Notorious – kohtalon avain (Notorious, 1946)

Alfred Hitchcockin hienoimpiin jännityselokuviin kuuluva Notorious – kohtalon avain (Notorious, 1946) sai alkunsa vuonna 1944, kun Hitchcock ehdotti David Selznickille elokuvaa naisesta, jota koulutetaan Mata Hariksi ja jota Ingrid Bergman sopisi loistavasti esittämään. Hitchcock oli samaan aikaan jo tekemässä yhteistyötä Bergmanin kanssa jännärissä Noiduttu (Spellbound, 1945). Molemmat elokuvat käsikirjoitti sujuvakynäinen Ben Hecht, joka sai lopulta Notoriouksesta parhaan alkuperäiskäsikirjoitusken Oscarin. Kesken tuotannon  Notorious siirtyi RKO:lle, jonka nimissä elokuva lopulta tuli ensi-iltaan. Kun teos valmistui, toinen maailmansota oli jo ohi, mutta tarina linkittyy vahvasti menneeseen sotaan. Elokuvan alussa Alicia Hubermanin (Ingrid Bergman) isä tuomitaan vakoojana, joka oli toiminut saksalaisten hyväksi, ja lopulta Notorious kuvaa sitä, miten taistelu saksalaisia vastaan jatkui Etelä-Amerikassa.

Hitchcock oli kertojana taloudellinen ja tuntuu, että Notorious etenee erityisen ytimekkäästi. Alicia Hubermanin isän tuomio nähdään oikeussalin oven raosta, ja hyvin tehokkaasti tarina siirtyy Alician juhliin, jossa paikalla on agentiksi paljastuva T. R. Devlin (Cary Grant). Devlin taivuttaa Alician palvelemaan isänmaata soluttautumalla Rio de Janeirossa Alexander Sebastianin (Claude Rains) kotiin, joka on saksalaisten salaperäinen tukikohta. Ben Hechtin käsikirjoitus rakentuu Alician ja Devlinin suhteen varaan ja kuvaa sen elastisia muutoksia herkästi. Samalla rinnalle tulee uusia jännitteitä, Alician ja Alexin suhde, ja myös Alexin suhde dominoivaan äitiinsä (Leopoldine Konstantine). Hitchcockin kerronnan kuvallisuus on vaikuttavaa: ajatellaanpa esimerkiksi kohtausta, jossa Cary Grant introdusoidaan, tai yllättäviä kuvakulmia, kuten Alician subjektiivista otosta, jossa hiukset tulevat ”silmien” eteen. Suudelmakohtaus Alician kerrostaloasunnossa on legendaarinen: usein se mainitaan esimerkkinä siitä, miten ohjaaja taitavasti kiersi sensuusisääntöjä, mutta kohtaus on vaikuttava jo pelkästään intiimiytensä vuoksi. Katsoja kuulee Bergmanin ja Grantin kuiskaukset ja hengityksen. Sama toistuu itse asiassa myöhemminkin, kun Alicia ja Devlin tutkivat Sebastianin viinikellaria, tai loppukohtauksessa, jossa Devlin pelastaa Alician.

Notorious on draama, jota Ingrid Bergmanin ja Cary Grantin saumaton yhteistyö kuljettaa. Elokuva on kiinnostava myös monien sivuosiensa vuoksi. Sebastianin äitiä esittävä Leopoldine Konstantin (1886–1965) oli itävaltalainen näyttelijä, joka oli aloittanut uransa Berliinissä jo vuonna 1907 ja esiintynyt valkokankaallakin vuodesta 1912. Sebastianin ympärillä hyörivien natsien joukossa on hahmo Eric Mathis, jota esittää virolaissyntyinen Ivan Triesault (1898–1980). Hovimestarin roolissa nähdään kreikkalainen Alexis Minotis (1900–1990), jolla oli takanaan vankka ura niin Shakespeare-rooleissa kuin kreikkalaisten tragedioiden keskushahmona. Erityisen sykähdyttävää on nähdä tohtori Andersonin roolissa Reinhold Schünzel (1886–1954), näyttelijä ja ohjaaja, joka oli paennut Saksasta vuonna 1935. Hän ohjasi loistavia komedioita, kuten huvinäytelmän Huvikausi Kairossa (Saison in Cairo, 1933) ja ristiinpukeutumiselokuvien klassikon Viktor ja Viktoria (Viktor und Viktoria, 1933). Hollywoodissa Schünzel jäi sivuosien tulkitsijaksi.

Pyövelitkin kuolevat (1943)

Fritz Langin Pyövelitkin kuolevat (Hangmen Also Die!, 1943) on noir-henkinen sotaelokuva, joka syntyi toisen maailmansodan keskellä, aikalaiskommentaarina. Suomessa se nähtiin kymmenen vuotta myöhemmin, mutta sitä on varmaan hyvin pystynyt katsomaan sodan jälkikäteiskommenttina. Se käsittelee Prahan teurastajana tunnetun Reinhard Heydrichin salamurhan jälkeistä ajojahtia, jossa saksalaiset kiristivät vastarintaliikettä rajulla kostoiskulla. Tätä traumaattista vaihetta käsiteltiin sodan jälkeen, samaan tapaan kuin Italiassa Fosse Ardeatinen tapahtumia. Nämä syyllisyyden kysymykset olivat ajankohtaisia pitkään, ja Heydrichin kuolemasta ja sen jälkeisistä kostotoimenpiteistä saatiin vähitellen enemmän tietoa kuin mitä sodan aikana oli käytettävissä. Mielestäni Pyövelitkin kuolevat on parhaita sodan keskellä tehtyjä sotaelokuvia. Se esittää tapahtumat todentuntuisen monimutkaisesti, ja samalla elokuvan kerronnallinen vetovoima vie vastustamattomasti mukanaan. Jos oikein ymmärrän, elokuva on nähty tv:ssä viimeksi vuonna 1988. Jos Elonetin tieto pitää paikkansa, Pyövelitkin kuolevat kannattaisi nopeasti nostaa esiin parrasvaloihin.

On huikeaa ajatella, millainen tekijäjoukko kokoontui Hollywoodiin juuri tätä elokuvaa tekemään. Pyövelitkin kuolevat oli Bertolt Brechtin ainoa Hollywood-käsikirjoitus, ja saamiensa tulojen turvin Brecht kirjoitti muun muassa näytelmänsä Švejk toisessa maailmansodassa. Brecht oli sodan alkuvuosina oleskellut Ruotsissa ja Suomessa, mutta pakeni vuonna 1941 Neuvostoliiton kautta Yhdysvaltoihin. Hollywoodissa tiet yhtyivät säveltäjä Hanns Eislerin kanssa, joka teki musiikin Pyövelitkin kuolevat -elokuvaan. On hämmästyttävää katsoa Hollywood-elokuvaa, jossa vasemmistolaisuus esiintyy näin myönteisessä valossa. Työläisten näkökulmaa painottaa varsinkin elokuvan alku, jossa saksalaisia ärsyttää Skodan tehtaan työntekijöiden tietoinen vastustus. Dialogissa todetaankin, miten myönteisesti Prahan työläiset suhtautuvat Neuvostoliittoon, ja kun Heydrich elokuvan alussa murhataan, tekijä Franticek Svoboda (Brian Donlevy) assosioituu vastarintaliikkeessä touhuaviin kommunisteihin. Yhteiskunnallista asetelmaa vahvistaa sekin, että luopio on oluttehtailija Czaka (Gene Lockhart), pääomanomistaja. Gestapon tarkastaja Alois Gruber (Alexander Granach) tuntuu joka kohtauksessa melkein piehtaroivan Gruberin antamissa olutlahjuksissa.

Nautin suunnattomasti elokuvan lavastuksista, joissa on uskottavaa prahalaisuutta, ja James Wong Howen loistavasta mustavalkokuvauksesta. Mutta eniten nautin näyttelijätyöstä, enkä tarkoita Brian Donlevyä tai naispääroolissa nähtävää Anna Leetä. Walter Brennan osoittaa jälleen kerran monipuolisuutensa näyttelijänä, sillä tällä kertaa hän ruumiillistaa prahalaista historian professoria Novotnya, todella vakuuttavasti. Herkullisimpia ovat kuitenkin pienet sivuosat, joihin on aivan kuin tarkoituksellisesti koottu juuri sellaisia näyttelijöitä, jotka olivat joutuneet nousevan natsihallinnon hampaisiin. Uskomattoman entréen tekee Hans Heinrich von Twardowski, joka oli joutunut lähtemään homoseksuaalisuutensa vuoksi vuonna 1933. Twardowski viipyy kankaalla vain muutaman minuutin elokuvan alussa, ja hänen repliikkinsä ovat kaikki saksaksi, mutta dekadentti, sadistinen kuva Prahan teurastajasta jää vahvasti mieleen. Twardowski tuo mukaan tuulahduksen saksalaisesta ekspressionismista, sillä hän oli jo vuonna 1920 esiintynyt Robert Wienen Tohtori Caligarin kabinetissa.

Olen pitkään harrastanut Reinhold Schüntzelin elokuvia, ja myös hän esiintyy Pyövelitkin kuolevat -elokuvassa. Juutalaistaustainen Schüntzel sinnitteli Saksassa vuoteen 1935 asti ja ohjasi sarjan kiinnostavia komedioita, joista tunnetuimpia ovat Huvikausi Kairossa (Saison in Cairo, 1933), ristiinpukeutumiskomedioiden klassikko Viktor ja Viktoria (Viktor und Viktoria, 1933) ja Kleist-tulkinta Jumalat huvittelevat (Amphitryon, 1935).Schünzelillä oli vahva komedianäyttelijän tausta jo mykkäkaudella, mutta ohjaajanuran jatkaminen Hollywoodissa ei ottanut luistaakseen. Sen sijaan hänellä oli paljon käyttöä sivuosanäyttelijänä, ja tuntuu, että juuri Pyövelitkin kuolevat -elokuvassa hän on omimmillaan karikatyyrinomaisena, koomisena Gestapon upseeri Ritterinä. Elokuvassa on enemmänkin poikkeuksellisia näyttelijöitä. Kannattaa kiinnittää huomiota myös Gruberin osassa nähtävään Alexander Granachiin, joka muutti nykyisen Ukrainan alueelta Berliiniin, päätyi lopulta Max Reinhardtin oppiin ja ehti näytellä Murnaun Nosferatussa. Granachin reitti Hollywoodiin oli epätyypillinen, sillä vuoden 1933 jälkeen hän pakeni Puolaan ja sieltä Neuvostoliittoon... Yhdysvalloissa Granach julkaisi muistelmansa vähän ennen kuolemaansa 1945.

Balalaikka (1939)

Olen vähitellen katsonut saksalaisen ohjaajan Reinhold Schünzelin (1886–1954) elokuvia. Juutalaistaustainen ohjaaja sinnitteli Saksassa vuoteen 1935 asti ja ohjasi sarjan kiinnostavia komedioita, joista tunnetuimpia ovat Huvikausi Kairossa (Saison in Cairo, 1933), ristiinpukeutumiskomedioiden klassikko Viktor ja Viktoria (Viktor und Viktoria, 1933) ja Kleist-tulkinta Jumalat huvittelevat (Amphitryon, 1935). Schünzel matkusti kohti Yhdysvaltoja samalla laivalla Hedy Lamarrin kanssa vuonna 1937. Ohjaajan ura ei kuitenkaan lähtenyt Hollywoodissa lentoon missään vaiheessa. Se on harmi, mutta näin kävi monelle muullekin tekijälle. Schünzel kuitenkin onnistui saamaan tehtäviä 30-luvun lopulla, mukaan lukien MGM:n tuottama musikaali Balalaikka (Balalaika, 1939), jonka taustana oli Lontoossa pari vuotta aiemmin nähty näyttämökappale. Käsikirjoitukseen osallistui myös Jacques Deval, joka oli osallistunut pariisilaistuneiden venäläisemigranttien kuvaukseen aiemminkin. Hänen tekstinsä pohjalta oli syntynyt Anatole Litvakin Tovarich (1937).

Balalaikkaa katsoessa tulee väistämättä mieleen, että yhdysvaltalainen russofilia on vielä kirjoittamaton luku. Balalaikka ja Tovarich nostalgisoivat vallankumouksen taakse jäänyttä Venäjää, jota luonnehtii laulu, soitto ja reipas meininki. Balalaikka alkaa vuodesta 1914: venäläinen kylä näyttää todenmukaiselta, mutta kun riehuvat kasakat ratsastavat riemuitsevien väkijoukkojen ohi, on selvää, että realismi on kaukana. Päähenkilö on kasakka-armeijan upseeri ruhtinas Pjotr Karagin (Nelson Eddy), joka pietarilaisessa Kahvila Balalaikkassa kuulee komeaäänistä laulajatarta Lydia Marakovaa (Ilona Massey). Eipä aikaakaan, kun ruhtinas saattaa laulajan oopperalavalle, ja katsojalle tarjoillaan Georges Bizet'n Carmenia – jossa ruhtinas itse esittää Escamilloa... Politiikan kuohut heiluttavat kohtaloita, vaikka juonta on paikoin vaikea erottaa musiikkinumeroiden keskeltä. Ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudan kautta päähenkilöt päätyvät emigranteiksi Pariisiin, jonne Kahvila Balalaikka syntyy uudelleen, vanhan Venäjän ruumiillistumaksi. Vaikka tarina herättää katsojassa kritiikkiä, on todettava, että Balalaikka on visuaalisesti huoliteltu. Paikoitellen kuvaus on silmiä hivelevää, esimerkiksi kohtauksessa, jossa Pjotr ja Lydia ratsastavat vaunuillaan satumaisen metsän halki. Elokuvan kuvauksesta vastasivat yhteistyössä pietarilaissyntyinen Joseph Ruttenberg ja böömiläistaustainen Karl Freund.

Balalaikka on tehty Nelson Eddyn tähteyttä pönkittämään. Naispääroolia esittää unkarilaistaustainen Ilona Massey, josta tuli Yhdysvaltain kansalainen vuonna 1946 ja sittemmin kiihkeä antikommunisti. Masseysta tulevat tulevat mieleen Hedy Lamarrin muistelmat. Lamarr saapui Yhdysvaltoihin Masseyn tapaan vuonna 1937, ja uusina MGM:n hankinointa he olivat jonkin aikaa asuintovereita. Molemmat joutuivat välittömästi englanninkielen kursseille, sillä ääntämys oli näyttelijän elinehto. Lamarr ei anna kovinkaan mairitelevaa lausuntoa Masseysta, varsinkaan tämän englannin taidoista: ”She buried the English language after I murdered it.”

Kenraalittaren tyttäret (1934)

Reinhold Schünzelin elokuvien katsomisessa on ollut tauko, ja yöjuna Turusta Rovaniemelle antoi mahdollisuuden uppotua unohdettuun komediaan Kenraalittaren tyttäret (Die Töchter ihrer Exzellenz, 1934). Schünzel oli vastikään ohjannut kaksi erinomaista huvinäytelmää Huvikausi Kairossa (Saison in Cairo, 1933) ja ristiinpukeutumiselokuvien klassikon Viktor ja Viktoria (Viktor und Viktoria, 1933). Schünzel, joka tunnettiin myös näyttelijänä ja käsikirjoittajana, liikkui ketterästi yli rajojen ja ohjasi Viktorista ja Viktoriasta ranskalaisen toisinnon Georges et Georgette vuonna 1934. Kenraalittaren tyttärissä fantasioiden kohteena oli Itävalta, ja elokuvaa kuvattiin Berliinin studioiden ohella Wienissä. Mukana näyttelijäkaartissa oli muun muassa itävaltalaisen komedian ruumiillistuma Hans Moser.

Kenraalittaren tyttäret perustuu László Bús-Feketen, myöhemmän Leslie Bush-Feketen, näytelmään. Unkarilaissyntyinen Bús-Fekete tuli tunnetuksi 20- ja 30-lukujen Wienissä ja Berliinissä sujuvista teksteistään ja tutustui Saksassa Ernst Lubitschiin. Poliittisen tilanteen muututtua Bús-Fekete muutti Yhdysvaltoihin vuonna 1937 ja teki sittemmin yhteistyötä muun muassa Lubitschin, Jules Dassinin ja Julien Duvivierin kanssa. Kenraalittaren tyttärien keskiössä on köyhä wieniläinen leski Henriette von Petrin (Hansi Niese). Vaikka lesken taustoja ei kerrotakaan, tuntuu ilmeiseltä, että kenraalin muisto edustaa Itävalta-Unkarin menetettyä suuruutta. Henriette pitää tupakkakauppaa ja yrittää huolehtia tyttäristään Gertistä (Käthy von Nagy) ja Leoniesta (Dagny Servaes). Leonie on aviossa varakkaan Antonin (Hans Moser) kanssa, mutta hänellä on myös rakastaja. Tupakkakauppaan piipahtaa kreivi Marenzi nuorempi (Willy Fritsch), jota Gerdi luulee siskonsa rakastajaksi. Tosiasiassa Leonien partneri on kreivin isä... Lemmendraamassa ei sinänsä ole mitään epätavallista, mutta Schünzel kuljettaa tarinaa kevysti ja mukaansatempaavasti. Identiteettien leikki tuo mieleen edellisenä vuonna valmistuneen Viktorin ja Viktorian, vaikka tarina onkin konventionaalisempi. Ohjaaja viljelee myös hauskoja yksityiskohtia: Leonie on jo karkaamassa rakastajansa kanssa Caprille mutta päättääkin viime tingassa palata miehensä luo. Nukkavieru Anton odottaa kotona ja pitää kahvipannua kuumana pipon alla, kaiken varalta. Hän työntää tohvelinsa piiloon, kun Leonie yllättäen saapuukin kotiin. Huvinäytelmä päättyy tasapainoon, Leonien liiton eheytymiseen ja Gerdin ja nuoren kreivin autuaalliseen loppusuudelmaan.

Reinhold Schünzel (1886–1954) ansaitsisi vielä laajemman retrospektiivin kuin mitä tällä hetkellä on mahdollista nähdä ja katsoa. Konkarinäyttelijästä tuli jo 20-luvulla sujuva ohjaaja. Schünzelin äiti oli juutalainen, ja vaikka ohjaaminen Berliinissä onnistui vuoteen 1935 asti, ennen pitkää Schünzelin oli paettava Yhdysvaltoihin. Hän matkusti samalla laivalla Hedy Kieslerin ja monen muun eurooppalaisen kanssa vuonna 1937. Ohjaajan tehtäviin ei kuitenkaan ollut paluuta, ja Hollywoodissa Schünzel sai vain pieniä sivurooleja näyttelijänä. Muistettavimman esiintymisensä hän teki tohtori Andersonina Alfred Hitchcockin jännityselokuvassa Kohtalon avain (Notorious, 1946). Sodan jälkeen Schünzel palasi Saksaan, mutta elokuvantekijäksi hän ei enää päässyt. Schünzel kuoli sydänvaivoihin Münchenissä vuonna 1954, vain 68-vuotiaana.

 

Englantilainen avioliitto (1934)

Reinhold Schünzel on varmaankin kaikkien aikojen unohdetuimpia ohjaajia. Hänen 30-luvun alun komediansa liitetään usein orastavan natsismin eskapistiseen elokuvapolitiikkaan, mutta yksioikoinen tulkinta unohtaa, että Schünzel oli drag-elokuvan klassikon Viktorin ja Viktorian (Viktor und Viktoria, 1933) käsikirjoittaja ja ohjaaja, joka edusti aivan toista arvomaailmaa kuin uudet vallanpitäjät. Juutalaistaustaisen Schünzelin ura joutui nimenomaan vaakalaudelle vuodesta 1933 lähtien. Samoin kävi tuottajien Gregor Rabinowitschin ja Arnold Pressburgerin, jotka tekivät yhteistyötä Schünzelin kanssa juuri Englantilaisessa avioliitossa. Rabinowitsch, Pressburger ja Schünzel siirtyivät kaikki Hollywoodiin, mutta Schünzelin ura ohjaajana oli käytännössä ohi.

Englantilainen avioliitto perustuu Ludwig von Wohlin suosittuun romaaniin, joka julkaistiin suomeksikin vuonna 1939. Renate Müller esittää modernia naista, Gerte Winteriä, joka alussa nähdään autoaan korjaamassa. Gerte paljastuu omatoimiseksi, energiseksi autokoulunopettajaksi, johon englantilainen Douglas Mavis (Georg Alexander) rakastuu oppituntien aikana. Gerte ja Douglas avioituvat, mutta tuore aviomies ei uskalla viedä vaimoaan pahansisuisen isoäitinsä Lady Mavisin (Adele Sandrock) 75-vuotispäiville. Gerte lähtee Englantiin omin neuvoin ja tutustuu matkalla sattumalta Douglasin ystävään Warwick Brentiin (Adolf Wohlbrück). Eipä aikaakaan, kun Douglas on avioitumisensa lisäksi kaksinkertaisissa kihloissa...

Englantilainen avioliitto on sujuva komedia, jonka huipennuksena on kabareelaulaja Bella Ameryn (Hilde Hildebrand) laulu ”Die Liebe ist ein Geheimnis”. Ludwig von Wohlin romaanin tapaan elokuva ilkkuu brittien vanhoilliselle elämänmenolle, ja konservatiivisuuden huippuna on erehdyttävästi kuningatar Viktoriaa muistuttava isoäiti.

Jumalat huvittelevat (1935)

Reinhold Schünzelin käsikirjoittama ja ohjaama Jumalat huvittelevat (Amphitryon, 1935) perustuu vanhaan aiheeseen. Pohjana oli Plautuksen näytelmä Amphitryon, jota kirjailija itse kutsui tragikomediaksi. Sittemmin aiheeseen palasivat sekä Molière että Heinrich von Kleist. Schünzelin teksti kunnioittaa runomuotoisuudessaan perinteitä ja kuvaa huvinäytelmämäisen kepeästi Jupiterin (Willy Fritsch) lemmenkipeää matkaa Thebaan, jossa hän naamioituu sotaretkellä olevaksi Amphitryoniksi (Willy Fritsch) ja pyrkii viettelemään tämän vaimon Alkmenen (Käthe Gold). Apunaan Jupiterilla on tietysti Merkurius (Paul Kemp), joka ottaa Amphitryonin palvelijan Sosiaksen (Paul Kemp) hahmon. Hämmentävää Schünzelin tulkinnassa on se, että elokuva muovaa mytologiaa aivan omaan suuntaansa. Kreikkalaisessa tarustossa Zeus viettelee Alkmenen, josta tulee Herakleen äiti. Plautuksen näytelmässä Alkmene synnyttää kaksospojat, joista toinen on Amphitryonin, toinen Zeun jälkeläinen. Kun Alkmene kertoo totuuden miehelleen, tämä on vain ylpeä saatuaan jakaa vaimonsa jumalan kanssa.

Schünzelin operettimaisessa tulkinnassa säädyllisyys pitää loppuun asti. Jupiter erehtyy nauttimaan viiniä niin paljon, että sammuu ennen lemmenhetkeä Alkmenen kanssa. Eikä Alkmene tule elokuvan aikana raskaaksikaan, ja Herkules jää kaikesta päätellen syntymättä! Niille saksalaisille katsojille, joille Kleistin näytelmä oli hyvässä muistissa, Jumalat huvittelevat on tarjonnut kiistattoman yllätyksen, eikä yllättävyydessään säädyllinen loppuratkaisu tunnukaan konservatiiviselta. Loppukohtauksessa Juno (Adele Sandrock) tulee noutamaan miehensä takaisin pilvien tuolle puolen, ja elokuva päättyy sodasta palanneen miehen ja uskollisen vaimon loppusuudelmaan.

Kepeydestä huolimatta Jumalat huvittelevat tuntuu traagiselta siitä yksinkertaisesta syystä, että se oli juutalaissyntyisen Reinhold Schünzelin viimeisiä elokuvia Saksassa. Olosuhteet olivat jo kiristyneet, mutta ohjaajan suosiota eivät natsitkaan voineet väheksyä.

Viktor ja Viktoria (1933)

Reinhold Schünzelin käsikirjoittama ja ohjaama Viktor ja Viktoria (Viktor und Viktoria, 1933) on ristiinpukeutumis- ja drag-elokuvien klassikko. Monet muistavat Blake Edwardsin uusintafilmatisoinnin vuodelta 1981, mutta alkuperäinen on Schünzelin käsialaa. Epäilemättä tämä on myös Schünzelin ohjaajanuran huipentuma. Kameran käyttö on ensimmäisestä kohtauksesta lähtien ilmavaa, oikeastaan tavalla, johon ohjaajan Huvikausi Kairossakaan (Saison in Kairo, 1933) ei yllä. Sateiselta kadulta kuva siirtyy teatteriagentuuriin, jonka kaoottista, kiireistä ilmapiiriä liikkuvan kameran käyttö tehostaa. Työtä on etsimässä näyttelijä Viktor Hempel (Hermann Thimig), joka tahtoisi esittää vakavia rooleja mutta on esittänyt kabareessa naisrooleja. Koe-esityksessä on myös Susanne Lohr (Renate Müller), jonka kanssa Viktor lyöttäytyy yhteen. Lopulta Susanne muuntuu mieheksi ja edelleen naiseksi. Viktorin avustamana hän menestyy ristiinpukeutumisshow'llaan, vaikka ennen pitkää Robert (Adolf Wohlbrück, myöhempi Anton Walbrook) alkaakin epäillä Susannen oikeaa sukupuolta.

Viktor ja Viktoria etenee jouhevasti elokuvallisena operettina, jossa repliikkejä lauletaan ja riimitellään. Siitä huokuu imporvisatorisuus, ja nopeasti elokuva tehtiinkin. Kun Huvikausi Kairossa oli saanut ensi-iltansa 20. heinäkuuta 1933, Viktor ja Viktoria nähtiin jo 23. joulukuuta. Saksassa poliittiset olosuhteet olivat jo ehtineet dramaattisesti muuttua, ja Schünzelin komedia on kuin Weimarin Saksan vapaamielisyyden ja Berliinin kabareemaailman viimeinen pilkahdus. Viktor ja Viktoria ammentaa huumorinsa sukupuolten välisistä suhteista ja rooleista ja on hauskimmillaan kohtauksessa, jossa Robert ja Viktoria käyvät yhdessä parturissa. Ehdottomasti elokuvahistorian loistavimpia parranajokohtauksia! Tuntuu kuin jakson musiikillinen koreografia olisi antanut innoitusta Chaplinin Diktaattorille (The Great Dictator, 1940). Vaikutusta on toki myös Hollywoodista Saksaan päin: Viktorian spektaakkelissa on aimo annos Busby Berkeleyn koreografioiden abstraktisuutta.

On väitetty, että saksalainen elokuvateollisuus olisi Marlene Dietrichin jälkeen yrittänyt asettaa Renate Mülleriä menettämänsä tähden saappaisiin. Josef von Sternbergin Marokkossa (Morocco, 1930) Marlene oli esittänyt kabareenumeroaan frakissa. Viktorissa ja Viktoriassa Renate Müller vie roolin vielä pidemmälle, vaikkei hänestä uutta Marlenea tullutkaan. Poikatytön hahmo on tässä elokuvassa kuin Judith Butleria ennen Judith Butleria: sukupuoli on performanssi, ja vaikka Susanne lopulta paljastuu naiseksi, sukupuolisuuden neuvottelu jää elämään Viktorin palattua Viktorian osaansa.

Huvikausi Kairossa (1933)

Huvikausi Kairossa (Saison in Kairo, 1933) oli aikansa suosikkikomedioita, ja siitä tehtiin myös ranskankielinen toisinto nimellä Idylle au Caire. Suomessa elokuva nähtiin tammikuussa 1934. Alkutekstit toteavat vahvasti, että tämä on nimenomaan ”ein Film von Walter Reisch”, kun taas ohjaaja Reinhold Schünzelin rooliksi mainitaan ”Spielleitung”. Selvää on, että nokkela dialogi ja yllättävän juonenkäänteet ovat nimenomaan käsikirjoittaja Walter Reischin kynästä. Nyt kun olemme katsoneet saksalaista ja itävaltalaista 1930-luvun alun elokuvaa, Reischin nimi tulee vastaan jatkuvasti. Wieniläissyntyisen kirjailijan kädenjälki näkyy Géza von Bolváryn kepeissä komedioissa, sellaisissa kuin Kaksi sydäntä valssin tahdissa (Zwei Herzen im Dreiviertel-Takt, 1930), Älä kysy miksi... (Das Lied ist aus, 1930), Mies vuokrattavana (Der Herr auf Bestellung, 1930) ja Mona Lisan ryöstö (Der Raub der Mona Lisa, 1931), ja Willi Forstin läpimurto-ohjauksissa Schubertin lemmentarina (Leise flehen meine Lieder, 1933) ja  Naamiaiset (Maskerade, 1934). Juutalaissyntyinen kirjailija teki töitä Saksan elokuvateollisuudessa, pakeni hetkeksi Itävaltaan mutta jatkoi sieltä Englantiin, missä hän sai töitä Alexander Kordan palveluksessa. Kun Louis B. Mayer kävi Euroopassa etsimässä lahjakkuuksia, Reisch sai kutsun MGM:n palvelukseen ja matkusti Yhdysvaltoihin Normandie-laivalla yhdessä Hedy Lamarrin ja monen muun taiteilijan kanssa.

Huvikausi Kairossa alkaa epätavallisesti: pimeän ruudun takaa kuullaan Renate Müllerin esittämä laulu. Vasta sen jälkeen tulevat alkutekstit, joista siirrytään suoraan egyptiläiseen musiikkiin. Modernisaatio ja perinteinen elämäntapa kohtaavat: juna kiitää samalla, kun paikallinen väki purjehtii Niilillä. Elokuva punoo myöhemminkin kiinnostavasti ristiin kulttuureja. Ensimmäisessä kohtauksessa leski Ellinor Blackwell (Leopoldine Konstantine) on paikallisessa musiikkiesityksessä. Eipä aikaakaan, kun hänen poikansa, liikemies Tobby Blackwell (Willy Fritsch) ilmaantuu paikalle ja ottaa tavoitteekseen äitinsä naittamisen. Samaan aikaan tarinaan punotaan itävaltalainen isä-tytär-pari. Kreivi Leopold von Weidling-Weidling (Gustav Waldau) on viettämässä lomaa tyttärensä Stefanien (Renate Müller) kanssa. Stefanie istuu katsomassa pyramidia, toteaa sen olevan 4500 vuotta vanha ja huokaisee: ”Ja minä olen näin nuori!”

Ovelassa käsikirjoituksessa pariskunnat menevät tuota pikaa sekaisin, ja yhtäkkiä lapset ovatkin tahtomattaan ajautuneet kihloihin. Kun nuorta paria ollaan toimittamassa erämaahan beduiinien hääjuhlaan, sinne päätyvätkin vanhemmat, jotka löytävät toisensa. Loppukohtauksessa Leopold ja Ellinor keinuvat yhdessä kamelin selässä ja Tobby ja Stefanie seuraavat aasilla perässä.

Huvikausi Kairossa  on viihdyttävä huvinäytelmä, mutta saman ajan Hollywood-tuotannoista poiketen Egyptiä ei ole lavastattu studioon. Elokuvan alku ja loppu on kuvattu Gizassa ja rakastavaisten lemmensuudelma annetaan sfinksin tassun päällä. Moderniin komediaan on ujutettu paljon etnografista elokuvaa, otoksia paikallisista hääjuhlista, tansseista, Kairon kaduilta ja pyramidien kupeesta. Erityisen kiinnostavaa on se, miten eurooppalaisten matkailijoiden ja paikallisten asukkaiden elämät punotaan yhteen. Kun lopussa Tobby ja Stefanie antautuvat valssin pyörteeseen kairolaisessa yökerhossa, samaan aikaan erämaassa tanssi yltyy. Elokuvan romanssit ovat vahvasti, ruumiillisesti kulttuurien kohtaamisen tulosta. Tanssikohtauksessa myös musiikit sulautuvat toisiinsa.

Huvikausi Kairossa saa miettimään historian voimaa ja elämänkohtaloiden oikullisuutta. Samaan aikaan kun tämän elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja siirtyivät Atlantin yli Hollywoodiin, pääosan esittäjä Renate Müller vietti elonsa viimeisiä päiviä saksalaisessa mielisairaalassa. Kun Reisch ja Schünzel astuivat uuteen maailmaan, Müller heittäytyi, tai – kuten on epäilty – heitettiin, ulos sairaalan ikkunasta. Renate Müller kuoli 31-vuotiaana 7. lokakuuta 1937.