26. maaliskuuta 2010

Afrita hanem (1949)

Olen unohtanut kirjoittaa elokuvapäiväkirjaan viime keskiviikon Kritiikin elokuvaillasta: katsoimme egyptiläisen klassikon Afrita hanem (1949), jonka ohjaaja Henry Barakat kuului kairolaisen studioelokuvan tuotteliaimpiin tekijöihin 1940- ja 1950-luvuilla. Ennen Nasserin valtaannnousua, ja osin vielä sen aikanakin, Egyptissä kukoisti vilkas elokuvatuotanto, jossa tehtiin niin erämaahan sijoittuvia seikkailuelokuvia kuin ylellisissä lavasteissa kuvattuja musiikkielokuviakin. Afrita hanemin päärooleissa nähdään legendaarinen tanssija Samia Gamal ja laulaja Farid Al-Atrache. Pari kuului egyptiläisen elokuvan kuuluisimpiin lemmenpareihin ja tähditti lukemattomia romanttisia komedioita. Tarinan keskiössä on köyhä laulaja (Farid Al-Atrache), joka löytää maagisen taikalampun ja rakastuu sen sisältä ilmestyvään henkeen (Samia Gamal). Bollywood-elokuvian tapaan aikakauden egyptiläiset elokuvat sisälsivät runsaasti musiikki- ja tanssinumeroita.

Kuningas Faruk muuten nimitti Samia Gamalin Egyptin kansallistanssijaksi.

22. maaliskuuta 2010

Frankfurtin Parsifal

Kotimatka lähestyy. Kävin vielä eilen illalla katsomassa Frankfurtin oopperan Parsifalin, Richard Wagnerin viimeisen musiikkidraaman. Christof Nelin ohjaus on jo näytäntökaudelta 2005-06, ja nyt se esitettiin uusin voimin, Amfortaksena Jochen Schmeckenbecher, Parsifalina Frank van Aken, Kundryna Lilli Paasikivi ja Klingsorina Simon Bailey. Kapellimestarina oli Sebastian Weigle, joka johti mielestäni erittäin hyvin. Jens Kilianin näyttämökuva oli yksinkertainen, mutta samalla tekniseltä toteutukseltaan monimutkainen: ooppera hyödyntää täydellä teholla pyörivää lavaa, jonka päällä tiheää aitausta muistuttava korkea rakennelma muuntuu mitä erilaisimpiin muotoihin.

Tämä oli vasta toinen kerta, kun näin Parsifalin lavalla. Samaan tapaan kuin viimeksi, nytkin toinen näytös oli vaikea, vaikka se on koko teoksen kannalta olennaisen tärkeä. Juuri siinä Kundryn hahmo nousee vahvasti esiin, ja samalla Parsifal ymmärtää avainlauseen: ”Durch Mitleid wissen...” Ehkä näytöstä on hankala ohjata, koska se on toiminnallisesti ohuin. Christof Nel on halunnut ohjauksessaan painottaa naisten roolia: tämä käy ilmi jo alkusoiton aikana näytellystä jaksosta, jossa avioparien kulkue lähestyy lavaa yleisön joukosta, naiset jäävät ulkopuolelle, kun miehet astuvat sisään - oletettavasti Graalin linnaan, jonne naisilla ei ole pääsyä. Toisessa näytöksessä kukkaistytöt ovat aluksi lattiaa kuuraavia palvelijoita. Naisnäkökulmasta keskeinen hahmo on Kundry: hän on oopperan alusta lähtien marginaalissa, ja Lilli Paasikivi näytteli halveksitun naisen roolin erinomaisesti. Toisessa näytöksessä Kundryn traaginen hahmo nousee pintaan, mutta kolmannessa hän on jälleen muutamaa voihkaisua lukuun ottamatta vaiti - samaan aikaan kun Parsifal parantaa Amfortaksen haavan ja kohottelee Graalin maljaa. Loppukohtauksen tiimellyksessä Kundry heittää henkensä, niin kuin Wagner alunperin ajattelikin. Väistämättä tulee mieleen, olisiko ohjausta voinut vielä enemmänkin terästää. Tanskalainen ohjaaja Kasper Bech Holten on todennut niin Lohengrinin kuin Nibelungin sormuksen kohdalla, että ohjaaja voi aivan hyvin jättää naispäähenkilöt henkiin. Miksi uhriuden pitäisi jatkua 2000-luvun tulkinnoissa?

Kundryn hahmo viittaa suoraan Raamatun Maria Magdaleenaan, sillä kolmannessa näytöksessä Kundry pesee Parsifalin jalat - ei tosin kyynelillä kuten evankeliumeissa - ja pyyhkii ne hiuksillaan. Tämän jälkeen Parsifal kastaa Kundryn, mikä tietenkin viittaa siihen, ettei tämä ole kristitty.

Parsifalin ensimmäinen näytös puhuu vahvasti väkivaltaa vastaan, ymmärtämisen ja myötätunnon puolesta. Vaikka Wagneriin liittyy - ja liitetään - monenlaisia käsityksiä, Parsifalissa hän puhuu sovinnon ja humaaniuden puolesta. Silti tuntuu, että ohjauksen kautta tätä humaaniutta olisi vielä voinut vahvistaa hakemalla ratkaisua, jossa Kundryn ei enää tarvitsisi olla tarinan armoilla vaan voisi jatkaa elämäänsä.

21. maaliskuuta 2010

Frankfurt: Goethe-Haus ja monokromaattinen katse

Lento Suomeen on huomenaamulla: täksi päiväksi oli vielä tiedossa Wagnerin Parsifal, mutta sitä ennen ehdin kävellä tihkusateen harmauttamassa Frankfurtissa. Aikaa oli niin vähän, että päätin käydä vain Goethe-Hausissa, jossa olen viimeksi ollut 1990-luvun alussa. Goethen synnyinkoti muistuttaa Runebergin kotitaloa Porvoossa: pyhäinjäännöksiä on toisensa perään. Erityisen mielenkiintoinen on viereisessä talossa sijaitseva maalauskokoelma. Sieltä löytyy huoneellinen sveitsiläissyntyisen Johann Heinrich Füsslin (1741-1825) maalauksia, joista painajaismainen Der Nachtmahr on tunnetuin. Füssli oli arvostettu taiteilija, joka kuvasi teoksissaan epätavallisia näkymiä, visioita, houreita, unia, ahdistusta. Tämän vastapainona kokoelmasta löytyy tyynempää romantiikkaa, Carl Gustav Carusin ja Caspar David Friedrichin maalauksia. Hätkähdyttävimmän vaikutuksen teki kuitenkin viimeinen maalaus, Wagner-maalauksistaankin tunnetun Theodor Pixisin (1831-1907) Faust und Gretchen, Mephisto und Frau Marthe im Garten, joka on öljyvärimaalaus vuodelta 1863. En muista aiemmin nähneeni 1800-luvun maalausta, joka olisi mustavalkoinen. Miksi Pixis halusi näyttää maailman monokromaattisena? Ensimmäiset valokuvat olivat jo tulleet tunnetuiksi, ja pitkällä aikavälillä niin daguerrotypiat kuin myöhemmin sanomalehtien valokuvatkin alkoivat kuvata maailmaa mustavalkoisena. Litografiat olivat tulleet 1700-luvulla suosituksi tavaksi kuvittaa kirjoja. Ehkä tämä perinne kirvoitti Pixisin näkemään Goethen Faustin mustana, harmaana ja valkoisena, ja monokromaattinen katse pukeutui poikkeuksellisesti öljyvärityön muotoon.

Hämmentynyt ajatus maailman mustavalkoisuudesta jäi mieleen, ja Goethe-Hausin ulkopuolellakin kaikki näytti vain harmaalta sävykartalta.

20. maaliskuuta 2010

Orlando furioso

Frankfurtin ooppeassa sai helmikuussa ensi-iltansa Antonio Vivaldin 1720-luvulla säveltämä Orlando furioso, joka perustuu Ludovico Arioston kuuluisaan runoelmaan. Tämäniltainen esitys oli kahdeksas. David Böschin ohjaama tulkinta on periaatteessa ajaton, mutta moni elementti viittaa 1960-luvun alkuun. Dirk Beckerin näyttämökuva tuo mieleen Jean-Luc Godardin Moravia-tulkinnan Sen täytyi tapahtua (Le Mépris) - ei vähiten siksi, että näyttämö on tietoisesti kehystetty Cinemascope-muotoon (1:2,35). Orlando furioson juoni on monipolvinen: Alcina-velhon saarella harhailee joukko lemmenkipeitä naisia ja miehiä. Alcina itse pitää nuoruuttaan yllä sieppaamiensa miesten kautta. Saarelle on päätynyt Angelica, joka etsii alempisäätyistä rakastettuaan Medoroa. Orlando puolestaan on ihastunut Angelicaan ja koettaa saada tätä itselleen. Saarelle on päätynyt myös Bradamante, joka jäljittää aviomiestään Ruggieroa. Ihmissuhteissa on niin monia käänteitä, että ensimmäisen näytöksen perusteella tarinaa voisi kuvata romanttiseksi komediaksi, jonka tunnelmassa on paljon samaa kuin tannoisessa Mamma Mia -musikaalissa. Mutta Vivaldin Orlando furioso on vielä enemmän: siitä kasvaa affektiivisten tilitysten kasauma, jossa ihastus, autuus, intohimo, kateus, katkeruus, pettymys ja viha vuorottelevat. Orlandon raivo ja viha päättyy hulluuteen, ja hän vapautuu vasta Alcinan magian haihduttua,jos silloinkaan. Loppu on onnellinen, mutta Orlando jää yksin. Arioston runoelmassa Orlandon mustasukkaisuus purkautuu taistelutantereella, kun taas Vivaldin – ja libretisti Grazio Bracciolin – tulkinnassa Orlandon taistelee rakastettuna olemisen puolesta.

Frankfurtin esitys oli musiikillisesti loistava. Orkesteria johti barokkispesialisti Andrea Marcon. Laulajista erityisen vaikutuksen tekivät Daniela Pini (Alcina), Sonia Prina (Orlando) ja William Towers (Ruggiero). Sonia Prina onnistui erinomaisesti ja sai myrskyisät suosionosoitukset. Romanttisen komedian elementtejä oopperaan toi kaksinkertainen travestia: Sonia Prina esitti suvereenisti maskuliinisuuttaan uhoavaa Orlandoa, joka oopperan lopussa pukeutuu naiseksi. Orlando furioson kauneimpia hetkiä oli Ruggieron aaria ”Sol da te”. Towersin kontratenoria käytettiin alussa koomisena efektinä, mutta ”Sol da te” vakavoitti katsomon täysin.

Valitettavasti Frankfurtin esityksestä ei löydy YouTube-pätkiä, mutta tässä Sonia Prina laulaa Ruggeiron aarian Krakovassa vuonna 2009:


Mainz 4: Yhteenvetoa

Tänään päättyi Mainzin yliopiston järjestämä kulttuurihistoriasymposium. Maakohtaisista esittelyistä viimeisenä oli Italia, jonka tutkimuksesta kertoi Alessandro Arcangeli Veronasta. Italiassa storia culturale on ilmauksena harvinainen, vaikka esimerkiksi Carlo Ginzburgin tutkimukset usein lasketaan alan klassikoiksi. Italiassa ei myöskään ole ollut alan maisteriohjelmia, mutta vuonna 2009 Pavovaan perustettiin lähiyliopistojen (Bologna, Pisa, Venetsia) yhteistyönä Centro Interuniversitario Storia Culturale. Se on kuitenkin enemmän tutkimuskeskus, jonka tarkoitus on koota yhteen alan tutkijoita. Samalla yksikön perustaminen kertoo, miten tärkeänä kulttuurihistoriallista tutkimusta tällä hetkellä pidetään.

Lopuksi käytiin tiivis yhteenvetokeskustelu. Aluksi pohdittiin kulttuurihistorian tilaa instituutioiden näkökulmasta. Saksassa on käynnissä erittäin vahva institutionalisoitumiskehitys: yhä uusia koulutusohjelmia syntyy, mutta samalla voi esittää kysymyksen, eikö kulttuurihistorian suosion kasvussa ole kyse historiakäsityksen muutoksesta, ja kun lähtökohdat muodostuvat yleisemmiksi, koko alaa hallitseviksi, mihin silloin tarvitaan kulttuurihistorian yksiköitä. Saksassa tarve on liittynyt sukupolvien väliseen suhteeseen: monet kulttuurihistorian yksiköihin tai oppiaineisiin päätyneet edustavat nuorempaa sukupolvea, jolle ei ole auennut paikkoja isommista yksiköistä. Ehkäpä samanlainen asetelma liittyy myös Suomeen siinä mielessä, että kulttuurihistorian nousu 1990-luvulla tapahtui samaan aikaan uusien historioiden ja koko historiakuvan murroksen kanssa. Miten kulttuurihistorian pitäisi orientoitua, kun käsitteet ja näkökohdat ovat tulleet koko historiantutkimuksen lähtökohdiksi?

Loppukeskustelussa paikantui myös kiinnostavia kulttuurien välisiä eroja. Kun Saksassa kulttuurihistoria määritellään melko subliimisti, yhdysvaltalaisen uuden kulttuurihistorian historian hengessä, tutkimus ei ole juurikaan pohtinut aineellisen kulttuurin tai esimerkiksi teknologian historian kysymyksiä. Suomessa nämä teemat ovat olleet vahvasti esillä jo vuosituhannen vaihteesta lähtien, ehkä aiemminkin. Norjassa taas, jossa kulttuurihistoria on syntynyt etnologian ja folkloristiikan piiristä, aineellinen näkökulma on ollut itsestäänselvästi mukana alusta lähtien.

Vilkasta keskustelua on vaikea tiivistää tähän. Ehkä pikemminkin voi miettiä suomalaisen tutkimuksen suhdetta siihen, mitä muualla on tapahtunut tai parhaillaan tapahtuu. Jos otetaan huomioon Gunnar Suolahden 1900-luvun alussa johtama kulttuurihistoriallinen koulukunta ja Turun kulttuurihistorian lähes 40-vuotinen taival, tuntuu, että Suomessa painotus on ollut poikkeuksellisen vahva. Sen sijaan sen suuntauksia, havaintoja ja tuloksia tunnetaan erittäin vähän, koska suuri osa tutkimuksesta on ollut suomenkielistä (ainakin jos aiheena on Suomen historia). Voisi olla paikallaan julkaista suomalaisten tekstien valikoima englanniksi ja luoda siten lähtökohtia meikäläisen kehityksen arviointiin myös muille kuin suomalaisille. Mainzin seminaarin jälkeen tuntuu edelleen, ettei kukaan ole oikeastaan vielä tarttunut kysymykseen siitä, millaisen haasteen 1990-luvun jälkeinen digitaalinen kulttuuri ja tiedon globalisaatio asettaa kulttuurihistorian tutkimukselle. Digitaalisen kulttuurin (ainakin näennäisesti) oikukas, satunnainen verkostomaisuus ei ehkä jäsenny geertziläisvaikutteisen semioottisen kulttuurikäsityksen lähtökohdista: premissit on mietittävä uudelleen. Edelleen jäin miettimään, miten kulttuurihistorian tutkimuksen eroavuudet palautuvat siihen, että Euroopassa on ollut useita vaikutusvaltaisia kulttuurin määrittelyn tapoja: ranskalaisperäisen sivilisaation sisään on ollut helppo ottaa myös aineellinen kulttuuri, kun taas saksalainen Kultur on 1700-luvulta lähtien korostanut aineetonta - kasvatusta, arvoja, symboleita.

Mainzin keskustelujen pohjalta näitä ajatuksia on hyvä jatkaa, ja ehkäpä tästä syntyy verkosto, joka voi kokoontua muutaman vuoden päästä katsomaan uudelleen, miten kenttä on muuttunut.

Tätä kirjoittaessa olenkin jo Frankfurtissa. Muutaman tunnin kuluttua alkaa Antonio Vivaldin Orlando furioso!

19. maaliskuuta 2010

Mainz 3: Sveitsistä Espanjaan

Symposiumin kolmannen päivän keskiössä on keskieurooppalainen kulttuurihistoria, Sveitsissä, Itävallassa ja Saksassa tehty tutkimus. Suomalaisesta näkökulmasta eroja on joskus vaikea havaita, mutta ne ovat merkittäviä. Christof Dejung rakensi kuvaa monikielisen Sveitsin kulttuurihistoriallisesta tutkimuksesta, jossa – yllättävää kyllä – ei juurikaan keskustella Jacob Burckhardtin klassisista teoksista. Burckhardt ei ole profeetta omalla maallaan, tai sitten tulkinnassa heijastuu Dejungin oma kiinnostus 1900-luvun historiaan. Kiinnostavaa on, että nykyisen kulttuurihistorian nousu kytkeytyy Dejungin mukaan talous- ja sosiaalihistoriaan. Tutkimuksen fokuksessa ovat olleet mm. talouden kulttuuriset ehdot ja modernin kulutusyhteiskunnan juuret. Monien teemojen kohdalla tulee mieleen, missä määrin on itse asiassa kyse sveitsiläisyyden dekonstruktiosta, sveitsiläisen yhteiskunnan eri puolien uudelleen arvioinnista. Alan keskeinen aikakauskirja on vuodesta 1994 ilmestynyt Traverse, joka julkaisee artikkeleita saksan ja ranskan lisäksi englanniksi ja italiaksi. Mielenkiintoinen oli myös Dejungin vertailu saksan- ja ranskankielisten tutkijoiden välisistä eroavuuksista: näyttää siltä, että saksankielisessä tutkimuksessa kulttuurihistoriallisia teemoja on enemmän.

Christina Lutter rakensi kuvaa Itävallan kulttuurihistoriallisesta tutkimuksesta. Vaikka tutkimus jakaantuukin aikakausittain laajalle, korostuu selvästi 1800-luvun lopun jälkeinen aika, kysymys (itävaltalaisesta) modernista, jonka Carl Schorske toi kansainväliseen tutkimukseen jo vuosikymmeniä sitten. Hämmästyttävää on myös se, miten pitkäjänteistä rahoitusta Itävallassa on kohdistettu kulttuurintutkimukseen. Esimerkiksi Grazin yliopiston moderniteetin tutkimusohjelma sai rahoitusta kymmenen vuoden ajan. Saksalaisesta tutkimuksesta itävaltalainen poikkeaa (ainakin) siinä, että Birminghamin koulukunnan vaikutus on ollut suuri, myös kulttuurihistorialliseen tutkimukseen. Ymmärsin niin, että useassa Itävallan yliopistossa on vahvoja kulttuurintutkimuksen yksiköitä, mutta kulttuurihistoria oppialana ei sinänsä ole vakiintunut. Toisin on Saksassa. Achim Landwehr osoitti puheenvuorossaan, miten vahvasti kulttuurihistorian maisteriohjelmat ovat levinneet viime vuosien aikana. Kulttuurihistorian laitoksia löytyy ainakin Augsburgista, Essenistä, Frankfurt am Mainista, Hallesta, Mainzista ja Osnabrückistä, mutta professuureja on vain Augsburgissa, Jenassa ja Frankfurt an der Oderissa. Tämä kaikki kertoo siitä, että ns. uusi kulttuurihistoria on vuosituhannen vaihteen jälkeen todella murtautunut saksalaiseen historiantutkimukseen ja -koulutukseen.

Sveitsiläisen, itävaltalaisen ja saksalaisen uuden kulttuurihistorian välillä on paljon yhtäläisyyksiä, varsinkin ajatus siitä, että keskiössä on kiinnostus menneen maailman merkityksiä ja niiden tulkintaa kohtaan. Silti tuntuu, että Landwehrin kuvaamassa saksalaisessa keskustelussa käydään läpi samoja teemoja kuin Suomessa 1990-luvun puolivälissä. Mutta varmasti on kyse myös siitä, miten tilanne tulkitaan. Esimerkiksi Mainzissa rakennetaan vanhan historiallisen kulttuurintutkimuksen perustalle, jonka aikanaan natsismin läpimurto katkaisi. Ehkä tältä pohjalta löytyy tuoreita tulkintoja.

Perjantain lopuksi siirryttiin hetkeksi vielä etelämmäs, espanjalaisen kulttuurihistorian historiaan, jota esitteli Carolina Rodríquez-López. Espanjalainen tutkimus on aina saanut paljon vaikutteita Ranskasta, mikä vain vahvistaa ajatusta siitä, ettei oikeastaan löydy yhtä kulttuurihistoriallista tutkimusta ja että tietyn kulttuuripiirin tutkimusperinne on itsessään kulttuurinsa muovaama, ainutkertainen. Nämä perinteet vain harvemmin näkyvät, kun tutkimuskenttää hallitsevat anglosaksinen kirjallisuus ja teoretisointi. Samaan tapaan kuin Ranskassa, Espanjassa ollaan kiinnostuneita kulttuurin vaikuttajista, intellektuelleista. Rodríquez-López on itse aloittamassa projektia Francon aikana maanpaossa ajetuista intellektuelleista ja heidän kokemuksistaan. Francon diktatuurin murtumisen jälkeen tutkimus kiinnostui myös työväenluokan vaietusta historiasta, ja E. P. Thompsonin teoksia käännettiin ensi kertaa espanjaksi. Mietityttämään jää, missä määrin kulttuurihistoriallinen tutkimus Espanjassa on alueellisesti ehdollistunutta. Ainakin esimerkeissä korostui Katalonia, jossa 1980-luvun lopulta lähtien on julkaistu Cercles-aikakauskirjaa.

Mainz 2: Iso-Britanniasta Itä-Eurooppaan

Kulttuurihistoriasymposiumin toinen päivä oli tiivis. Sen aloitti Ludmilla Jordanova puhumalla kulttuurihistorian käytännöistä Brittein saarilla. Asetelma on täysin erilainen Skandinaviaan verrattuna: kulttuurihistoriallinen tutkimus ei ole institutionalisoitunutta, mutta se on läsnä kaikkialla, Iso-Britannian moni-ilmeisen akateemisen kentän sisällä. Britannian kohdalla ilmeistä on kulttuuri-käsitteen poliittisuus: toisen maailmansodan jälkeisessä keskustelussa 'kulttuuri' oli enemmän jakava kuin yhdistävä tekijä. Ehkä brittiläinen kulttuurintutkimus lähti liikkeelle juuri tästä, halusta kiinnittää huomiota halveksittuun ja unohdettuun. Jordanovan mukaan tilanne on tällä hetkellä kuitenkin toisenlainen siinä mielessä, että brittiläiselle kulttuurintutkimukselle tyypillinen labour-näkökulma on väistynyt, eikä työväenluokkaan liittyvää kulttuurihistoriallista tutkimus juurikaan tehdä. Ajatuksia herättävästi esitelmästä jäi mieleen vielä havainto siitä, että muistitietotutkimus on lopulta jäänyt melko pieneen rooliin alan tutkimuksessa.

Nick Fisher jatkoi brittiläistä näkökulmaa esittelemällä Aberdeenin yliopiston kulttuurihistorian maisteriopintojen nousua ja laskua. Ohjelma syntyi 1980-luvun lopussa monitieteisen yhteistyön tuloksena. Alussa opiskelijoita oli vain kuusi, ja taitekohta oli vuonna 1996, jolloin ohjelmasta valmistui 29 opiskelijaa. Sen jälkeen monitieteinen projekti joutui hankauksiin tiedekunnan kanssa, ja näillä näkymin kulttuurihistorioitsijoiden koulutus päättyy vuonna 2011. Fisherin puheenvuoro osoitti, että ehkäpä sittenkin institutionaaliset rakenteet ovat välttämättömiä koulutusalan jatkuvuuden kannalta.

Päivän loput kolme esitystä liittyivät Itä-Eurooppaan, Latviaan, Puolaan ja Unkariin. Martins Mintaurs kuvasi tiiviisti latvialaisen kulttuurihistoriankirjoituksen avainkohtia: baltiansaksalaista antikvarismia, itsenäisen Latvian alkuvaiheita, sosialismin kautta ja lopuksi vuoden 1991 jälkeisistä vaihetta. Latvia on kontruoitu käsite siinä mielessä, että 1800-luvulla nykyisen Latvian alue jakaantui kahteen provinssiin, Kuurinmaahan ja Liivinmaahan. Kaiken lisäksi Tartto oli 1800-luvulla osa Liivinmaata. Ei ihme, että historiankirjoittajat kirjoittivat aluksi enemmän latvialaisten kuin Latvian kulttuurihistoriasta. Tilanne vertautuu Suomeen ja kulttuurihistorian menestykseen autonomian ajan loppuvaiheessa. Ei voi olla ajattelematta, miten vahvasti kulttuurihistoriakäsitys oli poliittisesti latautunut - siitäkin huolimatta, että monet aikalaiset näkivät kulttuurihistorian ja poliittisen historian toisilleen vastakkaisina.

Puolalainen historioitsija Igor Kakolewski oli joutunut peruuttamaan osallistumisensa, mutta hänen saksankielinen paperinsa luettiin ääneen. Kakolewski ei rakentanut Mintaursin tapaan kokonaiskuvaa vaan keskittyi yhteen esimerkkiin, Puolan tiedeakatemian Aineellisen kulttuurin historian instituuttiin, joka perustettiin jo vuonna 1953. Yksikkö kehittyi monitieteiseksi tutkimuslaitokseksi, jossa etnologit, arkeologit ja historioitsijat kohtasivat. Instituutin perustaminen sopi tietysti hyvin historiallisen materialismin periaatteisiin. Vanhat siteet ranskalaiseen kulttuuriin näkyivät siinä tavassa, jolla puolalaiset tutkijat ammensivat vaikutteita Annales-koulukunnalta. Kulttuurihistoria on itsessään kulttuurisuhteiden tuote.

Viimeisenä esiintyi unkarilainen Andrea Petö, jonka argumentit sopivat hyvin Martins Mintaursin kirvoittamiin ajatuksiin. Unkarissa nationalistinen viitekehys on tuntunut vahvasti kulttuurihistoriallisen tutkimuksen taustalla, ja tutkimus on keskittynyt voimakkaasti juuri oman maan kulttuuriin. Erittäin suosittu oli toisen maailmansodan keskellä valmistunut Sandor Domanovszkyn viisiosainen Unkarin kulttuurihistoria (1939-42), joka kokonaisvaltaisuudellaan muistuttaa Gunnar Suolahden päätoimittamaa Suomen kulttuurihistoriaa. Unkarissa kulttuurihistoria näyttää kehittyneen suorastaan ensyklopediseen suuntaan: vuodesta 2003 lähtien on toimitettu moniosaista Unkarin kulttuurihistorian sanakirjaa, joka on vieläkin työn alla. Andrea Petön esitelmästä sai vaikutelman, etteivät uuden kulttuurihistorian ajatukset ole juurikaan vaikuttaneet tuoreeseen unkarilaiseen tutkimukseen, ja osin kyse on siitä, miten tieteellinen elämä kylmän sodan päättymisen jälkeen organisoitiin.

Kiinnostava päivä, mutta samalla tuntuu, että pitäisi keskustella lisää siitä, millaisia kulttuurin käsitteen ja kulttuurihistorian eri muodot ovat ja miten ne toisiinsa suhteutuvat. Ehkäpä tämä jatkuu vielä tulevina päivinä.

Hups, kuvaukseni symposiumin toisesta päivästä venähti pitkähköksi. Raskas päivä sai kuitenkin onnellisen lopun, sillä illalla ryhmä pääsi käymään Kupferbergin kuohuviinikellareissa, joiden hämähäkinseittien kehystämät käytävät tuntuivat ulottuvan maan uumeniin asti. Pohjalta löytyi roomalaisaikaisia kellareita, joita toisen maailmansodan aikana käytettiin väestönsuojina.

18. maaliskuuta 2010

Mainz 1: Kulttuurihistorian juurilla

Mainzissa alkoi eilen symposium Cultural History in Europe: Institutions - Themes - Perspectives. Järjestäjänä on Mainzin yliopiston historiallisen kulttuurintutkimuksen yksikkö ja tavoitteena on rakentaa vertailevaa kuvaa kulttuurihistorian historiasta, näkökulmista ja tulevaisuuden haasteista. Mukana on puhujia yli kymmenestä maasta. Oman esitykseni tekeminen meni viime tinkaan. Tuntuu, että kulttuurihistorian historiaa Suomessa ei oikeastaan ole riittävästi edes tutkittu. Oli pakko ryhtyä lukemaan aikalaisaineistoja. Vaikka lamprechtilaisuuden vaikutuksesta suomalaiseen tutkimukseen on paljon puhuttu, tuntuu, että Gunnar Suolahden johtamaan kulttuurihistorialliseen koulukuntaan pitäisi perehtyä vielä lisää.

Suomalaisia kulttuurihistorialliset synteesit ovat aina kiehtoneet. Egon Friedellin Uuden ajan kulttuurihistoria suomennettiin jo 1930-luvun alussa, samaan aikaan kun Suolahden kokoama ryhmä kirjoitti Suomen kulttuurihistorian kokonaisesitystä. Suomalaisia kiehtoi myös Oswald Spenglerin vertaileva, morfologinen ote. Spengler vieraili Helsingissä marraskuussa 1924 ja piipahti myös Turussa pitämässä luennon oheisessa vanhassa Phoenixin rakennuksessa. Suomalaisia tuntui järisyttäneen paitsi Spenglerin kokonaishahmotus myös se, että hän oli aidosti kiinnostunut muistakin kulttuureista kuin eurooppalaisesta.

Mainzissa päivän aloitti Oslon yliopiston kulttuurihistorian professori Anne Eriksen, joka kuvasi norjalaista kehitystä etnologiasta kulttuurihistoriaan. Eriksenin argumentti oli, että Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa kulttuurihistoriallinen tutkimus ei syntynyt historian laitoksilta vaan kansatieteellisestä ja folkloristisesta kiinnostuksesta. Tässä mielessä muiden pohjoismaiden kehitys eroaa merkittävästi suomalaisesta: Suomeessa inspiraatiota noudettiin Saksasta, Karl Lamprechtin kulttuurihistoriallisista ajatuksista, ja samalla pyrittiin myös etsimään institutionaalisia muotoja kulttuurihistorialliselle tutkimukselle.

Ensimmäinen symposiumpäivä oli lyhyt - onneksi, sillä takana oli pitkä lentomatka ja aikainen herääminen. Symposiumin väki on majoitettu lähes luostarimaisiin oloihin Erbacher Hofiin, lähelle Mainzin tuomiokirkkoa. Onneksi verkko toimii kuitenkin.

14. maaliskuuta 2010

Lohengrin Tampereella

Tampereen ooppera esittää parhaillaan Richard Wagnerin Lohengrinia, tanskalaisen Kasper Bech Holtenin ohjauksena. Ohjaajille Lohengrin on tuottanut päänvaivaa: se on Graalin ritareiden tarinaan perustuva ihmesatu, josta kaiken lisäksi löytyy 1850-luvun nationalistista paatosta, varsinkin kohtauksessa, jossa vannotaan saksalaisen miekan nimeen. Holten on ratkaissut asian tekemällä Lohengrinista vastakuvan, johtajan, joka saapuu takavasemmalta ja latelee ihmetarinoitaan vain kansaa sumuttaakseen. Mielestäni ohjaus on kiinnostava, ja esimerkiksi lopun hieno ”In fernem Land” on onnistuneesti muutettu kansan tunteisiin vetoavaksi liehittelyksi. Lohengrin jopa vetäytyy ennen numeroaan sivummalle valitsemaan tilanteeseen sopivan puheen.

Mutta silti: Wagnerin idealismi on sellaista, ettei sitä pysty muuttamaan toiseksi. Tuloksena on kaksinaisuus, jossa teos puhuu samanaikaisesti kahdella tasolla, mutta sehän sinänsä sopii. Toisalta olisi yksinkertaistusta kuvata Lohengrinia vain ihmesaduksi. Oikeastaan Wagner käsittelee tässä, niin kuin monissa muissakin teoksissaan, ihmissuhteita: parhaimmillaan teos on punoessaan yhteen Lohengrinin ja Elsan sanailua, epäilyksiä ja odotuksia.

Sunnuntain esityksessä Kirsi Tiihonen esitti Elsansa toipilaana, mutta ihmeen hienosti hän suoriutui. Jukka Rasilainen oli vakuuttava Telramund ja Helen Lokuta loistava Ortrud. Jaakko Ryhänen pystyi tulkitsemaan Henrik Linnustajan vakuuttavasti, vaikka saikin istua koko oopperan rullatuolissa.

12. maaliskuuta 2010

Mustan kilven ritari (1954)

Rudolph Matén ohjaama Mustan kilven ritari (Black Shield of Falworth, 1954) on keskiajan Englantiin sijoittuva seikkailuromanssi, jonka tähtirooleissa Tony Curtis ja Janet Leigh tekevät parhaansa. Tarinan keskiössä on kaksi orpoa, joiden perhe on joutunut juonittelujen kohteeksi. Lapset ovat kasvaneet autuaan tietämättöminä aateluudestaan, mutta kaikki tietenkin järjestyy. Keskiaikaiset asut ovat varhaisen Technicolor-hengen mukaisesti ylivärikkäitä, ja ritarien paidatkin muistuttavat Tapparan peliasuja. Mustan kilven ritari oli Universal-yhtiön ensimmäinen CinemaScope-elokuva, ja parasta elokuvassa onkin avara näyttämökuva.

7. maaliskuuta 2010

Laulaen maihin (1945)

George Sidneyn Laulaen maihin (Anchors Aweigh, 1945) on kuuluisa fantasianumerosta, jossa Gene Kelly tanssii yhdessä Jerry-hiiren kanssa, mutta elokuva ansaitsee muutoinkin katsomisen. Se on ehdottomasti sodanjälkeisen Hollywoodin parhaita musikaaleja, vaikka se onkin kaukana Stanley Donenin ja Gene Kellyn ohjausten radikaaleista ratkaisuista. Toisen maailmasodan jälkitunnelmiin epäilemättä liittyy se, että päähenkilönä on kaksi merisotilasta, Joseph Brady (Gene Kelly) ja Clarence Doolittle (Frank Sinatra). Sotapojat rantautuvat Los Angelesiin, ihastuvat samaan naiseen ja seikkailevat MGM:n studioilla Hollywoodissa. Avainroolissa on laivastoon janoava Donald, jonka paimeniksi Joe ja Clarence elokuvan alussa joutuvat. Donaldin roolissa nähdään 9-vuotias Dean Stockwell, Hollywoodin tunnetuimpia lapsinäyttelijöitä, jonka ura on jatkunut tähän päivään asti.

George Sidneyn tarinankuljetus toimii onnistuneesti elokuvan puoliväliin asti, mutta sen jälkeen ote kirpoaa. Monet musiikkinumerot tietysti hidastavat kerrontaa. Joukossa on erikoisuuksia, kuten espanjalaisen pianistin José Iturbin johdolla Hollywood Bowlissä esiintyvä flyygeliorkesteri.

6. maaliskuuta 2010

Silverado (1985)

Lawrence Kasdanin Silverado (1985) jäi 80-luvulla näkemättä: ehkä se siihen aikaan näytti Hollywoodin oudolta paluulta lajityyppiin, jonka italialaiset olivat jo ehtineet muovata uuteen uskoon. Nyt katsottuna Silverado vaikuttaa virkistävältä. Elokuvan keskiössä on neljä lainsuojatonta, Paden (Kevin Kline), Emmett (Scott Glenn), Jake (Kevin Costner) ja Mal (Danny Glover). He ovat vanhan westerntradition mukaisesti kaikki ”kunnon miehiä”, vaikka laakit osuvatkin kohdalleen ja ruumiita syntyy tasaista tahtia. Silveradon kaupungissa kvartetti joutuu tekemään tiliä tilanomistajan ja häntä tukevan sheriffin (Brian Dennehy) kanssa. Myöhempien aikojen kyynisiin lännenelokuviin verrattuna Silverado on kuin ihmesatu: kaikki keskeiset henkilöt säilyvät hengissä, niin kerkeäkätinen Jake kuin rasismin uhriksi joutuva Mal siskoineenkin.

1. maaliskuuta 2010

Heräävä elämä (1963)

John Cassavetesin varhaistuotantoon kuuluva Heräävä elämä (A Child Is Waiting, 1963) valmistui yhteistyössä tuottaja Stanley Kramerin kanssa. Abby Mannin käsikirjoitukseen perustuva draama sijoittuu kehitysvammaisten lasten sisäoppilaitokseen, jonne isä Ted Widdicombe (Steven Hill) elokuvan alussa tuo autistisen poikansa Reubenin (Bruce Ritchey). Raastava aloituskohtaus virittää odotukset korkealle. Äiti Sophie (Gena Rowlands) tulee näyttämölle vasta myöhemmin, takautumassa, joka kuvaa vanhempien heräämistä tosiasiaan, että lapsen kehityksessä on jotakin poikkeuksellista. Tarinassa vanhempien vastinparina ovat sisäoppilaitokseen työllistyvä Jean Hansen (Judy Garland) ja talon johtaja tri Matthew Clark (Burt Lancaster). Hansen etsii tarkoitusta elämälleen ja mahdollisuutta tehdä merkityksellistä työtä. Hän solmii läheisen suhteen Reubeniin, mitä Clarkin on kuitenkin vaikea hyväksyä.

John Cassavetesin ja Stanley Kramerin yhteistyö ei taustatietojen mukaan toiminut kovin hyvin, mutta lopputulos puhuu toista kieltä. Erityisen vaikuttavaa on näyttelijäohjaus: Judy Garland tekee uransa loppuvaiheen merkittävimmän roolisuorituksen, mutta oikeastaan kaikki näyttelijätyön palaset loksahtavat kohdalleen. Vaikuttava on myös Bruce Ritcheyn tulkitsema autistinen lapsi, joka elokuvan lopussa ottaa haparoivia askeleita itsensä ilmaisemisen pitkällä tiellä. Elokuva on enemmän elokuva aikuisista kuin lapsista. Reubenin vanhemmilla on vaikeuksia suhteuttaa omaa elämäänsä lapsen elämäntilanteeseen ja hyväksyä sitä, ettei lapsi ehkä täytä vanhempien odotuksia. Samaan tapaan Jean Hansenille Reuben on vain välikappale löytää mielekkyys omalle elämälle. Vaikuttavassa loppukohtauksessa isä-Ted saapuu koulun juhliin ja ymmärtää, miten arvokasta on kuulla, mitä lapsella itsellään on sanottavana.