Mies ja hänen varjonsa (1938)

Jean Grémillon -katselmuksemme on jäänyt kiikastamaan siitä, että vuosien 1937–44 vahvasta viisikosta Naistenhurmaaja (Gueule d’amour, 1937), Mies ja hänen varjonsa (L'étrange Monsieur Victor, 1938), Myrskyöitä (Remorques, 1941), Suudelma pimeässä (Lumière d'été, 1943) ja Taivas on meidän (Le ciel est à vous, 1944) yksi, Mies ja hänen varjonsa, on ollut äärimmäisen vaikea hankkia. Nyt se vihdoin onnistui. On oikeastaan hämmästyttävää, ettei tätä loistavaa poeettisen realismin pioneerityötä ole saatavilla dvd:nä tai blurayna. Vanha video onneksi löytyi netistä. Julisteessa, ja videon kannessa, komeilee elokuvan ehdoton tähti näyttelijä Raimu, oikealta nimeltään Jules Auguste Muraire (1883–1946). Raimun suoritus on vaikuttava, lempeä sekatavaraliikkeen omistaja, joka on elokuvan alussa tulemassa isäksi, osoittautuu vähitellen varastetun tavaran diileriksi – ja murhaajaksi.

Raimu oli syntyisin Toulonista, Välimeren rannalta, ja Toulonissa elokuvaa myös kuvattiin. Tosin sisäkuvat toteutttiin Berliinissä UFA:n studioilla, mutta silti merellinen läsnäolo ja Afrikan mantereen läheisyys välittyvät. Välimerellinen valo on kuitenkin tipotiessään, sillä elokuvaa hallitsevat hämyisät kadut, pimeät nurkkaukset, ristikot, vastavalo ja varjot. Grémillon käyttää tässä elokuvassa paljon kamera-ajoja, yllättäviä kuvakulmia, varsinkin tilanteissa, joissa henkilöitä kuvataan ylhäältäpäin, ikään kuin kohtalon kuljettamina. Elokuvan tummia sävyjä katsoessa tulee mieleen kysymys siitä, olisiko Mies ja hänen varjonsa puuttuva rengas poeettisen realismin ja saksalaisen ekspressionismin välillä. Saksalaiset tekijät vaikuttivat merkittävästi elokuvan visuaaliseen ilmeeseen, sillä kuvaajana toimi Werner Krien ja lavastajina Otto Hunte ja Willy Schiller. Hunte oli ollut Fritz Langin visualisoija jo 20-luvulla.

Mies ja hänen varjonsa liikkuu onnen ja epäonnen, sattuman ja kohtalon ääripäistä toiseen. Sympaattinen herra Victor Agardanne (Raimu) osoittautuu murhaajaksi, ja viaton suutari Bastien Robineau (Pierre Blanchar) joutuu kuritushuoneeseen. Dumas'n Monte Criston kreivi vilahtaa mieleen, kun Bastien pakenee ja saapuu Touloniin, mutta hän ei olekaan kostaja. Viaton suutari ei ymmärrä, mistä kaikki oikein sai alkunsa. Victor koettaa hyvittää syyttömän kärsimyksiä ja ottaa hänet kotinsa suojiin, mikä lisää päähenkilön ristiriitaisuutta. Grémillonin käsittelyssä henkilöt eivät ole yksiselitteisen hyviä tai pahoja. Vyyhtiä monimutkaistaa vielä Bastienin ja Victorin lasten rinnakkaiselo vankilavuosien aikana, ja Bastienin ja Victorin puolison Madeleinen (Madeleine Renaud) orastava rakkaus.

L’Amour d’une femme (1953)

Jean Grémillonin viimeinen pitkä elokuva L’Amour d’une femme (1953) ei saanut Suomessa ensi-iltaa, mutta sen nimen voisi kääntää Naisen rakkaudeksi tai Erään naisen rakkaudeksi. Tämän ranskalais-italialaisena yhteistyönä valmistuneen fiktion jälkeen Grémillon ohjasi enää lyhytelokuvia. On selvää, ettei L’Amour d’une femme ole visuaalisesti niin onnistunut kuin aiemmat Grémillonin teokset, eikä käsikirjoituskaan ole paras mahdollinen. Teksti syntyi René Fallet’n, René Wheelerin ja Grémillonin yhteistyönä. Fallet ja Wheeler olivat edellisenä vuonna olleet kirjoittamassa Christian-Jacquen seikkailua Kultainen tulppaani (Fanfan la Tulipe, 1952).
 

L’Amour d’une femme jatkaa siinä mielessä Grémillonin aiempaa tuotantoa, että se kuvaa vahvaa naishahmoa, samaan tapaan kuin Madame X – uskoton nainen (L’étrange Madame X, 1951) ja Intohimon kuilu (Pattes blanches, 1949). Tälläkin kertaa itsenäinen elämä ja itsenäiset ratkaisut osoittautuvat mahdottomiksi. Jos Madame X tuntui kritiikiltä vallitsevaa sukupuolijärjestelmää kohtaan, samoja piirteitä on elokuvassa L’Amour d’une femme, mutta lopputulema on kuitenkin konventionaalinen. Elokuvan päähenkilönä on lääkäri Marie Prieur (Micheline Presle), joka alussa saapuu  pienelle saarelle Bretagneen. Hän kohtaa ennakkoluuloja, sillä edeltävä kunnanlääkäri on ollut harmaantunut herrasmies. Marie tutustuu rakennustyömaan insinööriin André Lorenziin (Massimo Girotti), ja vastusteltuaan aikansa Marie rakastuu. Elokuvassa on alusta lähtien surumielinen tunnelma. Marien lähin ystävä on opettaja Germaine Leblanc (Gaby Morlay), joka on elänyt kylässä hyvin yksinäistä elämää. Naisen rakkaus törmää lopulta sukupuolen ja työn ylittämättömään muuriin: Andrén rakennustyömaa siirtyy toisaalle, eikä hän voi ymmärtää Marien ammatillista kutsumusta.

L’Amour d’une femme on melankolinen melodraama, jossa vahvat tunteet eivät kuitenkaan purkaudu. Grémillon jatkaa tässä Pohjois-Ranskan kuvausta, mutta koska elokuva on ranskalais-italialaista yhteistyötä, välillä tuntuu kuin oltaisiin Sisiliassa. Paolo Stoppa tekee roolin kylän pappina, ja hetken tuntuu, että Pohjois-Ranskan vanhoillinen elämä muuttuu Etelä-Italian kuvaukseksi.

Madame X – uskoton nainen (1951)

Aluksi elokuvaa Madame X – uskoton nainen (L’étrange Madame X, 1951) on vaikea katsoa, jo pelkästään siksi, että se on tyylillisesti niin kaukana Jean Grémillonin edellisestä ohjauksesta Intohimon kuilu (Pattes blanches, 1949). Mutta miksi elokuva olisikaan ohjaajan taidetta, pelkästään? Grémillon-harrastajien teksteissä Madame X on laskukauden teos. Toisaalta, elokuva on monella tapaa kiinnostava sodanjälkeinen melodraama. Se perustuu Marcelle Mauretten käsikirjoitukseen. Maurette oli une femme de lettres, ja elokuva on juuri sukupuoliselta kannalta kiinnostava. Valitettavasti suomenkielinen nimi etsii tarinasta vain moralisoivaa sensaatiota, joka ei tee oikeutta Mauretten käsikirjoitukselle. Elokuvaa on arvioinneissa usein pidetty myös epäuskottavana, ja niihän se onkin, jos tarinaa tarkastelee psykologisen uskottavuuden kannalta. Maurette muuten käsikirjoitti myös Max Ophülsin elokuvan Sarajevon päiviä (De Mayerling à Sarajevo, 1940).

Madame X:n hämmästyttävä tarina esittelee nuoret rakastavaiset, Irènen (Michèle Morgan) ja Étiennen (Henri Vidal). Lempi leiskuu, ja tunteiden voimaan vaikutti varmaan se, että Morgan ja Vidal olivat avioituneet edellisenä vuonna 1950. Tosiasiassa Irène on naimisissa itseään vanhemman, rikkaan Jacques Voisin-Lariven (Maurice Escande) kanssa, mutta Étienne luulee Irènen kuuluvan talon palvelusväkeen, eikä Iréne tohdi korjata väärinkäsitystä. Pääparin suhteeseen liittyy yhteiskunnallinen ero, sillä Étienne on työläinen ja työskentelee puusepän verstaassa. Irène ja Étienne saavat lopulta lapsenkin, mutta se ei aviomies Jacquesia hetkauta. Iréne käy Sveitsissä synnyttämässä pienokaisen, mutta Voisin-Lariven kotiin vauvaa ei voi tuoda. Tapahtumat tiivistyvät jouluaaton ja uudenvuodenaaton tapahtumiin. Vauva sairastuu, ja kun Étienne lähtee etsimään Iréneä hänelle, valkenee, mistä on kyse. Ikkunan takaa hän kurkkii paremman väen joulutanssiaisiin. Lapsen kuolema tuhoaa nuorten onnen, ja viimeisissä kuvissa Iréne esiintyy jälleen miehensä rinnalla uudenvuodenaattona.

Tarinan voi tulkita epäuskottavana, mutta mielenkiintoisempaa on pohtia, mitä sen avulla halutaan kertoa. Toisin kuin elokuvan suomenkielinen nimi antaa ymmärtää, Madame X ei mitenkään moralisoi tai arvostele Irénen ratkaisuja eikä korosta hänen uskottomuuttaan. Pikemminkin Iréne näyttää mieltävän porvarillisen avioliittonsa edustustehtävänä tai työnä, josta hänellä on oikeus vapaa-aikaan. Étienne ei tätä lopulta ymmärrä, mutta Iréne alkaa näyttää työläisnaiselta, joka hoitaa velvollisuutensa ja sen jälkeen on vapaa päättämään elämästään. Tämä tuntuu sopivan myös aviomies Jacquesille. Voisin-Lariven perhe-elämä on vain teatteria vailla tulevaisuutta. Jacques toteaa jopa, ettei häntä kiinnosta perillisen hankkiminen. Porvaristo jää lopussa pyörimään omien tanssikuvioidensa pauloihin.

Madame X on kaikista Jean Grémillonin elokuvista puhtaimmin studioelokuva. Ainoa poikkeus on ensimmäinen kohtaus, jossa Iréne ja Étienne kävelevät autiolla stadionilla. Paikka on Stade de Colombes Pariisissa, vuoden 1924 olympialaisten areena. Tyhjä stadion on vaikuttava kulissi lemmensuhteen käynnistämiselle ja oikeastaan korostaa tarinan vertauskuvallisuutta. Yllättävää on, että tämän jälkeen koko elokuva on kuvattu studiossa. Välillä Pariisin kadut tuovat mieleen René Clairin Haaveiden kujan (Porte des Lilas, 1957) runollisen keinotekoiset miljööt. Rekivisiittaa on varsinkin Voisin-Lariven kodin kuvauksessa runsaasti, ja yksityiskohtien tuhlailevuus tuo mieleen Max Ophülsin 50-luvun elokuvat. Ophülsmäisiä ovat myös kamera-ajot, varsinkin kohtauksessa, jossa Iréne ja Étienne tanssivat, kamera siirtyy pihalle ja etääntyy vähitellen puiden siimekseen.

Elokuvasta voi mainita vielä Arlette Thomas tulkinnan Jeannettesta, työläistytöstä, joka on myös ihastunut Étienneen mutta saa jatkuvasti pettyä. Hahmo tuo mieleen Intohimon kuilun Mimin, jota Thomas myös esitti. Madame X:n musiikista vastasi marseillelaissyntyinen Vincent Scotto, joka kuoli seuraavana vuonna Pariisissa 76-vuotiaana. Scotton tunnetuimpia lauluja oli ”Sous le pont de Paris”, jonka Tapio Rautavaara levytti vuonna 1951 nimellä ”Tuo aika toukokuun”.

Intohimon kuilu (1949)

Jean Grémillonin Intohimon kuilu (Pattes blanches, 1949) on vahva osoitus siitä, että hänen elokuvansa ovat kiinnostavia toisen maailmansodan jälkeen. Useinhan korostetaan vahvaa viisikkoa Naistenhurmaaja (Gueule d’amour, 1937), Mies ja hänen varjonsa (L'étrange Monsieur Victor, 1938), Myrskyöitä (Remorques, 1941), Suudelma pimeässä (Lumière d'été, 1943) ja Taivas on meidän (Le ciel est à vous, 1944). Menestyksen takana oli kaksi loistavaa käsikirjoittajaa, Charles Spaak ja Jacques Prévert, mutta yhtä hyvien kirjoittajien kanssa Grémillon sai työskennellä jatkossakin. Intohimon kuilu perustui Jean Anouilhin käsikirjoitukseen. Anouilhin piti ohjata elokuva itse, mutta hän sairastui ja valitsi tuuraajakseen Grémillonin. Ilmeisesti Grémillon vaikutti näyttelijävalintoihin, sillä arvoituksellisen Julien de Keriadecin osassa nähdään Paul Bernard, joka oli tehnyt hyvin samantapaisen roolityön kuusi vuotta aiemmin elokuvassa Suudelma pimeässä.

Intohimon kuilu alkaa tarkemmin määrittelemättömässä paikassa Bretagnessa, meren rannalla. Jock Le Guen (Fernand Ledoux) tuo mukanaan nuoren naisen Odetten (Suzy Delair), jota hän väittää veljentyttärekseen mutta joka kaikesta päättäen on rakastajatar. Kaikkien kalastajakylän miesten katseet valpastuvat. Esiin nousee erityisesti Maurice, jota näyttelee myöhemmistä Chabrol-elokuvista tuttu Michel Bouquet. Maurice vaikuttaa kaikin puolin arvaamattomalta, ja hän kutsuukin itseään puolihulluksi. Kylässä vierailee myös läheisessä aateliskartanossa elävä Julien de Keriadec, jonka taustasta paljastetaan vain vähän. Hän on ollut Algeriassa mutta palannut takaisin Ranskaan suistuttuaan väkivaltaan. Hän sanoo itsekin olevansa väkivaltainen, rakkaudeton, elämään kyllästynyt. Elokuvan alkuperäisnimi paljastuu jo alussa, kun lapset pilkkaavat Julienia huutamalla: ”Pattes blanches! Pattes blanches!” Julienillä onkin valkoiset koivet tai tassut, sillä hän käyttää valkoisia säärystimiä, ikään kuin merkkinä menneestä aatelisesta kunniasta. Kaikkien elokuvan henkilöiden menneisyys on arvoituksellinen, eikä heillä tunnu olevan näköalaa tulevaisuuteen, vähiten Julienilla ja Mauricella, jotka paljastuvat veljeksiksi. Jean Anouilhin käsikirjoituksessa säätyerot ovat kuitenkin merkityksettömiä, ja lopulta Maurice on toiminnan manipulaattori.

Erityisen kiinnostava hahmo on Jockin palvelija Mimi (vasemmalla kuvassa), jota esittää Arlette Thomas ensimmäisessä merkittävässä roolissaan. Mimi on elokuvan päähänpotkituin henkilö mutta aina nöyrä ja uhrautuva. Samaan aikaan kun Odette tuntuu viettelevän kaikki, Mimi odottaa hiljaa ja vain vihjein paljastaa rakkautensa. Mimi on tarinan Tuhkimo, mitä kuvastaa kohtaus, jossa hän tanssi soittorasian tahdissa pukeutuneena aatelisneidon asuun, jonka Julien on antanut.

Intohimon kuilu huipentuu Jockin ja Odetten hääkohtaukseen, jolla on traagiset seuraukset. Kun Odette putoaa jyrkänteeltä mereen, vain hänen huivinsa vilahtaa, niin kuin Daïnahin huivi Grémillonin varhaisemmassa melodraamassa Daïnah la métisse (1931). Odette on alussa vamppi, mutta elokuvan näkökulma muuttuu keskivaiheilla täysin, ja katsoja tuntee empatiaa tavallista elämää ja rauhaa kaipaavaa Odettea kohtaan. Yllättävää ja hämmentävääkin on se, että traagisen hääjakson jälkeen elokuva saa uuden lopetuksen, kun Julien on jo polttamassa kartanoaan. Mimi saa hänet muuttamaan mielensä, ja he tuntuvat saavan toisensa, ainakin unelmissa. Hetkeksi Mimi kuvittelee itsensä Julienin kanssa kristallikruunujen peittämään juhlahuoneistoon, ja Grémillonin kädenjälki saa melkein maxophülsmaista lentoa.

Intohimon kuilussa on erinomainen Elsa Barrainen (1910–1999) musiikki. Barraine oli aikakauden harvoja naispuolisia elokuvasäveltäjiä Ranskassa, mutta hän teki musiikin vain muutamaan pitkään elokuvaan. Barraine kuului uusklassiseen Les Six -ryhmään.

Valse royale (1936)

Olemme viime aikoina katselleen saksalaisia ja itävaltalaisia musiikkielokuvia ja toisaalta Jean Grémillonin tuotantoa. Elokuvassa Valse royale (1936) nämä harrastukset hämmästyttävästi kohtaavat. Pari viikkoa sitten katsoimme Herbert Maischin historiallisen komedian Kuningasvalssi (Königswalzer, 1935), ja menestyselokuvan ranskalaisen toisinnon ohjasi, kukapa muu kuin, Jean Grémillon! Saksalainen kirjailija Emil Burri ja itävaltalainen käsikirjoittaja Walter Forster kynäilivät romanttisen,vuoteen 1852 sijoittuvan tarinan, jonka saksalainen versio Kuningasvalssi sai ensi-iltansa syyskuussa 1935 ja ranskalainen toisinto Valse royale tammikuussa 1936. Grémillon oli juuri työskennellyt Espanjassa musiikkiaiheen parissa, sillä vuonna 1934 valmistunut La dolorosa perustui zarzuelaan. Nyt Grémillon tarttui wienervalssin mytologisointiin. Itse asiassa hän ei ollut ainoa ranskalainen wienervalssia käsitellyt ohjaaja, sillä Julien Duvivier ohjasi sittemmin Hollywoodissa elokuvan Unohtumaton valssi (The Great Waltz, 1938).

Ensimmäisestä kuvasta lähtien on selvää, ettei Valse royale ainoastaan perustu Burrin ja Forsterin käsikirjoitukseen vaan noudattelee aivan samaa kuvajakoa kuin Maischin elokuva. Lavasteet, rekvisiitta ja kamerakulmat ovat samat. Olisi kiinnostavaa vertailla kohtauksia vielä tarkemmin. Pieniä eroja tuntuu kuitenkin olevan: aivan kuin Grémillon veisi kameran lähemmäs näyttelijöitä, ja sen tuloksena vaikutelma on intiimimpi. Tanssikohtaukset ovat ilmavia. Selkein ero, joka pistää silmään, on oopperakohtaus, joka on lyhyempi. Kun Kuningasvalssissa Leporellon luetteloaaria luo koomisen yhteyden elokuvan sankariin, ranskalaisesta versiosta tämä puuttuu. Ehkä selityksenä on se, että saksalaisessa elokuvassa Willi Forstin tähtikuva on komediallisempi. Nyt sankariroolissa on Henri Garat, jonka roolinimikin on muutettu: hän on kreivi Michel de Thalberg. Kuningasvalssin päähenkilö on kreivi Ferdinand von Tettenbach. Ranskalaisen tulkinnan naispääroolissa, müncheniläisen kahvilanpitäjän tyttärenä, näyttelee Renée Saint-Cyr, joka on huomattavasti sofistikoituneempi kuin Kuningasvalssin Heli Finkenzeller.

Jean Grémillonin harrastajat eivät Valse royalea ole juurikaan arvostaneet, ja se on täysin ymmärrettävää. Varsinkin Kuningasvalssin jälkeen elokuvaa on vaikea katsoa. Kiinnostavaa on kuitenkin se, että tämä projekti vei Grémillonin UFA:n studioille Saksaan. Kuvaukset tehtiin vuonna 1935, jolloin elokuvateollisuuden arjalaistaminen ei ollut vielä alkanut. Miten Grémillon suhtautui tähän kaikkeen? Joka tapauksessa hän palasi UFA:n hoteisiin useaan otteeseen ennen toisen maailmansodan puhkeamista, sillä Grémillonin seuraavat elokuvat Les pattes de mouche (1936), Naistenhurmaaja (Gueule d’amour, 1937) ja Mies ja hänen varjonsa (L'étrange Monsieur Victor, 1938) kuvattiin osin Berliinissä, L'Alliance Cinématographique Européennen (ACE) ja UFA:n yhteistuotantona Valse royalen tapaan.

Daïnah la métisse (1931)

Jean Grémillonin ohjaama  Daïnah la métisse (1931) on hämmentävä, hämmästyttävä varhainen äänielokuva. Se perustuu Pierre Dayen tarinaan, josta Charles Spaak teki käsikirjoituksen. Gaumont julkaisi elokuvan dvd:nä vuonna 2011, ja teoksella on pituutta vain noin 50 minuuttia. Jo aikanaan tuottaja lyhensi elokuvaa rajusti 1400 metriin, vaikka Grémillonin kerrotaan tähdänneen 2700-metriseen teokseen. Nyt elokuvaa katsoessaan jää miettimään, mitä Grémillonilla on oikein ollut mielessään. Daïnah la métisse alkaa loisteliaalla jaksolla Tyynen meren valtamerihöyryllä, mutta ensimmäisen vartin jälkeen kerronta alkaa tuntua kulmikkaalta. Ehkä juuri näissä kohdissa tuottajan tekemät lyhennökset tuntuvat. Elokuvan alkuperäisjuliste kuvaa erinomaisesti teoksen etnisen näkökulman. Pääroolissa on nuori Daïnah Smith (Laurence Clavius), joka on la métisse, mestitsi, tai oikeastaan mulatti, mixed-race. Kun samaan aikaan länsimaisessa kulttuurissa elettiin rotuhygienian aikaa, Daïnah la métisse käsittelee ja purkaa mustavalkoista asetelmaa, joka itse asiassa koituu Daïnahin kohtaloksi. Julisteessa vasemmalla nähdään Daïnahin puolison herra Smithin (Habib Benglia), oikealla laivan mekaanikon Michaux’n (Charles Vanel) profiili.

Valtamerihöyryllä eletään kaksijakoisessa maailmassa. Kannella vietetään seurapiirielämää, kun taas kannen alla moottoreita rasvataan infernaalisessa kuumuudessa. Grémillon kuvaa ympäristöä hyvin taloudellisesti: merestä näkyy useimmiten vain laivan perän kuohuva vana, ja konehuone kuvataan samasta kulmasta, ylhäältä päin. Musta pariskunta tuntuu vieraalta luksusristeilijän matkustajakunnassa, kunnes paljastuu, että herra Smith tekee pelottavia voodoo-henkisiä taikatemppuja laivan ravintolassa samaan aikaan, kun hänen puolisonsa seurustelee salin puolella. Smithit ovat laivalla vain huvittamassa valkoista yleisöä. Tarina saa traagisen virityksen, sillä katsoja ymmärtää vähitellen Daïnahin puolison orastavan, Shakespearen Otellosta muistuttavan, mustasukkaisuuden. Laivan kannella Daïnah joutuu mekaanikko Michaux’n raiskausyrityksen kohteeksi. Yhtäkkiä Daïnah on kokonaan kadonnut. Tragediaan viittaavat myös tarinaa kommentoivat vanhemmat rouvat (Gabrielle Fontan, Maryanne), jotka ovat kuin antiikin draaman kuoro.

Daïnah la métisse on loppuratkaisultaa arvoituksellinen, ainakin säilyneen aineiston perusteella. Herra Smith antaa todistuksen, jossa hän on nähnyt Michaux’n paiskaavan Daïnahin mereen, mutta samaan aikaan nähtävässä lyhyessä takautumassa nähdään vain jonkinlainen huivin heilahdus. Michaux saa lopulta surmansa mustasukkaisen miehen pelottelemana, mutta lopulta jää mahdolliseksi sekin, että Daïnah on tehnyt itsemurhan tai kuollut oman miehensä surmaamana. Viimeisissä kuvissa aviomies tuupertuu pöytänsä ääreen.

Tyylillisesti, ainakin alkujakson perusteella, Daïnah la métisse tuo mieleen 20-luvun kokeellisen elokuvan, ja lopputulosta katselee henkeään haukkoen. Toivottavasti arkistojen kätköistä vielä joskus löytyy Grémillonin alkuperäinen kokonaisuus!

La dolorosa (1934)

Jean Grémillon ohjasi vuonna 1934 Espanjassa musiikillisen melodraaman La dolorosa (1934), joka perustuu José Serranon neljä vuotta aikaisemmin kantaesitettyyn zarzuelaan. Jos Itävallassa äänielokuvan varhaisvaiheet punoutuivat operetin historiaan, Espanjassa zarzuelat olivat suosittuja filmauskohteita. José Serranon (1873–1941) lähes 50 zarzuelasta La dolorosan ohella valkokankaalle päätyivät ainakin Los claveles (1936) ja La reina mora (1937). La dolorosan elokuvasovituksessa musiikin rooli on aluksi vähäinen, mutta viimeisen neljänneksen aikana duetot ja aariat alkavat hallita kokonaisuutta. Grémillonin käsissä musiikkinumeroja ei ole hitsattu juonen kuljetukseen vaan laulut kuvastavat henkilöiden sisäisiä tunteita. Musiikkikohtaukset edustavat ajatuksia, intohimoja, moraalisia pohdiskeluja ja tunnustuksia.

La dolorosa kuvaa kahta rakkaustarinaa ja kahta sosiaalista ryhmää. 30-luvun suomalaisen komedian tapaan kansanihmisten rakkaus on ruumiillista ja verevää, kun taas yläluokan rakkaus on ylevämpää ja siksi traagisempaa. Köyhään kansaan kuuluvat Nicasia (Amparo Bosch) ja Perico (Ramón Cebrián) haaveilevat hääpotretista, avioliittonsa ikuistamisesta, ja elokuvan mittaan isät kypsyvät myöntymään liittoon. Samaan aikaan nuori taiteilija Rafael (Agustin Godoy) on saanut tehtäväkseen restauroida luostarin kappelin vanhan Neitsyt Maria -aiheisen freskon. Rafael rakastuu Doloresiin (Rosita Díaz Gimeno), jolla on kuitenkin suhde Natalioon (José María Linares-Rivas). Grémillonin ohjaus on parhaimmillaan elokuvan alkupuolella ja puolivälissä. Rafael yllättää Doloresin ja Natalion, jonka kuiskailut kuuluvat yön pimeydessä. Kun Rafael ymmärtää tilanteen, hän luo katseensa maahan, ja seuraavassa kohtauksessa hän on jo astumassa luostarin noviisiksi, rakkautensa menettäneenä. Napakka kerronta tihentyy entisestään. Tuota pikaa Dolores joutuu Natalion hylkäämäksi, tunnustaa olevansa raskaana, äiti kaatuu kuolleena maahan, ja surupukuisena Dolores harhailee päämäärömästi. Dolores rinnastuu nyt Neitsyt Mariaan. Ällistyttävässä musiikkinumerossa surupukuinen Dolores vaeltaa erämaassa, ja Neitsyt ilmestyy melkein samassa asussa kuin Nuestra Señora de los Desamparados. Samaan aikaan Rafael maalaa luostarin Neitsyelle maallisen rakastettunsa kasvot.

Grémillonin kädenjälki näkyy melodraaman nopeissa käänteissä, mutta kun Dolores on synnyttänyt lapsen, seuraa musiikkinumeroiden sarja, jossa ohjaajan kädet ovat varmaankin olleet sidotut. Doloresin ja Rafaelin duettokohtauksessa kumpikin elää omassa maailmassaan, ja kaksoiskopioinnin kautta henkilöt kohtaavat. Lopulta Rafael ei kestä Doloresin kärsimystä, riisuu munkinkaavun yltään ja palaa maalliseen elämään, huolehtimaan kärsineestä naisesta ja pienokaisesta. La dolorosan loppu saa etnografisen elokuvan piirteitä kuvatessaan Nicasian ja Pericon häitä, karnevaalia ja tanssia, johon kaikki kyläläiset osallistuvat. La dolorosan uskonnollisuus tekee sitä hyvin erilaisen suhteessa muihin viime aikoina katsomiini 30-luvun elokuviin. Samalla se on kiinnostava yhdistelmä varhaista äänielokuvaa ja melodraamaa, musikaalia ja moraliteettia.

Taivas on meidän (1944)

Jean Grémillonin Le ciel est à vous on suomennettu Taivas on meidän, vaikka nimi oikeastaan viittaa siihen, että taivas on teidän. Merkitysero on olennainen. Elokuva valmistui ensi-iltaan helmikuussa 1944, toisen maailmansodan loppuvaiheessa, ja se näyttää tulevaisuuden avoimena, ei ainoastaan elokuvan henkilöille vaan myös katsojille. Elokuvan suosio niin kotimaassa kuin kansainvälisestikin on helppo ymmärtää. Päähenkilöiden lentoharrastuksen voi nähdä intohimona, joka muuttaa maailmaa ja luo uutta. Albert Valentinin käsikirjoitus ammensi ajankohtaisesta ilmailuhistoriasta siinä mielessä, että inspiraationa oli Mont-de-Marsanista kotoisin olleen autonkorjaajan vaimon Andrée Dupeyronin vuonna 1938 tekemä lentoennätys. Grémillonin käsissä tarinasta tulee sympaattinen, yllätyksellinen, vertauskuvallinenkin ilmailuelokuva.

Elokuvan ensimmäisessä kuvissa katsoja näkee avoimen kentän, jossa kristillisen orpokodin pappi äkseeraa lapsiaan kuin armeijan komentaja. Jonossa lapset poistuvat paikalta, ja myöhemminkin elokuvassa mustiin pukeutuneet orvot nähdään kulkemassa kaupungin kaduilla. Viittaus on ajankohtainen, sillä epäilemättä sodan loppuvaiheessa isättömiä ja äidittömiä lapsia oli paljon. Toisaalta orvot voi nähdä myös mahdollisen, synkän tulevaisuuden ennakointina, jos päähenkilöiden lentoharrastus päättyy katastrofiin ja lapset jäävät vanhemmitta. Taivas on meidän alkaa kuin italialainen neorealistinen elokuva. Miljöö on köyhää, mutta päähenkilöt Pierre (Charles Vanel) ja Thérèse Gauthier (Madeleine Renaud) valmistelevat muuttoa. Gauthierit ovat perustamassa autokorjaamoa. Kaksilapsisen perheen tyttärellä Jacquelinella (Anne-Marie Labaye) on piano, joka tuhoutuu muutossa, mutta vanhempien menestyessä hän saa uuden soittimen. Lahjakkaan nuoren harrastus voi hyvin niin kauan, kun isän ja äidin liiketoiminta kukoistaa.

Vähitellen paljastuu, että Pierre on ensimmäisen maailmansodan veteraani ja lentäjä, joka ei kuitenkaan ole pitkään aikaan harrastanut ilmailua. Paikalle osuu naispuolinen mestarilentäjä Lucienne Ivry (Anne Vandène), joka saa Pierren innostumaan. Kohtaus on erinomainen, sillä Grémillon leikittelee kolmiodraaman mahdollisuudella, mutta Pierre ei ihastukaan Lucienneen vaan lentämiseen. Thérèse jatkaa bisnesuraansa, mutta kun hän kerran astuu lentokoneen vietäväksi, hänkin ymmärtää, mistä on kyse. Eipä aikaakaan, kun perheen isä ja äiti kumpikin kurvailevat ilmojen halki ja käyttävät liikenevät varat lentokoneeseensa. Lentäminen edustaa luovuutta, mutta silti Pierre ja Thérèse, sen paremmin kuin kukaan mukaan perheenjäsenistä, ei ymmärrä Jacquelinen lahjakkuutta pianistina. Soitin suljetaan ja myydään ennen pitkää kokonaan pois, tarpeettomana.  Huoli lasten tulevaisuudesta, mutta samalla merkillinen piittaamattomuus lapsista, kohtaavat. Pierre ja Thèrèse omistavat aikaa toisilleen ja vahvistavat toistensa intohimoa, mutta samalla lentäminen on heille teknologinen, moderni elämäntapa, kun taas musikki on jotakin aivan muuta. Isoäitikin sanoo tehneensä aina ruumiillista työtä kovettuneilla käsillään, mutta pianisti ei pehmein sormin pysty oikeaan työhön.

Taivas on meidän huipentuu Thérèsen urotekoon. Katastrofin mahdollisuus on kouriintuntuva, ja Pierren kärsimys kotona on pohjaton. Samalla Pierren lentoharrastus tuomitaan yhtä tylysti kuin Jacquelinen pianonsoitto vähää aikaisemmin. Kun tieto Thérèsen onnistumisesta saapuu 3000 kilometrin takaa Afrikasta, tuntuu, että myös Jacquelinen luovuudella on tulevaisuus, vaikkei sitä katsojalle näytetäkään.

Taivas on meidän on vaikuttava, monella tapaa vaikeasti ennakoitava ja siksi niin virkistävä elokuva. Charles Vanel ja Madeleine Renaud ovat pääosissa erinomaisia, ja varsinkin Renaud tekee tässä elämänsä roolin.

Myrskyöitä (1941)

André Cayette ja Charles Spaak tekivät yhteistyössä käsikirjoituksen Roger Vercelin romaanista Remorques, mutta tulos ei tyydyttänyt ohjaaja Jean Grémillonia ja päärooliin pestattua Jean Gabinia. Avuksi kutsuttiin runoilija Jacques Prévert, joka muovasi käsikirjoituksen uuteen kuosiin ja kirjoitti dialogin. Grémillon aloitti ohjaustyön jo ennen maailmansodan puhkeamista, heinäkuussa 1939, mutta runollinen melodraama saatiin ensi-iltaan vasta marraskuussa 1941. Suomessa tätä Grémillonin kuuluisimpiin kuuluvaa teosta ei ole nähty elokuvateatterilevityksessä, mutta televisiossa se esitettiin vuonna 1974 nimellä Myrskyöitä. Nyt Eclipse on julkaissut Yhdysvalloissa dvd:nä Grémillonin miehitysajan vahvan kolmikon, Myrskyöitä, Suudelma pimeässä (Lumière d'été, 1943) ja Taivas on meidän (Le ciel est à vous, 1944). Myrskyöitä tuo heti mieleen Jacques Prévertin laulun Barbara, sillä elokuva voisi alkaa sanoilla: ”Il pleuvait sans cesse sur Brest ce jour-là...” Myrskyöitä sijoittuu Brestiin, ja alkuperäisnimen vihjeen mukaisesti pääosassa on hinaaja, joka vetää turvaan aluksia myrskyn kourista. Myrskyn voi nähdä metaforana sille maailmanpalolle, joka synnytti kaaosta samaan aikaan, mutta Prévertin ja Grémillonin käsissä elokuvasta tulee poeettinen kuvaus ihmiskohtaloista.

Myrskyöitä alkaa vaikuttavasti hääkohtauksella, joka tutustuttaa katsojan Cyclone-nimisen hinaajan miehistöön. Yksi miehistön jäsenistä on menossa naimisiin, ja paikalla on myös laivan kapteeni André Laurent (Jean Gabin) ja hänen puolisonsa Yvonne (Madeleine Renaud). Alusta lähtien huomio kiinnittyy pitkiin kamera-ajoihin, välillä kuva etääntyy kohteestaan, välillä se seuraa liikettä. Erinomainen on otos, jossa moottoripyöräilijä saapuu hääpaikalle ilmoittamaan laivan olevan merihädässä, ja kamera seuraa huoneiston läpi kulkevaa viestintuojaa ikkunoiden ulkopuolelta. Cyclonen miehistö muistuttaa Howard Hawksin elokuvien asialleen omistautuneita miesryhmiä: merimiehet lähtevät myrskyn silmään, ja vaimojen on jäätävä rannalle.

Elokuvan kestosta Brestin edustalla riehuva myrsky sieppaa poikkeuksellisen ison osuuden, ja vasta 50 minuutin jälkeen laiva saapuu satamaan. Sade piiskaa ja tuuli vihmoo suurimman osan ajasta, eivätkä elokuvan henkilötkään pysty lopulta välttämään tunteiden tyrskyjä. Pelastetussa laivassa on salaperäinen nainen Catherine (Michèle Morgan), joka osoittaa itsenäisyyttä kahdessakin suhteessa. Hän on merellä miehensä kapteeni Marcin (Jean Marchat) kanssa, vaikkakin liitto näyttää enemmän viha- kuin rakkaussuhteelta. Lisäksi Catherine lähtee myrskyn keskellä pakoon miestään pelastusveneellä ja haluaa siten kulkea omia polkujaan. Cyclone korjaa hänet talteen ja palauttaa lopulta takaisin Marcin rinnalle. Andrén puoliso Yvonne on kohtalokkaasti sairas, mutta hän kätkee tilansa. Catherine puolestaan haluaisi tulla kutsuksi nimellä Aimée ja olla rakastettu. Vaikka elokuvan lopputulos on melodramaattisuudessaan selvä ja väistämätön, loppukohtaus on vaikuttava. Yvonnen kuolinvuoteen rukoukset kaikuvat samalla, kun André palaa takaisin laivansa komentosillalle. Elokuvasta jää mieleen hieno kamera-ajo, jossa tiivistyy koko elokuva: kodin sisältä kamera takautuu ikkunalasin läpi ulos sateeseen. Elämä on myrsky-yö, jota kodin rauha pakenee.

Naistenhurmaaja (1937)

Jean Grémillonin Naistenhurmaaja (Gueule d’amour, 1937) kuuluu 1930-luvun ranskalaisen elokuvan unohdettuihin helmiin. Sen päärooleissa ovat Jean Gabin ja Mireille Balin, jotka olivat vastikään tähdittäneet Julien Duvivierin elokuvaa Pepe le Moko (Pépé le Moko, 1937). Naistenhurmaaja alkaa eteläranskalaisessa Orangen kaupungissa, jonne joukko sotilaita marssii. Häivähdys Pohjois-Afrikan eksotismia on tässäkin, sillä sotilaat näyttävät kotiutuvan Välimeren eteläpuolelta. Kaikkien naisten päät kääntyvät, kun naistenhurmaajana tunnettu Lucien Bourrache (Jean Gabin) astelee kaupungin kaduille. Univormujen romanttisuus tuo mieleen Josef von Sternbergin Marokon (Morocco, 1930) ja myöhemmät René Clairin elokuvat, sellaiset kuin Älä leiki rakkaudella (Les grandes manoeuvres, 1955). Kuvaaja Günther Rittau oli aikaisemmin tehnyt yhteistyötä Fritz Langin (Die Niebelungen, Metropolis), Josef von Sternbergin (Sininen enkeli) ja Paul Martinin (Kultainen unelma) kanssa, ja nyt hän onnistuu erinomaisesti tallentamaan välimerellisen valon. Muutoinkin elokuvan kuvaus on häikäisevää, varsinkin lopun tummenevassa tunnelmassa.

Lucien häpeilee omaa nimeään ja kutsuu itsekin itseään mieluummin Naistenhurmaajaksi. Yllättäen hän saa perinnön ja lähtee sitä noutamaan Cannesiin. Matkalla hän tutustuu Madeleine Courtois’han (Mireille Balin), joka vaikuttaa yläluokkaiselta naiselta. Lucien antaa rahansa Madeleinelle, joka häviää ne samantien uhkapelissä. Väistämättä tulee mieleen, että ranskan kielessä Madeleine viittaa, tai ainakin voi viitata, Maria Magdaleenaan. Alussa Lucien ja Madeleine vaikuttavat tasaveroisilta, mutta näkökulma muuttuu. Kun Madeleine lähtee Pariisiin, Lucien jättää armeijan ja seuraa perässä. Vasta nyt paljastuu, että Lucien onkin taustaltaan työväenluokkainen – tosin Gabinin tähtikuvan tuntien tätä olisi voinut epäillä. Hän saa työtä kirjapainossa, ja yhtäkkiä hän on vain varjo entisestä. ”Naistenhurmaaja” on ilman univormua vain yksi monista, eikä hänellä olekaan enää valtaa naisiin. Samalla Madeleinen todellinen luonne paljastuu. Hän leikittelee Lucienin tunteilla.

Hylättynä Lucien palaa Orangeen. Vaikuttava on kohtaus, joka palaa alkuun. Sotilaat saapuvat, mutta katsojalle heistä näytetään vain varjot. Aivan kuin Lucien ei uskaltaisi edes kohottaa katsettaan maasta sotilaiden marssiessa ohi. Lucien on kalpea aavistus menneestä, ja hän perustaa kahvilan muutaman kilometrin päähän kaupungista.Tuntuu, että elokuva siirtyy vähän vähältä 30-luvun alun eksotistisista tunnelmista kohti film noirin henkeä. Madeleine on femme fatale. Loppu on erityisen vaikuttava, kun Lucienin paras ystävä René (René Lefèvre) on myös rakastunut Madeleineen, ja ystävän rakkaus asettuu maallisen rakkauden rinnalle. Viimeisissä kuvissa René saattelee pökertyneen Lucienin Marseillen-junaan, kohti Afrikkaa. Renén ystävänsuudelma Lucienille junavaunun reunalla on elokuvan koskettavimpia hetkiä.

Naistenhurmaaja vetoaa näkökulman vaihdoksillaan, erinomaisella kuvauksellaan ja Max Ophülsin elokuvista muistuttavilla kamera-ajoilla sekä etu- ja taka-alan jännitteillä. Tässä elokuvassa Jean Gabin näyttää koko repertuaarinsa, itseensä tyytyväisen naisten miehen, epätoivoisen rakastajan, kohtaloonsa alistetun nöyryytetyn työläisen, intohimonsa sokaiseman miehen...

Naistenhurmaajassa Afrikka häilyy näkymättömissä, toiseuden maailmana, pakopaikkana, jossa identiteettinsä voi kadottaa. Jos Pepe le Mokossa Pepe (Jean Gabin) jäi Casbahin vangiksi, nyt Afrikka tarjoaa määrittelemättömän pakopaikan. Mieleen tulevat lukemattomat muut 30-luvun Afrikka-kuvaukset. Ranskalaisessa elokuvassa Jacques Feyderin Uhkapeliä (Le grand jeu, 1934) oli tärkeä suunnannäyttäjä.

Suudelma pimeässä (1943)

Jean Grémillon (1901–59) aloitti ohjaajan uransa 1920-luvulla ja herätti ennen toista maailmansotaa huomiota sellaisilla elokuvilla kuin Naistenhurmaaja (Gueule d'amour, 1937) ja Mies ja hänen varjonsa (L'étrange Monsieur Victor, 1938). Grémillonin tuotannon huippuna pidetään usein sodan keskellä syntynyttä draamaa Suudelma pimeässä (Lumière d'été, 1943), jonka esittäminen kuitenkin kiellettiin. Elokuvassa on alusta lähtien maaginen tunnelma. Käsikirjoitus on Jacques Prévertin ja Pierre Larochen yhteinen, ja tuntuu, että elokuvan tyylilajissa on samanlaista vertauskuvallisen moraliteetin tunnelmaa kuin monissa Prévertin elokuvissa, ajatellaanpa vaikka Marcel Carnén ohjauksia Ikuinen rakkaus (Les visiteurs du soir, 1942) ja Yön portit (Les portes de la nuit, 1946).

Suudelma pimeässä alkaa Provencen vuoristossa sijaitsevassa hotellissa, jossa on odottava tunnelma. Samaan aikaan vuorilta kuuluu räjäytysten ääniä, kun padon rakentajat tekevät työtään. Lasisen hotellin kuistilla vallitsee odottava, lähes tšehovilainen tunnelma. Hotelliin saapuu Michèle (Madeleine Robinson), joka jää odottamaan tuntematonta miestä. Hotellin aulassa katsojalle esitellään Cri-Cri (Madeleine Renaud), entinen balettitanssija, joka on pohjattoman rakastunut Patriceen (Paul Bernard). Patrice puolestaan salaa menneisyyden rikosta, joka vähitellen paljastuu katsojalle. Hotellin erikoisimpiin hahmoihin kuuluu vuoriston rauhaan vetäytynyt modernisaation vastustaja, joka kirjoittaa kriittistä pamflettia Eiffel-tornista. Elokuvan suomalainen nimi kytkeytyy alun ratkaisevaan tilanteeseen. Michèle on vetäytynyt hotellihuoneeseensa odottamaan rakastettuaan Rolandia (Pierre Brasseur), mutta huoneeseen saapuu erehdyksessä viereisen työmaan työntekijä Julien (Georges Marchal). Pimeässä annettu suudelma muuttaa tapahtumien kulun.

Rolandia ja Patricea riivaavat menneisyyden haamut. Roland on taiteilija, joka on juuri kokenut pettymyksen. Patrice on vuoristoon vetäytynyt maaninen aseiden harrastaja. Tiettävästi elokuva kiellettiin juuri siitä syystä, että se antoi dekadentin kuvan hallitsevasta luokasta. Rolandin ja Patricen rinnalla Julien edustaa tervettä, realistista otetta elämään, ja kaikki kolme miestä rakastuvat Michèleen. Elokuvan lopussa vietetään naamaisia, ja Roland kiertää ympäriinsä Hamletin asussa toistaen: ”Something is rotten in the state of Denmark...” Kohtaus huipentuu ryhmätanssiin, saltarelloon, jonka ilo ei kätke väistämätöntä melankoliaa. Viimeisissä kuvissa Michèle ja Julien lähtevät yhdessä ja jättävät vuoret taakseen.

Suudelma pimeässä tuntuu alusta lähtien sota-ajan elokuvalta. Vuorten räjähdykset tuovat mieleen Nicholas Rayn Johnny Guitarin (1954): räjähdykset ovat kuin etäisiä kaikuja pinnanalaisista patoutumista. Ne voisi tulkita myös viittaukseksi sodasta, joka raivoaa toisaalla samaan aikaan kun miehitetty Ranska elää tiukkojen normien säätelemänä. Toisaalta elokuva on kommentti modernisaatiosta, joka tapahtuu elokuvan päähenkilöiden ulottumattomissa.