Mies ei-kenenkään maalla (The Man Between, 1953)

Carol Reedin ohjaama Mies ei-kenenkään maalla (The Man Between, 1953) on kiinnostavimpia Berliini-kuvauksia. Se kuvattiin sodan jälkeisessä, raunioituneessa kaupungissa. Se näyttää miehitysvyöhykkeisiin jakaantuneen kaupungin, jossa poliittiset jännitteet ovat kouriintuntuvasti läsnä. Mies ei-kenenkään maalla ei tietenkään ole dokumentti vaan fiktio, jota kuvattiin myös studiolla Lontoossa. Carol Reed on niin ikään ammentanut vaikutteita menestysteoksestaan Kolmas mies (The Third Man, 1949), joka sijoittui sodanjälkeiseen Wieniin. Nyt ollaan toisessa ympäristössä, mutta tarinan ytimessä on katastrofin jälkeinen moraalinen tyhjiö samaan tapaan kuin Kolmannessa miehessä. Berliini näyttää lopulta paljon lohduttomammalta ympäristöltä kuin Wien: rauniot muistuttavat jatkuvasti siitä maailmasta, joka oli jäänyt taakse. Kiinnostava on kävely Itä-Berliinin puolella. Jos oikein tulkitsen, otokset on toteutettu länsipuolella, ja kohtaukseen on lisätty Stalinin ja Leninin kuvia sekä iskulauseita. Silti elokuvassa on paikoin vavahduttavaa dokumentaarista sävyä, ja ainakin itse ahmin katunäkymiä kaupungista, joka oli tuhoutunut sodassa ja jonka modernisaatio ja jälleenrakennus pian muuttaisi toisenlaiseksi.

Mies ei-kenenkään maalla alkaa saapumisella Berliiniin: brittiläinen Susanne Mallison (Claire Bloom) laskeutuu Tempelhofin kentälle ja tulee tapaamaan veljeään Martinia (Geoffrey Toone). Martinin puolison Bettinan (Hildegard Knef) kautta Susanne tutustuu salaperäiseen Ivo Kerniin (James Mason), joka on elokuvan avainhahmo. Näyttelijävalinnat ovat loistavia, vaikkakin on vaikea vakuuttua James Masonin ei-englantilaisuudesta. Sen verran selkeää hänen aksenttinsa on. Hildegard Knefille, muuten, Berliini oli kohtalokas kaupunki. Hän jäi sodan aikana kaupunkiin hyökkäysvaiheessa sotilaaksi naamioituneena voidakseen olla miesystävänsä seurassa. Venäläiset lopulta vangitsivat hänet ja toimittivat vankileirille, josta hän onnistui pakenemaan. 

Carol Reedin käsissä Mies ei-kenenkään maalla kulkee sujuvasti. Ivon hahmo jää erityisesti mietityttämään. Alkuperäisnimi ”The Man Between” viittaa välitilaan, jossa Ivo elää. Kyse ei ole vain Berliinin miehitysvyöhykkeistä vaan viime kädessä Ivo elää menneen ja tulevan välissä, peruuttamattomasti, kykenemättä irtautumaan menneisyyden painolastista. Pienenä sivujuonteena elokuvassa esiintyy poika nimeltä Horst (Dieter Krause), joka on Ivon apuri ja vakoilija. Ennen ratkaisevaa loppujaksoa Ivo passittaa Horstin pois, takaisin kouluun, jotta edes hänellä olisi tulevaisuus. 

Berliinin taivaan alla (1987)

Als das Kind Kind war,
wußte es nicht, daß es Kind war,
alles war ihm beseelt,
und alle Seelen waren eins.

Wim Wendersin Berliinin taivaan alla (Der Himmel über Berlin, 1987) on sukupolvielokuva, jossa väreilee ajan ja paikan henki. Peter Handken runo ”Als das Kind Kind war” on jäänyt lähtemättömästi mieleen ajalta, joka edelsi Berliinin muurin murtumista. Ajan henkeä luo myös muistuma Länsi-Berliinistä vaihtoehtokulttuurin mekkana, mihin Sprung aus den Wolken -yhtyeen sävelet ja elokuvan lopussa nähtävä Nick Caven keikkakin viittaavat. Näin jälkeenpäin katsottuna ajatus siitä, että ”alle Seelen waren eins” on poliittinen, varsinkin jaetussa Berliinissä, jossa ykseys tai yhtenäisyys oli vain muisto. Tämä on kuitenkin vain yksi ulottuvuus: enkelit seuraavat berliiniläisten elämää, ja inhimillinen syntyy lopulta siitä, että ihmisessä on aavistus enkelten kosketusta. Berliinin taivaan alla päättyy kahden ihmisen liittoon.

Warum bin ich ich und warum nicht du?
Warum bin ich hier und warum nicht dort?
Wann begann die Zeit und wo endet der Raum?

Berliinin taivaan alla herättää ajatuksia paikoista ja kartoista. Elokuvan alussa enkeli Damiel (Bruno Ganz) seisoo tärkeän maamerkin, Kaiser-Wilhelm-Gedächtnis-Kirchen laella. Juuri tämä kirkko on Berliinin traumaattisen historian symboli: kirkko rakennettiin 1800-luvun lopussa, mutta se tuhoutui pommituksissa vuonna 1943. Sodan jälkeen rauniot oltiin purkamassa, mutta kaupunkilaiset asettuivat puolustamaan menneisyyden muistoa, varsinkin kun sota oli pyyhkäissyt lähes kaiken vanhasta rakennuskannasta maan tasalle. Lopulta vain päätorni jäi pystyyn, eikä ole sattumaa, että juuri tämän tornin laelta enkelin on hyvä katsella kaupunkilaisten toimia. Myöhemmin elokuvassa enkelit päivystävät Siegessäulen kultaisen ornamentin päällä. Voitonpylväs on Saksan yhdentymisen 1871 muistomerkki ja samalla viittaus yhtenäisyyteen, jonka toinen maailmansota oli katkaissut.

Berliinin muuri saa Wim Wendersin ohjauksessa ja Henri Alekanin kuvauksessa tärkeän roolin: se tulee vastaan kaikkialla. Enkelit voivat kävellä muurin läpi, mutta eivät kuolevaiset. Viime kädessä, kuten elokuvassa todetaan, meidän kaikkien ympärillä on muuri, jota me vain kuljetamme mukanamme. On rajoja, joiden yli emme koskaan mene.

Elokuvan hellyttävin hahmo on vanhus, joka istuu kirjastossa katsomassa valokuvia menneisyydestä ja etsii epätoivoisesti Potsdamer Platzia, löytämättä. Potsdamer Platz sijaitsi Brandenburger Torista etelään, paikalla, joka jäi idän ja lännen väliin. Vanhuksen mielessä elää kuitenkin kartta, joka ei vuonna 1987 voinut johtaa perille.

*

Berliinin taivaan alla on jäänyt mieleen elokuvana, jossa Peter Falk näytteli itseään. Falk menehtyi 23. kesäkuuta 2011, joten on lohdullista ajatella häntäkin enkelinä. Tuoreessa bluray-levyssä on Wendersin ja Falkin kommenttiraita: se täytyy kuunnella seuraavaksi!

Vakoilija jota kukaan ei halunnut (1968)

Vakoilija jota kukaan ei halunnut (A Dandy in Aspic, 1968) jäi Anthony Mannin viimeiseksi elokuvaksi. Mann kuoli huhtikuussa 1967 Länsi-Berliinissä, jossa suurin osa elokuvasta tapahtuu, ja pääroolia esittänyt Laurence Harvey saattoi työn loppuun. Tähän nähden kokonaisuus toimii yllättävän hyvin. Hankin elokuvan alunperin juuri siksi, että se on Berliini-kuvaus. Alussa elokuva tuntuu viipyvän Englannissa turhankin kauan, ja ehdin jo miettiä, onko päähenkilön nimi ainoa viittaus Berliiniin: keskushahmo on nimittäin Alexander Eberlin (Laurence Harvey), mikä tuntuu viittavaan Itä-Berliiniin. Lopulta agentti rantautuu kuin rantautuukin Saksaan, mutta itäpuolelle hän ei koskaan pääse. Eberlin on itse asiassa kaksoisagentti, oikealta nimeltään Krasnevin. Tilanne muuttuu tukalaksi, kun Eberlin saa tehtäväkseen surmata Neuvostoliiton tunnetun salamurhaajan, itsensä. Kuvat vuoden 1967 Länsi-Berliinistä ovat vaikuttavia, ja tuntuu, että kaupungista rakentuu paitsi turistinen kuva myös kylmän sodan maisema, jossa muurin läheisyys on konkreettinen.

Eberlinin osoitteena Länsi-Berliinissä on Bristol Hotel Kempinski, Kurfürstendammilla. Muita tapahtumapaikkoja ovat Tempelhofin lentokenttä, 20-luvulla rakennettu Funkturm, Tiergartein ja Friedrichstrassen metroasemat sekä Automobil-Verkehrs- und Übungs-Straße eli AVUS.

Saksa vuonna nolla (1948)

Roberto Rossellini tuli toisen maailmansodan jälkeen tunnetuksi Italian yhteiskunnallisia ongelmia käsittelevistä elokuvistaan, mutta vuonna 1948 valmistunut Saksa vuonna nolla (Germania anno zero) sijoittuu Berliiniin, raunioituneen kaupungin keskelle. Eilen katsomaamme Billy Wilderin Berliinn raunioiden keskellä -elokuvaan verrattuna Saksa vuonna nolla on kuin toisesta maailmasta. Teokset ovat valmistuneet samana vuonna, mutta kun Wilderin dokumentaaristen alkukuvien jälkeen kohtaukset on pääasiassa purkitettu Paramountin studioilla, kaupungin topografia jää väistämättä kaukaiseksi. Rossellinin elokuvassa Berliinin pirstaleet ovat kaikkialla läsnä, piinallisesti, muistuttamassa siitä, että kaupungin raunioituneisuus on elokuvan henkilöiden sielunelämän kuva. Saksa vuonna nolla näyttää kaiken hajonneena. Keskiössä on perhe, joka elää huoneenvuokralautakunnan määräyksestä pienessä keittiöhuoneessa. Sairas isä makaa vuoteella, tytär hoivaa häntä, vanhin poika on piilossa viranomaisilta ja nuorin poika Edmund, päähenkilö, yrittää hankkia perheelle elantoa. Aloituskohtauksessa 13-vuotias poika joutuu lähtemään hautausmaalta, jossa hän on ollut kaivamassa viimeisiä leposijoja sodan uhreille. Lapsi ei pääse työhön, ja mustan pörssin maailma on armoton. Rossellinin elokuvassa sodanjälkeinen tilanne on nollapiste: kaikkien on aloitettava tyhjästä. Elokuvan perhe on menettänyt äitinsä sodassa ja isäkin on vakavasti sairaana. Vanhempien sukupolvi ei jätä mitään muuta perintöä lapsilleen kuin ahdistuksen ja syyllisyyden. Onnettomimmassa tilanteessa on Edmund: hän ei ole kokenut sodan selviytymistarinaa, ja hänen arvomaailmansa muotoutuu sodan jälkeisen epätoivon keskellä. Hämmästyttävä elokuva viittaa teemoihin, joita ei yleensä 1940-luvun teoksissa käsitelty: pedofilia, isänmurha, itsemurha... Armottomuudessaan Saksa vuonna nolla muistuttaa Luis Buñuelin nuorisokuvausta Los Olvidados (1950).

Saksa vuonna nolla syntyi kolmen käsikirjoittajan yhteistyönä. Roberto Rossellinin ja Sergio Amidein lisäksi tekstiä oli kirjoittamassa königsbergiläissyntyinen Max Kolpé (1905-98), jonka kynästä koko saksankielinen dialogi on lähtöisin. Kolpé oli tehnyt pitkän uran Saksassa, Ranskassa ja Yhdysvalloissa ja kirjoitti tekstejä muun muassa Henri Decoinin, Max Ophülsin ja Sam Woodin elokuviin. Weimarin tasavallan aikaan Kolpé oli työskennellyt myös yhdessä Billy Wilderin kanssa: heidän yhteinen käsikirjoituksensa löytyy elokuvasta Das Blaue vom Himmel (1932).

Berliinin raunioiden keskellä (1948)

Billy Wilderin ohjaajantaipaleelta löytyy lukuisia kommentteja toisen maailmansodan päättymisestä ja sen jälkipyykistä. Itävalta-Unkarissa, nykyisin Puolassa sijaitsevassa Suchassa vuonna 1906 syntynyt Wilder työskenteli aluksi sanomalehtimiehenä sekä Wienissä että Berliinissä, kunnes sai töitä Saksan elokuvateollisuudesta käsikirjoittajana. Juutalaisen sukutaustansa vuoksi hän pakeni Hitlerin valtaannousun jälkeen Pariisin kautta Yhdysvaltoihin. Wilder palasi Berliiniin toisen maailmansodan päätyttyä. Hän ohjasi keskitysleireistä kertovan dokumentin Death Mills (1945). Myöhemmin Wilder olisi halunnut käsitellä juutalaisvainoja myös fiktion keinoin: hänen äitinsä ja isäpuolensa olivat kuolleet Auschwitzissa. Tarinan mukaan hän vielä vanhoilla päivillään harkitsi Schindlerin listan ohjaamista, mutta piti itseään jo liian iäkkäänä.

Berliinin raunioiden keskellä (A Foreign Affair, 1948) alkaa ilmakuvilla Berliinistä: entinen Euroopan hermokeskus on pirstaleina. Monet pitävät tätä yhtenä Wilderin parhaista elokuvista, mutta kaikesta kiinnostavuudestaan huolimatta lopputulos tuntuu asetelmalliselta. Alussa kongressiedustaja Phoebe Frost (Jean Arthur) saapuu kaupunkiin. Hän on jäsenenä komissiossa, jonka on tarkoitus selvittää, miten yhdysvaltalaiset sotilaat toimivat miehitetyssä kaupungissa. Tarkoitus on kitkeä moraalittomuus, mutta jo alussa on selvää, kuka oikeastaan joutuu nöyrtymään. Ehkä ärsyttävintä elokuvassa on sen sukupuolinen lataus: tarina muuttuu rituaaliseksi kertomukseksi Phoeben alistumisesta samaan aikaan, kun jotakuinkin hulttiomaisen kapteenin John Pringlen (John Lund) toimet osoitetaan vain isänmaallisiksi. Pinglellä on ollut suhde kabareelaulaja Erika von Schlütowia (Marlene Dietrich), jota lopulta käytetään houkuttimena maan alla piilevän natsirikollisen nujertamisessa.

Wilderin elokuvissa nauretaan usein moralismille. Niin tässäkin - mutta teos itse asettuu moraalinvartijaksi pyrkiessään osoittamaan, miten perusteettomia moitteet miehittäjiä vastaan ovat. Wilder palasi myöhemmin Berliiniin komediassa One, Two, Three (1961), mutta Berliinin raunioiden keskellä -elokuvassa tuhoutunut kaupunki näkyy vielä kaikessa karmeudessaan. Raunioiden keskellä kulttuurit kohtaavat, musta pörssi rehottaa ja hävinnyt kansa koettaa päästä kiinni elämään. Olisi hienoa katsoa heti perään Wolfgang Staudten Murhaaja keskuudessamme (Die Mörder sind unter uns, 1946) ja Roberto Rossellinin Saksa vuonna nolla (Germania anno zero, 1948).

Goodbye Lenin (2003)

En nähnyt Wolfgang Beckerin elokuvaa Goodbye Lenin (2003) silloin, kun se oli elokuvateattereissa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Aluksi olin epäileväinen ja vähän kriittinenkin, mutta mitä pidemmälle elokuva eteni, sen paremmalta tuntui. Ehkä vastusteluuni vaikutti se, että olin näkevinäni Wolfgang Beckerin tyylissä Amelien suosion kalastelua. Nostalginen Berliini-elokuva oli saanut selvästi vaikutteita Ameliestä: komediallisuus, visuaalinen tyylittely, nopeutettujen jaksojen käyttäminen - ja tietysti musiikki.

Yhteydet loksahtivat lopullisesti kohtauksessa, jossa Alex (Daniel Brühl) kumppaneineen lähtee viemään muistinsa menettänyttä äitiä datsalle. Taustalle helähtää Amelien musiikkia. Vasta myöhemmin huomasin, että myös Goodbye Leninin musiikki on Yann Tiersenin käsialaa. Tiersen on vain käyttänyt hyväkseen aiemmin säveltämäänsä aineistoa. Kun pääsin eroon esteettisen laskelmoinnin pohtimiselta, oli helpompaa antautua mukaan. Pidin erittäin paljon lopetuksesta, utooppisesta kuvitelmasta siitä, mitä DDR olisi voinut olla!