Kaikki presidentin miehet (All the President's Men, 1976)

Robert Redfordin menehtyminen sai katsomaan useammankin Redford-elokuvan, vaikka en niistä tänne blogiin tällä kertaa kirjoitakaan. Katsoimme Korppikotkan kolme päivää (Three Days of the Condor, 1975), joka on loistava mutta josta kirjoitin tänne jo vuosia sitten. Mutta jostakin syytä Kaikki presidentin miehet (All the President's Men, 1976) on jäänyt blogitekstiä vaille. Näin elokuvan 80-luvulla, mutta nyt huomaan, että en ole sitä paneutuneesti pitkään aikaan katsonut. Kaikki presidentin miehet vaatii keskittymistä, sillä sen verran mutkikas on se tapahtumavyyhti, jota elokuva purkaa. Ainakin tuntuu, että tarinan hahmottaminen oli helpompaa silloin, kun Watergate-skandaali oli tuoreessa muistissa. Kaikki presidentin miehet perustuu Washington Postin toimittajien ei-fiktiiviseen teokseen, jossa he kertoivat, miten Nixonin hallinnon kähminnät vähitellen paljastuivat. Prosessi oli niin mutkikas, ettei se itse asiassa edes mahdu elokuvaan vaan viimeisen kymmenen minuutin aikana ohjaaja Alan J. Pakula tiivistää  vyöryn, joka lopulta koitui Nixonin kohtaloksi.

Kaikki presidentin miehet seuraa Bob Woodwardin (Robert Redford) ja Carl Bernsteinin (Dustin Hoffman) tutkivaa journalismia. Kaikki lähtee liikkeelle kesäkuussa 1972 demokraattien toimistoon tehdystä murtovarkaudesta, jossa jää kiinni outo ryhmä, mukana muun muassa entinen CIA-agentti. Tietoa löytyy vähitellen, mutta asiat eivät loksahda kohdalleen. Apua tarjoaa Syväkurkuksi nimetty informantti, jonka henkilöllisyys tosiasiassa selvisi vasta 2000-luvulla. Kaikki presidentin miehet on lopulta hämmästyttävä siinä mielessä, että sen kohtaukset ovat elokuvallisesti haasteellisia. Woodward ja Bernstein puhuvat puhelimessa suuren osan ajasta ja kirjoittavat merkintöjä muistilehtiöihinsä. Toki he jalkautuvat myös etsimään tietoa, mutta visuaalista ilmettä hallitsee Washington Postin toimitus. Ja tietysti parkkitalo, jossa Woodward käy tapaamassa Syväkurkkua. Juuri nyt Kaikki presidentin miehet tuntuu erityisen ajankohtaiselta ja muistuttaa siitä, miten kulissien takaisella poliittisella vaikuttamisella ja instituutioiden horjuttamisella on pitkä historia.

Pahan oma (The Devil's Own, 1997)

Pahan oma (The Devil's Own, 1997) jäi Alan J. Pakulan (1928–1998) viimeiseksi elokuvaksi. Hänen uransa ohjaajana alkoi 1960-luvun lopussa, ja läpimurto koitti elokuvalla Klute – rikosetsivä (Klute, 1971), nimiroolissa Donald Sutherland. Poliittiset aiheet olivat Pakulalle läheisiä, mistä kertoo Watergate-skandaaliin kytkeytyvä Kaikki presidentin miehet (All the President's Men, 1976). Varhaisista Pakula-elokuvista on jäänyt mieleen myös Ansa – Parallax View (The Parallax View, 1974), jossa toimittaja tutkii salamurhia organisoivaa rikollisjärjestöä. 

En ole juurikaan nähnyt Pakulan loppuvaiheen elokuvia, ja Pahan oma nousi sattumalta katselulistalle. Teos sai aikanaan ristiriitaisen vastaanoton. Elokuva liittyy Pohjois-Irlannin tapahtumiin, ja kritiikissä moitittiin, miten heikosti elokuva kertoo niistä yhteiskunnallisista jännitteistä, joihin tapahtumat liittyivät, ja siitä historiallisesta taustasta, josta tragedia kumpusi. Pahan oma alkaa takautumalla, jossa perheen isä surmataan kodissaan, ruokapöydän ääreen. Tuota pikaa siirrytään 1970-luvulle ja veriseen yhteenottoon Belfastissa. Päähenkilö Rory Devaney (Brad Pitt) oli lapsena todistanut isänsä kuoleman ja on ajautunut mukaan väkivallan kierteeseen. Loppuosa elokuvasta sijoittuu Yhdysvaltoihin, jonne Rory pakenee. Hänet majoitetaan newyorkilaisen polisiin Tom O'Mearan (Harrison Ford) kotiin. Varmaan elokuvaa voi kritisoida siitä, että se paljastaa vain vähän historiallisen konfliktin taustoista, mutta minulle Pahan oma avautuu enemmän väkivallan kuvauksena, joka hakeutuu abstraktimmalle tasolle. Pakula kuvaa paljon O'Mearan arkista työtä poliisina, väkivaltaa osana hänen työtään ja arkipäiväänsä. Samaan aikaan kun ohjaaja kuvaa Roryn pyrkimyksiä järjestää aseita Pohjois-Irlantiin, hän kuvaa sitä, miten pelkkä aseiden läsnäolo johtaa verisiin tekoihin.