, odotusarvona oli, että elokuva haastaisi myös tapojamme nähdä. Oliko katse armollisempi?Tunnustan, että varautuneen asenteen jälkeen Pohjois-Afrikkaan sijoittuva sodanvastainen Katkera voitto veti vastustamattomasti ajatukset puoleensa. Majuri Brandin (Curd Jürgens) ja kapteeni Leithin (Richard Burton) vastakkainasettelu herättää kysymyksiä. Miksi henkilöt toimivat niin kuin toimivat? Vastaus ei löyty henkilöhahmojen psykologiasta: Brand ja Leith ovat vain välineitä Rayn tavassa käsitellä sotaa ja sen mielettömyyttä. Jürgens ja Burton tekevät molemmat hienot roolisuoritukset, samoin Christopher Lee kersantti Barneyn mielipuolisessa roolissa. Lapsuudesta tuttu Alfred Burke esiintyy jo filmin alkumerteillä. Burke tuli tutuksi Brightoniin sijoittuvasta dekkarisarjasta Etsivätoimisto Marker (Public Eye, 1965-76).
19. huhtikuuta 2008
Johnny Guitar (1954)
Nicholas Rayn Johnny Guitar pohjautuu vakiintuneeseen western-teemaan, rautatien tunkeutumiseen villeyden keskelle, mutta historiallisena kuvauksena sitä ei juurikaan kannata lukea. Keskiössä on Vienna (Joan Crawford), joka on ostanut saluunan alueelta, johon rautatie vääjäämättömästi on tuomassa yhteiskunnallisen muutoksen. Paikalliset karjankasvattajat, etunenässään Emma Small (Mercedes McCambridge) ja suurtilallinen John McIvers (Ward Bond), yrittävät estää muutoksen kaikin mahdollisin keinoin. Nimihenkilö Johnny Guitar, oikealta nimeltään Johnny Logan (Sterling Hayden), on saapunut paikalle Viennan kutsusta. Tarina ei lopultakaan ole niin tärkeä, että sitä kannattaisi kertoa enempää. Sen sijaan vaikuttavinta Johnny Guitarissa on tyylittely: elokuva hehkuu voimakkaissa väreissä, repliikit ovat napakan kirjallisia, eleet korostettuja. Pidän erityisesti ensimmäisestä 20 minuutista. Jakso huipentuu ensemble-kohtaukseen Viennan saluunassa, jossa kaikki elokuvan keskeiset henkilöt ovat yhtä aikaa paikalla. Kun Dancin' Kid (Scott Brady) tanssittaa Emmaa, he liikkuvat kuin estradiesityksessä, jähmettyvät lopuksi kuin odottamaan yleisön taputuksia, ja dialogin jatkuessa Emma jää tunteidensa valtaan kuin ooppera-aarian lopettanut laulaja.Kulissien takaiset tarinat kertovat, etteivät Joan Crawford ja Mercedes McCambridge tulleet toistensa kanssa toimeen, ja Crawford repi työparinsa roolivaatteita kuvausten jälkeen. Ehkä tästä antipatiasta on tarttunut jälkiä myös elokuvaan, jossa Emman viha Viennaa kohtaan yltyy raivokkaisiin mittasuhteisiin. Emma tuo mieleen wagneriaanin tuomiopäivän enkelin, kun hän ratsastaa hautajaispuvussaan yllyttämässä tahdotonta joukkoa Viennaa ja Johnnya vastaan. Olen aina tulkinnut Johnny Guitarin McCarthyn ajan vainoharhaisuutta vasten. Jonkinlainen kytkentä Hollywood-vainoihin löytyykin. Käsikirjoituskrediitti on annettu Philip Yordanille, mutta tosiasiassa myös mustalle listalle päätynyt Ben Maddow oli mukana tiimissä. Hän ei kuitenkaan voinut esiintyä julkisesti, mutta Yordan puolitti palkkionsa Maddow'n kanssa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)